Lue keskustelun säännöt.
En kestä enää pienen pientäkään stressiä. Miten saada takaisin edes vähän sietokykyä?
Lyhyesti: takana joitakin vuosia sitten sairastettu työuupumus ja lisäksi useampi todella rankka elämäntapahtuma ja menetys. Näiden seurauksena menetin kaiken kyvyn sietää pienintäkin stressiä. On ollut saikkuja, keskusteluhoitoja (psykologi, hoitaja, lääkäri), unilääkkeitä ja vaikka mitä. Olen mielestäni noista rankoista asioista päässyt jotenkin yli mutta stressinsietokyky ei koskaan palautunut.
Vaikkapa yksi pieni lasku, jonka unohdin maksaa on minulle niin kova stressi että meinaan suistua raiteiltani sen vuoksi. Tai jos pitäisi kiireessä ehtiä jonnekin. Tai jotain vastaavaa pientä.
Kommentit (471)
Hieno aloitus, kiitos tästä! Näyttää siltä, etten ole niin outo kummajainen. Meitä näyttää olevan monia, joilla pienetkin asiat ns. kaataa veneen. Henkilökohtaisten haasteiden lisäksi nostaisin esiin ns. kollektiiviset haasteet viime ajoilta (korona, sota, ilmastonmuutos). Kyllä ne varmasti ovat vaikuttaneet meihin ja vieneet voimavaroja. Itseni pitäisi pysyä erossa somesta, mutta täällä sitä taas ollaan, huokaus...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosi tärkeä aihe! Kiitos, Ap, että nostit tämän esille! Voisikohan yhtään apua olla traumaterapiasta tai EMDR-terapiasta? On varmaan kallista enkä tiedä, onko terapeutteja tarpeeksi tai onko heille pitkät jonot. Kelan sivuilta löytyy varmaan tietoa, missä tilanteissa se saattaisi tukea terapiaa.
Tuosta TRE-harjoittelusta voisi olla joillekin apua, ainakin sen kokeilemista voisi harkita? Netistä löytyy ohjeita ja niitä kurssejakin on ollut ainakin joskus aiemmin. Hyvä kirja on myös David Levinen "Kun tiikeri herää." Siinä voi olla itua, että stressi varastoituu myös kehoon, ei vain mieleen. Siksi nämä fyysiset harjoitukset voivat olla antoisia, vaikka puhuminen/kirjoittaminenkin saattaa auttaa.
Mutta voimia ja jaksamista kaikille sietokyvyn kanssa kipuileville, tulee syvä myötätunto, kun näitä lukee. Tämä 2v. poikkeusaika ja voimakkaat poliittiset muutokset painostavat vähintään alitajuisesti luultavasti tosi monia, muun stressin lisäksi ja käämit palaa helpommin.
En osaa enkä halua antaa muille neuvoja, sillä mikä toimii yhdellä ei toimi toisella. Kerron vain itsestäni siis. Saan hermoni rauhoittumaan menemällä linturetkelle polkupyörällä. Kiikaroin lintuja, ihmettelen pilviä ja yritän löytää vaikka uuden reitin tai maisemakohteen. Yleensä tulen tasapainoisempana kotiin ja unikin maistuu paremmin.
Hyvä keskustelu, tunnistan itsessäni samaa. Luulen että mulla korona-aikakin on vaikuttanut. Olen ollut paljon yksin enkä enää kestä ulkoisia ärsykkeitä samalla tavalla. Esim. ihmisvilinä tai joku täysi baari lähinnä ahdistaa ajatuksena.
Olen saanut ammattiapua itse kyseiseen ongelmaan ja oikeasti RAIVOSTUTTAA kun aina tuputetaan tuota, että "pidä päivärytmi ja nuku aina samoihin aikoihin".
Nukahtamiseni on sitä, että nukahdan ensin ihan hyvin, mutta n. 20 minuutin päästä havandun hereille ja tunnen, että kaikki on pilalla. Olen pilannut terveyteni ja elämäni. Kaikki on toivotonta. Sitten havahdun siihen, että olen hereillä. Käytän terapiassa opetettuja keinoja rentoutuakseni ja tyhjentääkseni mieleni. Nukahdan uudestaan. Vähän ajan päästä herään taas. Kuin jokin ääni kehottaisi nousemaan, sillä nukkuminen ei ole turvallista.
Tämä tapahtuu joka ikinen yö.
Lopulta nukahdan kunnolla, mutta monta kertaan viikon aikan käy niin, että pomppaan sängystä kylmän hien peitossa nähtyäni epämääräisiä painajaisia.
Melatoniinia ja mielikuvaharjoituksia on tarjottu avuksi ja kaikenlaisia masennus ja ahdistuslääkkeitä käyty läpi. Olen sairaseläkkeellä ja keskityn syömään terveellisesti ja liikkumaan. Mistään ei tunnu olevan vain mitään apua.
Olen pakottautunut pysymään tavallisessa unirytmissä joskus viikkokausia. Seurauksena se, etten nuku kuin noin neljä tuntia ja sain kaiken lisäksi vielä entistä kovemman pelon siitä, että pitäisi mennä sänkyyn ja yrittää nukkua. Lopulta luovutin, kun oloni vain paheni merkittävästi jatkuvan unenpuutteen vuoksi.
Aivan uskomatonta, että kuulee joskus sitä, että mt ongelmien vuoksi sairaseläkkeellä olevia kadehditaan. Elän jatkuvassa pelossa, enkä edes tiedä mitä pelkään. Tiedän, että se on järjetöntä, mutta tämä tieto ei poista pelkoani.
Edellinen terapeuttini totesi, että psykoterapiasta ei ole selvästi apua, sillä en kykene pitämään kunnollista päivärytmiä ja olen jatkuvasti väsynyt.
Tuo unirytmin pitäminen normaalina on ollut suurinpiirtein yhtä hyödyllinen neuvo kuin kehotus juoda yrttiteetä mielialan parantamiseksi. Usein ulkopuoliset tarkoittavat hyvää, mutta kyllästyttää kyllä kuulla itsesäänselvyyksiä sen jälkeen kun on kamppaillut mt ongelmien kanssa vuosikausia. Ihanko totta nämä neuvojat kuvittelevat, ettei mieleeni ole koskaan tullut käydä lenkillä ja syödä terveellisesti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkeä nosto ap ja hyviä kommentteja tullut ketjuun. Itsellä samoja kokemuksia ja minulle on ollut avuksi sen ymmärtäminen, että kannattaa hyväksyä se että elämässä on erilaisia aikoja ja itselle tulee olla armollinen. Joskus vaan on enemmän paukkuja, stressinsieto- ja toimintakykyä, toisinaan vähemmän tai ei yhtään. Elämä on sarja pomppuja, sitä mennään ylös ja alas. Oma jaksaminen ja sietokyky ei ole kenenkään muun määriteltävissä, joten itse ne on rajat itselleen lämpimästi hyväksyen vedettävä: tänään pystyin tähän, tämä vuosi meni nyt näin. Tämän OMAN elämäni ja jaksamiseni puitteissa olen tehnyt parhaani.
Omalla kohdallani edes pitkä terapia ei korjannut kaikkea.
Elämässäni on tapahtunut sellainen määrä hirveyksiä, että mikään sellainen ei enää hetkauta minua suuntaan tai toiseen, mutta pienikin mielivaltaisuus ja epäoikeudenmukaisuus jossain asiassa saa näkemään punaista välittömästi. Varsinkin itseen kohdistuessa nuo asiat ajavat minut hulluuden partaalle vielä nykyäänkin.
Voin menettää kaikki läheiseni, taloni ja omaisuuteni voi palaa, voin menettää työni ja voin olla kuolemansairas ja olla ok kaiken tuon kanssa mutta en ole ok, jos joku kohtelee minua mielivaltaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luen ketjun paremmalla ajalla, mutta tunnistin jo alussa mainitut asiat hyvin. Mietin monesti etten saisi olla näin väsynyt ja stressaantunut ns tyhjästä. Kärsin jo edellisenä talvena unettomuudesta ja nyt viime talvena tämä vaiva palasi. En nuku vieläkään kunnolla vaan heräilen miten sattuu parin tunnin välein. Jos joku yö menee paremmin niin sitten taas heräilyä jopa viikko sen jälkeen. Yritän myös aina liikkua ja syödä ihan hyvin. Tämä ei vaan auta paljonkaan. Itsellä korostuu myös se etten ole niin kovin väsynyt, mutta olen sitten levoton ja käyn ylikierroksilla. Rauhoittuminen vaikeaa. Keho antaa myös välillä vähän kuin periksi. Tulee heikko olo tai lihaksien voimat menevät yms minkä pistän tuon ylikierroksilla käynnin piikkiin. Jos en esim syö ajoissa niin tulee nopeasti heikko olo. Ennen pitkäkään tauko ei aiheuttanut mitään. Sokerit ja muut arvot katsottu.
Itsellä ollut ikävä nuoruus. Olin kiusattu ja yksinäinen. Kärsin jo silloin ajoittaisesta ahdistuksesta ja kouluun oli vaikeaa välillä mennä. Lukiossa ollessa olin hyvin väsynyt. Tietysti valvoin itsekin liikaa ja opiskelut valvottivat myös. Silti olin kyllä ihan todella uupunut silloin. Liikuin vielä paljon koirani takia ja viimeiset voimat menivät sen hoitoon. Toki se myös toi paljon iloa minulle ja tein sen eteen paljon.
Lukion jälkeen olin vuosia aika huonossa kunnossa. Ei mitään diagnoosia, mutta voimat vaan lopussa. En ole oikein enää toipunut ja saanut voimia takaisin. Tuntuu etten kestä enää oikein mitään. Asiat menevät jotenkin jos aikataulu pysyy samana ja ei tule mitään ihmeellistä. Jokin yllättävä muutos tai ikävä juttu nostaa heti kierroksia ja tulen levottomaksi. Tähän vielä esim jännitys ihmisten joukossa ollessa sekä menneisyyteen liittyvät kokemukset jotka vaikuttavat. Tuntuu etten pärjää elämässä. En kestä paljon enää ja monet asiat stressaavat. Olen myös yksinäinen edelleen.
Itsellä tuo stressi ilmenee siinä, että saatan myös suuttua. Usein silti koen vaan epätoivoa ja surua. Jokin menneisyyden asia surettaa tai koen jonkun ikävän asian tai tilanteen. Silloin tuntuu olo olevan jotenkin turha. Elämä näyttää synkältä. Asiaa ei helpota se, kun ei ole läheisiä. Samalla en itse tietysti koe jaksavani enää tutustua ihmisiin kunnolla ja muutenkin olen ujo ja en helposti tutustu. En aina tiedä miten jatkaa. Pärjään jotenkin jos saan olla rauhassa ja levätä. Ei siinä sitten paljon töitä mietitä tai opiskelua. Tietysti surettaa silti työttömyys. En kuvitellut elämäni menevän näin.
Nyt haen taas opiskelemaan, mutta vaikka kuinka haluaisin sinne päästä niin en tiedä todellakaan miten kestäisin siellä. Tämän lisäksi asun maaseudulla nyt ja täällä rauhallista niin en tiedä miten kestäisin kaupungissa asumista. Salaa mietin kuinka kiva olisi etäopiskelun myötä saada jäädä tänne asumaan. En ehkä pystyisi muuttamaan ja kokemaan suurta muutosta nyt. Joku ihmettelee miksi joku tahtoo jäädä maalle, mutta tarvin tätä rauhaa. Se on yksi syy, vaikka muuten olen ns juureton täälläkin. No tämä nyt ei ole vielä ajankohtainen juttu ja pitäisi ensin edes kouluun päästä. Sori myös viestin pituus. Ja olen toisaalta jo liian vanha olemaan hukassa ja toisaalta liian nuori olemaan uupunut.
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Täällä oli joskus aiemmin tänä vuonna ihan samasta aiheesta, kirjoitin sinne pidemmästi.
Joka tapauksessa, minulla burnoutista on jo 12 vuotta. Rakensin koko elämän uusiksi, työelämään palasin täysillä jo 11 vuotta sitten, olen opetellut huolehtimaan itsestäni ja vetämään rajoja jaksamiseni turvatakseni. Kaikki on kohdallaan.
Silti yksikin odottamaton valkoinen kirjekuori nostaa pulssin kattoon. Minulla menee välillä viikkoja, että välttelen esim. jotain verkkopankissa tehtävää ostosta, koska en vain kestä katsoa paljonko tilillä on rahaa. Tämä on täysin järjenvastaista, koska elän todella kunnollisesti. Älyttömiä kuluja ei ole, elämä on tasapainossa. Silti pidän ihan mahdolliselta, että jos muutama stressitekijä kasautuu päällekkäin, voisin ehkä vetää koko elämäni uudestaan solmuun ihan vaan siksi, että en saa jotain älyttömän triviaalia tehtävää tehtyä. Ja se mekanismi ei ole ollenkaan se, että olisin niin hajamielinen, etä unohdan kaiken - päinvastoin, pikkuasiakin ahdistaa niin paljon että en pysty edes nukkumaan. Asiat on pakko työntää ulos alitajuntaan - ja sitten niitä ei enää uskalla päästää ulos sieltä.
Silti tämä ei ole työkyvyttömyyttä. Pystyn työelämässä tekemään päätöksiä ja hoitamaan haastavia tilanteita, jos minulla on vastuu. Olen konfliktitilanteissa hyvä ja siedän painetta.
On todella kummallista, että kotiin tullessa muutun hermoraunioksi kun saan viestin, että kirjaston kirjani on myöhässä.
Tuli mieleen tuosta kun mainitsit myöhässä olevan kirjaston kirjan, että mulla on myös unimaailma täynnä huolta ja pelkoa. Ja niihin sitten saattaa säpsähdellä ja heräillä paniikissa. Ne on juuri jotain mitä olen tehnyt väärin, esimerkiksi juuri kirjaston kirjat olleet palauttamatta vuosikausia ja sitten saattaa olla vaikka minulta lemmikkieläimet jääneet hoitamatta ja löydän ne ihan viimisissä kuolinkorinoissaan, töistä myöhästymistä koska olen nukkunut koko työpäivän ohi, tai yleistä töiden möhlimistä jne. Joka tapauksessa teema on aina se, että teen jotain väärin tai nolaan itseni.
Tekstissäsi oli paljon tuttua, itsellänikin ensimmäinen reaktio aina on pelko jos on vaikka kirjekuori tullut, että mitä pahaa nyt olen tehnyt. Ja verkkopankissa käyntiä välttelen niin paljon, että välillä laskutkin myöhästyy koska en vain jaksa hoitaa asioitani. Pelko, pelko, kaikkialla kauhut kurkottelee ihan arkisissa asioissa. Alan pelottavalla tavalla ymmärtää, miksi jotkut näkevät elämänsä lopettamisen ainoana ratkaisuna ahdinkoonsa. Eihän tällaista kauhugalleria-elämää jaksa!
Minullakin on jo pitkä tausta mt-hoidoista, mutta ei ne psykiatritkaan osaa oikein mitään asialle tehdä kun oikeastaan kaikki oleellinen on jo tehty. Kokeillaan vaan säädellä lääkkeitä ja sekin on vähän sellaista että ne mitkä selvästi auttaa, niitä juuri ei mieluusti anneta. Eli pitää pärjätä niillä mitä sattuu saamaan ja niitä jaksaa sitten rouskia aikansa. On tämä elämä kyllä pelkkä vitsi. Ei voi kuin nauraa hullun klovnin naurua, heehhohehhehhehee!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani edes pitkä terapia ei korjannut kaikkea.
Elämässäni on tapahtunut sellainen määrä hirveyksiä, että mikään sellainen ei enää hetkauta minua suuntaan tai toiseen, mutta pienikin mielivaltaisuus ja epäoikeudenmukaisuus jossain asiassa saa näkemään punaista välittömästi. Varsinkin itseen kohdistuessa nuo asiat ajavat minut hulluuden partaalle vielä nykyäänkin.
Voin menettää kaikki läheiseni, taloni ja omaisuuteni voi palaa, voin menettää työni ja voin olla kuolemansairas ja olla ok kaiken tuon kanssa mutta en ole ok, jos joku kohtelee minua mielivaltaisesti.[/quote
Tämä on niin totta.
Huono kohtelu työelämässä, selkäänpuukotus, kiusaaminen.
Nyt vasta yli 50 vuotiaana olen ymmärtänyt että minulla on lupa pitää puoleni ja vaatia reilua kohtelua. Ja raivostua epäoikeudenmukaisuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu..jatkuvassa stressitilassa eläminen vie sietokyvyn kestää yhtään mitään negatiivistä..minä en rauvoa, mutta itken helposti ja saan sydänoireita, väsyttää, paniikkikohtausta..esim.lapsen kelakortti on hukassa ja ajatus siitä, että pitää soittaa nyt Kelaan ja tilata uusi niin romahdutti minut tänään täysin..
Juuri tuollaista minullakin on, en raivoa vaan romahdan muuten. Kädet tärisee, väsyttää lamaannuttavan paljon, itkettää helposti, ääni kiristyy, tuntuu että pää räjähtää. Juuri tuollaisista, että lapsen kelakortti hukassa. Pikkuasia, joka on nykyään täysin mahdoton kestää. Ap
Olen se, joka kirjoitti asennemuutoksesta. Juuri tuollaisten pikkujuttujen kohdalla kannattaa pysähtyä ja miettiä omaa käytöstään ja ajatusmallejaan. Itketkö ehkä, koska haluat ns. tekosyyn sille, koska eihän tuo ole mikään vakava asia. Itketkö, koska tunnet taas epäonnistuneesi jossain. Itketkö, kun et pysty kontrolloimaan tilannetta. Oletko ehkä jäänyt itsesäälin ja negatiivisuuden kehään ja opettanut itsesi reagoimaan noin. Jne..
Pitää tähän sivusta vastata, että itsellä on mieluummin niin etten ole nuorempana "saanut" tuntea ja näyttää tunteitani. Olin kiusattu ja yksinäinen. Silti piti yrittää olla vahva vanhempienikin edessä. Tunteita ei näytetty. Nyt olenkin sitten myöhemmin kokenut sitä kuinka nuo tukahdutetut tunteet vyöryvät liikaa. Välillä tunnen surua ja joskus raivoa. Monesti jotakin merkituksettömyyttä. Olen siis nuorena juuri kontrolloinut itseäni niin paljon ole käsitellyt tunteitani. Olin silloin vahva, mutta nyt nuo lukitut tunteet vellovat liikaa. Samalla en sääli itseäni, mutta tunnen surua elämästäni. Koen olevani monin tavoin näkymätön. Monesti kaipaan myös ihmistä jonka kanssa puhua. Nyt ei ole ketään.
Jos sattuu jotain ikävää niin suljen sen pois mielestäni jos vaan pystyn. Näin esim sukulaisten hautajaiset tai lemmikin kuolema. Pysyin koossa sen avulla. Nyt jälkeenpäin tiedän etten ole selkainen ihminen vaan olen aina ollut herkkä ja tunteellinen. Minun on vaan pitänyt yrittää olla erilainen ja vahva. Tämäkin on varmaan yksi syy miksi tunteet solmussa. Jokaisen pitäisi saada olla omanlaisensa jos ei esim loukkaa muita. Se on silti kamalaa jos on voinut huonosti jo niin kauan ja nuoresta asti. En kaipaa sääliä, mutta varsinkin nuorena sitä että joku olisi kysynyt miten voin ja ymmärtänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama homma enkä kestä näköjään edes haarukan putoamista lattialle ilman hemmetinmoista raivokohtausta.
Asutko Lempäälässä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani edes pitkä terapia ei korjannut kaikkea.
Elämässäni on tapahtunut sellainen määrä hirveyksiä, että mikään sellainen ei enää hetkauta minua suuntaan tai toiseen, mutta pienikin mielivaltaisuus ja epäoikeudenmukaisuus jossain asiassa saa näkemään punaista välittömästi. Varsinkin itseen kohdistuessa nuo asiat ajavat minut hulluuden partaalle vielä nykyäänkin.
Voin menettää kaikki läheiseni, taloni ja omaisuuteni voi palaa, voin menettää työni ja voin olla kuolemansairas ja olla ok kaiken tuon kanssa mutta en ole ok, jos joku kohtelee minua mielivaltaisesti.[/quote
Tämä on niin totta.
Huono kohtelu työelämässä, selkäänpuukotus, kiusaaminen.
Nyt vasta yli 50 vuotiaana olen ymmärtänyt että minulla on lupa pitää puoleni ja vaatia reilua kohtelua. Ja raivostua epäoikeudenmukaisuudesta.Minäkin olen vasta nyt lähempänä 30 vuotta alkanut ymmärtää kunnolla sen miten minua on kohdeltu ja pilkattu. Nyt olen raivoissani tästä monesti. Tunnen vihaa ja surua miten nuoruuteni meni ja kuinka yksin olin. Koen tuskaa siitä miten minulle on jäänyt arpia niin paljon, että ne vaikuttavat elämääni vieläkin. Suren sitä kun en pysty olemaan onnellinen ja jännitän kaikkea. Tunnen etten ole koskaan voinut puhua kenellekään ja on pitänyt kestää kaikki yksin. Joskus joku esim meluava nuorisojoukko aiheuttaa pelon nousemisen itselleni ja esim äitini joka kävelee kanssani ei tajua mitään. Silloin toivoisin, että se läheinen ihminen ymmärtäisi sen ja voisin edes sen kertoa. Nyt leikin edelleen vahvaa ja en voi olla heikko. Tämä nyt vaan yksi esimerkki. Tai jännitän jotain niin en saisi jännittää mitään yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama homma enkä kestä näköjään edes haarukan putoamista lattialle ilman hemmetinmoista raivokohtausta.
Ja tämmöste kanssa pitäs meidän miehien elää.
Sepä se. Olen aina ihmetellyt miksi että elä muiden miesten kanssa.
Niin, jos vaan pääsis palloks jonkun naisen jalkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vaatii asennemuutoksen. Itse olen kokenut työpaikkakiusaamisen, burnoutin, useamman masennuksen, perussairauteni pahenemisen, uusiin sairauksiin sairastumisen, aggressiivisen parisuhteen ja vaikka mitä. Toki edelleen stressaan joistain asioista, mutta jos jotain yllättävää käy, en ole oikeastaan moksiskaan. Esim. kun jouduin sairaalaan yhtäkkisesti eikä ollut tietoa mikä aiheuttaa oireeni, olin vaan että nääh, tällaista tää elämä on. Olen myös lopettanut perfektionistisen käytöksen. Kaiken ei tarvitse olla järjestyksessä tai tehty hyvin. Tekee sen minkä jaksaa, ei se ole niin justiinsa. Pienille vastoinkäymisille jopa nauran, kun tuntuu, että elämä on yhtä vastoinkäymistä muutenkin. Pitää vain ottaa ilo irti siitä, mikä on hyvää ja löytää huumoria asioista. Pitää tietyllä tavalla "luovuttaa" ja päästää irti siitä jatkuvasta kontrollintarpeesta.
Hienosti kirjoitat!
Se on juurikin näin.
Taitaa olla liikaa vastuuta, jota ei voi muiden kanssa reilusti jakaa. Pitäisi olla paremmat turvaverkot, aina joku jolle soittaa kun huolettaa.
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Täällä oli joskus aiemmin tänä vuonna ihan samasta aiheesta, kirjoitin sinne pidemmästi.
Joka tapauksessa, minulla burnoutista on jo 12 vuotta. Rakensin koko elämän uusiksi, työelämään palasin täysillä jo 11 vuotta sitten, olen opetellut huolehtimaan itsestäni ja vetämään rajoja jaksamiseni turvatakseni. Kaikki on kohdallaan.
Silti yksikin odottamaton valkoinen kirjekuori nostaa pulssin kattoon. Minulla menee välillä viikkoja, että välttelen esim. jotain verkkopankissa tehtävää ostosta, koska en vain kestä katsoa paljonko tilillä on rahaa. Tämä on täysin järjenvastaista, koska elän todella kunnollisesti. Älyttömiä kuluja ei ole, elämä on tasapainossa. Silti pidän ihan mahdolliselta, että jos muutama stressitekijä kasautuu päällekkäin, voisin ehkä vetää koko elämäni uudestaan solmuun ihan vaan siksi, että en saa jotain älyttömän triviaalia tehtävää tehtyä. Ja se mekanismi ei ole ollenkaan se, että olisin niin hajamielinen, etä unohdan kaiken - päinvastoin, pikkuasiakin ahdistaa niin paljon että en pysty edes nukkumaan. Asiat on pakko työntää ulos alitajuntaan - ja sitten niitä ei enää uskalla päästää ulos sieltä.
Silti tämä ei ole työkyvyttömyyttä. Pystyn työelämässä tekemään päätöksiä ja hoitamaan haastavia tilanteita, jos minulla on vastuu. Olen konfliktitilanteissa hyvä ja siedän painetta.
On todella kummallista, että kotiin tullessa muutun hermoraunioksi kun saan viestin, että kirjaston kirjani on myöhässä.
Samaistuin kokemukseesi osin. Itselläni on myös hirveä stressi katsoa verkkopankista saldoani, laskuja maksaessani. Yritän laskuja maksaessani vältellä saldon katsomista. Olen liian pedantti kaikessa.Se aiheuttaa hirveää stressiä, koska asioiden täytyy olla aina tiptop. Minulle ei jää aikaa nauttia elämästä, olla tässä ja nyt, kun koko elämä menee sen miettimiseen, mitä seuraavaksi täytyy tehdä. Teen listoja, mitä täytyy tehdä. En osaa rentoutua, kun koen, että jos en koko ajan tee jotain, olen laiska. Tämä on perua lapsuudestani, äitini ei voinut ymmärtää, jos luin kirjaa kesällä pihalla. Hän aina huusi, että töihin sieltä. Aina piti olla tekemässä jotain.
Kokeile edes hetki minun elämääni niin saat jonkin perspektiivin omaasi. Elämääni hallitsee tällä hetkellä lääkärit (olen kuitenkin n. 40 kymppinen mies). En tiedä mitä huomenna tapahtuu mutta soittavat kyllä. Montako hammasta sinulta on viimeaikoina otettu varuilta pois? Minulta otetaan loput perjantaina jos leukalukko häviää. Sitten pääsen isompaan sairaalaan ja katsotaan miten menee. Se että rahaa on ei vaikuta asiaan mitenkään ja minulla on. Tule valittamaan sen jälkeen jos asiaa on vielä josta valittaa. Minä en voi valittaa mistään. Ainakin teen sen mitä vaaditaan ja jos se on lepo, niin haluan että mahdollisimman helposti. Oikeastaan sinulla ei ole mitään hätää sitten mistään.
Allekirjoitan tuon tunteen, että kuin kehossa ja aivoissa olisi tullut jotain pysyviä vaurioita. Kaikki kikka kolmoset, asennemuutokset, hengitysharjoitukset, ruokavaliot, liikunnat jne on käyty läpi jo kauan sitten ja silloin ne vielä auttoivatkin. Mutta sitten tuli jonkinlainen point of no return, että enää ei MIKÄÄN auta. Ikään kuin aivoissa olisi jokin mennyt pysyvästi tilttiin. Sitä yrittää vaan vältellä ihmisiä ja kaikkia ärsykkeitä ja uusia tilanteita, kun ei enää muutakaan ole tehtävissä.