Lue keskustelun säännöt.
En kestä enää pienen pientäkään stressiä. Miten saada takaisin edes vähän sietokykyä?
Lyhyesti: takana joitakin vuosia sitten sairastettu työuupumus ja lisäksi useampi todella rankka elämäntapahtuma ja menetys. Näiden seurauksena menetin kaiken kyvyn sietää pienintäkin stressiä. On ollut saikkuja, keskusteluhoitoja (psykologi, hoitaja, lääkäri), unilääkkeitä ja vaikka mitä. Olen mielestäni noista rankoista asioista päässyt jotenkin yli mutta stressinsietokyky ei koskaan palautunut.
Vaikkapa yksi pieni lasku, jonka unohdin maksaa on minulle niin kova stressi että meinaan suistua raiteiltani sen vuoksi. Tai jos pitäisi kiireessä ehtiä jonnekin. Tai jotain vastaavaa pientä.
Kommentit (471)
Vierailija kirjoitti:
Liikunta auttaa tutkitusti stressin sietoon. Itseäni auttaa tarpeeksi rasittava liikunta, jossa saa haastaa itseään. Toki vastapainona esim. kävelylenkit metsässä lintujen laulaessa. Selkeä päivärutiini edistää myös mielenterveyttä.
Liikunnan voi laittaa vaikka kalenteriin, jos tuntuu, että päätöksen teko liikkumaan lähdöstä on vaikeaa. Monille on myös helpompaa liikkua kaverin kanssa tai seurassa. Koirakin on hyvä seuralainen.
Okei, ja mitäs sitten, kun mieli ja kroppa on siinä tilassa, että vartin haravoinnin jälkeen syke on 160 ja kädet täristen on pakko lopettaa?
Itse en ainakaan yksinkertaisesti kykene tekemään oikein mitään. Kauppareissullakin sykkeet nousee ja parhaimmillaan toipumiseen menee päivä tai kaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut ammattiapua itse kyseiseen ongelmaan ja oikeasti RAIVOSTUTTAA kun aina tuputetaan tuota, että "pidä päivärytmi ja nuku aina samoihin aikoihin".
Nukahtamiseni on sitä, että nukahdan ensin ihan hyvin, mutta n. 20 minuutin päästä havandun hereille ja tunnen, että kaikki on pilalla. Olen pilannut terveyteni ja elämäni. Kaikki on toivotonta. Sitten havahdun siihen, että olen hereillä. Käytän terapiassa opetettuja keinoja rentoutuakseni ja tyhjentääkseni mieleni. Nukahdan uudestaan. Vähän ajan päästä herään taas. Kuin jokin ääni kehottaisi nousemaan, sillä nukkuminen ei ole turvallista.
Tämä tapahtuu joka ikinen yö.
Lopulta nukahdan kunnolla, mutta monta kertaan viikon aikan käy niin, että pomppaan sängystä kylmän hien peitossa nähtyäni epämääräisiä painajaisia.
Melatoniinia ja mielikuvaharjoituksia on tarjottu avuksi ja kaikenlaisia masennus ja ahdistuslääkkeitä käyty läpi. Olen sairaseläkkeellä ja keskityn syömään terveellisesti ja liikkumaan. Mistään ei tunnu olevan vain mitään apua.
Olen pakottautunut pysymään tavallisessa unirytmissä joskus viikkokausia. Seurauksena se, etten nuku kuin noin neljä tuntia ja sain kaiken lisäksi vielä entistä kovemman pelon siitä, että pitäisi mennä sänkyyn ja yrittää nukkua. Lopulta luovutin, kun oloni vain paheni merkittävästi jatkuvan unenpuutteen vuoksi.
Aivan uskomatonta, että kuulee joskus sitä, että mt ongelmien vuoksi sairaseläkkeellä olevia kadehditaan. Elän jatkuvassa pelossa, enkä edes tiedä mitä pelkään. Tiedän, että se on järjetöntä, mutta tämä tieto ei poista pelkoani.
Edellinen terapeuttini totesi, että psykoterapiasta ei ole selvästi apua, sillä en kykene pitämään kunnollista päivärytmiä ja olen jatkuvasti väsynyt.
Tuo unirytmin pitäminen normaalina on ollut suurinpiirtein yhtä hyödyllinen neuvo kuin kehotus juoda yrttiteetä mielialan parantamiseksi. Usein ulkopuoliset tarkoittavat hyvää, mutta kyllästyttää kyllä kuulla itsesäänselvyyksiä sen jälkeen kun on kamppaillut mt ongelmien kanssa vuosikausia. Ihanko totta nämä neuvojat kuvittelevat, ettei mieleeni ole koskaan tullut käydä lenkillä ja syödä terveellisesti?
Huomasin itse joskus saman ilmiön, että illalla ajatukset menevät tosi synkiksi (juuri tuota settiä, että kaikki on pilalla ja kannattaisi suunnilleen vaan tappaa itsensä). Aamulla olo on erilainen. Aivot "putsaavat" itsensä yön aikana ja on myös mahdollista, että mielihyvähormonit ovat vaan loppu illasta.
Itseä on auttanut nukkumaan korvatulpat, mitä käytän myös hiljaisissa paikoissa. Jopa puolison hengitys pitää minut muuten hereillä. Sitten taas verensokeri vaikuttaa suoraan mielialaani ja sitä kautta ajatuksiini. Huomaan nälän useimmiten ensimmäisenä siitä, että ajatukseni muuttuvat negatiivisiksi. Kun syön jotakin, negatiiviset ajatukset hälvenevät.
Hei!
Sanoisin vain noista korvatulpista, että niistä voi olla todella apua. Itse asuin erään shokkiuutisen tullessa ulkomailla supermeluisassa kaupungissa, ja sen jälkeen käytin niitä monta päivää ulkonakin. Oli todella helpottavaa sulkea ulkopuolinen pois, sai olla omassa ajatuskuplassa kun tarvitsi keskittyä asian miettimiseen 24/7 (ei ehkä turvallista pitää ulkona, mutta muuten en olisi mitenkään kyennyt olla ihmisten ilmoilla). Sillä on ihan välitön helpottava vaikutus, se juuri että sulkee/vaimentaa maailman pois. Kannattaa kokeilla. Yllättävän suuri osa stressistä tulee juuri äänistä (aistiherkällä).
Mulla oli paha burnout 4 vuotta sitten. Olin kuukausia saikulla kahteen otteeseen, koska yritin liian nopeasti takaisin töihin. Toisella kerralla sitten otinkin erittäin rauhallisesti, mutta ymmärrän, että taloudellisesti tämä ei ole kaikille mahdollista. Sain mm. kuntoutustukea työeläkefirmalta. Sairastuin siinä samalla myös ahdistuneisuushäiriöön tai kenties se oli ensin ja aiheutti uupumuksen. Muna vai kana, mene ja tiedä.
Alussa olin siinä kunnossa, että mikroateriankin lämmittäminen oli saavutus. Makasin päivät sohvalla ja hain lapsen päiväkodista autolla puolen kilometrin päästä, koska en olisi jaksanut kävellä sinne. Lääkärireissuista ja/tai terapiasta selviämiseen meni koko seuraava päivä. Kerran yritin mennä päivällä yksin kauppaan ja jouduin poistumaan kaupasta ja jätin kärryn niille sijoilleen, koska se oli vaan jotenkin "liikaa". En osaa sitä selittää, tuntui, että kuolen jos jään sinne markettiin.
Ongelman ydin on, että keho ja mieli ovat käyneet ihan äärirajoilla ja hermosto on ihan sekaisin. Siksi ei uni tule vaikka eläisi kuinka säntillisesti ja siksi ei kestä mitään pientäkään poikkeusta tai vastoinkäymistä, koska on edelleen ihan loppu.
Ahdistuneisuus väsyttää hirveästi ja lisäksi sotkee nukkumisen. Avain toipumisen alkuun oli sen ahdistuneisuuden hoito lääkkeillä. Oli mielialalääke ja rauhoittavia ja unilääkkeitä tarpeeseen. Kun ahdistuneisuus väheni, myös nukkuminen alkoi parantua. Vasta sitten kehon toipuminen voi alkaa, kun fyysiset oireet, kuten sydämen tykytykset, tärinät, hikoilut yms. saadaan edes jotenkin kuriin.
Pääasia on kuntouttaa hermostoa. Tämä vaan kestää ja on aika tylsää touhua. Kaikenlaiset turhat ärsykkeet pitää karsia elämästä. Sosiaalinen media, uutispalvelut, kaikki tällainen pois. Mindfulness ja meditointi, erittäin rauhallinen liikunta, mielellään luonnossa. Hiljaisuus. Jos kroppa kestää, vesiliikunta on erinomaista. Avantouinti, kylmät suihkut tmv. Saunominen. Jos on jotain sellaista, josta todella nauttii, tekee sitä. Esim. itselle palapelit ja helmityöt sekä lukeminen.
Poistuin kaikesta sosiaalisesta mediasta pariksi vuodeksi. Aloin syödä b-vitamiinia, magnesiumia ja sinkkiä. Siivosin puhelimesta pois kaikki koukuttavat apit. Aloin käydä hierojalla. Ostin sähköpyörän, jolla jaksoin ajaa vaikka läheisen joen rantaan istumaan penkillä ja tuijottamaan vettä.
Eeva Kolun kirjoitustyyli ei niin iske minuun, mutta hänen kirjassaan "Korkeintaan vähän väsynyt" oli paljon hyviä vinkkejä tähän hermostopuoleen kuntouttamiseen.
Lisäksi on pakko tarkastella sitä, että mitä asioita oikeasti tekee siksi, että "pitäisi" ja mitkä on oikeasti tärkeitä. Itse jäin sivuun kaikesta vapaaehtoistyöstä, en jaksanut keirtää turhia kissanristiäisiä. Jätin väliin mm. kaukaisten sukulaisten hautajaisia, vaikka siitä tulikin sanomista. Nykyäänkin mietin todella tarkkaan, minne haluan ja mikä on tärkeää.
Olen tällä hetkellä 100% työkunnossa, elän aika normaalia elämää, mutta koko ajan pitää olla tarkkana, että muistaa levätä niiden kehon ensimerkkien myötä, eikä vaan painaa eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut ammattiapua itse kyseiseen ongelmaan ja oikeasti RAIVOSTUTTAA kun aina tuputetaan tuota, että "pidä päivärytmi ja nuku aina samoihin aikoihin".
Nukahtamiseni on sitä, että nukahdan ensin ihan hyvin, mutta n. 20 minuutin päästä havandun hereille ja tunnen, että kaikki on pilalla. Olen pilannut terveyteni ja elämäni. Kaikki on toivotonta. Sitten havahdun siihen, että olen hereillä. Käytän terapiassa opetettuja keinoja rentoutuakseni ja tyhjentääkseni mieleni. Nukahdan uudestaan. Vähän ajan päästä herään taas. Kuin jokin ääni kehottaisi nousemaan, sillä nukkuminen ei ole turvallista.
Tämä tapahtuu joka ikinen yö.
Lopulta nukahdan kunnolla, mutta monta kertaan viikon aikan käy niin, että pomppaan sängystä kylmän hien peitossa nähtyäni epämääräisiä painajaisia.
Melatoniinia ja mielikuvaharjoituksia on tarjottu avuksi ja kaikenlaisia masennus ja ahdistuslääkkeitä käyty läpi. Olen sairaseläkkeellä ja keskityn syömään terveellisesti ja liikkumaan. Mistään ei tunnu olevan vain mitään apua.
Olen pakottautunut pysymään tavallisessa unirytmissä joskus viikkokausia. Seurauksena se, etten nuku kuin noin neljä tuntia ja sain kaiken lisäksi vielä entistä kovemman pelon siitä, että pitäisi mennä sänkyyn ja yrittää nukkua. Lopulta luovutin, kun oloni vain paheni merkittävästi jatkuvan unenpuutteen vuoksi.
Aivan uskomatonta, että kuulee joskus sitä, että mt ongelmien vuoksi sairaseläkkeellä olevia kadehditaan. Elän jatkuvassa pelossa, enkä edes tiedä mitä pelkään. Tiedän, että se on järjetöntä, mutta tämä tieto ei poista pelkoani.
Edellinen terapeuttini totesi, että psykoterapiasta ei ole selvästi apua, sillä en kykene pitämään kunnollista päivärytmiä ja olen jatkuvasti väsynyt.
Tuo unirytmin pitäminen normaalina on ollut suurinpiirtein yhtä hyödyllinen neuvo kuin kehotus juoda yrttiteetä mielialan parantamiseksi. Usein ulkopuoliset tarkoittavat hyvää, mutta kyllästyttää kyllä kuulla itsesäänselvyyksiä sen jälkeen kun on kamppaillut mt ongelmien kanssa vuosikausia. Ihanko totta nämä neuvojat kuvittelevat, ettei mieleeni ole koskaan tullut käydä lenkillä ja syödä terveellisesti?
Huomasin itse joskus saman ilmiön, että illalla ajatukset menevät tosi synkiksi (juuri tuota settiä, että kaikki on pilalla ja kannattaisi suunnilleen vaan tappaa itsensä). Aamulla olo on erilainen. Aivot "putsaavat" itsensä yön aikana ja on myös mahdollista, että mielihyvähormonit ovat vaan loppu illasta.
Itseä on auttanut nukkumaan korvatulpat, mitä käytän myös hiljaisissa paikoissa. Jopa puolison hengitys pitää minut muuten hereillä. Sitten taas verensokeri vaikuttaa suoraan mielialaani ja sitä kautta ajatuksiini. Huomaan nälän useimmiten ensimmäisenä siitä, että ajatukseni muuttuvat negatiivisiksi. Kun syön jotakin, negatiiviset ajatukset hälvenevät.
Hei!
Sanoisin vain noista korvatulpista, että niistä voi olla todella apua. Itse asuin erään shokkiuutisen tullessa ulkomailla supermeluisassa kaupungissa, ja sen jälkeen käytin niitä monta päivää ulkonakin. Oli todella helpottavaa sulkea ulkopuolinen pois, sai olla omassa ajatuskuplassa kun tarvitsi keskittyä asian miettimiseen 24/7 (ei ehkä turvallista pitää ulkona, mutta muuten en olisi mitenkään kyennyt olla ihmisten ilmoilla). Sillä on ihan välitön helpottava vaikutus, se juuri että sulkee/vaimentaa maailman pois. Kannattaa kokeilla. Yllättävän suuri osa stressistä tulee juuri äänistä (aistiherkällä).
Minulla on kroonistunut korvakäytäväntulehdus, enkä saa työntää korviini mitään. Myöskään hautovia kuppikuulokkeita en voi käyttää kuin noin vartin, jonka jälkeen korvien tulee sada ilmaa tai ne tulehvtuvat pahasti.
Tämä on koettelevaa aikaa. Suurin apu ja toivo on tullut tuolta Yläkerran Isännältä, myös ihmisten kautta mm. vertaistuki, kirjat, liikunta. Täällä on myös hyviä vinkkejä, kiitos näistä. Voimia kaikille keskusteluun osallistujille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taitaa olla liikaa vastuuta, jota ei voi muiden kanssa reilusti jakaa. Pitäisi olla paremmat turvaverkot, aina joku jolle soittaa kun huolettaa.
Olen huolehtija, turhasta stressaaja. Ihmiset tykkäävät soittaa minulle kun haluavat apua, mutta minun huolet eivät kiinnosta ketään. Auttamisesta saa pääsääntöisesti hyvää mieltä, joten jatkan avun antamista.
Itselläni on näin kymmenen vuotta kestäneen burn-out -kierteestä toipuvana auttanut; vuosi pois työelämästä ja sen jälkeen olen tehnyt vain kaksipäiväistä viikkoa. Lisäksi vähentänyt kaikkia vastuita ja "pakollisia" menoja. Ottanut etäisyyttä raskaisiin ihmissuhteisiin. Olen käynyt jo pitkään psykoterapiassa ja lisäksi olen hankkinut kissoja. Uuden mielekkään harrastuksen aloittaminen, luonnossa liikkuminen ja säännöllinen museoissa käynti. Näillä konsteilla on vihdoin saavutettu takaisin stressisieto- ja ajattelukykyä, sekä yleistä jaksamista. Ehkäpä tästä vielä takaisin täysiaikaiseksi työntekijäksi noustaan. Tai edes ihmiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedoksi teille, että ihailen teitä kaikkia. Olette kestäneet tosi paljon. Olette mahtavia ihmisiä.
Koetuksia ollut itselläkin ja on edelleen. Toivo on jo aiemmin tullut itselleni tärkeäksi. Pienikin toivo - että huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna on vähän paremmin, ainakin vähän aikaa.
Halusin vaan sanoa tämän ihailuni. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi metsässä olo (huom. Ei kuulokkeita vaan luontoa kuunnellen) Ja jooga. Joogassa ennen kaikkea liikkeen ja hengityksen yhdistyminen (ei siis mitään superpower joogaa) ja joogan avulla opettelin hengitysharjoituksia. Ne hengitysharjoitukset ovat olleet kyl elinehto paranemiselle. Käytän niitä aina kun tuntuu ahdistavan, joilloin saan kehoni tasaantumaan.
Itselleni taiji on sydäntä lähellä, ja siinä on tuo hengitys myös tärkeä. Rakastan luonnossa kävelemistä, ja kunnon metsiä. Näistä tulee hyvä olo, mutta jos puhelin soisi siellä metsässä, ja näkisin oudon numeron soittavan, niin tipotiessään olisi metsän rauhoittavuus ja hengittelyn tuoma apu.
No tämä onneksi on helppo korjata ja laittaa puhelin äänettömälle. Mun oli ainakin pakko muuttaa myös omia käytöstapoja, jotta aloin parantua. Yksi oli juurikin tuo, että puhelin menee äänettömälle eikä sitä vilkuilla metsässä.
Et ehkä ymmärrä että jotkut eivät voi laittaa puhelinta pois, koska heillä saattaa olla huollettava jonka tarvitsee saada kiinni...
Minua myöskään ei auta puhelimen äänettömälle laitto, sillä silloin sitä joutuu katsoa vähän väliä että onko tullut hätäpuhelua.
Tän takia ei ole edes mahdollista parantua. Laita puhelin niin,että ainoastaan se huollettavan numero tulee läpi.
Se on vaan ikävä fakta, että uupumuksesta ei voi toipua ellei tee jotain toisin.
Ja ennen ku kukaa aloittaa tiedän, että kaikki ei toivu. Ja tiedän myös miltä vakava uupuminen on ja mitä vakava masennus on. Molemmista olen toipunut.Pointtini olikin siinä että yksittäinen asia ei auta. Tuo oli vain esimerkki siitä että se kiva olo ja hermojen tyyneys iskee seinään samantien kun jotain triggeröivää tapahtuu.
Voisin minäkin tehdä jotain toisin, estää sairaan lapseni yhteydenotot ja tehdä turvakiellon ettei hän saa minua enää mitenkään kiinni, tai ilmoittaa hänelle että hän on niin raskas ihminen, että en nyt enää ole kanssaan tekemisissä, heippa, älä soittele perään, T: äiti.
Ongelma on myös tuo, että ihmiset kuvittelevat että kun heillä on joku auttanut, se auttaa muillakin. On eri asia kertoa mikä itsellä on auttanut, kuin osoitella että eipä se sinunkaan uupumuksesi poistu jos et viitsi mitään tehdä eri lailla.
Veikkaan että sinulla ei ole elämässäsi samaa kuormaa mitä minulla.
Kiva että voit vain sulkea puhelimen ja sen jälkeen uupumus poistuu ja jaksat taas. Minulle se ei toimi.
Siinä olet oikeassa ettei ole mahdollisuutta parantua. Kaikki meistä eivät kestä mielenterveydellisesti esim. sitä että poistaa omat lapsensa elämästään pysyvästi, vaikka sinun mielestä se hyvä idea omalla kohdallasi olikin.
Joo Eikä sulla ole tietoa siitä mitä mun elämässä on tapahtunut. Ja mitä tulee puhelimen kiinni laittamiseen, en koskaan ehdottanut sellaista vaan totesin, että blokkaa muut ku tärkeät. Ja niin mun piti valita kuolema tai toiminnanmuutos.
Mulla ei ole vara syyllistää ketään, mutta jos aloittaja kysy mikä auttaa ja vastaan siihen, niin tuskin siitä tarvii mitään hernettä vetää nenään, että sulla ei auta. Jättää vaan huomioimatta, koska ohje ei selkeästi ollut sulle. Mä en myöskään ole yhdessäkään viestissä väittänyt, että mun ohjeet on kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiallinen viestini ei mene läpi, joten tässä tiivistelmä. Itselläni on diagnosoitu PTSD, joka pääasiallisesti aiheutui äitini yrittämästä familicidesta, josta minä selvisin. PTSD jäi asianmukaisesti hoitamatta 20 vuotta sitten. Sain sisulla luotua itselleni ns. tavallisen elämän ja kulissin, jonka alla voin huonosti. Välejä on katkennut miehen sukulaisiin, koska he valittavat usein mitättömistä asioista, jotka eivät oikeasti uhkaa ketään. Silloin mulla nousee niin suuri sisäinen raivo, että joudun poistumaan paikalta, enkä voi tavata heitä enää.
Apua yritin hakea työterveydestä ja tk:n kautta, mutta koska voin ulkoisesti hyvin ja mulla on kaikesta huolimatta korkeakoulutus ja työpaikka ym. maallista hyvää, mua ei oteta asiakkaaksi. Kärsin kuitenkin stressiherkkyydestäni kovasti, vaikkei se näykään kuin vetäytymisenä. En siis huuda tai ole kenellekään verbaalisesti epäkohtelias, mutta en vaan pysty enää kiukun ja ahdistuksen takia tapaamaan rasittavia henkilöitä.
Toivottavasti tämä menisi läpi, olen karsinut sanoja ja vaihtanut sellaisia, joiden uskon olevan palstalla kiellettyjä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi metsässä olo (huom. Ei kuulokkeita vaan luontoa kuunnellen) Ja jooga. Joogassa ennen kaikkea liikkeen ja hengityksen yhdistyminen (ei siis mitään superpower joogaa) ja joogan avulla opettelin hengitysharjoituksia. Ne hengitysharjoitukset ovat olleet kyl elinehto paranemiselle. Käytän niitä aina kun tuntuu ahdistavan, joilloin saan kehoni tasaantumaan.
Itselleni taiji on sydäntä lähellä, ja siinä on tuo hengitys myös tärkeä. Rakastan luonnossa kävelemistä, ja kunnon metsiä. Näistä tulee hyvä olo, mutta jos puhelin soisi siellä metsässä, ja näkisin oudon numeron soittavan, niin tipotiessään olisi metsän rauhoittavuus ja hengittelyn tuoma apu.
No tämä onneksi on helppo korjata ja laittaa puhelin äänettömälle. Mun oli ainakin pakko muuttaa myös omia käytöstapoja, jotta aloin parantua. Yksi oli juurikin tuo, että puhelin menee äänettömälle eikä sitä vilkuilla metsässä.
Et ehkä ymmärrä että jotkut eivät voi laittaa puhelinta pois, koska heillä saattaa olla huollettava jonka tarvitsee saada kiinni...
Minua myöskään ei auta puhelimen äänettömälle laitto, sillä silloin sitä joutuu katsoa vähän väliä että onko tullut hätäpuhelua.
Tän takia ei ole edes mahdollista parantua. Laita puhelin niin,että ainoastaan se huollettavan numero tulee läpi.
Se on vaan ikävä fakta, että uupumuksesta ei voi toipua ellei tee jotain toisin.
Ja ennen ku kukaa aloittaa tiedän, että kaikki ei toivu. Ja tiedän myös miltä vakava uupuminen on ja mitä vakava masennus on. Molemmista olen toipunut.Pointtini olikin siinä että yksittäinen asia ei auta. Tuo oli vain esimerkki siitä että se kiva olo ja hermojen tyyneys iskee seinään samantien kun jotain triggeröivää tapahtuu.
Voisin minäkin tehdä jotain toisin, estää sairaan lapseni yhteydenotot ja tehdä turvakiellon ettei hän saa minua enää mitenkään kiinni, tai ilmoittaa hänelle että hän on niin raskas ihminen, että en nyt enää ole kanssaan tekemisissä, heippa, älä soittele perään, T: äiti.
Ongelma on myös tuo, että ihmiset kuvittelevat että kun heillä on joku auttanut, se auttaa muillakin. On eri asia kertoa mikä itsellä on auttanut, kuin osoitella että eipä se sinunkaan uupumuksesi poistu jos et viitsi mitään tehdä eri lailla.
Veikkaan että sinulla ei ole elämässäsi samaa kuormaa mitä minulla.
Kiva että voit vain sulkea puhelimen ja sen jälkeen uupumus poistuu ja jaksat taas. Minulle se ei toimi.
Siinä olet oikeassa ettei ole mahdollisuutta parantua. Kaikki meistä eivät kestä mielenterveydellisesti esim. sitä että poistaa omat lapsensa elämästään pysyvästi, vaikka sinun mielestä se hyvä idea omalla kohdallasi olikin.
Joo Eikä sulla ole tietoa siitä mitä mun elämässä on tapahtunut. Ja mitä tulee puhelimen kiinni laittamiseen, en koskaan ehdottanut sellaista vaan totesin, että blokkaa muut ku tärkeät. Ja niin mun piti valita kuolema tai toiminnanmuutos.
Mulla ei ole vara syyllistää ketään, mutta jos aloittaja kysy mikä auttaa ja vastaan siihen, niin tuskin siitä tarvii mitään hernettä vetää nenään, että sulla ei auta. Jättää vaan huomioimatta, koska ohje ei selkeästi ollut sulle. Mä en myöskään ole yhdessäkään viestissä väittänyt, että mun ohjeet on kaikille.
Vastasit minulle näin:
Tän takia ei ole edes mahdollista parantua. Laita puhelin niin,että ainoastaan se huollettavan numero tulee läpi.
Se on vaan ikävä fakta, että uupumuksesta ei voi toipua ellei tee jotain toisin.
Jos et tarkoita vastata minulle, niin ällä sitten lainaa viestiäni, ja kun siihen vastaan, niin teeksentele ettet tarkoittanutkaan minua.
Ehkä olisi hyvä jos tämä pysyisi vertaistukiketjuna eikä toisten arvostelu. Ja kyllä, arvostelu on arvostelua, vaikka sen yrittäisi kumota loppukaneetissa.
Selkeästikään sinun elämässäsi ei ole sitä taakkaa mitä minulla on, joten neuvosi eivät tosiaan toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä näkyy siis olevan liikkeellä, koska itse juurikin mietin mitä minulle on tapahtunut sillä en kestä enää stressiä kuten ennen. Ihan sama tuleeko asia eteen töissä vai kotona, kilahdan ihan liian helposti. Taustalla itselläkin erittäin vaikea traumaattinen kokemus ja sen jälkeen stressin sieto vaan kadonnut. Ihan kuin aivot eivät enää osaisi käsitellä mitään hiukankaan haastavampaa tilannetta. Itselläkin saikkuja taustalla, mutta mitään vastuuta kukaan ei kokonaishoidosta ota joten odotellaan sitten sitä psykoosia vaikka.
Tuolla virve fredman bloggarilla tuollaiset oireet osoittautui johtuvan matalasta ferritiinistä. Kannattaa miettiä muutakin diagnoosia kuin psykologisia syitä, joita itsediagnosoimalla löytää. Ei kaikki ihmiset saa traumasta tuollaisia oireita. Kun Virve alkoi syödä rautaa tilanne alkoi parantua. Nyt hehkuttaa onnellisuuttaan netissä.
Jos taas sinulla kyseessä oikeasti trauma, eli PTSD syndrooma, niin siihen on ihan omat hoitonsa.
Vierailija kirjoitti:
Asiallinen viestini ei mene läpi, joten tässä tiivistelmä. Itselläni on diagnosoitu PTSD, joka pääasiallisesti aiheutui äitini yrittämästä familicidesta, josta minä selvisin. PTSD jäi asianmukaisesti hoitamatta 20 vuotta sitten. Sain sisulla luotua itselleni ns. tavallisen elämän ja kulissin, jonka alla voin huonosti. Välejä on katkennut miehen sukulaisiin, koska he valittavat usein mitättömistä asioista, jotka eivät oikeasti uhkaa ketään. Silloin mulla nousee niin suuri sisäinen raivo, että joudun poistumaan paikalta, enkä voi tavata heitä enää.
Apua yritin hakea työterveydestä ja tk:n kautta, mutta koska voin ulkoisesti hyvin ja mulla on kaikesta huolimatta korkeakoulutus ja työpaikka ym. maallista hyvää, mua ei oteta asiakkaaksi. Kärsin kuitenkin stressiherkkyydestäni kovasti, vaikkei se näykään kuin vetäytymisenä. En siis huuda tai ole kenellekään verbaalisesti epäkohtelias, mutta en vaan pysty enää kiukun ja ahdistuksen takia tapaamaan rasittavia henkilöitä.
Toivottavasti tämä menisi läpi, olen karsinut sanoja ja vaihtanut sellaisia, joiden uskon olevan palstalla kiellettyjä.
Kai ymmärrät, että ei ne henkilöt ole oikeasti objektiivisesti rasittavia? Itse asiassa heillä ei ole mitään tekemistä tuntemustesi kanssa, jotka tulee jostain menneestä ja heijastat omaa kuplaasi heihin? PTSD:hen on olemassa hyvät erikoisterapiat, kannattaisi hakeutua sellaiseen yksityisesti, koska et nyt ole sossun asiakaskaan. Koska ikävä totuushan on se, että sinä olet se rasittava tapaus muille. Eli, jos et mene terapiaan itsesi vuoksi, mene kanssaihmistesi vuoksi.
Olen ollut tekemisissä ihmisen kanssa, jolla vähän samoja oireita kuin sinulla. Rasittavin ihminen, jonka olen kohdannut, koska syyllisti toisia ihan olemattomista asioista ja samalla kaivoi omaa kuoppaansa syvemmäksi. Ei siis paha ihminen, mutta omassa omituisessa kuplassaan eläjä, jonka kanssa joutuu yleensä olemaan varpaillaan, kun ei koskaan tiedä, mistä milloinkin suutahtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama. En tosin raivoa, mutta sydän alkaa hakata, käsistä ja koko kropasta loppuu voima, hengästyttää pienikin liikkuminen, tulee paino rintaan, tuntuu että on vaikea hengittää, sydän muljahtelee, täytyy huokailla koko ajan, ja tuon jälkeen olen aivan poikki ja väsynyt. Lämpö nousee myös 37,5:een.
Ihan kuin kroppa ei kestäisi enää yhtään mitään. Hyvinä päivinä kun mitään ei tapahdu, näitä oireitakaan ei ole. Minut saattaa saada tolaltaan jopa puhelimen soiminen, koska siihen assosioituu niin paljon kaikkea. En myöskään voi pitää puhelinta äänettömällä, koska se ahdistaa myös, ja jatkuvasti, eikä vain silloin kun se harvoin soi.
En saanut mitän terpaiaa tai muutakaan apua vaikka kävin psykiatrilla, hän kyseli vain että osaanko tehdä ruokaa ja pesenkö hampaat joka päivä, ja käynkö suihkussa vai tarvinko siihen apua. Kun vastasin että elämäni on normaalia noilta osin, apu evättiin. Olisi pitänyt valehdella, mutta en ymmärtänyt sitä, luulin että riittää kun puhuu totta.
Ja ei, ei ole paniikkikohtauksia nämä, siitäkin on kokemusta, vaan pitkäkestoisia yleensä alkaessaan koko päivän pilalle vetäviä.
Yhteen aikaan elämässäni tapahtui niin paljon negatiivisia asioita jotka usein ilmoitettiin puhelimella, enkä pysty vieläkään pitämään puhelinta ääni päällä, jonkinlainen PTSD. Ainoastaan jos on sovittu että joku soittaa tiettyyn aikaan, voin laittaa äänen päälle. Muuten vain välillä vilkaisen onko tullut soittoja tai viestejä. Parin vuoden terapia näistä kaikista sattuneista asioista ei hävittänyt PTSD:tä.
Vierailija kirjoitti:
Tiedoksi teille, että ihailen teitä kaikkia. Olette kestäneet tosi paljon. Olette mahtavia ihmisiä.
Koetuksia ollut itselläkin ja on edelleen. Toivo on jo aiemmin tullut itselleni tärkeäksi. Pienikin toivo - että huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna on vähän paremmin, ainakin vähän aikaa.
Halusin vaan sanoa tämän ihailuni. <3
Suomalaisethan yleensä vaan kiusaa ja hylkii ja haukkuu varsinkin työpaikoilla jos huomaa että joku on hiljaisempi ja ahdistunut. Nettikommentit ja kirjoitukset myös ulkomailla aivan erilaisia. Sanotaan tuntemattomallekkin " Get well soon " " remember to take care of yourself" " hey you you are important "
Sosiaalinen media on valtava masennusten ja ahdistuksen pahentaja ja vienyt suuresti ihmisten keskinäistä sosiaalisuutta. Koulukiusaaminen on todella helppoa koulupäivien jälkeenkin kun ennen vanhaan tiesi saavansa rauhan kun koulupäivä päättyy. Minua kiusattiin koko peruskoulu ja se on vaikeuttanut elämää todella paljon monissa asioissa vielä 15 vuoden jälkeenkin. Lisäksi koska vain puhelimen sovelluksen avaamalla näet jotain mitä et todellakaan halua sillä hetkellä nähdä. Esim vanhoja tuttuja kavereita porukalla pitämässä hauskaa ja samaan hetkeen mietit " miksi minua ei ole tuolla eikä kutsuttu mukaan "
-mies
Kiinnostava ketju. Olen ajatellut olevan ainoa stressiherkkä ja hävennyt sitä, vaikka muuten puhun ongelmistani vapautuneesti. Olisi ollut kiinnostavaa tietää minkä ikäisiä olette. Minä olen 52 vuotias stressaaja, myös päätöstenteko on minulle nykyisin mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostava ketju. Olen ajatellut olevan ainoa stressiherkkä ja hävennyt sitä, vaikka muuten puhun ongelmistani vapautuneesti. Olisi ollut kiinnostavaa tietää minkä ikäisiä olette. Minä olen 52 vuotias stressaaja, myös päätöstenteko on minulle nykyisin mahdotonta.
42v täällä.
Ei ole kondis vielä varmaan ihan noin huonossa pykälässä kuin aloittajalla ja useilla kommentoijilla. Mutta on todellakin tuota taipumusta, etten kestä pientäkään vastoinkäymistä. Eniten harmittaa omien reaktioiden johdonmukaisuuden puuttuminen. Eräänä päivänä saattaa mennä täysin hermot, kun vesilasi kaatuu lattialle ja toisena päivänä ei tule vastaavaa reaktiota. Jos olisin yksin niin eipä siinä mitään, mutta olen yh ja inhottaa ajatella, jos tämmöinen epävakaa käytös tarttuu lapseen. Välillä hermoan juoman kaatumisesta lattialle ja välillä olen, että ei se mitään, se oli vain vahinko, niitä sattuu kaikille. Lapsi ei ikinä tiedä, miten reagoin enkä itseasiassa itsekään. Parempi olisi varmaan kimpaantua joka kerta tai ei ikinä verrattuna siihen, että joskus hermostun ja toisinaan en.
Pointtini olikin siinä että yksittäinen asia ei auta. Tuo oli vain esimerkki siitä että se kiva olo ja hermojen tyyneys iskee seinään samantien kun jotain triggeröivää tapahtuu.
Voisin minäkin tehdä jotain toisin, estää sairaan lapseni yhteydenotot ja tehdä turvakiellon ettei hän saa minua enää mitenkään kiinni, tai ilmoittaa hänelle että hän on niin raskas ihminen, että en nyt enää ole kanssaan tekemisissä, heippa, älä soittele perään, T: äiti.
Ongelma on myös tuo, että ihmiset kuvittelevat että kun heillä on joku auttanut, se auttaa muillakin. On eri asia kertoa mikä itsellä on auttanut, kuin osoitella että eipä se sinunkaan uupumuksesi poistu jos et viitsi mitään tehdä eri lailla.
Veikkaan että sinulla ei ole elämässäsi samaa kuormaa mitä minulla.
Kiva että voit vain sulkea puhelimen ja sen jälkeen uupumus poistuu ja jaksat taas. Minulle se ei toimi.
Siinä olet oikeassa ettei ole mahdollisuutta parantua. Kaikki meistä eivät kestä mielenterveydellisesti esim. sitä että poistaa omat lapsensa elämästään pysyvästi, vaikka sinun mielestä se hyvä idea omalla kohdallasi olikin.