Neuvo kolmen lapsen äidiltä

kun ap:n lapset ilmeisesti olleet kaikki " terveitä" !!!

Ei koliikkia ei allergiaa eikä muitakaan vaivoja. Jos haluat kiillottaa kruunun hyvälle äitiydellesi niin tee kuule se ihan vapaasti. Mä en kunnioita tollasia ollenkaan. Se on niin samperin hyvä puhua ja neuvoa ku ei mistään vaikeuksista ole tietoa.



Hemmetti että meni herne nenään...

Jos tiedät että terve on, niin ota sängystä pois ja myöhemmin uudelleen kokeilemaan. Jos ei vaan väsytä?

Jos kirja on suurelle yleisölle kirjoitettu psykologiateos, niin annan sille yhtä paljon arvoa kuin tommy hellstenin psykiatrisille tietokirjoille. Hänhän myös hyvin arvovaltaisena psykiatri-psykoanalyytikkona on meille kansalaisille kertonut, että ihan hienoa on pistää oma akka kävelemään ja ottaa uusi, jos siltä alkaa siellä sisimmässä tuntua.



Olisi siis eri asia, mikäli Keltinkangas olisi todella tehnyt seuruututkimusta ja selvittänyt, löytyykö korrelaatiota itkunukutuksen ja traumojen välillä. Nythän hän esittää omia mielipiteitään näissä koko kansan kirjoissaan.

Luehan tuo ap:n viesti vielä kerran.

ja koskaan ei o tarvinnut lapsen itkeä sängyssään. Ei myöskään ole mitään tuntikausien nukuttamisia harrastettu. Ihan vaan imetyksen jälkeen viety unisena kaurapussilla lämmitettyyn sänkyyn tutti suussa. Pehmosoittis soimaan ja valot pois ja hyvää yötä. Eteisessä valo eli ei pilkkopimeetä. Jos on alkanut itkemään niin olen HETKEN kuunnellut ja mennyt silittelemään ja taas pois. Sänkyynviejäksi kelvannut molemmat vanhemmat, kun alusta asti näin tehty. Sängyssä on vain nukuttu, ei leikitty. Ja kun ei ole tarvinnut siellä huutaa niin se on myös kiva paikka. Näin meillä!

Ei ole vielä traumoja näkynyt, vaikka lapsi on jo viisi, hohhoijaa



Kun se lapsi aikuisena käyttäytyy itsetuhoisesti/ ei pysty sitoutumaan/ masentuu/ on työnarkomaani tai aineriippuvainen/ kärsii paniikkihäiriöstä jne jne

voi edelleen ajatella näin, ettei siitä tuntien huudatuksesta mitään traumoja tullut. Kun eihän nuo em tai muut oireet ikinä nimilappujen kanssa tule.



En kannata itsekään jatkuvia yöheräilyjä tai varsinkaan yötarjoiluja esim 1-vuotiaalla. Mutta pienen 6 kk vauvan itkettäminen tuntikausia yksin, :' (

Oletpa sinä katkeran oloinen! Olisi kiva tietää, mitä Hellsten siitä sanoisi...:-).

Hellsten on superfiksu, mutta hän voi esittää mielipiteitään ja näkemyksiään ihan eri tasolla kuin Keltikangas. Professoriksi ei pääse kuka tahansa.. Jos hän kirjoittaa kirjoissaan vain omia mielipiteitään, olisi hänet savustettu pallilta jo aikaa sitten pois.

Koko kirja on kirjoitettu siten, että hän kritisoi arkiuskomuksia tieteen avulla. Ja kritisoi ns. huuhaa-tiedettä mainiten, ettei tiede ole pystynyt osoittamaan väitteitä todeksi, että " suru koteloituu syöväksi" tms. Kirja etenee siis tällä tasolla.



Minä itse olen kasvatustieteilijä, ja voin oman koulutukseni pohjalta allekirjoittaa Keltikankaan väitteet unikoulusta. En osaa mainita lähdettä, mutta kun ihmisen kehityspsykologiaa tuntee, niin ei väitteissä ole mitään epäselvää. Kehityspsykologia myös tietää, että ihmisen kehittyminen ja kasvaminen on kokonaisuus: me kaikki teemme virheitä, mutta moni niistä on korjattavissa. Yksi virhe ei kaada loppuelämää.

Nukkui hyvin vain minun vieressäni, omassa sängyssä itki.



Niin ne on lapset erilaisia, joten ehkä kenenkään ei pitäisi pitää omia toimintatapojaan yleispätevinä!? Toisilla toimii unikoulu, toisilla ei, ei siinä sen kummempaa.

Meillä oli koliikkivauva. Yöt kaikin puolin risaisia aina (vaikka nukkunutkin omassa sängyssään). Pidettiin unikoulu 8 kk ikäisenä ja oppi heti! Olisi pitänyt hoitaa homma jo 6kk iässä. Ja ei todellakaan tarvinnut tuntikausien huudatusta. Oletteko tutustuneet Jari Sinkkosen kirjoihin?

En kerta kaikkiaan pysty nyt lukemaan koko ketjua. Mutta jos täällä nyt sattuu olemaan joku, joka ei myöskään jaksa (siis voi olla että aihetta on jo käsitelty tässä ketjussa) ja tuntee nyt jotenkin huonoa omaatuntoa tai muuta vastaavaa, kun on tullut tehtyä virheitä eikä toimittua yhtä " hienosti" kuin ap... niin kerronpa oman mielipiteeni.



Meillä on poika, 4 vuotta. Ollut koko ikänsä huono nukkuja. Vauvana nukkui perhepedissä ja oikeastaan tissi suussa läpi yön. JOssain vaiheessa kyllä väsyin ja onneksi neuvolasta sain (psykologin) ohjeet lempeään unikouluun. Jee, tein niinkuin sanottiin. Ja meni pari viikkoa ja lapsi nukkui! Oli helppoa, ja kivaa kun sai 9 kk:n jälkeen nukkua vihdoin.



Mutta, mutta. Sitten tuli korvatulehdusta, flunssaa, hampaita. Ja taas alkoi heräilyt. Kun niistä selvittiin, tuli astmaista allergiaa jne. jne. Aina välillä poika on nukkunut hyvin, ja välillä taas ei. Ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten huonosti tai hyvin me olemme hänet " opettaneet" nukkumaan.



Meidän poika on tavattoman altis kaikille häiriötekijöille ja kiihtyy nollasta sataan. Myös öisin. Näkee myös painajaisia ja muita unia paljon, ja jos ei nyt varsinaisesti herää niin huutelee kyllä niin että me vanhemmat heräämme.



Toinen lapsemme taas on aivan erilainen. On nukkunut vauvasta asti tosi hyvin eikä heräile kuin aniharvoin, jos on esim. kipeä. Samoilla periaatteilla näitä lapsosiamme on " opetettu" nukkumaan, on oltu johdonmukaisia, ei öisiä palveluita jne.



Minä väitän, että aina kyse ei ole vanhempien tahdosta tai taidoista, saako lapsen nukkumaan heräämättä vai ei. Toiset lapset nyt vaan heräilevät öisin - ja toiset eivät. On paljon asioita, joita vanhemmat voivat tehdä turvatakseen lapselleen paremman unen. Ja sitten on paljon asioita, joille he eivät mahda yhtään mitään.

Lapsen kasvatuksesta sanan oikeassa merkityksessä voidaan puhua vasta lähempänä vuoden ikää.



Kolmen lapsen kokemuksella luulisi mielen olevan hieman avartuneempi sille, että lapset ovat erilaisia. Meilläkin olisi tullut varmaan hyvää jälkeä kun kipua itkevä lapsi olisi vaan lempattu omaan sänkyynsä, että oppii nukahtamaan. Kun tottumuksesta se vaan on kaikki kiinni ja sitä rataa.



En ikinä opi ymmärtämään, miten vasta puolen vuoden ikäiseltä vauvalta (painotus sanalla vauva) voidaan pokkana vaatia täysiä yöunia, simppeliä nukuttamista, eroa vanhemmista juuri silloin kun läheisyyttä eniten tarvitsee jne. Täytyy olla aika tietämätön lapsen kehityksestä jos itkettämiseen oikein lähtee vartavasten kannustamaan. Toiset vauvat tarvitsevat vanhempiaan enemmän kuin toiset. Tosille ero vanhemmista (=nukahtaminen) on kovempi paikka kuin toisille ja nukahtamisvaikeuksiin saattaa olla paljon muitakin syitä kuten meilläkin oli. Typerää ja lyhytnäköistä on kääntää silloin selkänsä ja mennä vanhanaikaisten kasvatusmetodien taakse piiloon.

Omissa sängyissään ovat nukkuneet alusta asti. Ainoa asia, josta pidin huolta oli, että tissin voimalla ei nukuta. Jos nukahti rinnalle, herättelin hiukan ja nostin omaan sänkyyn nukkumaan.



Ei kaikkia lapsia tarvitse huudattaa, jotta oppivat (?) omaan sänkyyn. En tosin tiedä onko kysymys oppimisesta vaan siitä mihin tottuu. Kylässä olemme joutuneet nukuttamaan, mutta eipä tuo haittaa. Onhan se itsellekin vieraassa paikassa aina vähän hankalampi nukahtaa. Toivottavasti meidän kolmonenkin on yhtä helppo.

Kasvatustieteilijä ei näistä asioista kyllä pysty sanomaan yhtään mitään.



T: Toinen kasvatustieteilijä

Musta on ihanaa laulaa tuutulaulua ja silitellä lasta. Kaikkein palkitsevinta on, jos vauva juuri ennen nukahtamista avaa silmänsä, hymyilee ja rauhallisena vaipuu uneen :) Meillä nukuttaminen ei siis ole yhtä suuri kuin yöheräily tai äidin tolkuton väsymys jne. jne.



Mutta myönnettäköön, kaikki vauvat eivät varmastikaan ole tällaisia rauhallisia tapauksia.

venäläisiä ja kiinalaisia lastenkotivauvoja, jotka siellä sängyissään märissä vaipoissa makaa äänettöminä ja ilmeettöminä, eivätkä ota katsekontaktia aikuisiin....



Ovat huutaneet, kukaan ei tule, vaipuvat apatiaan kun eivät saa rakkautta ja syliä eli sitä VARHAISTA VUOROVAIKUTUSTA.



6 kk ikäinen ei tajua todellakaan, että miksi hänet jätetään yksin huutamaan... Huh, kaikkea teidän omatuntonne kestää.



Suosittelen pyytämään jonkun lastenhoitajaksi, että saa päivällä nukkuttua, ettei tarvi pientä huudattaa.

Täälläkin taas moni perustelee omia näkemyksiään sillä, ettei vielä ainakaan mitään traumoja ole näkynyt. Huoh, olettepas varmoja omista valinnoistanne, vaikka ne ovat täysin nykysuositusten vastaisia. Tieto lisää tuskaa, ja aika lisää tietoa. Jälkimmäinen onneksi. Kunpa vain tietoa älyttäisiin myös hyödyntää, ettei aina tarvitsisi toistaa edellisten sukupolvien mokia.



Huudatusunikoulussa vauva todellakin oppii vain sen, että hänen hätäänsä ei reagoida eli hän ei ole arvokas ja rakastettu. Tämä tunne läpäisee ikävästi vauvaa läpi hänen elämänsä, vaikkakin muut hyvät kokemukset auttanevat häntä selviytymään siitä huolimatta aivan hyvin elämässä. Yksi teko ei pilaa siis koko elämää, mutta ei myöskään tee tekoa oikeutetuksi saati mainostamisen arvoiseksi.

Milläkö tavalla kokemus sitten näkyy? Tutkimusten mukaan esim. hylätyksi tulemisen pelkona tai heikkona itsetuntona :(



Jokaisen äidin vaisto varmasti kertoo, ettei huudatus ole tervettä lapsen kehityksen(kään) kannalta. Siksi se sattuu sydämeen, koska sen kuuluukin tuntua äidistä pahalta, jotta sitä ei tehtäisi!



On ihan eri asia antaa vauvan itkeä, jos on itse paikalla lohduttamassa, eikä jätä vauvaa yksin hätänsä keskelle. Tai nukuttaa isompaa lasta, jolle voi selittää asioita ja joka alkaa tajuta ajankulun ja oman itsensä olemassaolonkin paremmin. Etenkin alle 1v on vielä VAUVA, joka elää läheisyydestä ja vuorovaikutuksesta. Pettymysten tuottamisen aika on myöhemmin!

luetaan yhdessä tiitiäisen satupuuta ja pussaillaan.

tosin meidän poika on kans niin kiltti ettei ole tosikaan. koskaan ei ole noussut lastensängystä kesken illan, vaikka oltais jätetty se sinne hereillä.

Äitini käytti tätä metodia minua ja siskoani kasvattaessaan. Vanhempaa siskoani hän huudatti oikein kunnolla. Tulos: Huono perusturvallisuus ja ongelmallinen suhde vanhempiin. Minuun testattiin hieman kevyempää versiota. Tulos: Näin lapsuudessani paljon unia, jossa äiti ei välitä, kun minulla on vaikeaa -- ja jättää minut yksin. Tämä pelko on leimannut koko elämääni.

Äitini on ammattikasvattaja ja ihan lämminhenkinen ja varmasti kuvitteli olevansa maailman paras äiti.

Meidän lapsille ei itkukouluja sitten pidettykään, vaan turvallisesti ovat saaneet nukkua aina vieressäni.

Ja hyvin nukkuu yöt. Eikä parisuhdeongelmaa ole. Mikähän ap:n ongelma on? Minua ei edes kiinnosta miten muut nukuttavat tai ovat nukuttamatta, mutta näyttää meidän metodit muita häiritsevän.

Missä on koskaan tehty aukoton tutkimus, että unikoulu aiheuttaa aikuisuuden sitoutumispelkoa?



Samalla voidaan väittää, että kylmällä ilmalla ulosvienti aiheuttaa pakkasenpelkoa tai jotain muuta yhtä tyhmää.



Jos lapsen traumatisoituminen noin suuressa kaavassa käy niin helposti, niin varmaa on, että tämä hourupäinen akkalauma, joka täällä päivittäin palstailee, kasvattaa yhden sekopäisimmistä sukupolvista miesmuistiin.



Miten lasta voi estää traumatisoitumasta? Jospa hän itkee päivähoidossa ja hoitajalla on vaikka joku juttu siinä niin, ettei ehdi heti ekana teidän kullannupun luo? Auts, traumahan siitä seuraa.



Entä jos sinä käyt vessassa ja lapsesi kaatuu sillä välin? Et pääse heti pois paskalta ja lapsiparka huutaa pipiä kauan ennenkuin ehdit hätiin.

Trauma, voi ei!



Eihän(ainakaan) normaalissa unikoulussa lasta mihinkään hylätä! Häntä käydään säännöllisin väliajoin rauhoittamassa, ettei pelkää.



Se on helvetin paljon pienempi paha, kuin yliväsynyt äiti, tajuatteko te, mitä siitä voi seurata lapselle, kun äiti on täysi hermoraunio unenpuutten vuoksi?



Mietintätauko.



Tajusitteko?



Te, jotka kannustatte pehmeitä arvoja, niin siitä vaan, jokainen tietää oman jaksamisensa.



Turha silti syytellä unikouluttavia vanhempia suurinpiirtein sadistisuudesta. Ei se unikoulu helppoa ole, mutta joskus VÄLTTÄMÄTÖNTÄ. Teidän ajattelemattomia tuomioitenne siinä tuskin kaivataan.