Miksi teille tuli avioero?

Meil oli vaa oleskeluvasta huijausjuttu.

Vierailija kirjoitti:

Listaan asioita, joihin kiinnitin avioeron jälkeen huomiota uutta miestä etsiessäni. Olin rauhassa useamman vuoden yksin, enkä tyytynyt "ihan kivaan" mieheen, vaan odotin sopivaa.

-Etsin miestä, joka kohtelee ystävällisesti muitakin ihmisiä kuin omia läheisiään. Katsoin, miten mies puhuu esimerkiksi asiakaspalvelijoille, tuntemattomille ihmisille tai auttaako hän muita ihmisiä, vaikka ei hyötyisi tuosta auttamisesta itse. Minulle oli tärkeää, että miehellä on hyvä sydän ja hän haluaa kohdella toisia hyvin. Ei siis ole mikään kynnysmatto, mutta ei ole kylmä ja ilkeä ihminen.

Tuohon kohtaan takerrun sen verran, että minun mieheni on yleensä aina ollut kohtelias muita kohtaan, niin vieraita kuin tuttujakin. Haluaa auttaa muita. Eikä riitele koskaan muiden ihmisten kanssa. Kaikki pitävät hänestä. Minulle hän on näyttänyt ehdottomasti sen ilkeimmän ja kylmimmän puolensa. 😔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Listaan asioita, joihin kiinnitin avioeron jälkeen huomiota uutta miestä etsiessäni. Olin rauhassa useamman vuoden yksin, enkä tyytynyt "ihan kivaan" mieheen, vaan odotin sopivaa.

-Etsin miestä, joka kohtelee ystävällisesti muitakin ihmisiä kuin omia läheisiään. Katsoin, miten mies puhuu esimerkiksi asiakaspalvelijoille, tuntemattomille ihmisille tai auttaako hän muita ihmisiä, vaikka ei hyötyisi tuosta auttamisesta itse. Minulle oli tärkeää, että miehellä on hyvä sydän ja hän haluaa kohdella toisia hyvin. Ei siis ole mikään kynnysmatto, mutta ei ole kylmä ja ilkeä ihminen.

Tuohon kohtaan takerrun sen verran, että minun mieheni on yleensä aina ollut kohtelias muita kohtaan, niin vieraita kuin tuttujakin. Haluaa auttaa muita. Eikä riitele koskaan muiden ihmisten kanssa. Kaikki pitävät hänestä. Minulle hän on näyttänyt ehdottomasti sen ilkeimmän ja kylmimmän puolensa. 😔

Sama täällä. Ex-mies oli kaikille muille kyllä todella hyvä ihminen, harmi vain että samalla pyllisti minulle ja minun tarpeilleni. Vei tuon ystävällisyyden jopa niin pitkälle, että lähti ajamaan keskellä yötä nykyisen vaimonsa, silloisen ystävänsä, luokse 400 km päähän kun hänellä oli silloin vaikeaa. Itse tuossa hetkessä kärsin seksuaalisen väkivallan traumoista (ei ex-miehen aiheuttamia) ja olisin tarvinnut todella tukea miehestä. Hän vain käänsi selkänsä ja kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat kauhuissaan kun ilmoitin erosta ja siitä, että en koe suhteessa tulleeni oikein kohdelluksi.

Tämä just se selitys "minä olen sellainen" eli "minä olen sellainen, joka en ota huomioon muita". Itsekästä. Pitäisi asua yksin. 

Sellaisen ihmisen ei pitäisi perustaa parisuhteita, koska eivät halua ottaa huomioon kumppania, ei halua lohdutta, eivät halua tietää edes toisen ajatuksia, eivät halua asettua toisen asemaan millään tavalla.

Mutta sellaiset just haluavat parisuhteen, koska haluavat itse lohdutusta, tukea, kiinnostusta, huomiota toiselta ilman, että antaisi mitään vastaan ja alussa he huomioivat, muuten he eivät saisi suhdetta ollenkaan.

Eli kyseessä on parisuhdekäyttäytyminen ei varsinaisesti persoona. 

Naisen/miehen ei tarvitse muuttua sellaiseksi, joka ei halua lainkaan huomiota, lohdutusta, tukea, kiinnostusta, koska se on parisuhde ydinjuttu, vaan täytyy etsiä ihminen, joka on valmis ja parisuhde on vastavuoroinen.

Olen kolmatta kertaa naimisissa. Ensimmäinen oli nuoruuden biletykseen kuuluva suhde, olin vielä kouluttamaton ja toisen kanssa asuminen ja oleminen tuntui mm taloudellisesti turvalliselta. Seuraavan aviomiehen kanssa vietin vuoden maailmanympärysmatkalla ja ikä oli sopiva perheen perustamiseen. Opiskelin korkeakoulututkinnonja kiinnostuin uran luomisesta. Opiskelin vielä toisenkin tutkinnon ja hankin kansainvälisen uran. Mies pysyi entisellään, joten meillä ei ollut enää yhteisiä haaveita ja erosimme. Nykyisen kanssa olen ollut kauan, meillä on samankaltaiset urat, paljon yhteistä tekemistä ja yhteisiä haaveita. Yhteinen lapsikin. Nykyinen miehenikin on eronnut ex-vaimosta samoista syistä: ihminen vain muuttuu kasvaessa ja tavoitteiden vaihtuessa. Sellaista se on. En tiedä yhtään mitä aviomies ykköselle on tapahtunut, jotenkin itsestäni tuntuu että avioliittoa ei olisi koskaan edes oikeasti tapahtunut. Olin nuori, hölmö ja vailla sivistystä tuolloin.

Muija petti veljeni kanssa.

Mies oli komea ja paperilla hyvä, se kuuluisa top 10%. Hirveästi yritettiin ja melkein oltiin onnellisia, mutta muutamat isot kipukohdat (esim erot siinä miten ilmaistaan tunteita) tuli aina uudestaan ja uudestaan vastaan. Vähän kuin kaataisi hiekkaa astiaan, jossa on pieni reikä, ihan vähän nopeammin kuin valuu ulos. Yhtenä päivänä se vaan romahti lopulta täysin (kohdassa 16 vuotta) vaikka siihen asti oli vaikuttanut ehkä kestävän.

Eron jälkeen uusi suhteeni on kestänyt joitakin vuosia, ja pohdin usein samaa kuin ap. Miten osaisin paremmin vaalia rakkautta? Huomaan kuitenkin, että olen omien huonojen puolieni kanssa vähän parempi kuin ennen, myös siksi, että kumppanin puolet tukevat onnistumistani enemmän. Nykyisen kumppanin harvojen heikompien puolien kanssa pystyn myös elämään (ja hänkin yrittää oman osuutensa). Samalla lailla välillä sataa hiekkaa kun elämässä ja ihmisiä ollaan, mutta jotenkin sinne astiaan ei kuitenkaan enää jää. Kaikki saadaan pohjia myöten sovittua.

Vaikea selittää, mutta se hyvin syvällinen molemminpuolinen avoimuus ja hyväksyntä on syy, miksi uskon tällä kertaa kestävän.

Aika surullista luettavaa tämä ketju. Moni syyttää vain ex-kumppaniaan. Enpä kyllä ennusta kovin pitkiä uusia suhteitakaan näille, joilla ei ole minkäänlaista itsereflektiota.

Jättäkää minut yksin. Haluan olla yksin. Älkää nyt perkele enään kiusatko minua.

Antakaa minun olla. Ettekö nyt jumalauta tajua !. Haistakaa haistakaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tärkein asia avioliittoa harkitseville on selvittää millainen hengellisen elämän pohja kumppaneilla on.

Pysyvimpiä avioliittoja ovat tunnetusti sellaiset jossa puolisot viettävät raamatunkuku-, hartaus- ja rukoushetkiä yhdessä.

Joko ymmärrät että Jumala rakastaa Sinuakin aivan henkilökohtaisesti ja hänellä on Sinullekin aivan yksilöllinen elämänsuunnitelma Hänen tahtonsa mukaisessa elämässä ja johdatuksessa.

"Jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan."

Kiihkouskovaisuus ei kenenkään avioliittoa pelasta, päinvastoin juuri näiden ihmisten kulissiavioliitot ovat maanpäällinen helvetti, josta vaietaan viimeiseen asti.

Mitähän on 'kiihkouskovaisuus' ja mihin silloin uskotaan? kumarrellaan ... kertaa päivässä Mekkaan päin, muu aika rakennellaan po... kaivetaan .... ajetaan autolla pä....

Vai maataan piikkimatolla...

Tosin Jeesuksestakin sanottiin myös että hän 'on suunniltaan'...

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

Pillu irtoaa?

On edelleen niin, että nainen joutuu parisuhteessa myötäilemään ja joustamaan, eli suomeksi antamaan periksi liikaa.

Olimme avioliitossa 46v.

Viisi lasta ja seitsemän lapsenlasta ja kuka huolehti ja hoiti, ruokki ja auttoi kaikissa olosuhteissa. Tietenkin äiti ja mummu. Mies isänä ja pappana harrasti ja matkusteli kaverien kanssa, kun itse kannoin arkielämää perheessä.

Erosin ja päätin elää viimeiset vuoteni itselleni. Hoidan edelleen lapsenlapsia tarpeen tullessa. Eläke on pieni ja välillä on tiukkaakin, mutta päätin, että en ala miestä enää hoitamaan. Huonot elämäntavat vievät miehen terveyttä.

Vierailija kirjoitti:

12v oltiin aviossa ja yllättäen vaimo haki eroa...minä olin meistä se joka päivittäin osoitin hellyyttä, koskettelin, halailin, suukottelin ja seksiä lähes päivittäin...sitten vaimoni sai tietää siitä ja haki eroa.

Meillä oli lähes samanlainen tilanne (eli mies "juoksi vieraissa"), mutta emme suinkaan heti eronneet vaan käytiin parisuhdeterapiassa ja yritimme pelastaa liittomme. Jonkun aikaa näyttikin paremmalta, mutta kun minulle paljastui että terapauttimme "pamahti paksuksi" miehelleni niin sitten luovuin toivosta jatkaa suhteessa.

Ei vielä vaimo vaan kihlattu että ei siis avioero. 12 vuoden suhde tosin takana että kyllä me lähes naimisissa oltiin. Lähti sitten työkaverinsa matkaan. Äitiyslomalta töihin palatessaan oli heille tullut uusi työntekijä ja se oli lopulta menoa. 

Vaimo täysin ulalla. Ei tule toimeen kenenkään kanssa. Haukkunut kaikki kaverini sukuni. Ei halua että tapaan heitä. Ei lähde minnekään. Ei harrasta mitään. Ei ulkoile , ei juttele, ei kiitä mistään, kun autan häntä. Aina on kaikki nurinpäin. Kosketukselle täysin allerginen. Näitä oireita jo seurusteluaikana. Ihastuin johonkin mitä ei sitten ollut oikeasti olemassa. Jälkeenpäin ajattelen tulleeni manipuloiduksi ja kiristetyksi tässä suhteessa. Ero vireillä ja kakku on jaossa. 

20 vuoden jälkeen juuri muutettu omiin asuntoihin. Omistamme yhdessä molemmat, kahden kilometrin välimatka. Teinit saa tulla ja mennä miten haluavat. tarvitsemme omaa tilaa kumpikin.

Aika näyttää jatkuuko avioliitto vai tuleeko ero.

Kuukauden jälkeen tuntuu erittäin hyvältä.

Olen tajunnut vasta myöhemmin, että erilaisten arvomaailmojen vuoksi, pohjimmiltaan. Mies oli hyvin kiltti ja peesasi minua monessa asiassa, mutta joi liikaa ja humalassa hänestä tuli esille katkeruus ja pettymys siihen kun hänellä ei ole hienoja autoja ja moottoripyöriä. Äärimmäisen nautinnonhaluinen ja materialistinen ihminen kun itse koen jonkinlaista vastenmielisyyttä hirveää kuluttamisen vimmaa kohtaan. En halunnut hankkia elintasoa velaksi ja sijoitin mieluummin harrastuksiin ja elämyksiin. Eron jälkeen elämme molemmat näköistämme elämää ja tämä on vasta avannut silmäni sille kuinka erilaisia olemme perusarvoiltamme. 

Ero tuli siis sellaisen jatkuvan arkisen ärtyisyyden ja negatiivisuuden vuoksi, joka muuttui vanhaksi leppoisaksi itsekseen vain vapaalla kun sai viinilasin tai oluttölkin käteensä, kunnes tietyn promillemäärän ylitettyä alkoi jauhaminen ja marina siitä mitä kaikkea jollain muulla on ja hänellä ei.

Aloimme seurustella vähän päälle parikymppisinä, siitä muutaman vuoden päästä naimisiin, lapset jne. Erosimme 15-vuoden avioliiton jälkeen. Ei mitään yksittäistä syytä, ja minä olisin ollut vielä valmis yrittämään pariterapiassa tms. Mutta mies löi hanskat tiskiin. Ehkä klisee kasvoille erillimme kuvastaa eroamme. Olimme 20-vuotiaina ihan eri ihmisiä kuin 40-vuotiaina, ja hyvä niin. Mutta vuosien saatossa arvomme ja asenteella muuttuivat eri suuntiin. Sekään ei varmaan yksin haittaisi, mutta samalla ehkä kunnioitus toista kohtaan ja rakkaus vain kuihtui. Yksi iso osa oli varmasti myös seksielämän näivettyminen, josta emme osanneet puhua. Minä olen mielestäni ihan ok tyyppi, samoin eksäni, mutta emme vain saaneet vuosien saatossa väliimme syntynyttä kuilua umpeen. Tiesin kyllä, että ei meillä kovin hyvin mene, mutta olin sinisilmäinen ja ajattelin, että löydämme taas takaisin toistemme luo. Pienet lapset, yksi oli vauva/taaperovuodet vaikeasti allerginen, olin tosi väsynyt. Ja eksäni kyllä osallistui arkeen, mutta lapset veivät kyllä minun energiani. Mies koki varmasti myös paineita taloudellisesti, koska olin kotona ja hän töissä, siitäkään emme osanneet puhua. Mies kyllä aina vakuutti, että pärjätään, mutta jälkeenpäin ajattelen, että myös taloudelliset huolet varmasti painoivat. Tässä nyt muutamia seikkoja Tosiaan, lasten takia olisin halunnut vielä yrittää työstää asioita jonkun avustuksella, mutta mies oli siinä vaiheessa päätöksensä tehnyt, ja halusi erota. Olemme nyt ihan hyvissä väleissä, ja kummallakin on uudet puolisot. Rakastan nykyistä miestäni, ja pyrin välttämään aiemmat sudenkuopat. En kaipaa eksääni, mutta lasten puolesta välillä mieleni on haikea, olisin halunnut heidän kasvavan ydinperheessä.

Aivan totta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.

Erot ja lapsuudenperheen mallit puskee tosi herkästi päälle. Ja tilastojenkin valossa vanhempien ero lisää lapsen eroriskiä.

Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.

Tuon mukaan esim. minun lapset on menneet pilalle, kun ovat eroperheestä? Omasta mielestäni vastuullisia, asiansa hoitavia ja fiksuja ihmisiä - kuin myös puolisonsa.

Siinäkin on puolensa, että yh-äitinä hoitaa lapset kunnollisesti maailmalle. Se eroperhe ei tarkoita sitä, että elämä huononisi - monesti ilmapiiri kodissa myös paranee.

Aivan totta. Ydinperhe joka toimii antaa kyllä silti enemmän voimia lapsille ja myös sille kaiken hoitavalle vanhemmalle helpomman elämän jos vanhempia on kaksi, kaikissa tilanteissa.

Muistan kun 90- luvulla lähes joka toisen isä joi. Ei silloin soiteltu lastensuojeluun, koska perhe.

Nykyisin erotessa kaikki menee, ja tilalle tulee vain ikuinen viha ja katkeruus pahimmassa tapauksessa. Toinen napsii karkit kakun päältä, ja toinen raataa arjessa yksin. Millaiseksi lapsen omakuva muodostuu. Miten vanhemuus tuolloin pitäisi määritellä? Saako sitä arvostella? Onko sitä varaa arvostella? Entäs sitä toista joka ei paljoa tee, kenen vika se on? Mitä lapsi kokee?

Yleensä tietenkin elämä menee niinkuin se menee. Tärkeintä on vertaistuki. Ei mitkään median neuvot, vaan maalaisjärki.

Yleensäkin eriarvoistuminen ja kaupungistuminen on tehnyt perhe- elämän kasassa pitämisen vaikeaksi. Kaikkea pitäisi saada.

Itse olen 80-luvulla syntynyt ydinperheen lapsi. Isä ei hoitanut minua eikä kotia. Hän kävi töissä ja siinä se. No ruohon leikkasi silloin tällöin ja vaihtoi renkaat autoihin.

Äitikin kävi töissä ja hoiti minut ja kodin (myös ne "miesten työt").

Minulla ei ollu suhdetta isään vaan pelkäsin häntä. Hän yleensä vain kielsi minua.

Meidän välit lämpeni vasta kun olin reilusti yli kahdenkymmenen.

Vanhemmat ovat edelleen yhdessä. En usko, että kyse on rakkudesta tai arvostuksestakaan sillä ovat äitini mukaan kämppiksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12v oltiin aviossa ja yllättäen vaimo haki eroa...minä olin meistä se joka päivittäin osoitin hellyyttä, koskettelin, halailin, suukottelin ja seksiä lähes päivittäin...sitten vaimoni sai tietää siitä ja haki eroa.

Meillä oli lähes samanlainen tilanne (eli mies "juoksi vieraissa"), mutta emme suinkaan heti eronneet vaan käytiin parisuhdeterapiassa ja yritimme pelastaa liittomme. Jonkun aikaa näyttikin paremmalta, mutta kun minulle paljastui että terapauttimme "pamahti paksuksi" miehelleni niin sitten luovuin toivosta jatkaa suhteessa.

Jos tämä on totta niin kyllä harvinaisen epäammattimaista toimintaa pariterapeutilta.