Suomessa on apaattinen tunnelma. Kontrastin huomaa kun viettää pitkiä aikoja ulkomailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina inhonnut teennäistä muka-ystävällisyyttä ja small talkia joitten vatakohta ei ole juro murjotus vaan rehellisyys ja aitous - siis teeskentelemättömyys.

Järjestät juhlat. Vieraita tulee suu mutrussa paikalle tervehtimättä, valittavat kaikesta ja ovat just sen oloisia että kiinnostaa kuin kasa p*skaa. Vieläkö se rehellisyys ja suorapuheisuus on niiiin ihanaa?

Tämä juuri. Suomalaiset käyttävät kohteliasta small talkia, mutta eivät tunnista sitä. Nyt on vain päätetty, että kaikki ympäripyöreä kohteliaisuus on teeskentelyä, koska jenkkipenteleet kysyvät "how are you" tarkoittamatta sitä.

Kuvittelkaa tilanne missä isäntäpari hyvästelee vieraita juhlien jälkeen tyyliin "kiitos kun kävitte, toivottavasti saitte mahanne täyteen ja viihdyitte". Tähänkö pitäisi sitten vastata rehellisyyden ja aitouden nimissä, että kuka oikeasti näistä pönötysjuhlista pitää ja tarjottavat olivat suolattomia, kahvikin laihaa? Ei, vaan kiitetään ja sanotaan jotain yleispäteviä kohtelaisuuksia. Tai jos joku kommentoi em. tavalla, niin ei häntä ainakaan jälkeen päin ihastella rehellisenä ja aitona ihmisenä, vaan todetaan moukaksi.

Tuohon vastataan "kiitos itsellenne" eikä oteta lainkaan kantaa viihtymiseen tai mahan täyteen saamiseen, jos ei olla viihdytty ja nälkäkin jäi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina inhonnut teennäistä muka-ystävällisyyttä ja small talkia joitten vatakohta ei ole juro murjotus vaan rehellisyys ja aitous - siis teeskentelemättömyys.

Eihän kohteliasuus ja ystävällisyys tarkoita mitään teennäistä muka-ystävällisyyttä, vaan ne ovat ihan peruskäytöstapoja.

Ei minuakaan kiinnosta esim. mennä töihin ja kohdata työkavereita saati asiakkaita, mutta totta kai mä heitä tervehdin ystävällisesti ja kysyn kuulumiset. Kaikille (myös itselleni) tulee parempi mieli, kun en vain rehellisyyden ja aitouden nimissä ankeuta ilmapiiriä näyttämällä, että koko pulju ei kiinnosta.

Osaatko selittää mulle, miksi työkaverillesi tulee parempi mieli, kun kysyt hänen kuulumisiaan, vaikka todellisuudessa sua ei kiinnosta, mitä hänelle kuuluu? Ja työkaverisikin tietää, ettei sua kiinnosta. 

Mun mielestä pelkkä tervehtiminen riittää. Kuulumisia kysyn vain silloin, jos mua ihan oikeasti kiinnostaa, mitä toiselle kuuluu. Hallitsen kyllä small talkinkin, koska joudun ajoittain tekemään työmatkoja Yhdysvaltoihin, mutta en mä Suomessa kysy kuulumisia kuin sellaisilta, joiden kuulumiset kiinnostavat mua. Olen siis tuon aiemman kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että rehellisyys ja aitous on muka-ystävällisyyden vastakohta eikä jurottaminen ja murjottaminen. 

Mitä ihmettä? Jos minä menen töihin ja aloitan aamun tervehtimällä työkaveria ja kysymällä miten hänen viikonloppunsa meni, niin mistä ihmeestä työkaveri sen tietää, ettei minua lähtökohtaisesti erityisemmin kiinnosta hänen viikonloppunsa? Eikä tuossa kysymyksessä ole edes mitään teeskentelyä. Työkaveri vastaa "ihan hyvin, kiitos, miten omasi meni" tai sitten viikonloppuna on oikeasti tapahtunut jotain joka saattaa alkaa kiinnostamaan minua. 

Halusin tai en ja kiinnosti tai ei, minä vietän ison osan viikottaisesta valveillaoloajastani työkavereideni kanssa. Tuntuisi oudolta, että ainoa vapaamuotoinen keskustelu olisi pelkkä tervehdys aamulla. Tuollaisen kohteliaan small talkin tarkoitushan on viestittää toiselle ihmisille, että hän ei ole yhdentekevä. Se on pientä arjen huomioimista.

Et siis edelleenkään osannut vastata, miten työkaverillesi tulisi kysymyksestäsi hyvä mieli. 

Siis mä todellakin ymmärrän nämä kohteliaisuusheitot. Niin suomeksi kuin englanniksikin. Mutta kun jokainen tietää, että ne on vain kohteliaisuusheittoja, nehän ei loppujen lopuksi merkitse yhtään mitään. Toinen voi siis olla toiselle täysin yhdentekevä, koska samat heitot sanotaan kaikille. Heilutellaan vain huulia kohteliaisuuden vuoksi. Sen sijaan, että juteltaisiin vaikka ihan jostain oikeasta asiasta. Jostain, mikä oikeasti kiinnostaa. Mä en kysy työkavereiltani heidän kuulumisiaan. Mä kysyn ihan suoraan, joko mökin kattoremontti tuli viikonloppuna valmiiksi, miten työkaverin koira pärjäsi viikonloppuna koiranäyttelyssä, vieläkö työkaverini vanha äiti on sairaalassa jne. En siis kysy "mitä kuuluu?", koska siihen pitää vastata vain "ihan hyvää, entä itsellesi?" tai "eipä ihmeitä, entä itsellesi?". Kun multa kysytään, mitä kuuluu, vastaan jommalla kummalla em fraaseista ja keskustelu loppuu sihen. 

Miten tuohon tilanteeseen on päästy, että kysellään kattoremonteista ja koirista? Kenties niin, että kaikki on alkanut siitä, että joku on aloittanut peruskohteliaan small talkin kysymällä kuulumisia ja sitä kautta on alettu tutustumaan toisiinsa? 

Tuo on vähän ristiriitaista, että ensin sanot, että pelkkä tervehtiminen riittää, koska sinua ei oikeasti kiinnosta työkaverisi kuulumiset. Sitten kuitenkin mökin kattoremppa kiinnostaa. Tuntuu, ettet oikeasti käsitä kohteliasta small talkia. Toki jos työkaveri kertoo jotain henkilökohtaista, kuten äitinsä sairaalassa olosta tai remontistaan, kohteliaaseen small talkiin kuuluu kysyä siitä. 

Ja miksi tästä kohteliaasta kyselystä kaikille tulee parempi mieli? Se luo yhteisöllisyyttä, kun tuolla tavoin viestitetään ihmiselle, että sinä ja sinun elämäsi eivät ole minulle yhdentekeviä. Siitähän koko small talkissa on kyse. Ei se ole mitään syväluotaavaa aitoa keskustelua, sille on oma aikansa ja paikkansa ja harvoilla meillä on siihen töissä aikaa. 

Kun palasin Suomeen, ensin pisti silmään välitön ja ystävällinen ilmapiiri.

Olin aina pitänyt Suomea töykeänä paikkana.

Suomalaiset aikuiset on työ, koti ja harrastuskeskeisiä. Ollaan mukavuuden haluisia, eikä haluta häiritä muita. Jos tehdään, niin tehdään kunnolla. Ei höpistä. Ei "kuluteta aikaa".

Suomalaiset ovat köyhäksi verotettua orjakansaa. Ei tässä maassa kahvilat saatika elokuvateatterit enää nykyään voi pärjätä kun kaikki on niin jumalattoman kallista eikä mitään toivoa asioiden parantumisesta ole, eikä noi lafkat yksiselitteisesti pysy pystyssä pyhällä hengellä ja sen muutaman maassa jäljellä olevan rikkaan kahvittelulla.

Erillaista se oli vielä 20-35 vuotta sitten kun ihmisillä oli ylimääräistä rahaa, ja toivoa tulevaisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina inhonnut teennäistä muka-ystävällisyyttä ja small talkia joitten vatakohta ei ole juro murjotus vaan rehellisyys ja aitous - siis teeskentelemättömyys.

Eihän kohteliasuus ja ystävällisyys tarkoita mitään teennäistä muka-ystävällisyyttä, vaan ne ovat ihan peruskäytöstapoja.

Ei minuakaan kiinnosta esim. mennä töihin ja kohdata työkavereita saati asiakkaita, mutta totta kai mä heitä tervehdin ystävällisesti ja kysyn kuulumiset. Kaikille (myös itselleni) tulee parempi mieli, kun en vain rehellisyyden ja aitouden nimissä ankeuta ilmapiiriä näyttämällä, että koko pulju ei kiinnosta.

Osaatko selittää mulle, miksi työkaverillesi tulee parempi mieli, kun kysyt hänen kuulumisiaan, vaikka todellisuudessa sua ei kiinnosta, mitä hänelle kuuluu? Ja työkaverisikin tietää, ettei sua kiinnosta. 

Mun mielestä pelkkä tervehtiminen riittää. Kuulumisia kysyn vain silloin, jos mua ihan oikeasti kiinnostaa, mitä toiselle kuuluu. Hallitsen kyllä small talkinkin, koska joudun ajoittain tekemään työmatkoja Yhdysvaltoihin, mutta en mä Suomessa kysy kuulumisia kuin sellaisilta, joiden kuulumiset kiinnostavat mua. Olen siis tuon aiemman kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että rehellisyys ja aitous on muka-ystävällisyyden vastakohta eikä jurottaminen ja murjottaminen. 

Mitä ihmettä? Jos minä menen töihin ja aloitan aamun tervehtimällä työkaveria ja kysymällä miten hänen viikonloppunsa meni, niin mistä ihmeestä työkaveri sen tietää, ettei minua lähtökohtaisesti erityisemmin kiinnosta hänen viikonloppunsa? Eikä tuossa kysymyksessä ole edes mitään teeskentelyä. Työkaveri vastaa "ihan hyvin, kiitos, miten omasi meni" tai sitten viikonloppuna on oikeasti tapahtunut jotain joka saattaa alkaa kiinnostamaan minua. 

Halusin tai en ja kiinnosti tai ei, minä vietän ison osan viikottaisesta valveillaoloajastani työkavereideni kanssa. Tuntuisi oudolta, että ainoa vapaamuotoinen keskustelu olisi pelkkä tervehdys aamulla. Tuollaisen kohteliaan small talkin tarkoitushan on viestittää toiselle ihmisille, että hän ei ole yhdentekevä. Se on pientä arjen huomioimista.

Et siis edelleenkään osannut vastata, miten työkaverillesi tulisi kysymyksestäsi hyvä mieli. 

Siis mä todellakin ymmärrän nämä kohteliaisuusheitot. Niin suomeksi kuin englanniksikin. Mutta kun jokainen tietää, että ne on vain kohteliaisuusheittoja, nehän ei loppujen lopuksi merkitse yhtään mitään. Toinen voi siis olla toiselle täysin yhdentekevä, koska samat heitot sanotaan kaikille. Heilutellaan vain huulia kohteliaisuuden vuoksi. Sen sijaan, että juteltaisiin vaikka ihan jostain oikeasta asiasta. Jostain, mikä oikeasti kiinnostaa. Mä en kysy työkavereiltani heidän kuulumisiaan. Mä kysyn ihan suoraan, joko mökin kattoremontti tuli viikonloppuna valmiiksi, miten työkaverin koira pärjäsi viikonloppuna koiranäyttelyssä, vieläkö työkaverini vanha äiti on sairaalassa jne. En siis kysy "mitä kuuluu?", koska siihen pitää vastata vain "ihan hyvää, entä itsellesi?" tai "eipä ihmeitä, entä itsellesi?". Kun multa kysytään, mitä kuuluu, vastaan jommalla kummalla em fraaseista ja keskustelu loppuu sihen. 

Miten tuohon tilanteeseen on päästy, että kysellään kattoremonteista ja koirista? Kenties niin, että kaikki on alkanut siitä, että joku on aloittanut peruskohteliaan small talkin kysymällä kuulumisia ja sitä kautta on alettu tutustumaan toisiinsa? 

Tuo on vähän ristiriitaista, että ensin sanot, että pelkkä tervehtiminen riittää, koska sinua ei oikeasti kiinnosta työkaverisi kuulumiset. Sitten kuitenkin mökin kattoremppa kiinnostaa. Tuntuu, ettet oikeasti käsitä kohteliasta small talkia. Toki jos työkaveri kertoo jotain henkilökohtaista, kuten äitinsä sairaalassa olosta tai remontistaan, kohteliaaseen small talkiin kuuluu kysyä siitä. 

Ja miksi tästä kohteliaasta kyselystä kaikille tulee parempi mieli? Se luo yhteisöllisyyttä, kun tuolla tavoin viestitetään ihmiselle, että sinä ja sinun elämäsi eivät ole minulle yhdentekeviä. Siitähän koko small talkissa on kyse. Ei se ole mitään syväluotaavaa aitoa keskustelua, sille on oma aikansa ja paikkansa ja harvoilla meillä on siihen töissä aikaa. 

Mä viittaan nyt tässä threadissa kommenttiin, jossa luki "Ei minuakaan kiinnosta esim. mennä töihin ja kohdata työkavereita saati asiakkaita". Kuitenkin tuo samainen kommentoija kertoo kysyvänsä työkavereiltaan kuulumiset. Eli oikeasti häntä ei kiinnosta työkaveriensa kohtaaminen eikä heidän kuulumisensa, mutta hän kysyy kuulumisia silti. Hänelle siis työkaverinsa ja heidän elämänsä ON yhdentekevä, mutta hän esittää kuitenkin muuta. Ts hän feikkaa. Ja siitä feikkaamisesta sitten ilmeisesti tulee työkavereille parempi mieli. 

Ehkä olen sitten vähän outo, mutta ei mulle tule feikkaamisesta hyvä mieli. Ei siitä tosin tule paha mielikän, mutta koen sellaisen aika turhana. Ja kyllä, osaan tarpeen vaatiessa feikata itsekin. Mä kysyn työkavereiltani asioista, jotka oikeasti kiinnostaa mua. En sellaisista, jotka eivät kiinnosta. 

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat köyhäksi verotettua orjakansaa. Ei tässä maassa kahvilat saatika elokuvateatterit enää nykyään voi pärjätä kun kaikki on niin jumalattoman kallista eikä mitään toivoa asioiden parantumisesta ole, eikä noi lafkat yksiselitteisesti pysy pystyssä pyhällä hengellä ja sen muutaman maassa jäljellä olevan rikkaan kahvittelulla.
Erillaista se oli vielä 20-35 vuotta sitten kun ihmisillä oli ylimääräistä rahaa, ja toivoa tulevaisuudesta

Käytiin juuri viikonloppuna mieheni kanssa elokuvateatterissa katsomassa uutuuselokuva. Lauantainäytös klo 20:30, katsojia oli salissa meidän lisäksi kaksi kappaletta. Tuli jotenkin surullinen olo kun aloin miettimään ensi-iltanäytöksiä joissa kävin varhaisteininä, usein oli sali aivan täynnä ja saattoipa olla että osa jäi ulkopuolelle kun liput myytiin loppuun. Kauas on tultu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina inhonnut teennäistä muka-ystävällisyyttä ja small talkia joitten vatakohta ei ole juro murjotus vaan rehellisyys ja aitous - siis teeskentelemättömyys.

Eihän kohteliasuus ja ystävällisyys tarkoita mitään teennäistä muka-ystävällisyyttä, vaan ne ovat ihan peruskäytöstapoja.
Ei minuakaan kiinnosta esim. mennä töihin ja kohdata työkavereita saati asiakkaita, mutta totta kai mä heitä tervehdin ystävällisesti ja kysyn kuulumiset. Kaikille (myös itselleni) tulee parempi mieli, kun en vain rehellisyyden ja aitouden nimissä ankeuta ilmapiiriä näyttämällä, että koko pulju ei kiinnosta.

Osaatko selittää mulle, miksi työkaverillesi tulee parempi mieli, kun kysyt hänen kuulumisiaan, vaikka todellisuudessa sua ei kiinnosta, mitä hänelle kuuluu? Ja työkaverisikin tietää, ettei sua kiinnosta. 
Mun mielestä pelkkä tervehtiminen riittää. Kuulumisia kysyn vain silloin, jos mua ihan oikeasti kiinnostaa, mitä toiselle kuuluu. Hallitsen kyllä small talkinkin, koska joudun ajoittain tekemään työmatkoja Yhdysvaltoihin, mutta en mä Suomessa kysy kuulumisia kuin sellaisilta, joiden kuulumiset kiinnostavat mua. Olen siis tuon aiemman kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että rehellisyys ja aitous on muka-ystävällisyyden vastakohta eikä jurottaminen ja murjottaminen. 

Mitä ihmettä? Jos minä menen töihin ja aloitan aamun tervehtimällä työkaveria ja kysymällä miten hänen viikonloppunsa meni, niin mistä ihmeestä työkaveri sen tietää, ettei minua lähtökohtaisesti erityisemmin kiinnosta hänen viikonloppunsa? Eikä tuossa kysymyksessä ole edes mitään teeskentelyä. Työkaveri vastaa "ihan hyvin, kiitos, miten omasi meni" tai sitten viikonloppuna on oikeasti tapahtunut jotain joka saattaa alkaa kiinnostamaan minua. 
Halusin tai en ja kiinnosti tai ei, minä vietän ison osan viikottaisesta valveillaoloajastani työkavereideni kanssa. Tuntuisi oudolta, että ainoa vapaamuotoinen keskustelu olisi pelkkä tervehdys aamulla. Tuollaisen kohteliaan small talkin tarkoitushan on viestittää toiselle ihmisille, että hän ei ole yhdentekevä. Se on pientä arjen huomioimista.

Et siis edelleenkään osannut vastata, miten työkaverillesi tulisi kysymyksestäsi hyvä mieli. 
Siis mä todellakin ymmärrän nämä kohteliaisuusheitot. Niin suomeksi kuin englanniksikin. Mutta kun jokainen tietää, että ne on vain kohteliaisuusheittoja, nehän ei loppujen lopuksi merkitse yhtään mitään. Toinen voi siis olla toiselle täysin yhdentekevä, koska samat heitot sanotaan kaikille. Heilutellaan vain huulia kohteliaisuuden vuoksi. Sen sijaan, että juteltaisiin vaikka ihan jostain oikeasta asiasta. Jostain, mikä oikeasti kiinnostaa. Mä en kysy työkavereiltani heidän kuulumisiaan. Mä kysyn ihan suoraan, joko mökin kattoremontti tuli viikonloppuna valmiiksi, miten työkaverin koira pärjäsi viikonloppuna koiranäyttelyssä, vieläkö työkaverini vanha äiti on sairaalassa jne. En siis kysy "mitä kuuluu?", koska siihen pitää vastata vain "ihan hyvää, entä itsellesi?" tai "eipä ihmeitä, entä itsellesi?". Kun multa kysytään, mitä kuuluu, vastaan jommalla kummalla em fraaseista ja keskustelu loppuu sihen. 

Miten tuohon tilanteeseen on päästy, että kysellään kattoremonteista ja koirista? Kenties niin, että kaikki on alkanut siitä, että joku on aloittanut peruskohteliaan small talkin kysymällä kuulumisia ja sitä kautta on alettu tutustumaan toisiinsa? 
Tuo on vähän ristiriitaista, että ensin sanot, että pelkkä tervehtiminen riittää, koska sinua ei oikeasti kiinnosta työkaverisi kuulumiset. Sitten kuitenkin mökin kattoremppa kiinnostaa. Tuntuu, ettet oikeasti käsitä kohteliasta small talkia. Toki jos työkaveri kertoo jotain henkilökohtaista, kuten äitinsä sairaalassa olosta tai remontistaan, kohteliaaseen small talkiin kuuluu kysyä siitä. 
Ja miksi tästä kohteliaasta kyselystä kaikille tulee parempi mieli? Se luo yhteisöllisyyttä, kun tuolla tavoin viestitetään ihmiselle, että sinä ja sinun elämäsi eivät ole minulle yhdentekeviä. Siitähän koko small talkissa on kyse. Ei se ole mitään syväluotaavaa aitoa keskustelua, sille on oma aikansa ja paikkansa ja harvoilla meillä on siihen töissä aikaa. 

Mä viittaan nyt tässä threadissa kommenttiin, jossa luki "Ei minuakaan kiinnosta esim. mennä töihin ja kohdata työkavereita saati asiakkaita". Kuitenkin tuo samainen kommentoija kertoo kysyvänsä työkavereiltaan kuulumiset. Eli oikeasti häntä ei kiinnosta työkaveriensa kohtaaminen eikä heidän kuulumisensa, mutta hän kysyy kuulumisia silti. Hänelle siis työkaverinsa ja heidän elämänsä ON yhdentekevä, mutta hän esittää kuitenkin muuta. Ts hän feikkaa. Ja siitä feikkaamisesta sitten ilmeisesti tulee työkavereille parempi mieli. 
Ehkä olen sitten vähän outo, mutta ei mulle tule feikkaamisesta hyvä mieli. Ei siitä tosin tule paha mielikän, mutta koen sellaisen aika turhana. Ja kyllä, osaan tarpeen vaatiessa feikata itsekin. Mä kysyn työkavereiltani asioista, jotka oikeasti kiinnostaa mua. En sellaisista, jotka eivät kiinnosta. 

Juuri tuollaisella arjen kohteliaisuudella hän nimenomaa välittää sitä, etteivät ne työkaverit ole hänenelle yhdentekeviä, vaikkei kuulumiset sinänsä kiinnosta. Sehän on puhdasta itsekkyyttä kysellä vain aiheista jotka kiinnostavat itseään. Se sinulle epäkiinnostava asia voi olla työkaverille tosi tärkeä.

Feikkaaminen on ihan eri asia kuin small talk ja arkikohteliaisuus. Feikkaamista olisi se, että töihin mennään vakuuttelemaan, että kuinka kivaa siellä on ja kuinka kiinnostavia kaikki työkaverit ja asiakkaat ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina inhonnut teennäistä muka-ystävällisyyttä ja small talkia joitten vatakohta ei ole juro murjotus vaan rehellisyys ja aitous - siis teeskentelemättömyys.

Eihän kohteliasuus ja ystävällisyys tarkoita mitään teennäistä muka-ystävällisyyttä, vaan ne ovat ihan peruskäytöstapoja.
Ei minuakaan kiinnosta esim. mennä töihin ja kohdata työkavereita saati asiakkaita, mutta totta kai mä heitä tervehdin ystävällisesti ja kysyn kuulumiset. Kaikille (myös itselleni) tulee parempi mieli, kun en vain rehellisyyden ja aitouden nimissä ankeuta ilmapiiriä näyttämällä, että koko pulju ei kiinnosta.

Osaatko selittää mulle, miksi työkaverillesi tulee parempi mieli, kun kysyt hänen kuulumisiaan, vaikka todellisuudessa sua ei kiinnosta, mitä hänelle kuuluu? Ja työkaverisikin tietää, ettei sua kiinnosta. 
Mun mielestä pelkkä tervehtiminen riittää. Kuulumisia kysyn vain silloin, jos mua ihan oikeasti kiinnostaa, mitä toiselle kuuluu. Hallitsen kyllä small talkinkin, koska joudun ajoittain tekemään työmatkoja Yhdysvaltoihin, mutta en mä Suomessa kysy kuulumisia kuin sellaisilta, joiden kuulumiset kiinnostavat mua. Olen siis tuon aiemman kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että rehellisyys ja aitous on muka-ystävällisyyden vastakohta eikä jurottaminen ja murjottaminen. 

Mitä ihmettä? Jos minä menen töihin ja aloitan aamun tervehtimällä työkaveria ja kysymällä miten hänen viikonloppunsa meni, niin mistä ihmeestä työkaveri sen tietää, ettei minua lähtökohtaisesti erityisemmin kiinnosta hänen viikonloppunsa? Eikä tuossa kysymyksessä ole edes mitään teeskentelyä. Työkaveri vastaa "ihan hyvin, kiitos, miten omasi meni" tai sitten viikonloppuna on oikeasti tapahtunut jotain joka saattaa alkaa kiinnostamaan minua. 
Halusin tai en ja kiinnosti tai ei, minä vietän ison osan viikottaisesta valveillaoloajastani työkavereideni kanssa. Tuntuisi oudolta, että ainoa vapaamuotoinen keskustelu olisi pelkkä tervehdys aamulla. Tuollaisen kohteliaan small talkin tarkoitushan on viestittää toiselle ihmisille, että hän ei ole yhdentekevä. Se on pientä arjen huomioimista.

Et siis edelleenkään osannut vastata, miten työkaverillesi tulisi kysymyksestäsi hyvä mieli. 
Siis mä todellakin ymmärrän nämä kohteliaisuusheitot. Niin suomeksi kuin englanniksikin. Mutta kun jokainen tietää, että ne on vain kohteliaisuusheittoja, nehän ei loppujen lopuksi merkitse yhtään mitään. Toinen voi siis olla toiselle täysin yhdentekevä, koska samat heitot sanotaan kaikille. Heilutellaan vain huulia kohteliaisuuden vuoksi. Sen sijaan, että juteltaisiin vaikka ihan jostain oikeasta asiasta. Jostain, mikä oikeasti kiinnostaa. Mä en kysy työkavereiltani heidän kuulumisiaan. Mä kysyn ihan suoraan, joko mökin kattoremontti tuli viikonloppuna valmiiksi, miten työkaverin koira pärjäsi viikonloppuna koiranäyttelyssä, vieläkö työkaverini vanha äiti on sairaalassa jne. En siis kysy "mitä kuuluu?", koska siihen pitää vastata vain "ihan hyvää, entä itsellesi?" tai "eipä ihmeitä, entä itsellesi?". Kun multa kysytään, mitä kuuluu, vastaan jommalla kummalla em fraaseista ja keskustelu loppuu sihen. 

Miten tuohon tilanteeseen on päästy, että kysellään kattoremonteista ja koirista? Kenties niin, että kaikki on alkanut siitä, että joku on aloittanut peruskohteliaan small talkin kysymällä kuulumisia ja sitä kautta on alettu tutustumaan toisiinsa? 
Tuo on vähän ristiriitaista, että ensin sanot, että pelkkä tervehtiminen riittää, koska sinua ei oikeasti kiinnosta työkaverisi kuulumiset. Sitten kuitenkin mökin kattoremppa kiinnostaa. Tuntuu, ettet oikeasti käsitä kohteliasta small talkia. Toki jos työkaveri kertoo jotain henkilökohtaista, kuten äitinsä sairaalassa olosta tai remontistaan, kohteliaaseen small talkiin kuuluu kysyä siitä. 
Ja miksi tästä kohteliaasta kyselystä kaikille tulee parempi mieli? Se luo yhteisöllisyyttä, kun tuolla tavoin viestitetään ihmiselle, että sinä ja sinun elämäsi eivät ole minulle yhdentekeviä. Siitähän koko small talkissa on kyse. Ei se ole mitään syväluotaavaa aitoa keskustelua, sille on oma aikansa ja paikkansa ja harvoilla meillä on siihen töissä aikaa. 

Mä viittaan nyt tässä threadissa kommenttiin, jossa luki "Ei minuakaan kiinnosta esim. mennä töihin ja kohdata työkavereita saati asiakkaita". Kuitenkin tuo samainen kommentoija kertoo kysyvänsä työkavereiltaan kuulumiset. Eli oikeasti häntä ei kiinnosta työkaveriensa kohtaaminen eikä heidän kuulumisensa, mutta hän kysyy kuulumisia silti. Hänelle siis työkaverinsa ja heidän elämänsä ON yhdentekevä, mutta hän esittää kuitenkin muuta. Ts hän feikkaa. Ja siitä feikkaamisesta sitten ilmeisesti tulee työkavereille parempi mieli. 
Ehkä olen sitten vähän outo, mutta ei mulle tule feikkaamisesta hyvä mieli. Ei siitä tosin tule paha mielikän, mutta koen sellaisen aika turhana. Ja kyllä, osaan tarpeen vaatiessa feikata itsekin. Mä kysyn työkavereiltani asioista, jotka oikeasti kiinnostaa mua. En sellaisista, jotka eivät kiinnosta. 

Juuri tuollaisella arjen kohteliaisuudella hän nimenomaa välittää sitä, etteivät ne työkaverit ole hänenelle yhdentekeviä, vaikkei kuulumiset sinänsä kiinnosta. Sehän on puhdasta itsekkyyttä kysellä vain aiheista jotka kiinnostavat itseään. Se sinulle epäkiinnostava asia voi olla työkaverille tosi tärkeä.
Feikkaaminen on ihan eri asia kuin small talk ja arkikohteliaisuus. Feikkaamista olisi se, että töihin mennään vakuuttelemaan, että kuinka kivaa siellä on ja kuinka kiinnostavia kaikki työkaverit ja asiakkaat ovat.

Mä olen kanssasi eri mieltä. Jokainen kun tietää, että kysymykseen "mitä kuuluu?" ei pidä vastata, mitä oikeasti kuuluu. Vaikka toiselle kuuluisikin jotain, mikä olisi hänelle itselleen tosi tärkeää. Mun mielestä kysymys siis on tarpeeton. Arjen kohteliaisuuteen riittää ihan hyvin tervehtiminen ilman merkityksetöntä jatkolausetta "mitä kuuluu?". Kun aamulla sanot työkaverillesi "huomenta", olet huomioinut hänet. Jatkolause ei tuo mitään lisäarvoa asiaan ja työkaverisikin tietää, että vaikka sitä kysyisitkin, et oikeasti halua tietää, mitä hänelle kuuluu. Hän tietää, että tämä on vain heitto, johon ei kuulukaan vastata kuin jollain fraasilla.

En tiedä sinusta ja sinun työkavereistasi, mutta meillä on kahvitauolla ja lounaalla tapana jutella niitä näitä. Jos joku on juuri ottanut koiranpennun, hän kertoo sen ihan itse. Ihan ilman, että tarvitsee kysellä mitään. Koska rakastan koiria, mulle on hyvin luontevaa kysellä työkaveriltani, miten koiranpentu on sopeutunut uuteen kotiinsa, onko jo sisäsiisti, onko tehnyt pahojaan jne. Ja mua kiinnostaa nuo asiat, koska olen niin koirarakas. Saattaapa tulla itsellenikin "pentukuume". En pidä itsekkäänä sitä, että kyselen häneltä koiranpennusta. Koska tiedän, että koiranpentu on hänelle itselleenkin tärkeä. Jos taas jokin muu asia on työkaverilleni tärkeä, hän osaa kertoa siitä ihan kysymättäkin. Ja ne, joita sama asia kiinnostaa, jatkavat juttelua hänen kanssaan asiasta. Mua ei esim kiinnosta tippaakaan autot, en edes tiedä niistä yhtään mitään. Joten kun kahvipöydässä joku kertoo ostaneensa uuden auton, mä  kuuntelen ja autoista kiinnostuneet esittävät hänelle lisäkysymyksiä uudesta autosta. En mä edes osaisi kysyä kuin minkä värinen auto ja minkä merkkinen auto. Jälkimmäiseen vastaus ei kertoisi mulle yhtään mitään, koska en edes tietäisi, minkä näköinen auto on kyseessä. Ymmärsitkö pointin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat köyhäksi verotettua orjakansaa. Ei tässä maassa kahvilat saatika elokuvateatterit enää nykyään voi pärjätä kun kaikki on niin jumalattoman kallista eikä mitään toivoa asioiden parantumisesta ole, eikä noi lafkat yksiselitteisesti pysy pystyssä pyhällä hengellä ja sen muutaman maassa jäljellä olevan rikkaan kahvittelulla.
Erillaista se oli vielä 20-35 vuotta sitten kun ihmisillä oli ylimääräistä rahaa, ja toivoa tulevaisuudesta

Käytiin juuri viikonloppuna mieheni kanssa elokuvateatterissa katsomassa uutuuselokuva. Lauantainäytös klo 20:30, katsojia oli salissa meidän lisäksi kaksi kappaletta. Tuli jotenkin surullinen olo kun aloin miettimään ensi-iltanäytöksiä joissa kävin varhaisteininä, usein oli sali aivan täynnä ja saattoipa olla että osa jäi ulkopuolelle kun liput myytiin loppuun. Kauas on tultu.

Näin se valitettavasti on nykysuomessa ettei ole enää takeita elokuvateattereidenkaan säilymiselle. Erikoistavaraliikkeitä on myös kadonnut pilvin pimein. Lapsuudesta muistan, miten pienissäkin kaupungeissa oli vireämpi liike-elämä ja  esim. musiikkisoitinliikkeitä ym. erikoistavarakauppoja. Nykyään jopa Helsingistä tällaiset ovat kadonneet. Esim. Fazerin musiikki oli vielä joku vuosi sitten jäljellä Kaisaniemessä, mutta ei ole enää. Entä muita esimerkkejä? Akvaristina voisin todeta, että akvaario- ym. lemmikkieläimiin liittyvä liiketoiminta on todella vähissä.  Tähän on tultu, kun Suomi on käytännössä myyty ulkomaisomistuksiin ja osaltaan jopa infraa myöten. Katsokaa Suomen yrityskauppojen historiaa, niin huomaatte, miten valtiokin on vain myynyt tuottavia yrityksiä ulkomaisomistuksiin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei ulkomaisia omistajia/sijoittajia kiinnosta, miltä Suomi näyttää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat köyhäksi verotettua orjakansaa. Ei tässä maassa kahvilat saatika elokuvateatterit enää nykyään voi pärjätä kun kaikki on niin jumalattoman kallista eikä mitään toivoa asioiden parantumisesta ole, eikä noi lafkat yksiselitteisesti pysy pystyssä pyhällä hengellä ja sen muutaman maassa jäljellä olevan rikkaan kahvittelulla.
Erillaista se oli vielä 20-35 vuotta sitten kun ihmisillä oli ylimääräistä rahaa, ja toivoa tulevaisuudesta

Käytiin juuri viikonloppuna mieheni kanssa elokuvateatterissa katsomassa uutuuselokuva. Lauantainäytös klo 20:30, katsojia oli salissa meidän lisäksi kaksi kappaletta. Tuli jotenkin surullinen olo kun aloin miettimään ensi-iltanäytöksiä joissa kävin varhaisteininä, usein oli sali aivan täynnä ja saattoipa olla että osa jäi ulkopuolelle kun liput myytiin loppuun. Kauas on tultu.

Näin se valitettavasti on nykysuomessa ettei ole enää takeita elokuvateattereidenkaan säilymiselle. Erikoistavaraliikkeitä on myös kadonnut pilvin pimein. Lapsuudesta muistan, miten pienissäkin kaupungeissa oli vireämpi liike-elämä ja  esim. musiikkisoitinliikkeitä ym. erikoistavarakauppoja. Nykyään jopa Helsingistä tällaiset ovat kadonneet. Esim. Fazerin musiikki oli vielä joku vuosi sitten jäljellä Kaisaniemessä, mutta ei ole enää. Entä muita esimerkkejä? Akvaristina voisin todeta, että akvaario- ym. lemmikkieläimiin liittyvä liiketoiminta on todella vähissä.  Tähän on tultu, kun Suomi on käytännössä myyty ulkomaisomistuksiin ja osaltaan jopa infraa myöten. Katsokaa Suomen yrityskauppojen historiaa, niin huomaatte, miten valtiokin on vain myynyt tuottavia yrityksiä ulkomaisomistuksiin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei ulkomaisia omistajia/sijoittajia kiinnosta, miltä Suomi näyttää. 

 Muutin Helsingin maalaiskuntaan (ent. Vantaan kauppala, nyk Vantaan kaupunki) vuonna 1971 ja silloin oli PAKKO mennä Helsingin keskustaan ostoksille, jos halusi jotain muuta kuin ruokaa tai lääkkeitä. Martinlaakson rataa vasta rakennettiin eikä Myyrmäessä ollut edes Isomyyriä. Sekin valmistui vasta 1987. Tietenkin Helsingissä tuli käytyä ostoksilla, koska ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Tai jos halusi ravintolaan syömään, oli mentävä Helsinkiin. Kun pääkaupunkiseutu alkoi laajeta ja asuntoja  rakennettiin enemmän, myös palvelut tulivat sinne, missä ihmisetkin olivat. Tämä on ihan normaalia kehitystä.

On myös ihan normaalia kehitystä, että viihde-elektroniikan kehittyminen, suoratoistopalvelut yms vaikuttavat siihen, miten paljon ihmiset haluavat käyttää rahojaan elokuvateattereissa käymiseen. Kotona saattaa olla jopa miellyttävämpää katsoa elokuvaa kuin elokuvatetterissa, koska ei tarvita korvatulppia. Voi säätää äänenvoimakkuuden sellaiseksi, ettei pää halkea metelistä. Samalla hinnalla katsoo 1 tai vaikka 20. Säästyneillä rahoilla voi tilata vaikka pizzaa.

Nykyisin tilataan netistä. Tai ainakin netistä katsotaan, mitä halutaan ostaa. Enää ei lähdetä keskustaan kauppaan katsomaan, olisiko siellä sellainen tavara, jonka haluan. Mun nuoruudessani ostettiin sitä, mitä kaupasta sattui löytymään. Jos ei ollut punaista olkalaukkua, ostettiin sininen. Nykyisin ei mene enää näin vaan tilataan punainen netistä. Kivijalkakaupoista ja erikoisliikkeistä et tiedä, mitä niiden hyllyistä löytyy, ellet mene paikan päälle katsomaan. Ja jos haluat punaisen olkalaukun, kierrät pikkuliikkeet ja tulet tyhjin käsin kotiin, koska punaista ei löytynyt. Ja tilaat sen netistä. Hukkaan heitettyä aikaa kierrellä kauppoja, kun tavaraa, jonka haluat, ei ollutkaan. 

Joku tässä ketjussa totesi että näin matalan palkan kultuurissa kasvaa sellaiseksi ettei edes opi käyttämään palveluita tai käymään missään.

Minä en ole koskaan käynyt itse omatoimisesti elokuvateatterissa, en kahvilassa, en ravintolassa tai liiemmin pikaruokalassakaan.

t. kerran vuodes lintsiin

Enemmän koen ahdistusta näissä paikoissa käynnistä lähinnä ystävien ja sukulaisten viedessä. Olen kuin matkalainen ja se joka kärsii tilanteesta taloudellisesti (11e tuntipalkka) ja henkisesti.

En osaa nauttia näistä palveluista. Ravintolat ovat kamalimpia paikkoja mitä tiedän. Kalliita ja ahdistavia etiketteineen. Vaikka ruoka olisi hyvää, niin ahdistukselta en osaa nauttia. Mielestäni minunkaltaiselle köyhälle ja köyhäksi kasvaneelle pitäisi maksaa siitä hyvästä että käyttäisin näitä palveluita tai astuisin edes yrityksen sisään.

En koe itseäni rentoutuneeki edes kampaamossa. En käy kampaamoissa. Kävin lapsena koska äiti pakotti.

Muuten elettiin säästäväisesti lama-aika.

Johtuuko tämä lama-ajasta ja työnantajien nykyisestä kitsaudesta?

Olen autotehtaalla töissä kolmatta vuotta ja täytyy todeta että ei minulla olisi varaa oman tehtaan tuotteisiin edse kahdenkymmenen vuoden säästöjen jälkeenkään.

Minkä vuoksi elän tällä planeetalla?

Miksi matalapalkka-alan työntekijöille ei ole tässä yhteiskunnassa muita nautintoja kuin ylikallis keskiolut?

Esimerkiksi keskemmällä Eurooppaa yhden tölkin voi saada 30centin hintaan ja tupakkakin on halvempaa.

Pääsisi tästä helvetistä nopeammin pois, vaikka syövällä tai rasvamaksalla.

Ei tämä ole enää elämää, kun ei tupakki ja alkoholi maistu.

Mistä lohtu ja täyte, kun palvelut ja kaikki maksaa liikaa?

Ittee aina naurattaa pitsantekijänä et kun joku ostaa ysieuron ptsan, ni se osti mun tunnin. Oon niin halpa ukko.

Eli jos oon töissä yheksän tuntii , niin yheksän pitsaa.

Aatelkaa tätä.

vatun ankee markkinatalous. Tulis kommunismi vaikka tai jotain parempaa.

Minen tee teille kauaa pitsoja. Mieluummin hoppaan köye jatkoks.

Maistuuko pitsa?

Soomalaiset ei enä ole nin kristittyjä kuin ennenvanhaan kuului olla pois.

Jehovan todistatjat ja mormonit yrittää kaiken, että tämä parantuisi.

Samalla parantuu talous ja hyvänvointi.

Amen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat köyhäksi verotettua orjakansaa. Ei tässä maassa kahvilat saatika elokuvateatterit enää nykyään voi pärjätä kun kaikki on niin jumalattoman kallista eikä mitään toivoa asioiden parantumisesta ole, eikä noi lafkat yksiselitteisesti pysy pystyssä pyhällä hengellä ja sen muutaman maassa jäljellä olevan rikkaan kahvittelulla.
Erillaista se oli vielä 20-35 vuotta sitten kun ihmisillä oli ylimääräistä rahaa, ja toivoa tulevaisuudesta

Käytiin juuri viikonloppuna mieheni kanssa elokuvateatterissa katsomassa uutuuselokuva. Lauantainäytös klo 20:30, katsojia oli salissa meidän lisäksi kaksi kappaletta. Tuli jotenkin surullinen olo kun aloin miettimään ensi-iltanäytöksiä joissa kävin varhaisteininä, usein oli sali aivan täynnä ja saattoipa olla että osa jäi ulkopuolelle kun liput myytiin loppuun. Kauas on tultu.

1998-2005 maksoin keskustan kaksiosta vuokraa 300e kk.

Nyt maksan yli tonnin.

Eli reippaasti 3/4 palkasta menee asumiseen.

Ennen kapitalismi toimi. On kuitit tallella. Tosin eri kämppä, mutta saman kokoinen ja keskustassa.

Suomalaiset on ankeita kommunisti piruparkoja eikä ne muuta ansaitse.

Sanon tämän pitkään koittaen ymmärtää ihmisten käytöstä toisiaan kohtaan ja vaikeuttaen toistensa elämää kaikenlaisin mitä ihmeellisimmin toimin.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset on ankeita kommunisti piruparkoja eikä ne muuta ansaitse.
Sanon tämän pitkään koittaen ymmärtää ihmisten käytöstä toisiaan kohtaan ja vaikeuttaen toistensa elämää kaikenlaisin mitä ihmeellisimmin toimin.

Olemme selvästi sukulaiskansaa idän porukalle...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset on ankeita kommunisti piruparkoja eikä ne muuta ansaitse.
Sanon tämän pitkään koittaen ymmärtää ihmisten käytöstä toisiaan kohtaan ja vaikeuttaen toistensa elämää kaikenlaisin mitä ihmeellisimmin toimin.

Olemme selvästi sukulaiskansaa idän porukalle...

Niin se taitaa olla että tämä pohjolan hölmölä liitetään kohta Venäjään.

On tämä silti ihan eri maa kuin lamavuosina 1990-luvun alussa, kun minä asuin jonkin aikaa ulkomailla.

Omista tuttavista yksi huomio. Ne, jotka eniten valittavat siitä, miten ankeaa Suomessa on, ovat itse niitä kaikista ankeimpia murjottajia, jotka koko ajan valittavat jostain ja kehuvat kuinka muualla kaikki on paremmin. Ehkä siellä muualla ankeuttajien sietokyky on parempi?