Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
Liitossa suuret ongelmat ovat joskus yhteisiä. Ei ole vain miehen velka, ja "hyväksikäyttö" - käytännössä TEILLÄ on velka. Te perheenä maksatte sen, tavalla tai toisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1 jatkaa vielä, että en toisaalta torppaisi ajatusta terapiasta varsinkin Ap sinun tilanteessasi. Jos ja kun haluat säilyttää nykyisen suhteesi.
Nykyisessä suhteessa on muitakin ongelmia ja ero on ehkä näidenkin vuoksi tulossa, mutta haluaisin tehdä päätöksen järkipohjalta enkä tällaisten hullujen haihattelujen perusteella. Luin netissä rakkausriippuvuudesta ja sarjaihastumisesta ja mietin, onko käytöksessäni addiktion piirteitä joihin voisi ehkä löytyäkin apua. Myös lapsuudentraumataustan osalta kuvaus täsmäisi aika hyvin rakkausriippuvuuteen.
-Ap
Lisään vielä, että pelkään eroa senkin vuoksi, että mietin onko avioliittoni kuitenkin hillinnyt taipumustani. Mitä jos se eskaloituu eron jälkeen? Nyt on kuitenkin oma suhde pitämässä edes auttavasti maan pinnalla. Yksin ollessani miettisin näitä juttuja 24/7. Tai ainakin sen mitä lastenhoidolta ehtii.
Liittoni ei siis ole uhattuna sen vuoksi että minun rakkauteni olisi loppu. Suhteessa on muita epäterveitä piirteitä, mm. taloudellista hyväksikäyttöä kumppanin puolelta. Pidän mahdollisena, että tällaiseen liittoon jääminenkin on yksi oire kieroutuneesta rakkauden kokemuksestani.
-Ap
Joo, on se paska ku ei maksa sulle tarpeeks.. Mieti kun se tietäis mitä sinä hänen selkänsä takana teet ja mietit.
Paraskin puhumaan epäterveistä piirteistä.
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen suunnatonta häpeää tästä ja pelkään että ihastuminen näkyy kasvoiltani. Olin hiljattain tapahtumassa, jossa tulin puhuneeksi tämän ihmisen kanssa ja huomasin hihittäväni posket punaisina. Tuntui, että koko muu seurue olisi tuijottanut. En tiedä oliko todellista vai kuvittelenko vain. Mutta jälkikäteen kuvasin päiväkirjaani tunnetta samankaltaisena, kuin olisi pissannut housuun julkisella paikalla. Sinänsä luonnollinen asia, mutta normaalit ihmiset tekee sen piilossa, diskreetisti. Häpeä on siinä että menettää kontrollin ja tekee sen julkisesti. Jos joku nyt tajuaa mitä tarkoitan.
-Ap
Minulla on yli viidentoista vuoden takaa kokemus, jossa olin varma, että ihastus näkyy, kuka tahansa näkee sen. Tilanne ei ollut ihan tuon kaltainen, en hihittänyt mutta muuten olin mielestäni kykenemätön peittämään tunnettani. Kohde silloinkin täysin saavuttamaton, tyyliin opettaja. Tiesin, että pian olen tilanteessa, etten enää koskaan pääse hänen kanssaan tekemisiin, "menetän hänet", siis pienenkin mahdollisuuden nähdä häntä, saati puhua hänen kanssaan. Siksi tein idioottimaisen teon ja kirjoitin hänelle sähköpostitse tunnustuksen tunteistani ja kysyin: huomasiko hän, miten minä olin ihastunut kuin pikkutyttö, ja hän vastasi, ettei ollut huomannut yhtään mitään. Uskalsin kirjoittaa, kun tiesin, ettemme koskaan enää tule tapaamaan. Se oli sen lorun loppu, ihastuskin onneksi päättyi aika lailla seinään siihen tunnustukseen.
Se kokemus auttaa minua vähäsen tänäkin päivänä. Sitä on itse tässä oman ihastuksenkuplansa sisässä, velloo siinä, näkee vain sen eikä mitään muuta, niin että luulee, että kaikki ympärillä olevat näkevät sen myös, mutta ei se välttämättä ole niin. Ihmiset eivät kiinnitä mitään huomiota, saati että ajattelisivat, analysoisivat toisen käytöstä. Hihittäminenkin voisi johtua väsymyksestä, itse ainakin saatan joutua hysteeriseen hihittelyn tilaan ihan vain huonosti nukuttujen öiden jälkeen. Asia, joka minulle on koko maailma, on jollekulle toiselle täysin merkityksetön, eikä hän näe sitä. Ajatustenlukijoita ei ole.
Musta tuollainenkin on jo lähellä ahdistelua... Opettaja-parka...
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Yksinäisyys on ehkä väärä sana, koska sillä on myös selvästi negatiivinen sävy. Tarkoitan sillä ainoastaan parisuhteettomuutta. Ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka nykyinen avioliitto päättyisi, joten sillä tavalla yksinäinen en olisi. Jos nykyinen parisuhde (tai "parisuhde", siis avioliitto) päättyy, se päättyy siksi, koska en halua jatkaa intohimotonta suhdetta, jossa ei ole suuria tunteita. Uuteen samanlaiseen intohimottomaan suhteeseen en halua vaihtaa, ja uuteen "oikeaan" parisuhteeseen eli sellaiseen, jossa on myös fyysistä läheisyyttä ja intohimoa, sellaiseen en usko hetkeäkään. Tähän "pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu" sanon, että totta kai ja ilman muuta, mutta toisiin ihmisiin en pysty vaikuttamaan, ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Totaaliyksinäisyydestä ei siis ole kyse, koska ystäviä on. Ilmaisin itseäni huonosti.
Jatkan vielä: Tähän yli viidenkymmenen vuoden ikään päästyäni en ole kertaakaan kokenut molemminpuolista rakastumista (en edes ihastumista), enkä totta puhuen usko, että sellainen osakseni enää nyt voi tulla, koska olen vaihdevuosi-ikäinen, harmaantuva ja koko ajan vanheneva nainen, kaukana siitä porukasta, joka "parisuhdemarkkinoilla" (sana, jota inhoan) on haluttua. Ja jos päätän erota nykyisestä suhteesta ja liitosta, niin vaihtoehdot ovat parisuhteettomuus tai sitten se mahdoton: molemminpuolinen rakastuminen, joka kypsyy rakkaudeksi. Siitä se yksinolo tulee.
Tiedän elämäni ajalta yhden (1) miehen, tai nuoren miehen, joka on ollut minuun hiukan ihastunut – mutta minä tietystikään en häneen, joten mitään romanssia ei syntynyt siitä. Olimme lukioikäisiä, ja se on jäänyt ainoaksi kerraksi, kun minuun on "ihastuttu". Nykyisen mieheni kanssa lähinnä ajauduimme elämään yhdessä.
Kauhea hämäys on mennyt suhun täydestä: ei oo olemassa mitään täydellisten ihmisten "parisuhdemarkkinaa", jossa ihmisiä rankataan ja valitaan joidenkin tasoteorioiden tms. perusteella. Tai ehkä jotkut elävät tommosessa maailmassa mutta me muut täällä ihan tavallisesti. Uskalletaan vähän elää, kohdataan elämässä tai Tinderissä tavallisia ihmisiä, joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme. Katso ympärillesi Prismassa: ketkä parit on noita täydellisiä parisuhdemarkkinaihmisiä?? Ei ketään. Oon itse yli viiskymppinen, eronnut, ja tapailen tavallisia ihmisiä. Pidän elämästä.
Ehkä juuri tuon takia kirjoitin, että inhoan sitä "parisuhdemarkkina"-sanaa. Lähinnä tarkoitin sitä, mitä jatkokommentissani kirjoitin, että tiedän vain yhden tapauksen, jossa joku on ihastunut minuun, ihan koko elämäni ajalta. Se "joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme" ei ole minun osakseni tullut, on vain ollut hurja määrä muihin kohdistuneita yksipuolisia ihastumisia minun puoleltani ja yksi (1) yksipuolinen ihastuminen minuun.
Ihan tavallisesti kuvittelen elämäni, reaalimaailmassa. Tapaan ja kohtaan ihmisiä siellä täällä.
Anteeksi, että tulee näin pitkä lainausketju. Mutta: ok, olet lukinnut vaihtoehdoksi, ettei kukaan voi ikinä ihastua suhun. Sille ei kukaan ulkopuolinen voi mitään. Epäironisesti: kivaa kaikkea joka tapauksessa sinulle!
Niin, no, minuun on ihastuttu kerran joskus 1980-luvulla. Voin vakuuttaa, että kaikkien näiden vuosien jälkeen uskoni sellaiseen ei ole kovin vahva. Ja naisen vanheneminen ei yleensä tee hänestä viehättävämpää, vaikka minä vielä hyvässä kunnossa ja kuosissa olenkin. Tämä asiahan ei riipu minusta, kenenkään toisen tunteita ei voi pakottaa. En voi käskeä ketään ihastumaan minuun. En siksi pysty lukitsemaan mitään vaihtoehtoa tässä asiassa, koska se ei ole minun hallinnassani.
Toisaalta on joku osannut arvata oikein viisi numeroa viidestäkymmenestä ja kaksi kymmenestä, joten kyllä kai kaikki on teoriassa mahdollista.
Vastaan tähän jo monen sivun takaiseen kirjoitukseen. Se että on lähes läpi elämänsä hyvin monien ihastuksen ja rakastumisenkin kohteena, ei välttämättä tuo kestävää jos hetkellistäkään mielenrauhaa, vaikka moni näistä ihastumisista ja rakastumisistakin olisi ollut molemminpuolisia.
On se jännä et kun nainen kertoo jatkuvasti pelkäävänsä sitä, että ylittää fyysiset rajat, niin nainen on uhri ja kaikki voivottelee.
Jos joku mies kirjoittais tuollaisia juttuja miten täällä jotkut on lähestyneet ihastuksen kohdetta tai kuten ap pelkää että vois jopa suudella toista ykskaks yllättäen, niin sais kyllä varmaan eri kohtelun!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä missä vainoamisen naisuhreista vainoaja on yleensä oma ex-mies, miesuhreilla se on juuri joku pakonomaisesti ihastunut nainen.
Näin sanoo tutkimukset.
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samalla ihmisellä voi olla ns. normaali parisuhde, ehkä puoliso joka ei täytä kaikkia tarpeita, minkä vuoksi - ja tietysti muutenkin - tunne-elämä voi ulottua paljon kodin seiniä laajemmalle. Ihmisestä riippuu pitäytyykö hän silti yhdessä suhteessa kerrallaan, mikä on usein hyvä valinta.
Ihastus voi myös muuttua tai jo alkuunsa jäädä etäiseksi optioksi, ehkä toisen, vakiintuneemman suhteen vuoksi joksikin välteltäväksi asiaksi vetovoiman silti ollessa täyttä totta. Sanoudun irti ajatuksesta että ketjussa käsitelty ilmiö tekisi ihmisestä jotenkin säälittävän.
Tällainen vaikeammin määriteltävä rakkaus voi myös saada rakastamaan elämää enemmän kuin mikään muu, vaikka se vain ”kulkisi mukana” olematta asia joka ihmisestä suoranaisesti näkyy päällepäin. Päällepäin voi näyttää siltä että ihmisellä on jotain ylimääräisiä voimavaroja. Hän löytää merkitystä elämäänsä monenlaisista asioista.
Kaipauskin voi olla arvokasta ja usein juuri se ohjaa tekemään itsen kannalta oikeita valintoja. Säälittävä on se joka ei edes osaa kaivata.
Kauniisti sanottu, kiitän sinua näistä sanoista! Minusta usein tuntuu, että tämä tunne antaa minulle jotain selittämätöntä voimaa.
Kirjoitin jossain aiemmassa kommentissa, että kun katson itseäni ulkopuolisena, näytän lähinnä säälittävältä. Kurjimmillaan niin onkin ja niin tunsin varsinkin sen jälkeen, kun olin lukenut täältä joitain kommentteja ja kun olin katsonut niitä limerenssistä kertovia videoita, joiden sävy oli yksiselitteisesti se, että tämä on asia, josta kuuluu päästä eroon, piste.
Mutta kuten kirjoitit, tässä on myös jotain kaunista. Ja tällainen tunne, täyttymätön kaipuu, voi olla myös suuren luovuuden lähde, ja siinä saattaa olla sen selittämätön, merkityksiä tuova voima.
Eipä kestä, kiitos sinullekin monista kiinnostavista kirjoituksista.
Luulen että suhtautuminen ilmiöön muuttuu kunhan ymmärretään, että pohjimmiltaan kyse on mielen valtavasta luovasta voimasta, josta pakkomielle on vain yksi eksyksiin joutunut osanen. Karkuteille jäänyt otus on mahdollista palauttaa ”kotiin”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samalla ihmisellä voi olla ns. normaali parisuhde, ehkä puoliso joka ei täytä kaikkia tarpeita, minkä vuoksi - ja tietysti muutenkin - tunne-elämä voi ulottua paljon kodin seiniä laajemmalle. Ihmisestä riippuu pitäytyykö hän silti yhdessä suhteessa kerrallaan, mikä on usein hyvä valinta.
Ihastus voi myös muuttua tai jo alkuunsa jäädä etäiseksi optioksi, ehkä toisen, vakiintuneemman suhteen vuoksi joksikin välteltäväksi asiaksi vetovoiman silti ollessa täyttä totta. Sanoudun irti ajatuksesta että ketjussa käsitelty ilmiö tekisi ihmisestä jotenkin säälittävän.
Tällainen vaikeammin määriteltävä rakkaus voi myös saada rakastamaan elämää enemmän kuin mikään muu, vaikka se vain ”kulkisi mukana” olematta asia joka ihmisestä suoranaisesti näkyy päällepäin. Päällepäin voi näyttää siltä että ihmisellä on jotain ylimääräisiä voimavaroja. Hän löytää merkitystä elämäänsä monenlaisista asioista.
Kaipauskin voi olla arvokasta ja usein juuri se ohjaa tekemään itsen kannalta oikeita valintoja. Säälittävä on se joka ei edes osaa kaivata.
Kauniisti sanottu, kiitän sinua näistä sanoista! Minusta usein tuntuu, että tämä tunne antaa minulle jotain selittämätöntä voimaa.
Kirjoitin jossain aiemmassa kommentissa, että kun katson itseäni ulkopuolisena, näytän lähinnä säälittävältä. Kurjimmillaan niin onkin ja niin tunsin varsinkin sen jälkeen, kun olin lukenut täältä joitain kommentteja ja kun olin katsonut niitä limerenssistä kertovia videoita, joiden sävy oli yksiselitteisesti se, että tämä on asia, josta kuuluu päästä eroon, piste.
Mutta kuten kirjoitit, tässä on myös jotain kaunista. Ja tällainen tunne, täyttymätön kaipuu, voi olla myös suuren luovuuden lähde, ja siinä saattaa olla sen selittämätön, merkityksiä tuova voima.
Eipä kestä, kiitos sinullekin monista kiinnostavista kirjoituksista.
Luulen että suhtautuminen ilmiöön muuttuu kunhan ymmärretään, että pohjimmiltaan kyse on mielen valtavasta luovasta voimasta, josta pakkomielle on vain yksi eksyksiin joutunut osanen. Karkuteille jäänyt otus on mahdollista palauttaa ”kotiin”.
Sama jatkaa: enkä tarkoita tahdonvoimalla
Edes hyvään kommunikointiin ei kuulu, että naimisissa oleva nainen roikkuisi vieraan miehen katseessa. Hyväksynnän kerjäämistä ("olethan minulle lempeä, saanhan enemmän hyötyä kommunikoinnista, kun katseeni on FIKSATTU silmiisi!!") täytyy välittää monipuolisesti, ei tuijottamalla. Edes hymyillen tuijottamalla. Se on tahditonta, jopa häiriintynyttä jossain määrin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku on täällä nyt pakkomielteisen kiinnostunut ap:n tilanteesta. Antaisit olla.
Vierailija kirjoitti:
On se jännä et kun nainen kertoo jatkuvasti pelkäävänsä sitä, että ylittää fyysiset rajat, niin nainen on uhri ja kaikki voivottelee.
Jos joku mies kirjoittais tuollaisia juttuja miten täällä jotkut on lähestyneet ihastuksen kohdetta tai kuten ap pelkää että vois jopa suudella toista ykskaks yllättäen, niin sais kyllä varmaan eri kohtelun!
😁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukeekohan ap:n kaverit tätä ketjua?
Vierailija kirjoitti:
Siinä missä vainoamisen naisuhreista vainoaja on yleensä oma ex-mies, miesuhreilla se on juuri joku pakonomaisesti ihastunut nainen.
Näin sanoo tutkimukset.
Tämä herätti sympatiani kaikkien rikokseen liittyvien puolesta:
"Female Hannibal Lecter" given HARSHEST sentence possible (*MATURE AUDIENCES ONLY*)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap ja VT ovat hieman pelottavia tyyppejä.
Jäljet johtaa sylttytehtaaseen, eh heh hee...
Mikä johti siihen voimakkaimpaan ihastumiseen (ap), jota seurasivat toiveiden/vaatimusten muutokset liitossa?
Vierailija kirjoitti:
Ap ja VT ovat hieman pelottavia tyyppejä.
Pelottavaa on lähinnä se, kuinka korppikotkat täällä odottavat päästäkseen heidän kimppuunsa.
Ketjussa pohdittiin, mikä on "pakonomaisen ihastumisen" sekä "rakkausriippuvuuden" ero.
Seuraava kuvaus rakkausriippuvuudesta EI sovi aloituksen tekijään, vaan on ehkä jopa sen vastakohta:
"Rakkausriippuvainen on usein kykenemätön pitämään huolta omasta hyvinvoinnistaan, mutta tekee kaikkensa toisten hyvinvoinnin eteen." (https://www.mielipalvelut.fi/artikkelit/rakkausriippuvuus-eli-rakkausad…) Mutta paljon on yhtäläisyyksiäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap ja VT ovat hieman pelottavia tyyppejä.
Pelottavaa on lähinnä se, kuinka korppikotkat täällä odottavat päästäkseen heidän kimppuunsa.
Ikävä asenne, että mainitut olisivat haaskoja, ja auttamista yrittävät heidän syöjiään.
Alue: Aihe vapaa
Ap, minusta voit halutessasi vielä lykätä eropäätöstä. Jos nyt ei tunnu selvältä että se on se mitä haluat tässä tilanteessa, parin vuoden päästä voit ehkä tehdä sen ilman mitään epäilyksiä.