Lue keskustelun säännöt.
En kestä enää pienen pientäkään stressiä. Miten saada takaisin edes vähän sietokykyä?
Lyhyesti: takana joitakin vuosia sitten sairastettu työuupumus ja lisäksi useampi todella rankka elämäntapahtuma ja menetys. Näiden seurauksena menetin kaiken kyvyn sietää pienintäkin stressiä. On ollut saikkuja, keskusteluhoitoja (psykologi, hoitaja, lääkäri), unilääkkeitä ja vaikka mitä. Olen mielestäni noista rankoista asioista päässyt jotenkin yli mutta stressinsietokyky ei koskaan palautunut.
Vaikkapa yksi pieni lasku, jonka unohdin maksaa on minulle niin kova stressi että meinaan suistua raiteiltani sen vuoksi. Tai jos pitäisi kiireessä ehtiä jonnekin. Tai jotain vastaavaa pientä.
Kommentit (471)
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä pari vinkkiä, jotka on mulle ehdottomia.
Aamulla ei katsota puhelinta ekaan tuntiin (No okei katson herätessä onko kukaan laittanut viestiä), ei netin selausta vaan 10 min venytyksiä hengitellen ja aamiainen rauhassa syöden keskittyen siihen. Ei jatkuvaa musiikkia, äänikirjoja podcasteja yms. Varsinkaan luonnossa.
Vältän sosiaalista mediaa ja jatkuvaa puhelimella oloa.
Illalla puhelin pois n. 1h ennen nukkumaan menoa.
Toi jatkuva äänitulva ja puhelimen rappaus lisäsi mulla ainakin stressiherkkyyttä, eikä edes auttanut toipumista.
Oma puhelimeni on ollut sieltä asti kun kännykkä keksittiin, mallia soitto-txt-viesti, ei muuta toimintoa, joten en sitä ole ikinä katsellut iltaisin. Myöskään sometilejä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi metsässä olo (huom. Ei kuulokkeita vaan luontoa kuunnellen) Ja jooga. Joogassa ennen kaikkea liikkeen ja hengityksen yhdistyminen (ei siis mitään superpower joogaa) ja joogan avulla opettelin hengitysharjoituksia. Ne hengitysharjoitukset ovat olleet kyl elinehto paranemiselle. Käytän niitä aina kun tuntuu ahdistavan, joilloin saan kehoni tasaantumaan.
Itselleni taiji on sydäntä lähellä, ja siinä on tuo hengitys myös tärkeä. Rakastan luonnossa kävelemistä, ja kunnon metsiä. Näistä tulee hyvä olo, mutta jos puhelin soisi siellä metsässä, ja näkisin oudon numeron soittavan, niin tipotiessään olisi metsän rauhoittavuus ja hengittelyn tuoma apu.
No tämä onneksi on helppo korjata ja laittaa puhelin äänettömälle. Mun oli ainakin pakko muuttaa myös omia käytöstapoja, jotta aloin parantua. Yksi oli juurikin tuo, että puhelin menee äänettömälle eikä sitä vilkuilla metsässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi tuntua vittuilulta kun sanotaan, että perusteet kuntoon, mutta niin se vaan on, jos joku noista palikoista ontuu, niin koko talo sortuu. (kuten olette huomanneet)
Ei siinä auta kun miettiä miksi joku noista kolmesta ei onnistu. Mikä ap:n unta häiritsee? Heräätkö joka aamu samaan aikaan? Menet sänkyyn samaan aikaan? Unihygienia kunnossa? Oletko ilman ruutua vähintään 2h ennen nukkumaanmenoa? Oletko tehnyt mielenterveyden perusharjoituksia esim. huolipäiväkirja, mindfullnes harjoitukset, keskustellut ja pysähtynyt mieltä painavien teemojen äärelle? Syömis ja liikkumisrytmiä rukattu unta tukevaksi?
No huh, elämän ei todellakaan kuulu olla tuollaista säätämistä! Nykyään niin moni hoippuu uupumuksen rajoilla tai on uupunut ja nukkuu huonosti, että tarvittaisiin yhteiskunnallista herätystä eikä ratkaisun vierittämistä yksilölle huolipäiväkirjoilla sun muilla. Kun vika on rakenteissa, mindfulnessit on laastareita joiden irtoamisen jälkeen haava on taas auki.
TÄMÄ!
Tiedän itse minkä minua auttaisi parhaiten, mutta siihen ei suostuta missään mistä olen apua yrittänyt saada.
Ensinnäkin, tarvisin diagnoosit fyysisille sairauksilleni, sekä hoidon niihin. Terveydenhuollosta väitetään ettei sairauksia ole, ja että olen terve, jumppaamalla hoituu nuo. Tähän kuuluu mm. se, että selkäni on kuvattu, ja siitä on saatu dg lääkäriltä ihan oikeasta sairaudesta. Tämä haluttiin kuitenkin vielä pyöräyttää sellaisen lääkärin kautta, joka ilmoitti ettei kyseiset muutokset aiheuta minun ongelmian, vaan ne johtuvat muusta.
Toisekseen. Tarvitsen varman toimeentulon ilman jatkuvaa uhkailua ja säätämistä siksi aikaa, että saan opiskeltua itselleni ammatin jossa pystyn toimimaan ja elantoni hankkimaan
Kolmanneksi, tarvitsen opiskelupaikan, ja tutoroinnin siihen että minulla on ymmäryksen vaikeutta joka hankaloittaa pahasti ymmärtämistä.
Kaikkia näitä olen hakenut ja pyytänyt ja anonut, mitään en ole saanut.
On kummallista että noiden mielestä on järkevämpää hyppyyttää minua kaikessa turhassa, verovaroja tuhlaten, kun olisi olemassa tapa joka maksaisi vähemmän, ja jolla saataisiin tuloksia aikaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä pari vinkkiä, jotka on mulle ehdottomia.
Aamulla ei katsota puhelinta ekaan tuntiin (No okei katson herätessä onko kukaan laittanut viestiä), ei netin selausta vaan 10 min venytyksiä hengitellen ja aamiainen rauhassa syöden keskittyen siihen. Ei jatkuvaa musiikkia, äänikirjoja podcasteja yms. Varsinkaan luonnossa.
Vältän sosiaalista mediaa ja jatkuvaa puhelimella oloa.
Illalla puhelin pois n. 1h ennen nukkumaan menoa.
Toi jatkuva äänitulva ja puhelimen rappaus lisäsi mulla ainakin stressiherkkyyttä, eikä edes auttanut toipumista.Oma puhelimeni on ollut sieltä asti kun kännykkä keksittiin, mallia soitto-txt-viesti, ei muuta toimintoa, joten en sitä ole ikinä katsellut iltaisin. Myöskään sometilejä ei ole.
Sä kuulut poikkeusryhmiin, tällöin sä et voi soveltaa tätä puhelinjuttua.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tärkeästä ketjusta!
Ap:n kokemukset stressin ja ahdistuksen "päälle jäämisestä" (eli post-traumaattisen tai pitkittyneen stressin oireet) ovat valitettavan tuttu seuraus kuormittavien kokemusten jälkeen. Kyse on osittain ihan neurobiologiasta: tietty ulkoinen ärsyke tuottaa tietyn sisäisen reaktion jo ennen tietoisuuden heräämistä, eikä tähän voi itse vaikuttaa. Mitä varhaisemmin nämä yhteydet luodaan, sitä vaikeampi niihin on vaikuttaa.
Esim. koulukiusattu on oppinut reagoimaan tyytymättömiin ilmeisiin, nuorisojoukkoihin, toisten supatteluun jne. (mikä kenenkin kiusaamistausta onkaan) siten, että kyseessä on uhka. Jopa aikuisena saattaa kavahtaa nuorisoporukkaa, vaikka tietää, etteivät he liity sinuun mitenkään.
Post-traumaattinen stressi on yllättävän yleistä. Muistelisin, että joidenkin tutkimusten mukaan jopa 25% väestöstä kokee traumaperäisiä oireita jossain vaiheessa. Useimmat yhdistävät sen vaikkapa sotakokemuksiin, sillä tätä on tutkittu paljon USA:ssa sodasta palanneiden keskuudessa, mutta ei sen taustan tarvitse olla ollenkaan niin dramaattinen. Perinteisen näkemyksen mukaan post-traumaoireiden tulisi olla jäljitettävissä johonkin tiettyyn tapahtumaan tai traumaan (esim. väkivallanteko), mutta toisaalta trauma ymmärretään myös useiden pienten mutta pitkäkestoisten vastoinkäymisten seuraukseksi. Niinpä post-traumaattinen stressi voi olla seuraus myös työuupumisesta tai kiusaamisesta. Tilanteen jo rauhoituttua pienikin traumaan viittaava indikaatio voi laukaista flashback-reaktion tai ahdistuksen. Väkivallanteon kohdalla tämä on helpompi ymmärtää: hyökkääjän näköinen ihminen = pakokauhu ja muistot hyökkäyksestä. Mutta työstressin kohdalla tuntuisi hullulta sanoa, että puhelimen soiminen = paniikki. Silti näin tämä vain toimii.
Ehkä post-traumaan liittyvän kirjallisuuden lukeminen voisi tuoda oivalluksia. Esim. traumapsykologi Salli Saari on kirjoittanut tästä. Jo se auttaa, että tajuat olevasi neurobiologian suhteen oikeastikin vähän "vinossa", eli aivosi aiheuttavat reaktiot, et sinä itse tietoisesti. Et siis ole epäonnistunut ihminen tai jotenkin huonompi kuin muut, vaan olet toipilas.
Post-traumaattisesta stressistä voi myös toipua! Tutkimusten mukaan suurin osa toipuu n. vuoden sisällä, osalla kestää pidempään.
Tsemppiä ihan kaikille ketjuun kirjoittaneille! <3
Toipuu vuoden sisällä? Ilmeisesti he toipuvat jotka saavat apua? Mites me jotka on unohdettu :(
T: traumaattinen vuodesta 2010
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en siedä enää minkäänlaista stressiä. Mulla on kaksi erityislasta, jotka ovat vieneet kaikki mehut. Sairastuin psykoosiin ja silloinen puolisoni sairastui vakavasti pari vuotta sen jälkeen. Äitini sairastui samoihin aikoihin syöpään ja menehtyi myöhemmin. Itse olin kolarissa, jossa ei onneksi loukkaantunut kukaan, mutta se oli pelottavaa, sain borrelioosin ja muuta pientä, lemmikki kuoli. Ennen olin toimelias, aina kartalla ja jaksoin huolehtia muista. Enää en jaksa. Mulle suositeltiin terapiaa, koska mulla on posttraumaattinen stressihäiriö, mutta en ole siinä kunnossa, että jaksaisin ja toisaalta rahaakaan ei ole. Rahahuolet stressaavat niin ikään.
Tänä aamuna nieleskelin kyyneleitä, kun mt- ongelmista kärsivä tyttäreni sairastui flunssaan, eikä mennyt kouluun. Olisin niin tarvinnut omaa aikaa sen muutaman tunnin. Tällä viikolla mulla on ollut oma aika toimintaterapeutille, sekä tyttären käyttäminen psykiatrilla ja viime viikonloppuna olin synttäreillä, jossa oli mulle vieraita ihmisiä. Tuntuu, että takki on aivan tyhjä.
Sain hyviäkin uutisia, kuntoutustukihakemus meni läpi Kelassa, mutta sekin aiheutti ahdistusta. Olen surkea luuseri, jolla ei ole tulevaisuutta.
En vain jaksa enää.
Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla kyse vaativasta persoonallisuudesta tai neuroottisuudesta. Kaaoksen sietäminen ja "elämään heittäytyminen" voisi auttaa ja rentouttaa. Kaikesta ei tarvitse aina vastata itse, joskus voi vaan olla puuttumatta asioihin ja antaa niiden järjestyä luonnostaan (tai muiden toimesta).
Sanotkos tämän myös sotatraumoista kärsiville
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi metsässä olo (huom. Ei kuulokkeita vaan luontoa kuunnellen) Ja jooga. Joogassa ennen kaikkea liikkeen ja hengityksen yhdistyminen (ei siis mitään superpower joogaa) ja joogan avulla opettelin hengitysharjoituksia. Ne hengitysharjoitukset ovat olleet kyl elinehto paranemiselle. Käytän niitä aina kun tuntuu ahdistavan, joilloin saan kehoni tasaantumaan.
Itselleni taiji on sydäntä lähellä, ja siinä on tuo hengitys myös tärkeä. Rakastan luonnossa kävelemistä, ja kunnon metsiä. Näistä tulee hyvä olo, mutta jos puhelin soisi siellä metsässä, ja näkisin oudon numeron soittavan, niin tipotiessään olisi metsän rauhoittavuus ja hengittelyn tuoma apu.
No tämä onneksi on helppo korjata ja laittaa puhelin äänettömälle. Mun oli ainakin pakko muuttaa myös omia käytöstapoja, jotta aloin parantua. Yksi oli juurikin tuo, että puhelin menee äänettömälle eikä sitä vilkuilla metsässä.
Et ehkä ymmärrä että jotkut eivät voi laittaa puhelinta pois, koska heillä saattaa olla huollettava jonka tarvitsee saada kiinni...
Minua myöskään ei auta puhelimen äänettömälle laitto, sillä silloin sitä joutuu katsoa vähän väliä että onko tullut hätäpuhelua.
Samoja ongelmia, mm. myin autonikin pois, koska en kestänyt enää sitä stressiä mikä siitä auton pitämisestä tuli. Stressissä olen myös ajanut pari pientä kolaria, enkä enää halua hypätä auton rattiin. En olisi uskonut että 40veenä elämä on hirmuisen rankan oloista arjesta selviytymistä. Itselle ei jää juurikaan aikaa ja koko ajan on liikaa kaikkea. Ehkä vaan pitää odottaa, että joskus eläkkeellä ei enää olisi ressiä, jos on silloin elossakaan. Tuntuu, että pelkään sairauksiakin niin paljon.
Korona, sota, lakot ja muuttuvat tilanteet saa stressikäyrää vieläkin korkeammalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä pari vinkkiä, jotka on mulle ehdottomia.
Aamulla ei katsota puhelinta ekaan tuntiin (No okei katson herätessä onko kukaan laittanut viestiä), ei netin selausta vaan 10 min venytyksiä hengitellen ja aamiainen rauhassa syöden keskittyen siihen. Ei jatkuvaa musiikkia, äänikirjoja podcasteja yms. Varsinkaan luonnossa.
Vältän sosiaalista mediaa ja jatkuvaa puhelimella oloa.
Illalla puhelin pois n. 1h ennen nukkumaan menoa.
Toi jatkuva äänitulva ja puhelimen rappaus lisäsi mulla ainakin stressiherkkyyttä, eikä edes auttanut toipumista.Oma puhelimeni on ollut sieltä asti kun kännykkä keksittiin, mallia soitto-txt-viesti, ei muuta toimintoa, joten en sitä ole ikinä katsellut iltaisin. Myöskään sometilejä ei ole.
Sä kuulut poikkeusryhmiin, tällöin sä et voi soveltaa tätä puhelinjuttua.
En kuulu. Viestistäsi vain saa käsityksen että ihmiset ovat tällaisessa stressissä puhelimiensa takia. Osoitin vain ettei näin ole, vaan ne johtuvat muusta kuin puhelimesta, jolloin sen poislaittaminen ei auta, saati ratkaise tilannetta. Sama koskee luontokävelyjä, hengittelyitä, raskasta liikuntaa, yöunia jne
ITse myös nukun loistavasti, mutta sekään ei estä sitä että en kestä stressiä.
Vierailija kirjoitti:
Just mietin, että teenkö aloituksen aiheesta, kun pinna pimahtaa nykyisin heti. Alan heti huutaa ja räyhätä kun en kestä vastoinkäymisiä. Siis itselläni on kaikki kunnossa koska neuroottisesti järjestelen asioita, mutta lasten asiat ja suku niin sulake kärvähtää heti niiden kanssa. Ei nyt kaikkea voi vaihdevuosienkaan syyksi laittaa. Toisaaltaan sitten taas kun tapahtuu oikeasti jotain kamalaa, se ei stressaa minua yhtään. En kestä pieniä asioita ja vastoinkäymisiä. Suuret menee kyllä.
Meditaatiota harjoittamalla ja meditointi musiikkia kuuntelemalla. Myös tärkein asia on Luonto ja siellä liikkuminen, metsä ja merenrannat. Aurinko ja kukat ja hyvät kirjat, niistä saa mielenvirikkeitä ja harmoniaa elämään. Tee omia juttuja ja unohda välillä muut. Hyvää kesää sinulle ja voimia arkeen.!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ADD ja ferritiiniarvot (ei näy hemoglobiinissa). Sano minun sanoneen.
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en siedä enää minkäänlaista stressiä. Mulla on kaksi erityislasta, jotka ovat vieneet kaikki mehut. Sairastuin psykoosiin ja silloinen puolisoni sairastui vakavasti pari vuotta sen jälkeen. Äitini sairastui samoihin aikoihin syöpään ja menehtyi myöhemmin. Itse olin kolarissa, jossa ei onneksi loukkaantunut kukaan, mutta se oli pelottavaa, sain borrelioosin ja muuta pientä, lemmikki kuoli. Ennen olin toimelias, aina kartalla ja jaksoin huolehtia muista. Enää en jaksa. Mulle suositeltiin terapiaa, koska mulla on posttraumaattinen stressihäiriö, mutta en ole siinä kunnossa, että jaksaisin ja toisaalta rahaakaan ei ole. Rahahuolet stressaavat niin ikään.
Tänä aamuna nieleskelin kyyneleitä, kun mt- ongelmista kärsivä tyttäreni sairastui flunssaan, eikä mennyt kouluun. Olisin niin tarvinnut omaa aikaa sen muutaman tunnin. Tällä viikolla mulla on ollut oma aika toimintaterapeutille, sekä tyttären käyttäminen psykiatrilla ja viime viikonloppuna olin synttäreillä, jossa oli mulle vieraita ihmisiä. Tuntuu, että takki on aivan tyhjä.
Sain hyviäkin uutisia, kuntoutustukihakemus meni läpi Kelassa, mutta sekin aiheutti ahdistusta. Olen surkea luuseri, jolla ei ole tulevaisuutta.
En vain jaksa enää.
Minulla on 3 erityislasta joista kaksi erityisaikuisia nyt ja siis se voimattomuus ja uupumus kun niiden lapsuus ei ikinä lopu. Loputonta huolta, kämmäilyjen paikkaamista, viranomaisille soittelua, huolta. Tietää, että ikinä ei koe sitä että nauttisi siitä kun on hankkinut lapsia koska ne ei pärjää, ei oikeasti, ikinä. Voimia sinulle, minäkin taidan itkeä hetken. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulenpa että yksi isoin ongelma on se että yhteiskunta ja ympäristö, joskus jopa läheiset ei yksinkertaisesti anna tarpeeksi aikaa paranemiseen. Kela myöntää terapiaa maksimillaan yleensä kolmeksi vuodeksi, eikä kukaan tunnu ymmärtävän kuinka pitkään kestää rakentaa luottamus suhde täysin vieraaseen ihmiseen. Kela myös nykyään seuraa entistä tarkemmin terapian etenemistä, täytyy käydä vähän väliä terapeutin kanssa läpi tarkasti sitä onko tavoitteisiin jo päästy. Se aiheuttaa hirveää painetta siitä että pitäisi parantua mahdollisimman nopeasti, paraneminen on tavoite siinä missä töissä vaikkapa joku projektin loppuun saaminen.
Lääkärit kirjoittaa esim kuntoutustukea ja sairaseläkettä välillä vaan 2-4kk eteenpäin. Mitä niin lyhyessä ajassa oletetaan tapahtuvan jos esim terapia on vielä ihan alussa ja käsiteltävänä pahimmassa tapauksessa vuosikymmenien ajalta vaikeita asioita? Jälleen kerran tulee se stressi ja olo että parissa kuukaudessa pitäisi päästä niihin "tavoitteisiin" tai muuten on täysin huono ihminen. Siinä sitten parin kk päästä taas menet selittämään ne täysin samat asiat ja tunnet olosi ihan typeräksi. Tulee sellainen illuusio että kaikki muut paranee tässä maailmassa muutamassa kuukaudessa ja itsessä on joku vika.
Joskus jopa läheiset saattaa jatkuvasti kysellä että no koskas palaat töihin tms. Joskus käy jopa niin että jos esim läheinen menehtyy niin joku saattaa vuoden päästä siitä ihmetellä no että vieläkö sinä sitä muka suret, elämä jatkuu.
Kun totuus on että saadakseen itsensä edes jollain tavalla parempaan kuntoon, tarvitaan aikaa. Ja sitä tarvitaan joskus todella, todella pitkään. Siihen tarvittaisiin myös tukea ympäristöltä ja oikeanlaista hoitoa, jota harva saa. Joo on saatettu käydä terapiassa ja vaikka missä mutta oliko ne sellaisia jotka sopii juuri sinulle? Esim terapia suuntauksia on aivan valtavasti, mistäpä sitä maallikko yhtäkkiä tietäisi mikä juuri itselle sopii eikä esim terapeutin vaihtaminen ole mikään yksinkertainen juttu. Sitä mennään sillä mitä on ja se mitä on, on tosi usein itselle vääränlaista ja riittämätöntä.
Terveisin 15 vuotta mt-ongelmia takana ja vielä todella pitkä toipumisen tie edessä. Lisäksi pitää hyväksyä se että minusta ei koskaan tule ihmistä joka on parantunut tai ehjä. En tule koskaan olemaan energinen tehopaukkaus. Voin vain toivoa että tulisin näiden asioiden kanssa edes vähän paremmin toimeen ja voisin omalla mittapuullani edes hitusen paremmin.
Voimia kaikille
Traumaperäinen stressihäiriö muistuttaa oireistoltaan paljon vakavaa ADD:n muotoa. Siinä ei mitkään yleiset vinkit levosta ja liikunnasta auta. Mindfulness-pohjainen kognitiivinen terapia saattaa auttaa, mutta Suomessa ei juuri ole tähän erikoistuneita terapeutteja. Ensin pitäisi löytää lempeys itseä kohtaan, mutta nyky-yhteiskunnassa, äidin velvollisuuksilla se on kivinen tie eikä siihen saa tukea mistään. Itse harjoitettu mindfullness ei auta, se vain v*tuttaa. Ylipäätään taustalla on paljon käsittelemätöntä, sisäistettyä vihaa, joka purkautuu voimattomuutena. Masennuslääkitys ei auta, sillä kyse ei ole masennuksesta vaan näkymättömäksi jäämisestä ja syyllisyydestä, häpeästäkin. Meitä on Suomen muka-tasa-arvoisessa yhteiskunnassa paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi metsässä olo (huom. Ei kuulokkeita vaan luontoa kuunnellen) Ja jooga. Joogassa ennen kaikkea liikkeen ja hengityksen yhdistyminen (ei siis mitään superpower joogaa) ja joogan avulla opettelin hengitysharjoituksia. Ne hengitysharjoitukset ovat olleet kyl elinehto paranemiselle. Käytän niitä aina kun tuntuu ahdistavan, joilloin saan kehoni tasaantumaan.
Itselleni taiji on sydäntä lähellä, ja siinä on tuo hengitys myös tärkeä. Rakastan luonnossa kävelemistä, ja kunnon metsiä. Näistä tulee hyvä olo, mutta jos puhelin soisi siellä metsässä, ja näkisin oudon numeron soittavan, niin tipotiessään olisi metsän rauhoittavuus ja hengittelyn tuoma apu.
No tämä onneksi on helppo korjata ja laittaa puhelin äänettömälle. Mun oli ainakin pakko muuttaa myös omia käytöstapoja, jotta aloin parantua. Yksi oli juurikin tuo, että puhelin menee äänettömälle eikä sitä vilkuilla metsässä.
Et ehkä ymmärrä että jotkut eivät voi laittaa puhelinta pois, koska heillä saattaa olla huollettava jonka tarvitsee saada kiinni...
Minua myöskään ei auta puhelimen äänettömälle laitto, sillä silloin sitä joutuu katsoa vähän väliä että onko tullut hätäpuhelua.
Tän takia ei ole edes mahdollista parantua. Laita puhelin niin,että ainoastaan se huollettavan numero tulee läpi.
Se on vaan ikävä fakta, että uupumuksesta ei voi toipua ellei tee jotain toisin.
Ja ennen ku kukaa aloittaa tiedän, että kaikki ei toivu. Ja tiedän myös miltä vakava uupuminen on ja mitä vakava masennus on. Molemmista olen toipunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä pari vinkkiä, jotka on mulle ehdottomia.
Aamulla ei katsota puhelinta ekaan tuntiin (No okei katson herätessä onko kukaan laittanut viestiä), ei netin selausta vaan 10 min venytyksiä hengitellen ja aamiainen rauhassa syöden keskittyen siihen. Ei jatkuvaa musiikkia, äänikirjoja podcasteja yms. Varsinkaan luonnossa.
Vältän sosiaalista mediaa ja jatkuvaa puhelimella oloa.
Illalla puhelin pois n. 1h ennen nukkumaan menoa.
Toi jatkuva äänitulva ja puhelimen rappaus lisäsi mulla ainakin stressiherkkyyttä, eikä edes auttanut toipumista.Oma puhelimeni on ollut sieltä asti kun kännykkä keksittiin, mallia soitto-txt-viesti, ei muuta toimintoa, joten en sitä ole ikinä katsellut iltaisin. Myöskään sometilejä ei ole.
Sä kuulut poikkeusryhmiin, tällöin sä et voi soveltaa tätä puhelinjuttua.
En kuulu. Viestistäsi vain saa käsityksen että ihmiset ovat tällaisessa stressissä puhelimiensa takia. Osoitin vain ettei näin ole, vaan ne johtuvat muusta kuin puhelimesta, jolloin sen poislaittaminen ei auta, saati ratkaise tilannetta. Sama koskee luontokävelyjä, hengittelyitä, raskasta liikuntaa, yöunia jne
ITse myös nukun loistavasti, mutta sekään ei estä sitä että en kestä stressiä.
Mä en tiedä miten sä luet, mutta kerroin mikä itselle auttoi. Ja fakta on se, että yhteiskunta on aika vaativa ja tietotulva on jatkuva, joten minulle itselle auttoi nämä. Kaikille ei auta samat asiat, mutta outo keskustelu jos niitä asioita ei saa jakaa mikä itselle auttoi.
Asiasta voidaan toki sit keskustella vaan teoreettisella tasolla, mutta itse sain aloituksesta sen käsityksen, että voi jakaa omia kokemuksia.
Keskushermostoon jää muistiin tapahtumat, vaikka mielesi olisi päässyt niistä yli. Suosittelen tutustumaan issues in your tissues -kirjaan. Täällä onkin jo ehdotettu EMDR ja vagushermon toimintaan tutustumista. Tutustu lisäksi miten voit saada kehosi tuottamaan ja näin hallita itse erilaisia välittäjäaineita, kuten GABA, serotoniini ja dopamiini.
Asia on korjattavissa, mutta se ei korjaannu lääkärin vastaanotolla/ohjeilla, koska länsimainen lääketiede ei (vielä) tunne kehon ja mielen välistä yhteyttä. On siis turhaa mennä paikkaan, jossa traumaasi vähätellään ja sinua syytetään siitä. Puheterapia ei myöskään vaikuta hermostoon, ainoastaan ajatuksiisi.
Keskushermosto säilyttää koko ikänsä kyvyn oppia uutta, joten mikään muodostettu hermoreitti ei ole pysyvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en siedä enää minkäänlaista stressiä. Mulla on kaksi erityislasta, jotka ovat vieneet kaikki mehut. Sairastuin psykoosiin ja silloinen puolisoni sairastui vakavasti pari vuotta sen jälkeen. Äitini sairastui samoihin aikoihin syöpään ja menehtyi myöhemmin. Itse olin kolarissa, jossa ei onneksi loukkaantunut kukaan, mutta se oli pelottavaa, sain borrelioosin ja muuta pientä, lemmikki kuoli. Ennen olin toimelias, aina kartalla ja jaksoin huolehtia muista. Enää en jaksa. Mulle suositeltiin terapiaa, koska mulla on posttraumaattinen stressihäiriö, mutta en ole siinä kunnossa, että jaksaisin ja toisaalta rahaakaan ei ole. Rahahuolet stressaavat niin ikään.
Tänä aamuna nieleskelin kyyneleitä, kun mt- ongelmista kärsivä tyttäreni sairastui flunssaan, eikä mennyt kouluun. Olisin niin tarvinnut omaa aikaa sen muutaman tunnin. Tällä viikolla mulla on ollut oma aika toimintaterapeutille, sekä tyttären käyttäminen psykiatrilla ja viime viikonloppuna olin synttäreillä, jossa oli mulle vieraita ihmisiä. Tuntuu, että takki on aivan tyhjä.
Sain hyviäkin uutisia, kuntoutustukihakemus meni läpi Kelassa, mutta sekin aiheutti ahdistusta. Olen surkea luuseri, jolla ei ole tulevaisuutta.
En vain jaksa enää.
Minulla on 3 erityislasta joista kaksi erityisaikuisia nyt ja siis se voimattomuus ja uupumus kun niiden lapsuus ei ikinä lopu. Loputonta huolta, kämmäilyjen paikkaamista, viranomaisille soittelua, huolta. Tietää, että ikinä ei koe sitä että nauttisi siitä kun on hankkinut lapsia koska ne ei pärjää, ei oikeasti, ikinä. Voimia sinulle, minäkin taidan itkeä hetken. <3
Itku auttaa hetkeksi. Mun lapsista toinen on täysi-ikäinen, mutta yhä joudun hoitamaan kaikki käytännön asiat, hakemukset, kouluasiat, yhteydet terapeutteihin ja tukihenkilöön. Lapsi haluaa toisaalta itsenäistyä, eikä kerro mulle kaikkea, mutta jättää sitten esimerkiksi toimeentulon kannalta välttämättömiä asioita hoitamatta ja koko ajan saa olla sydän syrjällään. Toinen lapsi on vielä alaikäinen, ehkä vähän enemmän kartalla oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, mutta hänellä on nepsyoireiden lisäksi mt- ongelmia, jotka vaikeuttavat elämää.
Olen pikkuhiljaa havahtumassa siihen, että mun elämä ei myöskään tule olemaan huoletonta ikinä enää. Jotenkin sitä on toivonut, että kyllä ne lapset siitä sitten, kun kasvavat ja kehittyvät, mutta tuntuukin siltä, että ongelmat vain lisääntyvät. Onneksi on hyviäkin puolia; lapseni eivät käytä päihteitä ja menestyvät hyvin koulussa, voisi olla siinä mielessä huonomminkin.
Mutta jaksamista tämä vaatii, kun jo itsensä kanssa on olemista.
Mun tunteilla tuntuu olevan kaksisuuntainen häiriö, kun jokin jonka pitäisi tuntua kauhealta, ei tunnukaan miltään, ja sitten taas sellainen jonka ei pitäisi tuntua missään aiheuttaa hirveän ison myräkän.
Oon myös joutunut aina käsittelemään ikävät asiat ja tunteet niin että työnnän ne vain pois, ja sitten ajan päästä on helpottanut. En pysty ajattelemaan menneitä hirveyksiä yhtään, koska en kestä sitä. Terapia tms jossa näitä kaivettaisiin ei tule ikinä sopimaan minulle.