Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et ole ihastunut ihmiseen X vaan olet ihastunut IHASTUMISEN TUNTEESEEN ja tunne kohdistuu milloin kehenkin X.
Ei sitäkään? Pakkoteema vain on.
Ajattelee että pakko erota, mutta haluaa ensin tämän psykoosin pois.
Vauvan olisi parempi jäädä isälleen?
Silloin kun minulla oli todella huono itsetunto ja koin samaan aikaan voimaantuvia hetkiä pari vuotta sitten, minulle kävi myös näin.
Sitte tapasin nykyisen mieheni, jonka myötä sain tasapainon elämään ja itsetunnon. Olen huomannut, että nykyään tulee vain mukava olo minun tyylisten miesten kanssa, enkä ihastu onneksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap sanoi, että ihastuksen näkemistä ei ole koskaan mahdollista välttää. He luultavasti näkevät viimeistään juhannuksena, kun suku taas kokoontuu. Eikö se ole hyväkin asia: ihastus ei pääse eroon ap:stä ikinä!
Jos miettii torjutuksi tulemisen tunnetta ja hylkäämiskokemuksen pelkäämistä, sanoisin, että ihastus kuuluu ap:n elämään ehkä jopa kiinteämmin, kuin oma puoliso josta aikoo erota. Oma tai ei, ihastus ei pääse karkuun ap:n omasta elämästä.
Jos ilmaantuu aihetta tuntea, että ihastus on ajateltua kiinnostuneempi, puolison hyväksikäyttämisen hinta voi alkaa tuntua niin vastenmieliseltä, että eron ja kaiken siihen liittyvän järjestäminen voi tapahtua raivon vallassa... Purkautuisi räjähdyksenomaisesti kaikki ITSEINHO, heikkoudesta, jonka vuoksi elämäänsä on myynyt.
Vierailija kirjoitti:
Silloin kun minulla oli todella huono itsetunto ja koin samaan aikaan voimaantuvia hetkiä pari vuotta sitten, minulle kävi myös näin.
Sitte tapasin nykyisen mieheni, jonka myötä sain tasapainon elämään ja itsetunnon. Olen huomannut, että nykyään tulee vain mukava olo minun tyylisten miesten kanssa, enkä ihastu onneksi.
Tuo kuulostaa hyvältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuliko velka tietoon ennen raskautta, vai sen jälkeen?
Olennainen kysymys. Tosin velka ei ilmeisesti edes ollut salaisuus...
Ja kaikki ne vuosien takaiset vaikeudet, oletettavasti ap sai vauvan niiden jälkeen. Eli mitä tahansa vaikeuksia olikin, ne selvitettiin - ja se nimenomaan harmittaa. Selvittämisen sijaan olisi voinut lähteä. Nyt ei ole sellaista selvää syytä, jolla miestä voisi erosta syyttää. Velan salaisuus on keksitty juttu, mies ei lyö eikä juo. Mutta ap ei kauan tarvitse häntä; vähän aikaa vielä saa toimia lastenhoitajana. Ap aikoo viedä lapset.
Karmaisevaa, miehen kannalta. Ja lapsien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ap hyötyisi miehen syyttämisestä?
Miten terapeutti auttaa eroamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutin kai pitäisi auttaa siinä, että ap kokee liiton olleen kylmää välineellistämistä, vaikka liitossa olisi hyviäkin hetkiä ollut. Ja että ap:llä on "lupa" luopua tästä välineestä, kun se ei enää täytä hänen tarpeitaan.
Ollaan nyt ihan realistisia. Sellainen ap on, joten ei hän tarvitse ihmeellisempää syytä erotakseen. Eikä siitä tarvitse kovin suurta syyllisyyttä potea: ei ole ap:n syy, millaiseksi hänet kotona aikoinaan muovattiin.
Ihastuminen on täysi sivuseikka, josta ei mielestäni kannatta puhua. Pakonomaisesta ajattelusta voi puhua, jos haluaa. On vältettävä turhaa tietoa, jotta kommunikointi ei mene "tomaattisodaksi" häpeällä. Ehkä se muuten oli ap:lle lapsena sitä, häpeän kanssa painimista vänkäävien & nöyryyttävien vanhempien kanssa... ("johdonmukaisuus, kuri!") Voisiko tätä väkivallan perinnettä edes hiukan rajoittaa?
Miten aloituksessa kuvailtu häpeä-keskeisyys vaikuttaa vanhemmuuteen? Onko suhde lapsiin häpeän vastakohta, vai yovatko lapset väline (käsitellä omaa häpeää) muiden joukossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saattaa lähteä siitä, ettei ole saanut lapsena tarpeeksi huomiota ja rakkautta. Itselläni oli näin ja nuorempana ihastuin helposti. Halusin huomiota vähän kaikilta. Vanhemmiten olen rauhoittunut tunne-elämältäni.
Vierailija kirjoitti:
Saattaa lähteä siitä, ettei ole saanut lapsena tarpeeksi huomiota ja rakkautta. Itselläni oli näin ja nuorempana ihastuin helposti. Halusin huomiota vähän kaikilta. Vanhemmiten olen rauhoittunut tunne-elämältäni.
Ymmärrettävää.
Vierailija kirjoitti:
Miten terapeutti auttaa eroamaan?
Terapeutti varmaan auttaa selvittämään, haluaako ap erota vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten terapeutti auttaa eroamaan?
Terapeutti varmaan auttaa selvittämään, haluaako ap erota vai ei.
Ap sanoi, että ero on välttämätön.
Onkohan aloituksesta mikään totta, ap:n jutut on niin ristiriitaisia. Mutta pidän jossain määrin mahdollisena, että kertoo kokemuksensa siten, kun ne aidosti kokee - ei vain itse tajua, miten asiat ovat. Siksi "värittää".
Eivätkö patologiset valehtelijatkin jossain määrin usko juttunsa?
Alue: Aihe vapaa
Et ole ihastunut ihmiseen X vaan olet ihastunut IHASTUMISEN TUNTEESEEN ja tunne kohdistuu milloin kehenkin X.