Mitä on henkinen pettäminen?

Ei kiinnosta toisten epävarmuuspäissään ja hylätyksi tulemisen peloissaan kehittelemät mielipuoliset parisuhdesäännöt.

Voi jessus. Hohhoijaa. Mitä te kuvittelette saavuttavanne tällä keskustelulla? Jos minä sanon tässä, että joo, harjoitan mikropettämistä tai henkistä pettämistä, niin mitä ajattelette asialle tapahtuvan? Että saan huonon omatunnon ja lopetan sen? Että eroan suhteestani? Että keskustelen asiasta kumppanin kanssa? Mitä ihan oikeasti kuvittelette? Valoja päälle nyt.

Jos suhde on parisuhdetasolla epätyydyttävä, se altistaa erilaisille käyttäytymismalleille. Jos tyydyttävää seksiä ei saa kotoa ikinä, sitä ehkä jossain vaiheessa haetaan muualta. On miljoona kertaa parempi tehdä se kotona turvallisesti itsensä tyydyttäen ja esim. toisen kuvia katsellen kuin lähteä fyysisesti jonnekin. Ja ei, ei ole ratkaisu sekään, että toinen haukutaan alimpaan helvettiin, kun ei kestä ikuista seksiyhteyden puutetta omassa suhteessaan. Asiat eivät ole niin yksioikoisia. Ja ei, aina ero ei ole paras ratkaisu, vaikka suhde olisi osin epätyydyttävä.

Siis eihän sellaista olekaan. Jos siihen liittyy epärehellistä toimintaa se ei ole enää mitään henkistä. Jos siihen ei liity mitään toimintaa, se ei ole myöskään pettämistä.

Keksittyä sontaa.

Hölmöläisten hommaa; vain koska itse ei halua uskoa jonkin asian olemassaoloon, väitetään, että sitä ei siis ole edes olemassa. Pienet lapset luulee, että sitä mitä ei näe, ei ole olemassa. Pätee näköjään vauva-palstalla osaan aikuisistakin.

Henkinen pettäminen on metatyötä uuteen suhteeseen.

En ymmärrä miten tämä on joillekin niin vaikea konsepti. Itse ihastuin kerran työkaveriini. Olisin voinut ruokkia ihastumista hakeutumalla tämän ihmisen seuraan enemmän. Se olisi ollut helppoa. Sen sijaan otin tarkoituksella häneen etäisyyttä. Olin totta kai ystävällinen, mutta en sen läheisempi kuin muillekaan työkavereille. Ajan myötä ihastus meni ohi. Tämä ei minusta ole henkistä pettämistä. Henkistä pettämistä olisi ollut jos olisin tietoisesti ruokkinut ihastustani. Ihastuminen on tunne, ei valinta. Mitä sen tunteen kanssa taas tekee, on valinta.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miten tämä on joillekin niin vaikea konsepti. Itse ihastuin kerran työkaveriini. Olisin voinut ruokkia ihastumista hakeutumalla tämän ihmisen seuraan enemmän. Se olisi ollut helppoa. Sen sijaan otin tarkoituksella häneen etäisyyttä. Olin totta kai ystävällinen, mutta en sen läheisempi kuin muillekaan työkavereille. Ajan myötä ihastus meni ohi. Tämä ei minusta ole henkistä pettämistä. Henkistä pettämistä olisi ollut jos olisin tietoisesti ruokkinut ihastustani. Ihastuminen on tunne, ei valinta. Mitä sen tunteen kanssa taas tekee, on valinta.

Kyllä juuri näin. Ihastusta, kuten vihaa, ahdistusta ynnä muitakin tunteita voi kyllä lisäksi ruokkia paljon myös päässään; se voimistaa tunnetta, jos jatkuvasti annat itsesi ajatella toista, haaveilla minkälaista elämä hänen kanssaan olisi ym., ylipäänsä antaa ihastuksen täyttää koko mielesi, mikä aiheuttaisi vääjäämättä sen, että et olisi enää läsnä parisuhteessasi.

Noi kommentit, jossa väitetään, että kyse olisi muka jostain huono itsetuntoisten, mustasukkaisten kontrolloijien keksintö, on jotenkin todella typeriä. Mun kumppani ajattelee asioista, henkisestä uskottomuudesta, täysin samalla tavalla kuin mä ja kumpikaan meistä ei kontrolloi, kyttää tai mitään muuta vastaavaa. Meillä on lämmin, läheinen ja hyvä suhde, arvostus ja halu kohdella toista hyvin korkealla ja samanlainen arvomaailma. Eli ei todellakaan ole mikään jonkun huono itsetuntoisen ja mustasukkaisen "keksintö". Älytöntä muutenkin toi jatkuva toisten ihmisten mustamaalaaminen joidenkin tunteiden ja kokemusten takia.

Eikö henkistä uskollisuutta ole sekin, että parisuhteessa ei enää katsella vastakkaisen sukupuolen ihmisiä samalla tavalla kuin sinkkuna? Mulla ainakin tapa suhtautua muihin muuttuu jotenkin ihan luonnostaan, pakottamatta, kun alan parisuhteeseen ja sitoudun. Muistaakseni tää on joku ihan todettu juttu, että korkeampi aivotoiminta laimentaa vietit ja siksi ihmiset kykenee sitoutumaan yhteen ihmiseen. Historia ja evoluutio näyttää, että monogamia on itse asiassa vahvistumaan päin juuri tän ihmisille ominaisen aivotoiminnan myötä (vaikka media kuinka yrittää vastakkaista tuputtaa). Tuo koskee tosin ilmeisesti vain osaa ihmisistä, enemmän älykkäitä. Osa, kun vaikuttaa olevan ikuisia häntäheikkejä - sukupuoleen katsomatta.

Vierailija kirjoitti:

Eikö henkistä uskollisuutta ole sekin, että parisuhteessa ei enää katsella vastakkaisen sukupuolen ihmisiä samalla tavalla kuin sinkkuna? Mulla ainakin tapa suhtautua muihin muuttuu jotenkin ihan luonnostaan, pakottamatta, kun alan parisuhteeseen ja sitoudun. Muistaakseni tää on joku ihan todettu juttu, että korkeampi aivotoiminta laimentaa vietit ja siksi ihmiset kykenee sitoutumaan yhteen ihmiseen. Historia ja evoluutio näyttää, että monogamia on itse asiassa vahvistumaan päin juuri tän ihmisille ominaisen aivotoiminnan myötä (vaikka media kuinka yrittää vastakkaista tuputtaa). Tuo koskee tosin ilmeisesti vain osaa ihmisistä, enemmän älykkäitä. Osa, kun vaikuttaa olevan ikuisia häntäheikkejä - sukupuoleen katsomatta.

Tuossa on vaan se vika, että ilmiö kestää noin 20 vuotta, eli sen verran mitä parin lapsen kasvattaminen aikuiseksi suunnilleen vie. Avioliitto taas voi kestää 50 vuotta, jos jatkuu kunnes kuolema erottaa. Siinä on siis vielä 30 vuotta matkaa, joka pitää taittaa jonkun muun ilmiön avulla kuin sen biologisen uskollisuustaipumuksen.

Harrastaa seksiä aaveiden kanssa

Vierailija kirjoitti:

Noi kommentit, jossa väitetään, että kyse olisi muka jostain huono itsetuntoisten, mustasukkaisten kontrolloijien keksintö, on jotenkin todella typeriä. Mun kumppani ajattelee asioista, henkisestä uskottomuudesta, täysin samalla tavalla kuin mä ja kumpikaan meistä ei kontrolloi, kyttää tai mitään muuta vastaavaa. Meillä on lämmin, läheinen ja hyvä suhde, arvostus ja halu kohdella toista hyvin korkealla ja samanlainen arvomaailma. Eli ei todellakaan ole mikään jonkun huono itsetuntoisen ja mustasukkaisen "keksintö". Älytöntä muutenkin toi jatkuva toisten ihmisten mustamaalaaminen joidenkin tunteiden ja kokemusten takia.

Jep, ja edellisten lisäksi te olette nuoria ja idealistisia. Se kuuluu pakettiin ja on hyvä alku. Mutta saattaa tulla yllätyksenä, miten ajatusmaailma muuttuu kun ikää tulee lisää.

Minusta henkinen pettäminen on sitä, että joku muu tulee henkisesti tärkeämmäksi kuin oma puoliso ja alkaa etääntyä omasta parisuhteesta sen takia. Mennään jo aivan hilkulle, että fyysistä kanssakäymistä ei ehkä ole mutta ihan kaikki muut puitteet täytyy tuon toisen kanssa oman puolison etääntyessä.

Toisaalta myös sellainen oman suhteen rajojen rikkominen voi olla henkistä pettämistä. Toki jokainen määrittelee mikä itselle on pettämistä ja joillain se on tuota samaa jo ja toisille se on vasta sitä kun käydään fyysisesti kiinni.

Itse sanoisin et henkinen pettäminen on sitä harmaata aluetta, kun tietää että nyt ei olla ihan asiallisia, tietää että tekee väärin mutta ei halua myöntää sitä. Toisaalta voi olla, että ei ehkä itse tiedosta sitä tai ei halua tiedostaa. Usein sellainen ihastuminen jota ei katkaise ajoissa tai jota lähtee ruokkimaan on sitä. Ihastumisellehan ei mitään sinällään voi, mutta voi päättää olla ruokkimatta sitä ja päättää pysyä pois harmailta alueilta.

Ja jokainen voi saivarrella ja selittää, et ei mitään harmaita alueita ole mutta kyllä se aika monia satuttaa jos kumppani on henkisesti jonkun muun kanssa läheisempi ja jalaa syvät salaisuudet ja intiimeimmät ajatukset jollekkin toiselle. Oli siinä seksuaalista/romanttista ajatusta tai ei. Kyllä se parisuhteessa jollain tavalla tekee eroa ja etäännyttää omaa suhdetta syvemmällä tasolla toiseen. Kukin valitkoon, miten haluaa elää tosin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertoohan se termikin sen. Se on sellaista pettämistä, missä mitään ei ole oikeasti tapahtunut, mutta jollain henkimaailman tasolla se sitten muka on pettämistä.

Se on tietenkin täyttä paskaa. Pettäminen on joko ihan suoraan pettämistä tai sitten se ei ole sitä lainkaan. Pettämisen ei tarvitse olla seksiä, se voi olla vaikka flirttailua. Mut ihastuminen tai fantasiointi ei ole pettämistä.

Monia ihmisiä kuitenkin loukkaa vielä enemmän se, että kumppani rakastaa toista henkilöä, kuin se että kumppani harrastaa toisen henkilön kanssa seksiä.

Tää on joku Temppareista elämään jäänyt ”totuus”. Ei salettiin ole. Fyysiset teot ovat aktiivisia valintoja, rakastuminen voi tapahtua sattumalta.

Tempparit on kyllä tehneet karhunpalveluksen ja normalisoineet tätä "henkistä pettämistä". Jos syntyy tunteita, niin rajoja on rikottu prkl!!

Ei sillä, totta kai moni on tarpeeksi kaheli että on päätynyt itse tuohon, ei se Temppareihin tuotannon kynästä tullut vaan osallistujilta.

Ja vaikka loukkaisikin enemmän, niin toisen rakastaminen ei ole väärin. Ei tunteita voi arvottaa moraalisin perustein, että väärin tunnettu. Tekoja voi.

Temppareiden vetäminen tähän oli ehkä paras rinanalitus koko keskustelussa.

Siis jos pariskunta yhdessä päättää osallistua ohjelmaan, jonka formaatissa ryypätään yhdessä kiimaisen sinkkulauman kanssa, ja molemmat tietävät, että sinkuilla on tehtävänä vokotella kumpaakin tahollaan… niin miten kummassa siitä silloin tulee jotain ”henkistä pettämistä” että siellä sitten ryypätään sen sinkkulauman keskellä?

Eihän tuollaiseen ohjelmaan pääse, jos aikoo lukea vaan kirjoja ja mennä aikaisin nukkumaan, kun ei siinä olisi katsojille mitään katsottavaa ja se on sentään tv-ohjelma.

Moraalin ja omantunnon kysymys. Mielestäni fyysistä pettämistä pahempaa on olla parisuhteessa ja rakastaa toista. Siinä pettää myös itseään.  

Vierailija kirjoitti:

Minulle on herännyt huonossa parisuhteessa tunteita toista ihmistä kohtaan. Oli pieni siirtymävaihe missä halusin antaa suhteelle vielä mahdollisuuden, mutta samanaikaisesti lähennyin toisen kanssa. Kun tunteet toista kohtaan vahvistuivat, lopetin suhteen - ennen kuin mitään oli oikeasti tapahtunut.

En suostu hyväksymään, että olisin "henkisesti pettänyt" kumppania, joka oli osittain omalla käytöksellään ajamassa minua pois. Enkä minä ihastunut tahallani. Se, että ihastuin toiseen ja jatkoin tutustumista ei ole pettämistä.

Olisiko minun pitänyt katkaista suhde joko vanhaan tai uuteen kumppaniin sillä samalla sekunnilla, kun huomasin minulla olevan jotain pienen pieniä tunteita, ettei se olisi pettämistä? Älytöntä.

Jos sänkyyn asti mennään niin se on tietty pettämistä, mutta aivan alkuun ne tunteet tuli itsellenikin yllätyksenä. En todellakaan ole pettänyt kumppaniani enkä mielestäni toiminut väärin, kun lähdin vähän tunteitani tutkailemaan, että olenko onnellinen tässä suhteessa, ja haluanko olla ennemmin ehkä tuon toisen kanssa.

Se ei ole henkistä pettämistä, jos ihastuu/rakastuu tahtomattaan toiseen, mutta se, että käy tutkailemaan tunteitaan ja vielä toiselta salaa, se on henkistä pettämistä ja epärehellisyyttä tunteiden ilmaisussa. Sinulla olikin ongelmia parisuhteessasi ja sillä halusit tutkailla tunteitasi toiseen. Jos parisuhde olisi ollut hyvä, olisit ennemminkin tukahduttanut halusi tutkialla sellaisia tunteita, jotka kohdistuivat toiseen tai ainakin kertonut kumppanillesi kriisistä. On henkistä pettämistä ruokkia tai roikottaa tunteita johonkin toiseen potentiaaliseen kumppaniin niin kauan, kun se nykyinen kumppani on kuvioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on herännyt huonossa parisuhteessa tunteita toista ihmistä kohtaan. Oli pieni siirtymävaihe missä halusin antaa suhteelle vielä mahdollisuuden, mutta samanaikaisesti lähennyin toisen kanssa. Kun tunteet toista kohtaan vahvistuivat, lopetin suhteen - ennen kuin mitään oli oikeasti tapahtunut.

En suostu hyväksymään, että olisin "henkisesti pettänyt" kumppania, joka oli osittain omalla käytöksellään ajamassa minua pois. Enkä minä ihastunut tahallani. Se, että ihastuin toiseen ja jatkoin tutustumista ei ole pettämistä.

Olisiko minun pitänyt katkaista suhde joko vanhaan tai uuteen kumppaniin sillä samalla sekunnilla, kun huomasin minulla olevan jotain pienen pieniä tunteita, ettei se olisi pettämistä? Älytöntä.

Jos sänkyyn asti mennään niin se on tietty pettämistä, mutta aivan alkuun ne tunteet tuli itsellenikin yllätyksenä. En todellakaan ole pettänyt kumppaniani enkä mielestäni toiminut väärin, kun lähdin vähän tunteitani tutkailemaan, että olenko onnellinen tässä suhteessa, ja haluanko olla ennemmin ehkä tuon toisen kanssa.

Se ei ole henkistä pettämistä, jos ihastuu/rakastuu tahtomattaan toiseen, mutta se, että käy tutkailemaan tunteitaan ja vielä toiselta salaa, se on henkistä pettämistä ja epärehellisyyttä tunteiden ilmaisussa. Sinulla olikin ongelmia parisuhteessasi ja sillä halusit tutkailla tunteitasi toiseen. Jos parisuhde olisi ollut hyvä, olisit ennemminkin tukahduttanut halusi tutkialla sellaisia tunteita, jotka kohdistuivat toiseen tai ainakin kertonut kumppanillesi kriisistä. On henkistä pettämistä ruokkia tai roikottaa tunteita johonkin toiseen potentiaaliseen kumppaniin niin kauan, kun se nykyinen kumppani on kuvioissa.

Tämä. Tuo tunteiden tutkailu toisen kanssa ollessa vielä parisuhteessa toisen kanssa on just sitä mitä ainakin itse koen henkiseksi pettämiseksi. Klassikko vielä tuo, että se henkisesti pettävä ei sitä pysty myöntämään ja hyväksymään että on ite toiminut väärin. Ja se, onkin mainio tekosyy "kun puoliso oli ite alkanut etääntyä". No tutkailempa sitten tässä tunteitani tuohon toiseen enkä selvitä syitä miksi se toinen etääntyy tai mietiskele vaikka sitä olisko itsessä jotakin syytä sille miksi se toinen alkaa etääntyä. ehei tässä kohtaa roikun vielä tovib suhteessa ja salaa mielessäni mietiskelen ja "annan toiselle vielä mahdollisuuden ja kuitenki haikailen jo toisen perään".Viimestään tossa kohtaa, olis se ihastumisen kohde pitänyt unohtaa ja keskittyä niihi oman suhteen sen hetkisiin ongelmiin. Ja jos se ei selviä niin sitten erotaan ja aletaan katsella kuink ne tunteet kehittyis jonkun muun kanssa. EI SIINÄ KOHTAA kun huomataan että omassa suhteessa ei kaikki toimi. Pitää olla mielummin se toinen siinä, että ei tarvi sitten olla hetkeäkään ainakan yksin.Voi mukavasti vaihtaa lennosta siihen toiseen... Ja mitäänhän ei kuitenkaan myönnetä että ehkä ite sen eron silleen vähäsen vaan ehkä antoi tapahtua. Mut mikäs siinä. Itselleen voi selitellä kaiken aina hyväksi jos haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö henkistä uskollisuutta ole sekin, että parisuhteessa ei enää katsella vastakkaisen sukupuolen ihmisiä samalla tavalla kuin sinkkuna? Mulla ainakin tapa suhtautua muihin muuttuu jotenkin ihan luonnostaan, pakottamatta, kun alan parisuhteeseen ja sitoudun. Muistaakseni tää on joku ihan todettu juttu, että korkeampi aivotoiminta laimentaa vietit ja siksi ihmiset kykenee sitoutumaan yhteen ihmiseen. Historia ja evoluutio näyttää, että monogamia on itse asiassa vahvistumaan päin juuri tän ihmisille ominaisen aivotoiminnan myötä (vaikka media kuinka yrittää vastakkaista tuputtaa). Tuo koskee tosin ilmeisesti vain osaa ihmisistä, enemmän älykkäitä. Osa, kun vaikuttaa olevan ikuisia häntäheikkejä - sukupuoleen katsomatta.

Tuossa on vaan se vika, että ilmiö kestää noin 20 vuotta, eli sen verran mitä parin lapsen kasvattaminen aikuiseksi suunnilleen vie. Avioliitto taas voi kestää 50 vuotta, jos jatkuu kunnes kuolema erottaa. Siinä on siis vielä 30 vuotta matkaa, joka pitää taittaa jonkun muun ilmiön avulla kuin sen biologisen uskollisuustaipumuksen.

Siis osa ihmisistä on monogamisia ja pystyy siihen. Miten sitä on niin vaikeaa uskoa? Siihen on muitakin perusteluja; Mitä enemmän ikää, sitä vähemmän haluja. Tutkimusten mukaan myös introverttius lisääntyy iän myötä, monilla ei ole tarvetta mennä ja elää samalla tavalla kuin nuorena. Jos on monia mielenkiinnon kohteita (kuin seksi ja vastakkainen sukupuoli), nimenomaan arvostetaan uskollista parisuhdetta, jota myös vaalitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi kommentit, jossa väitetään, että kyse olisi muka jostain huono itsetuntoisten, mustasukkaisten kontrolloijien keksintö, on jotenkin todella typeriä. Mun kumppani ajattelee asioista, henkisestä uskottomuudesta, täysin samalla tavalla kuin mä ja kumpikaan meistä ei kontrolloi, kyttää tai mitään muuta vastaavaa. Meillä on lämmin, läheinen ja hyvä suhde, arvostus ja halu kohdella toista hyvin korkealla ja samanlainen arvomaailma. Eli ei todellakaan ole mikään jonkun huono itsetuntoisen ja mustasukkaisen "keksintö". Älytöntä muutenkin toi jatkuva toisten ihmisten mustamaalaaminen joidenkin tunteiden ja kokemusten takia.

Jep, ja edellisten lisäksi te olette nuoria ja idealistisia. Se kuuluu pakettiin ja on hyvä alku. Mutta saattaa tulla yllätyksenä, miten ajatusmaailma muuttuu kun ikää tulee lisää.

Olen 44 ja mies, puolisoni 47