En kestä enää pienen pientäkään stressiä. Miten saada takaisin edes vähän sietokykyä?

Vaikka sitä ei kukaan usko, ennen kuin joutuu oikeasti sairaala hoitoon, niin psyyken avun ensi askel on vuorokausi rytmi, jossa herätään joka aamu 7:ltä. Lounas 11-12, päiväkahvi 14, päivällinen 16-17, iltapala 19, ja 21-22 nukkumaan. Vaikka mikä olisi, niin tätä jatketaan loppu elämä. 



Tuolla ylempänä jo tiedettiin, että pitää olla liikkeessä. Yksi tai kaksi kertaa päivässä ovesta ulos, lihaskuntoa sopivissa väleissä tai viikoittain, Asahi olisi hyvä terveys ja kuntoutus liikunta. Rentous on kaiken a ja o, Huoleton olo. Huolet pyyhitään pois joka päivä. 

Sitten se vaikein, ihmiskontakti. Sitä kohti kuitenkin tietoisesti. Ulkokuntosalit, ryhmäliikunta, harrastukset. 

Myös keskustelu avusta saa johdatusta menetelmiin, millä lailla omaa elämää saa pikku hiljaa kohennettua.

Kala tai kalanmaksaöljy sekä D3 hormoni tarvitaan usein tueksi. 

Yhdessä pärjäämme paremmin.

Ehkä kommentoin nyt vain, mitä stressi fysiologisesti on. Se on sympaattisen hermoston liikatoimintaa, mikä estää parasympaattisen hermoston toiminnan. 

Eli: sympaattinen hermosto, "taistele tai pakene", vireys, on ylikierroksilla. Se estää parasympaattisen hermoston - unen, palautumisen - toiminnan. Kun ihminen ei palaudu, ei myöskään jaksa mitään.

Kauheasti on vinkkejä, että aloita harrastus ja tee sitä tai tätä. EI. Älä lisää ylivireystilassa lautasellesi yhtään mitään enää, vaan jätä aivan kaikki pois. Siis ihan kaikki, kunnes parasympaattinen hermosto, uni, alkaa taas toimia ja alat palautua arjesta. Vasta sen jälkeen pyri lisäämään palauttavia hetkiä - metsäkävelyä, meditointia - keskelle päivää, jotta ne katkaisevat ylivireyttä ja auttavat näin parasympaattista hermostoa ottamaan vallan öisin.

Ensimmäinen merkki ylivireystilasta, uupumuksesta, ovat nukahtamisvaikeudet, yöllä heräily tai unen loppuminen kesken. Tässä vaiheessa kalenteri tyhjäksi ja vain hermostoa rauhoittavaa toimintaa kehiin. Tämä siis vinkiksi niille, jotka luulevat että stressi on vain jotain ahdistusta ja siihen auttaa aloittaa lisää harrastuksia ja menoja.

Hyvät kommentit yllä. Kun nämä kaksi kommenttia yhdistää, niin olo pikku hiljaa helpottuu. Aikaa kuluu, mutta matka on hyvään suuntaan. 

 

Mulla diagnosoitiin taannoin keskivaikea/vaikea masennus. Kuormitun helposti ja kyllä, menetän hermoni. En joka asiasta, mutta jos koen, että minua painostetaan ja vaaditaan siihen hetkeen liikaa räjähdän hallitsemattomasti. Vuorokausirytmi ei kohdallani onnistu, koska teen vuorotyötä. Pidän kuitenkin työstäni paljon ja se auttaa usein pitämään ikävät ajatukset poissa. Nukun kuitenkin hyvin. Ennen hoitoja laihduin vuodessa 10-15kg, koska ruoka eivain maistunut.

Nykyään syön Brintellixiä, joka on osottautunut loistavaksi lääkkeeksi. Ruokahaluni alkoi palata ja pahimmat ahdistusoireet jäivät pois.

Palasin liikunnallisten harrastusten pariin ja koitan tehdä itselleni mukavia asioita, sekä ajattelin aloittaa myös uuden harrastuksen. Ei kaikille toimi tiukan rutiininomainen rytmi, johon ei lisätä mitään uutta. Täysin yksilöllinen asia. Rutiineja on kuitenkin hyvä olla ja riittävästä unesta huolehdittava.

Viimeiseksi aloitin terapian, joka on osottautunut todella hyväksi. Terapeuttia etsiessä on kuitenkin suositeltavaa käydä tutustumiskäynnillä toisenkin luona jos ensimmäisen kanssa ei löydy yhteistä säveltä. Sinä olet asiakas ei terapeutti. Lisäksi, terapeutin on oltava oikeasti hyvä kuuntelemaan ja MYÖS aktiivinen keskustelija, eikä vain seinä jolle puhut.

Jos elämässä on joku tilanne edelleen päällä edes osittain, joka on sinut nykyiseen tilanteeseesi ajanut, se on pyrittävä korjaamaan voimavarojen puitteissa niin nopeasti kuin mahdollista. Muuten tilanne ei lähde laukeamaan.

Tsemppiä kaikille, jotka painivat näiden asioiden kanssa!

Ei oo viisasten kiveä ongelmaan keksitty. Mutta muutamia ajatuksia tulee mieleen. Koeta pitää työpäivän aikana pieniä taukoja vaikkapa 45 min välein. 3-4 min kävelyä tai piipahda pihalla hapella. Istuminen ei hyvä nouse välillä ylös ja venyttele. Puhelimen tuijottaminen jatkuvasti rasittaa pidä tauko. Lue vaikka kevyt kirja välillä. Tee jotain helppoa keitä kahvit, poikkea kaupassa, lue lehti.

Et mitenkään, olet nainen ja tuo on perusominaisuus. Tarvitset miehen huolehtimaan asioista ja kun keskityt kodin hoitoon ja lasten saantiin stressisi katoaa. Naisten stressi ja uupumus johtuu siitä, että yritetään elää itsenäisesti kuin mies mutta naisen psyyke ei sitä kestä.

Lapsivapaa elämäntapa vähentää stressiä.

Koska lapsipalstalla ollaan, tuo perheiden elämäntapa onkin tosi hyvä huomio kroonisessa ylivireydessä. Ovatko illat intensiivistä juoksemista harrastuksesta toiseen? Pitääkö heti töistä juosta päiväkotiin, kauppaan, ruoanlaittoon, lapsen harrastuksiin, omiin harrastuksiin?

Laskekaa ihan oikeasti, kuinka pitkä teidän hermoston työpäivä on. Onko päivä yhtä juoksemista heti heräämisestä alkaen? Jos hermosto tekee tauotta kiivasta työtä koko päivän, eikä uni tule sitten silmään tai se loppuu aamyöllä kesken, niin vauhtia ja äksöniä on liikaa. Sillä ei ole väliä, onko se äksöni mieluista vai ei. Huolehtiminen toki lisää hermoston kierroksia.

Tämä on varoitus! Aina tuputetaan tuota metsään menoa, se mukamas rauhoittaa. Minä näen siinä kohtaa punaista, stressaantuneena  ja loppuunpalaneena. Aina kun olen yrittänyt metsän auttavaa voimaa, olen kohdannut siellä seksuaalista häirintää!

Siispä älkää ottako sieltä lisää stressin aihetta, voi tapahtua pahempaakin, lopullista...

Onko sulla terveys muuten kunnossa? Siis fyysinen? Voi joskus olla häikkää niissä mitkä mieleen vaikuttaa. Käy lääkärin kanssa puhumassa.

Vierailija kirjoitti:

Ihana vertaistukiketju. Täällä ihan samaa oireilua, minäkään en raivoa mutta en kestä mitään. Esim sitä että pyykkitupa vuoro varattu esim seuraavalle päivälle, stressaan sitä koko edellispäivän ja aamun. Tai se että menenkö aikaisemmalla vai myöhäisemmällä bussilla. Elimistö ei kestä mitään. Ja niille jotka sanoo että nukkukaa: uni ei virkistä eikä palauta lainkaan, uupumus ei vaan häviä kun kroppa ilmeisesti on liian kuormittunut siihen. Kyllä tässä käy välillä it se m urha mielessä, mutta pakko yrittää jatkaa, ehkä joskus helpottaa...

 Minäkin olen loppuunpalanut (työuupunut). Irtisanouduin kun tuntui, ettei apua löytynyt mistään. Sairauslomaakin vain päivä kerrallaan! Esimiehet toivat lisää töitä ja sanoivat, että kyllä sinä jaksat! Irtisanoutumisesta alkaa olla 10 vuotta ja edelleen elämässä suuria ikäviä tapahtumia (rasittavia puolen vuoden työsuhteita (joissa niinikään kiusaamista), vanhemman kuolema, tulipalo, korona...). Siskoni raivoavat, myös sellaisesta minkä ovat itse keksineet, mutta minä yritän olla tyyni. Täällä tuputetaan että nuku, nuku. Minulla kävi niin, että työelämän vaativista tapahtumista olenkin nyt nähnyt monta vuotta painajaisia. Ahdistaa.