Pakonomainen ihastuminen

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko muilla vastaavaa, mutta nykyisin tähän ihastukseen liittyy myös sinkkuvuosien häpeää kompleksisempia tunteita. Tunnen muun muassa syyllisyyttä siitä, että koen häpäiseväni puolisoni jos/kun ihastukseni näkyy ulospäin.

-Ap

Hm. Tämä mielestäni kertoo motiivistasi kaikista olennaisimman asian, hyvä kun mainitsit.

Vierailija kirjoitti:

VT kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen suunnatonta häpeää tästä ja pelkään että ihastuminen näkyy kasvoiltani. Olin hiljattain tapahtumassa, jossa tulin puhuneeksi tämän ihmisen kanssa ja huomasin hihittäväni posket punaisina. Tuntui, että koko muu seurue olisi tuijottanut. En tiedä oliko todellista vai kuvittelenko vain. Mutta jälkikäteen kuvasin päiväkirjaani tunnetta samankaltaisena, kuin olisi pissannut housuun julkisella paikalla. Sinänsä luonnollinen asia, mutta normaalit ihmiset tekee sen piilossa, diskreetisti. Häpeä on siinä että menettää kontrollin ja tekee sen julkisesti. Jos joku nyt tajuaa mitä tarkoitan.

-Ap

Minulla on yli viidentoista vuoden takaa kokemus, jossa olin varma, että ihastus näkyy, kuka tahansa näkee sen. Tilanne ei ollut ihan tuon kaltainen, en hihittänyt mutta muuten olin mielestäni kykenemätön peittämään tunnettani. Kohde silloinkin täysin saavuttamaton, tyyliin opettaja. Tiesin, että pian olen tilanteessa, etten enää koskaan pääse hänen kanssaan tekemisiin, "menetän hänet", siis pienenkin mahdollisuuden nähdä häntä, saati puhua hänen kanssaan. Siksi tein idioottimaisen teon ja kirjoitin hänelle sähköpostitse tunnustuksen tunteistani ja kysyin: huomasiko hän, miten minä olin ihastunut kuin pikkutyttö, ja hän vastasi, ettei ollut huomannut yhtään mitään. Uskalsin kirjoittaa, kun tiesin, ettemme koskaan enää tule tapaamaan. Se oli sen lorun loppu, ihastuskin onneksi päättyi aika lailla seinään siihen tunnustukseen.

Se kokemus auttaa minua vähäsen tänäkin päivänä. Sitä on itse tässä oman ihastuksenkuplansa sisässä, velloo siinä, näkee vain sen eikä mitään muuta, niin että luulee, että kaikki ympärillä olevat näkevät sen myös, mutta ei se välttämättä ole niin. Ihmiset eivät kiinnitä mitään huomiota, saati että ajattelisivat, analysoisivat toisen käytöstä. Hihittäminenkin voisi johtua väsymyksestä, itse ainakin saatan joutua hysteeriseen hihittelyn tilaan ihan vain huonosti nukuttujen öiden jälkeen. Asia, joka minulle on koko maailma, on jollekulle toiselle täysin merkityksetön, eikä hän näe sitä. Ajatustenlukijoita ei ole.

Kiitos rauhoittelusta. Eräs ystäväni tietää tilanteesta ja on ollut sitä mieltä etten ainakaan kovin räikeän ilmeinen ole ollut. Kuitenkin oma puolisoni tajusi tilanteen samalla hetkellä kun asia ensimmäisen kerran omaankin mieleen juolahti. Ei ole koskaan suoraan syyttänyt tai kysynyt, mutta muutaman kerran alkoholia nauttineena ikäänkuin aloittanut ottamaan asian esiin mutta jättänyt kesken. En kyllä usko, että tajuaa miten syvissä vesissä asian kanssa uin. Luultavasti pitää kevyenä puoliviattomana flirttinä. Tavallaan asiasta kannattaisi ehkä puhua suoraan ja se saattaisi jopa auttaa saattamaan asiat mittasuhteisiin ja tappamaan tunteen. Mutta pelkään, että puolisoni möläyttäisi asian tälle ihastuksen kohteelle ja siinä tilanteessa varmaan kuolisin häpeästä.

-Ap

Älä puhu ongelmistasi liitossa, niin kauan kuin liitossa ei ole luottamusta.

Vierailija kirjoitti:

VT kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt olen taantunut taas "pahoihin" ja "likaisiin" tunteisiin jotka tahraa kaiken hyvän elämässäni.

Minulla näihin tunteisiin liittyi tosin sinkkunakin usein jokin kielletty tai ainakin saavuttamaton aspekti. Seksuaalisuuteen on minulla aina liittynyt jotakin pimeää. Kaikista suurimmat kiksit tulee jostain, joka on tuhmaa ja väärää ja kiellettyä. Siksi hullaantuminen ja himo on aina näyttäytyneet minulle jokseenkin uhkaavina ja tuhoavina elementteinä.

-Ap

Mulle tulee tästä mieleen se "yleinen totuus", että se, mitä ajattelee, vahvistuu. Jos ajattelet, että tunteet ovat pahoja ja likaisia, tuomitset ne sellaisiksi, niin ne alkavat tuntua ja näyttää joltain tosi paljon pahemmalta kuin ovatkaan. Itse olen yrittänyt pienentää ihastumisen tunteen merkitystä laittamalla sen edellä mainitsemaani lokeroon "elämän suola" ja muistuttamalla itseäni jatkuvasti siitä, että elämässä tärkeintä ovat todelliset, läheiset ihmiset, ei jonkun saavuttamattoman ihastuksen kohteen perään haikailu. Se ei vähennä sitä haikailua eikä siihen tuhlattua aikaa, mutta siitä koituva huono omatunto ja paha olo jää pois. Tilalle jää vain se huikea tunne, että tämä on jotain, joka oikeasti joltain tuntuu. En tiedä, voiko tätä miten ymmärtää.

Ehkä en sittenkään ole niin pahassa jamassa kuin luulin, ennen kuin avasin tämän viestiketjun. Toivon, että löydät tiesi pois siitä suosta, jossa rämmit. <3

Mutta kyllä minä vaan koko ajan häntä ajattelen, vaikka voin helposti kuvitella, miten hän minut torjuisi, jos yhtään yrittäisin häntä lähestyä ja lähentyä. Typerys olisi onnellinen siitä, että saisi olla hänen lähellään hetken.

Sanon vielä tähän, että vielä vuosi sitten ajattelin osittain noin. Että se on vaan tunne, so what, eletään sen kanssa ja kiva kun tuntee edes jotain. Mutta viimeisen vuoden sisällä on ollut tilanteita, joissa olen oikeasti pelännyt ylittäväni rajan. Joka todennäköisesti tarkoittaisi sekä häpeällisiä pakkeja että perheen hajoamista. On hetkiä, jolloin koko sosiaalinen elämäni on ollut hiuskarvan varassa, yksikin väärä katse heikolla hetkellä niin olisin yrittänyt suudella tätä ihmistä ja tuhonnut ihan kaiken. Tämä on se syy miksi yritän nyt hinnalla millä hyvänsä tapella tunnetta pois. Olen jo yrittänyt tunteet ignooraamista ja vähättelyä ja se ei ole toiminut. Pakko yrittää jotain muuta. Nyt yritän keskittyä tunteen yksipuolisuuteen liittyvään häpeään ja tuhota tunteen sitä kautta.

-Ap

Ei sinun tarvitse sitä hävetä, ap.

Sinuna kokeilisin keskittyä mahdollisimman paljon vaikkapa lapsiin, uppoutua heidän maailmaansa (olematta tunkeileva), ja antaa muun elää omalla painollaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitäisi ehkä mennä vain vielä syvemmälle omaan ajatteluusi, haluihin siellä taustalla ja arvoihisi? Ehkä hyvä terapeutti voisi auttaa?

Minulla on sellainen ehdotus, että kerro miehellesi. Erilaisen muurein ylläpidät tilannetta, jossa esitätte toisillenne rooleja eikä parisuhde pääse kehittymään, tyytymättömyytenne kasvaa  ja se taas ruokkii ihastusta. Tuoreen parisuhteen himoa ette voi enää saada, pitkän parisuhteen sisällä sen ylläpitäminen vaatii uudenlaista rohkeutta. Emotionaalinen rohkeus on se tärkein asia, muu seuraa perässä.

Tietenkin tämän kuuleminen voi olla miehellesi kova paikka. Mutta sellaisen naisen kanssa hän on naimisissa. Uskoisin että sen sanominen, että kertomisen taustalla on halu pysyä yhdessä, halu rakentaa teidän välistä suhdetta, voisi auttaa tilannetta. Ja ilmeisesti mies on huomannut jo jotain, jolloin muuria kasvaa jo.

ja olen sitä mieltä, että mitä ikinä ihastuksillasi haetkin, se on jotain jonka on lopulta löydyttävä sinun itsesi sisältä. Miehesi ei sitä sinulle voi antaa, vaan hän on ”vain” parisuhteesi toinen osapuoli.

Paljon viisaita ajatuksia ja osa sellaisia joita olen jo pyöritellytkin. Tämä ketjukin on minulle osa sitä syvemmälle omaan ajatteluun menemistä. Ja olen täysin samaa mieltä, että se mitä haen on jotain mitä minun täytyy löytää sisältäni. Toki pidän mahdollisena myös sitä, että tämän prosessin päätteeksi totean etten saa nykyisestä suhteesta asioita joita haluan ja tarvitsen. Sekin on ihan okei. Mutta sen pitää lähteä tämän suhteen todellisista ylitsepääsemättömistä ongelmista, ei mistään ulkopuolisesta haihattelusta.

Tuosta parisuhteen himosta. Minun puoleltanihan tämän parisuhteen himo ei ole missään vaiheessa edes kuollut. Puolison haluttomina vuosina minä sopeuduin tilanteeseen ja opin elämään sen kanssa, ikäänkuin sain omat halut vaipumaan talvihorrokseen, mutta kyllä ne sieltä aina heräsi yhdestä sopivasta katseesta tai kosketuksesta. Mutta intohimon molemminpuolisuuden osalta on toivomisen varaa. En koe, että puolisoni syttyisi samalla tavalla kuin minä, että sopiva flirttaileva hymy ja kevyt kosketus paljaalle olkapäälle saa kropan välittömästi tuleen. Ja jotenkin koska minä tunnen näin, minun on hirveän vaikea saada itseni uskomaan ettei se olisi pitkässä suhteessa mahdollista toiseltakin puolelta.

Ironista on se, että vuosia sitten, aivan suhteen alussa puolisoni tunnusti ettei tunne minua kohtaan sellaista tulenpalavaa polttavaa intohimoista rakkautta. Ja minä vastasin, että ei tässä iässä enää tarvitse, se oli niitä nuoruuden juttuja silloin teininä. Nyt riittää että on hyvä yhdessä. Silloin erosimme hetkeksi ja palasimme myöhemmin yhteen. Minä luulin, että hän oli lopulta löytänyt sisältään sen intohimoisen rakkauden minuun, vaikka todellisuus taisi olla että hän vain taipui uskomaan minua. Tyytyi minuun ja ajatukseen, ettei sen tarvitse enää aikuisella iällä olla niin valtavaa tunteiden ilotulitusta. Mutta kun minä olin aivan h*lvetin väärässä. Kumpa voisin mennä läväyttämään sille kymmenen vuoden takaiselle itselleni aimo avokämmenen naamaan. Sanomaan, että ei se noin mene, kyllä sinä voit tuntea intohimoa vielä keski-ikäisenä monen lapsen jälkeenkin ja sinä ansaitset jonkun joka pystyy vastaamaan siihen tunteeseen.

-Ap

Minulla ei ole kokemusta pitkästä suhteesta, mutta mietin, kuinka yleistä tuo kuvailemasi intohimo voi olla pitkäaikaisessa suhteessa? Siis ellei suhde ole saanut alkunsa intohimosta, tai ellei suhteessa ole ollut sellaista taukoa, jossa molempien  intohimo saisi herätä... niin mistä sellainen himo yhtäkkiä tulisi?

Himo on eräänlainen neuroosi. Prosessi. Enkä tiedä, mahdollistaako kenen tahansa seksuaalisuus himon. Ehkä! Mutta millä tavalla?

Onko miehellä omat, salaiset fantasiat? Mitä jos luulet, että hän on tylsä (?) mutta oikeasti hän ei vain kehtaa puhua sinulle... pakonomaisista fantasioistaan? :]

Toisaalta voi olla ihan niinkin, että yksi kokee intohimoa mutta toiselle riittää "perustarpeiden tyydytys", jolloin jälkimmäinen ei tarvitse enempää. Toiselle ei pääse kehittymään kovaa halua, sillä tarpeet tulevat tasaisesti tyydytettyä; toiselta ei vaadita enempää, häntä ei vietellä, joten mitä häneltä voi sitten odottaa?

Avioliitto ja lapset ilman himoa toiseen. Toisen tasainen luonne ei tarttunutkaan, päinvastoin rupesi häiritsemään. Jolloin toisen "olisi syytä" muuttua siksi, jota vastaan paettiin, kun hänet naitiin. Toisen tulisi palvella tarpeita uudella tavalla; hän ei sittenkään saisi olla tasainen, ei enää, sillä vaatimukset ovat muuttuneet.

Tietääkö mies vaatimuksista, jotka hänen tulisi täyttää, jotta olisit häneen tyytyväinen? Kestäisitkö häntä nykyisenkään vertaa, jos hän alkaisi kokea intohimoa - koetko sinä, oikeasti? Tietääkö mies, että koet hänen hyväksikäyttävän sinua.

Mitä jos ottaisit selvää miehen toiveista ja haluista, ilman että puhut liian paljon omistasi. Ne ovat sitten yksityisasioita, jotka et koskaan, kenellekkään, voi kertoa ja tämän pitäisi olla sanomattakin selvää.

Vierailija kirjoitti:

Liityn tähän ketjun jatkoksi, onneksi huomasin tämän. Painiskelen parhaillaan samojen ongelmien kanssa ja ne ovat kulkeneet mukana lapsuudesta asti. Aloin jo lapsena kehittää hyvin voimakkaita ihastuksia fiktiivisiin hahmoihin. Teini-iässä ne vain voimistuivat, tosin jossain vaiheessa kohde vaihtui todellisiin, tuntemattomiin ja saavuttamattomiin henkilöihin. Lukiossa ihastuin ihan "normaalisti", mutta heti kun sain kiinnostukselle vastakaikua ja olisi pitänyt aloittaa suhdetta, aloin panikoida ja ahdistua ja oli pakko lopettaa koko juttu. Palasin vuosiksi "mielikuvitusmiesten" pariin ja se oli todella kuin huume, joka piti elämäniloani yllä. Minulla oli jo tuolloin orastavaa masennusta, mutta sain sen aina torjuttua pakenemalla näihin ihastuksiin. Opin sellaisen toimitatavan, että pahan olon voi karkottaa ihastumalla ja se on ikään kuin elämän tarkoitus, elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä ilman sitä.

Pitkään en uskonut edes kykeneväni rakastumaan kehenkään "oikeaan ihmiseen", kunnes tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Mies oli kuitenkin minua selvästi vanhempi ja ollut aiemmin vain lyhyissä suhteissa, ja hän piti alusta asti yllä tiettyä etäisyyttä ja sitoutumattomuutta, mikä ajoi minut hulluuden partaalle. Olin häneen "hullun rakastunut" ja kuvittelin että tunne kertoi, että kykenin sittenkin rakastumaan oikeaan ihmiseen ja että tämä oli elämäni mies. En kyennyt päästämään irti kuvitelmasta senkään jälkeen, kun mies alkoi kohdella minua huonosti ja välinpitämättömästi. Tässä suhteessa alkuperäiset traumani alkoivat nousta kunnolla pintaan. Aloin saada takaumia lapsuuden tuntemuksista, karmeita painajaisia, dissosiaatio-oireita ja pelkotiloja. Kun lopulta sain voimia päättää suhteen, putosin päistikkaa traumoihini ja sen jälkeen elämä on ollut lähinnä selviytymistä.

Nyt olen terapiassa ja taustalta on paljastunut kiintymyssuhdetraumoja ja jäsentymätön kiintymystyyli. Epävakaan persoonallisuuden piirteitä on, mutta ei ainakaan vielä virallista diagnoosia. Aluksi tuntui siltä että miten minulla voi olla tällaista, minullahan oli maailman paras äiti ja ihan onnellinen lapsuus. Mutta kyllähän niitä syitä alkoi löytyä. Isän alkoholi-ongelma, sairastuminen ja kuolema, äidin sairastelu, äidin kannattelu henkisesti, jatkuva menettämisen pelko. Isä käyttäytyi usein kylmästi, välinpitämättömästi tai pelottavasti ja oli joskus väkivaltainenkin. Veljellä oli vaikea kapinallinen murrosikä, minun piti olla korostuneesti "kiltti tyttö", etten olisi aiheuttanut perheessä enempää harmia. Pelkäsin, ettei äiti jaksaisi. Minulla oli jo lapsena pelkoja, joihin en saanut riittävästi tukea ja koin myös todella voimakasta häpeää ja syyllisyyttä. Negatiivisia tunteita ei kotona oikein saanut näyttää ja jäin usein vaikeiden tunteiden kanssa yksin.

En väitä että kaikilla on taustalla tällaista, mutta kyllä tuo ominaisuus on aika usein jonkinlaista pakoilua, "ratkaisun" hakemista menneisyyteen ja merkki kiintymyssuhdetraumoista. Turvattomuutta ja vaille jäämistä lapsuudessa. Yritän tässä itse päästä jaloilleni ja oppia pärjäämään ilman rakkaushuumetta, mutta se on välillä todella vaikeaa. Pahimpina hetkinä tuntui siltä että kuolen ilman sitä, kuin mikäkin heroiiniriippuvainen. Ja kaikesta huonosta kohtelusta huolimatta ex kummittelee jatkuvasti mielessä, vuosien jälkeenkin. Olen aina kokenut kielletyn ja saavuttamattoman houkuttelevimpana. Myös jonkinlainen "pahuus" on vedonnut. Turvallinen ja lämmin on tuntunut luotaantyöntävältä. Olen jo vuosia tiedostanut ongelmat ja niiden taustat ja työskennellyt niiden kanssa, mutta hidasta on, ja välillä sitä tuntee olevansa vain ihan pysyvästi rikki.

Kirjoitat hyvin. Vaikutat hyvin älykkäältä.

"Mutta jos lähtisin ajatusta tältä kannalta pyörittämään, on olemassa riski että lopputulos onkin ongelmallinen, ja siksi pyrin toistaiseksi ignooraamaan tämän mahdollisuuden." s. 4, viesti nro 72

Kuulostaa laskelmoivalta. Onko se sitä, että unelmointiin säilyy parempi kontrollin tunne, kun ei rationaalisesti sitä tosissaan pohdi (laskelmointia olla laskelmoimaton!). Veikkaan, että jos uskaltaisit ottaa unelmoinnin tarkastelusta vastuun, tietäisit paremmin, mitä mieltä olet. Tosin en tiedä, miten voit näitä asioita päätellä... Mitä tarkoitatkin, jos lopputulos tarkoittaisi ongelmaa liitossasi, olisi syytä sekin selvittää, vai mitä? Se ongelmahan olisi liitossasi piilevänä. Ehkä sen pitääkin tulla näkyviin, sillä muuten et sa miuutosta aikaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?

Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.

Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.

En ole eri mieltä siitä että katse kannattaisi kääntää omaan suhteeseen. Mutta tämä tunne ei oikein suostu pysymään sivussa vaikka sitä kuinka yrittäisi työntää pois.

Terapiassa käydään jo, ja ongelmat on sitä laatua ettei terapeuttikaan vaikuta hirveän optimistiselta niiden ratkeamisen suhteen. En tiedä onko tavoite enää edes liiton säilyttäminen vai eron lykkääminen pahimman pikkulapsivaiheen yli ja mahdollisimman sopuisaan eroon valmistaminen. Vaikea täysin kuvata tilannetta. Ihastumisesta huolimatta omassa liitossa ei ole ongelmana tunteiden puuttuminen minun puoleltani. Vaan mahdollista eroa puoltavat erittäin painavat järkisyyt ja tunteet pikemminkin haraa vastaan. Ja tämän keskellä olen sitten epätoivoisen ihastunut toiseen.

Se mitä varmaan pelkään on eroon päätyminen vääristä syistä. Että eroan kuvitelmissa että löydän vielä jostain uuden rakkauden jota ei koskaan tule. Oikeasti toivoisin kai, että saisin prosessoitua nämä järkisyyt siihen pisteeseen että olisin valmis eroamaan niiden vuoksi ja hyväksyen todennäköisen yksinäisyyden. En halua erota siksi että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Vaan siksi, että yhdessä on pahempi olla kuin yksin. Vielä tämä jälkimmäinen ei toteudu vaikka tavallaan järki sanoo että pitäisi.

-Ap

En tiedä, mutta ehkä sinun kannattaisi ajatella tilannetta enemmän lastesi näkökulmasta, ja unohtaa itsesi hetkeksi; se voisi palkita sinua ohessa, kun olisit mahdollisesti entistä parempi äiti.

Olisiko lapsillenne parempi, ettei vanhemmilla ole keskinäisiä ongelmia; olisiko yhteishuotajuus lapsille parempi? Kumman kanssa lapset enimmäkseen asuisivat?

Se olisi mielestäni pienen lapsen, tai pienten lasten, vanhemman ensisijainen prioriteetti. Oletettavasti olet alle 55-vuotias (hedelmällisyys normalisti 50-vuotiaaksi asti), kun teillä on vielä pienikin lapsi (<5v). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?

Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.

Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.

En ole eri mieltä siitä että katse kannattaisi kääntää omaan suhteeseen. Mutta tämä tunne ei oikein suostu pysymään sivussa vaikka sitä kuinka yrittäisi työntää pois.

Terapiassa käydään jo, ja ongelmat on sitä laatua ettei terapeuttikaan vaikuta hirveän optimistiselta niiden ratkeamisen suhteen. En tiedä onko tavoite enää edes liiton säilyttäminen vai eron lykkääminen pahimman pikkulapsivaiheen yli ja mahdollisimman sopuisaan eroon valmistaminen. Vaikea täysin kuvata tilannetta. Ihastumisesta huolimatta omassa liitossa ei ole ongelmana tunteiden puuttuminen minun puoleltani. Vaan mahdollista eroa puoltavat erittäin painavat järkisyyt ja tunteet pikemminkin haraa vastaan. Ja tämän keskellä olen sitten epätoivoisen ihastunut toiseen.

Se mitä varmaan pelkään on eroon päätyminen vääristä syistä. Että eroan kuvitelmissa että löydän vielä jostain uuden rakkauden jota ei koskaan tule. Oikeasti toivoisin kai, että saisin prosessoitua nämä järkisyyt siihen pisteeseen että olisin valmis eroamaan niiden vuoksi ja hyväksyen todennäköisen yksinäisyyden. En halua erota siksi että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Vaan siksi, että yhdessä on pahempi olla kuin yksin. Vielä tämä jälkimmäinen ei toteudu vaikka tavallaan järki sanoo että pitäisi.

-Ap

Hyvää pohdintaa, ap, ja hyvä, että käytte terapiassa keskustelemassa näistä asioista. Minusta vaikuttaa siltä, että te molemmat olette alkaneet päästää suhteesta hiljalleen irti. Jos näin todella on, niin on oikein hyvä kaikkien kannalta hoitaa asia harkitusti ja yhteisymmärryksessä.

Omassa tapauksessani ero (ja pahoinvointi) oli ollut ilmassa jo vuosia, vaikkakin siitä ei puhuttu, mutta lopulta se oli valtavan suuri helpotus, kun se viimein tapahtui. Kun se oli vakaasti harkittu asia, niin ei tarvinnut koskaan miettiä, että olisiko sen pitänyt mennä niin. Tajusin myöhemmin, että meillä oli valtavan suuria eroavaisuuksia esim. elämänarvoissa, toiveissa ja tavoitteissa. Myös taloudellista ja henkistäkin painostusta tai kaltoinkohtelua esiintyi ja olin valtavan yksin suhteessa vuosia, yritin korjata asioita ja keskustella, mutta mies ei, ja tämän etäisyyden myötä mies alkoi tuntua kuin veljeltä. Löysin uuden kumppanin myöhemmin ja hänessä on niitä piirteitä, joita aina haaveilin kumppanillani olevan. Olen kiitollinen ja ylpeä hänestä ja sanon sen usein ääneenkin, vaikka yhteisiä vuosia on jo yli 10. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa kärsimään huonoon suhteeseen, mikäli kaikki kivet on jo käännetty. Elämä on kuitenkin melko lyhyt.

Minulla on osittain samoja tuntemuksia, että olen ollut suhteessa monella tavalla jo pitkään yksin. Meillä on suhteessa taloudellista hyväksikäyttöä joka tuo kitkaa ja katkeruutta suhteeseen ja jättää käytännössä kaiken taloudellisen vastuun minulle. Lisäksi on pahoja riitoja. Lapsia puoliso hoitaa, mutta kotitöitä ei tee. Kuitenkin välillä on hyviä kausia ja pitkiä rauhallisia jaksoja. Lämpöä, hellyyttä ja seksiä on. Jälkimmäisen osalta jopa viime aikoina enemmän kuin ennen. Mutta alan enemmän ja enemmän tuntemaan, että suhde pysyy kasassa perustuen minun kykyyni sulkea silmäni ilmeiseltä ja törkeältä hyväksikäytöltä. Kaikki on hyvin niin kauan kuin rouva maksaa eikä kysele minne herran palkka menee. Mutta kun asia otetaan puheeksi, puoliso saa täysin silmittömät raivarit. Tästä on tullut suhteessamme valtava virtahepo olohuoneessa joka ei ole selvinnyt edes terapiassa. Muutaman terapiaraivarin jälkeen puoliso kieltäytyy puhumasta asiasta enää lainkaan terapeutin kanssa.

Tämä nyt oikeastaan on se suurin syy mihin liitto on kaatumassa. Taustalla on myös puolison alkoholinkäyttöä ja äkkipikaisuutta, mutta nämä ovat korjaantuneet oikeastaan lähes täysin, niitä on vaikea enää tässä vaiheessa erosta syyttää vaikka aikanaan niissä olisi toki ollutkin enemmän kuin riittämiin. Mutta kyllä nekin varmaan jossain taustalla kummittelee. Vähintään minun suhteessa itseeni. Tavallaan häpeän edelleen sitä, etten lähtenyt noista syistä jo aikanaan.

-Ap

Aaa... Kerron, mitä minä sinun sijassasi tekisin. Ja tämä on siis vain se, mitä MINÄ tekisin.

Minä maksaisin - enkä kyselisi. Koskaan.

Katsoisin, mihin elatuskykyni riittää; ymmärrän, että köyhänä se tarkoittaisi perheelleni matalampaa elintasoa. Mutta perheen onnellisuus olisi tärkeämpää, kuin riita, joka ei johda mihinkään.

En usko, että tivaamalla/kiusaamalla/painostamalla miestä saisin elintasoamme tai ainakaan elämänlaatuamme paremmaksi. Antaisin miehen hoitaa raha-ongelmansa itse, rauhassa.

Tietysti jos minulla olisi hyvä palkka - jolloin huoleni elintasoon yhdessä panostamisesta olisi pienempi - kysyisin vielä, tarvitaanko rahaa johonkin ylimääräiseen menoon, ja kuinka pitkäksi aikaa. Ja sitten antaisin sen. Mutta en kysyisi mihin, jos minusta tuntuisi siltä, että puolisoni saisi nopeammin hoidettua ongelmansa pois yhteisellä tuella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno ketju ja kaikilta ihastuneilta tarkkaa analyysia. Ap:lta kysyisin vielä, mikä estää nyt "vain" kysymästä ihastukselta, onko tunne vastavuoroista. Miten pelkästä kysymyksestä voisi tulla sotku ja ero? Varsinkin jos tyyppi sanoo, ette ole ihastunut.

No, torjunnan aiheuttama pohjaton häpeä noin ensinnäkin. Ja toiseksi, minä pidän tällaista tiedustelua jo pettämisenä ja uskon puolisoni ajattelevan samoin. En jotenkin näe mahdollisuuksia jatkaa yhdessä sen jälkeen, jos toinen on ikäänkuin hakemalla hakenut mahdollisuutta pettää/jättää. Ja sitä se tunteiden molemminpuolisuuden tiedustelu minusta on.

Jos taas kysyisin asiaa aikeena jatkaa siitä huolimatta puolisoni kanssa, se olisi minusta väärin tätä toista kohtaan.

-Ap

Tai siis pohjimmiltaan kyse on varmasti siitä, etten yksinkertaisesti halua tietää. Itsetuntoni hajoaisi ja sydämeni särkyisi jos saisin kuulla kuvitteleeni kaiken. Menisi se ohi, ajan kanssa, mutta hetken aikaa se sattuu niin ettei saa henkeä ja hävettää niin ettei haluaisi olla enää olemassa. Niin se on ainakin ennen ollut. Pelkään sitä tunnetta. Koen pakokauhua jo pelkästä ajatuksestakin.

-Ap

Pidä molemmat. Unelmointi ja puoliso. Miksi et aikuisena naisena saisi pitää molemmat? Miksi sinun UNELMOINTISI ei olisi TOTTA. Sehän on! Mitä meillä loppujen lopuksi on muuta, kuin tietoisuutemme? Emme tiedä, mitä materia on. Emme tiedä, mitä energia on. -eri

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun vielä mietin, niin minun ongelmani ei ehkä ole ollut pelkästään ihastusten yksipuolisuus, koska myös molemminpuolisia tai pelkästään minuun kohdistuneita tapauksia on ollut, vaan rakkauden ja tunne-elämän yleinen holtittomuus. Tunteet ja niiden vaihtelut on kohtuuttoman suuria. Koko elämä pyörii miesten ja ihastusten ympärillä, eikä mikään muu tunnu näihin verrattuna oikein miltään. Olen ollut valmis älyttömiin uhrauksiin "rakkauden" vuoksi, mm. muuttanut asuinpaikkaa useamman kerran ihastuksen perässä, kohdellut ystäviä huonosti pistäessäni "rakkauden" kaiken edelle jne. Olen menettänyt lukuisia ystäviä näiden sekoilujen takia. Kaksi parasta ystävyysuhdettani on ihmeen kaupalla selvinnyt, mutta ei kiitos minun vaan ystävieni anteeksiannon, toinen meinasi kaatua kolmiodraamaan ja toinen muuhun huonoon kohteluun myrskyisän suhteen aikana. (saatoin mm juosta miehen perään kesken yhteisen illanvieton ja jättää kaverin yksin ravintolaan). Kuulostan varmasti täysm*lkulta, mutta en siis normaalisti missään tapauksessa käyttäyisi tällä tavalla, miehet ja ihastukset on vaan minulle sellainen huume että hetkellisesti mikään hinta ei tunnu liian korkealta.

Todella väsyttävää, turhauttavaa ja noloa. Ja oikeasti luulin parantuneeni tästä kymmenen vuotta sitten. Olen äärettömän pettynyt itseeni, että olen sitten kuitenkin edelleen sama ääliö kuin teininä.

-Ap

Heh... Tämä on hyvä ketju. Itseäni on ehkä vähän harmittanut se, etten ole ihastunut aikoihin.

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle sanoisin, että kun olet lapsia hankkinut, on todella aika aikuistua viimeistään nyt.

Voithan sinä haaveilla, mutta voit myös piirtää paperille yksinkertaisen kuvion elämästäsi ja ihmisistä siinä tikku-ukkoina.

Tikku-ukkojen avulla voit hahmottaa mitä kukin ihminen elämässäsi merkitsee, millaisia uusia kuvioita muodostuu, kun siirtelet ja vaihtelet ukkojen paikkoja. Mitä hyötyä tai haittaa syntyy eri ihmisille, kun muodostelet erilaisia kuvioita.

Kun oma tunne-elämäsi on noin häilyväinen, suosittelen miettimään lasten edun ja turvallisen kasvuympäristön takaamisen kautta.

Tämä oli itse asiassa erinomainen kommentti. Täysin samaa mieltä viimeisestä virkkeestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno ketju ja kaikilta ihastuneilta tarkkaa analyysia. Ap:lta kysyisin vielä, mikä estää nyt "vain" kysymästä ihastukselta, onko tunne vastavuoroista. Miten pelkästä kysymyksestä voisi tulla sotku ja ero? Varsinkin jos tyyppi sanoo, ette ole ihastunut.

No, torjunnan aiheuttama pohjaton häpeä noin ensinnäkin. Ja toiseksi, minä pidän tällaista tiedustelua jo pettämisenä ja uskon puolisoni ajattelevan samoin. En jotenkin näe mahdollisuuksia jatkaa yhdessä sen jälkeen, jos toinen on ikäänkuin hakemalla hakenut mahdollisuutta pettää/jättää. Ja sitä se tunteiden molemminpuolisuuden tiedustelu minusta on.

Jos taas kysyisin asiaa aikeena jatkaa siitä huolimatta puolisoni kanssa, se olisi minusta väärin tätä toista kohtaan.

-Ap

Tai siis pohjimmiltaan kyse on varmasti siitä, etten yksinkertaisesti halua tietää. Itsetuntoni hajoaisi ja sydämeni särkyisi jos saisin kuulla kuvitteleeni kaiken. Menisi se ohi, ajan kanssa, mutta hetken aikaa se sattuu niin ettei saa henkeä ja hävettää niin ettei haluaisi olla enää olemassa. Niin se on ainakin ennen ollut. Pelkään sitä tunnetta. Koen pakokauhua jo pelkästä ajatuksestakin.

-Ap

Tämä kuulostaakin realistisemmalta syyltä kuin tuossa edellä ensin sanomasi. Neuvoni on todella epäsensitiivinen ja kylmän oloinen, mutta olisiko sulla pakokauhusta huolimatta mahdollisuus kysyä ihastuksen kohteelta asiaa, vaikka viestillä. Vapaus, jonka todennäköisen hylkäämisen jälkeen saisit, olisi niin iso palkinto, että se voittaisi paniikin. Itsekin sanoit (muistaakseni!) tuolla aiemmin, että kun saisit tämän ihastuksen pois systeemistäsi, saisit energiaa käsitellä parisuhteesi ongelmia. Nykytilanne on sulle kestämätön, ja kysyminen olisi tie pois tästä.

No kyllä ja ei. Tämä on siis tunnepuolelta suurin syy siellä taustalla, mutta kyllä sekin oli ihan totta, että vastakaiun tiedustelu on minusta pettämistä ja todennäköisesti kriisiyttäisi liittoni entisestään. Se nyt sitten on kokonaan toinen asia, onko se kriisiyttäminen välttämättä edes huono juttu vai jouduttaisiko se muutenkin väistämätöntä eroa.

Ja vaikka näen tätä ihmistä harvoin, kyse ei kuitenkaan ole henkilöstä joka olisi ikäänkuin muusta elämästäni irrallaan, vaan tunteiden tunnustamisesta seuraava mahdollinen draama vaikuttaisi hyvin laajasti ja kenties ennalta-arvaamattomasti ihmissuhteisiini ja ylipäänsä kaveripiiriini. Voi tulla aika jäätävät juhannukset ja joulut jatkossa jos tämä pommi putoaa. En näe vastakaiun kyselemistä kertakaikkiaan vaihtoehtona. Kyllä, se on pelottavaa, mutta se on tietyistä järkisyistä johtuen myös ihan objektiivisesti typerää ja vaarallista.

-Ap

Liittosi ON JO kriisissä, joten mitä suojelet? Itseäsi, kyllä, mutta voisiko kaikille olla parempi, että et ylläpidä noin keinotekoista asetelmaa... Liittosi muten muistuttaa Ukrainan sota: provosoitu, pitkitetty. Sopua ei sallita, konfliktia pidetään yllä väkisin. Tekohengityskin tulee mieleen.

Tee jotain, vaikka pelottaisi - ota ihastuksesi sijaan keskiöksi lapsesi.

Joo, kerrot ettet halua erota ihastuksen vuoksi... mutta se mitä nyt itse asiassa teet, on että ylläpidät  kummallista tilannetta suhteessa ihastukseen. Unelmasi on totta,  niin ovat myös lapsesi. Mutta velvollisuutesi on ensimmäisen/ensimmäisten suhteen, joten kaikki muu saa tulla perässä, jos on tullakseen. Äitihän vaikka kuolisi lapsensa tähden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno ketju ja kaikilta ihastuneilta tarkkaa analyysia. Ap:lta kysyisin vielä, mikä estää nyt "vain" kysymästä ihastukselta, onko tunne vastavuoroista. Miten pelkästä kysymyksestä voisi tulla sotku ja ero? Varsinkin jos tyyppi sanoo, ette ole ihastunut.

No, torjunnan aiheuttama pohjaton häpeä noin ensinnäkin. Ja toiseksi, minä pidän tällaista tiedustelua jo pettämisenä ja uskon puolisoni ajattelevan samoin. En jotenkin näe mahdollisuuksia jatkaa yhdessä sen jälkeen, jos toinen on ikäänkuin hakemalla hakenut mahdollisuutta pettää/jättää. Ja sitä se tunteiden molemminpuolisuuden tiedustelu minusta on.

Jos taas kysyisin asiaa aikeena jatkaa siitä huolimatta puolisoni kanssa, se olisi minusta väärin tätä toista kohtaan.

-Ap

Tai siis pohjimmiltaan kyse on varmasti siitä, etten yksinkertaisesti halua tietää. Itsetuntoni hajoaisi ja sydämeni särkyisi jos saisin kuulla kuvitteleeni kaiken. Menisi se ohi, ajan kanssa, mutta hetken aikaa se sattuu niin ettei saa henkeä ja hävettää niin ettei haluaisi olla enää olemassa. Niin se on ainakin ennen ollut. Pelkään sitä tunnetta. Koen pakokauhua jo pelkästä ajatuksestakin.

-Ap

Tämä kuulostaakin realistisemmalta syyltä kuin tuossa edellä ensin sanomasi. Neuvoni on todella epäsensitiivinen ja kylmän oloinen, mutta olisiko sulla pakokauhusta huolimatta mahdollisuus kysyä ihastuksen kohteelta asiaa, vaikka viestillä. Vapaus, jonka todennäköisen hylkäämisen jälkeen saisit, olisi niin iso palkinto, että se voittaisi paniikin. Itsekin sanoit (muistaakseni!) tuolla aiemmin, että kun saisit tämän ihastuksen pois systeemistäsi, saisit energiaa käsitellä parisuhteesi ongelmia. Nykytilanne on sulle kestämätön, ja kysyminen olisi tie pois tästä.

No kyllä ja ei. Tämä on siis tunnepuolelta suurin syy siellä taustalla, mutta kyllä sekin oli ihan totta, että vastakaiun tiedustelu on minusta pettämistä ja todennäköisesti kriisiyttäisi liittoni entisestään. Se nyt sitten on kokonaan toinen asia, onko se kriisiyttäminen välttämättä edes huono juttu vai jouduttaisiko se muutenkin väistämätöntä eroa.

Ja vaikka näen tätä ihmistä harvoin, kyse ei kuitenkaan ole henkilöstä joka olisi ikäänkuin muusta elämästäni irrallaan, vaan tunteiden tunnustamisesta seuraava mahdollinen draama vaikuttaisi hyvin laajasti ja kenties ennalta-arvaamattomasti ihmissuhteisiini ja ylipäänsä kaveripiiriini. Voi tulla aika jäätävät juhannukset ja joulut jatkossa jos tämä pommi putoaa. En näe vastakaiun kyselemistä kertakaikkiaan vaihtoehtona. Kyllä, se on pelottavaa, mutta se on tietyistä järkisyistä johtuen myös ihan objektiivisesti typerää ja vaarallista.

-Ap

Liittosi ON JO kriisissä, joten mitä suojelet? Itseäsi, kyllä, mutta voisiko kaikille olla parempi, että et ylläpidä noin keinotekoista asetelmaa... Liittosi muten muistuttaa Ukrainan sota: provosoitu, pitkitetty. Sopua ei sallita, konfliktia pidetään yllä väkisin. Tekohengityskin tulee mieleen.

Tee jotain, vaikka pelottaisi - ota ihastuksesi sijaan keskiöksi lapsesi.

Joo, kerrot ettet halua erota ihastuksen vuoksi... mutta se mitä nyt itse asiassa teet, on että ylläpidät  kummallista tilannetta suhteessa ihastukseen. Unelmasi on totta,  niin ovat myös lapsesi. Mutta velvollisuutesi on ensimmäisen/ensimmäisten suhteen, joten kaikki muu saa tulla perässä, jos on tullakseen. Äitihän vaikka kuolisi lapsensa tähden.

korjaan: ensimmäisen/ensimmäisten -> lapsen/lasten

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle sanoisin, että kun olet lapsia hankkinut, on todella aika aikuistua viimeistään nyt.

Voithan sinä haaveilla, mutta voit myös piirtää paperille yksinkertaisen kuvion elämästäsi ja ihmisistä siinä tikku-ukkoina.

Tikku-ukkojen avulla voit hahmottaa mitä kukin ihminen elämässäsi merkitsee, millaisia uusia kuvioita muodostuu, kun siirtelet ja vaihtelet ukkojen paikkoja. Mitä hyötyä tai haittaa syntyy eri ihmisille, kun muodostelet erilaisia kuvioita.

Kun oma tunne-elämäsi on noin häilyväinen, suosittelen miettimään lasten edun ja turvallisen kasvuympäristön takaamisen kautta.

Niin no, tämähän ei kyllä vastannut millään tavalla siihen, miten saan tämän ei-toivotun tunteen loppumaan. Olen kyllä täysin tietoinen siitä, että tämä on typerää, lapsellista ja naurettavaa. Asian tiedostaminen ei nyt valitettavasti ole korjannut ongelmaa. "Nyt pitäisi kasvaa aikuiseksi" on tilanteessa about yhtä hyödyllinen neuvo kuin masentuneelle "älä ole surullinen".

-Ap

Entä jos et pitäisi piirrettäsi "typeränä, lapsellisena ja naurettavana"? Saahan aikuinenkin olla lapsenmielinenkin - ja toivottavasti onkin! Muuten hän on tylsämielinen. Kaiken ikäisten on hyvä unelmoida, toisinaan unelmointia tarvitaan enemmän. Jos se aikuistuminen tarkoittaakin vain sitä, että asettaa etusijalle lapsensa. Tai miehensä, jolla on sellainen raha-ongelma, josta ei halua puhua. Jos se auttaisi sinua kokemaan itsesi hyödyllisemmäksi, kun asetat muut etusijalle, vaikka toki niin jo teet, kun käyt (oletettavasti) palkkatyössä, vaikka sinulla on vielä pieni lapsi! -eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle sanoisin, että kun olet lapsia hankkinut, on todella aika aikuistua viimeistään nyt.

Voithan sinä haaveilla, mutta voit myös piirtää paperille yksinkertaisen kuvion elämästäsi ja ihmisistä siinä tikku-ukkoina.

Tikku-ukkojen avulla voit hahmottaa mitä kukin ihminen elämässäsi merkitsee, millaisia uusia kuvioita muodostuu, kun siirtelet ja vaihtelet ukkojen paikkoja. Mitä hyötyä tai haittaa syntyy eri ihmisille, kun muodostelet erilaisia kuvioita.

Kun oma tunne-elämäsi on noin häilyväinen, suosittelen miettimään lasten edun ja turvallisen kasvuympäristön takaamisen kautta.

Niin no, tämähän ei kyllä vastannut millään tavalla siihen, miten saan tämän ei-toivotun tunteen loppumaan. Olen kyllä täysin tietoinen siitä, että tämä on typerää, lapsellista ja naurettavaa. Asian tiedostaminen ei nyt valitettavasti ole korjannut ongelmaa. "Nyt pitäisi kasvaa aikuiseksi" on tilanteessa about yhtä hyödyllinen neuvo kuin masentuneelle "älä ole surullinen".

-Ap

Olet tehnyt selväksi, että käyttäydyt pakonomaisesti tietyn kaavan mukaan. Toivottoman "rakkauden" vaalinen mielessä voi estää rakkauden toteuttamista kaikilla muilla alueilla, joilla se on sinulle realistinen mahdollisuus.

En tiedä, miten pakkomielteestäsi paranet, jos tahdonvoiman käyttö ei toimi kohdallasi. Itsestäsi elämäsi muuttaminen lähtee ja vain silloin, jos todella päätät sen tehdä.

Tiedosta ennen muuta se, että olet lapsillesi velkaa heidän elämänsä. Heidän parhaansa on vähintään hyväksi sinullekin.

Minusta tämä on hieman ristiriitainen kommentti. Et tiedä, miten tilanne paranee jos pelkkä tahdonvoima ei siihen riitä, mutta ohjeesi on silti että minä nyt vaan "päätän" ettei tätä ongelmaa ole ja se katoaa?

Minusta tuntuu, että sinulla on kenties kokemusta vain tasapainoisesta tai jokseenkin tasapainoisesta tunne-elämästä, ja jokin perustavanlaatuinen seikka hallitsemattoman pakkomielteen olemuksessa on jäänyt sinulta ymmärtämättä. Kun ei se häviä vaan sillä että kovasti päättää ettei sitä ole. Eikä sillä, että syyllistää itseään siitä, tyyliin olen huono äiti ja vaimo jos en pääse tästä ajatuksesta eroon. Koska kaikki tämä on kokeiltu jo. Jos nämä toimisi, ei olisi koko ongelmaa.

Varmaan joku muukin tämän ketjun ihastumisongelmainen voi kommentoida tähän. Onko teille apua neuvosta, että nyt vaan päätät kasvaa aikuiseksi ja lopettaa moisen pelleilyn? Hienoa tietysti jos on.

-Ap

Onko niin, että mietit perheellesi olevan parasta, jos sinä vain pääsisit eroon "siitä ajatuksesta"? Ja että sen vuoksi on ok keskittyä itseesi? Entä jos homma toimiikin toisinpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No käy hakemassa ne pakit (tai elämäsi kyydit!) eihän sun tarvitse kertoa / jäädä kiinni?! Kerranhan täällä vain eletään!

No, ne nyt kerkiää hakea eron jälkeenkin jos ja kun se on muutenkin tulossa. Haluaisin vaan käydä prosessin rauhassa ilman tätä ajatusta sotkemassa päätäni. Jos ei se suostu loppumaan, niin menisi edes jonnekin piiloon siksi aikaa kunnes elämäntilanteeni on selkiytynyt.

-Ap

Puhut ajatuksesta ikään kuin oliona. Sen pitäisi väistyä, piiloutua, tms.

Koska olio on perimmiltään trauma, et voi sitä suoraan häätää. Yrität ehkä liikaa. Olio paukahtaa takaisin kuin paksu kuminauha.

Mutta ehkä se olio - minkä tahansa ihastuksen muodossa se ilmeneekin - ei ole vihollisesi, vaan opastajasi. Anna sen toimia hienovaraisesti, ja keskity Sinä täyttämään elämäsi pienillä mielekkäillä asioilla. Siten rakennat luottamusta, ja olio menettää merkityksensä.

Se on olion toive. Että keskityt elämään, oliosta huolimatta, ja sen ansiosta.

Joudut kärsimään, sillä muuten et ole halukas oppimaan.

Vierailija kirjoitti:

VT kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

uskon ettei tämäkään ollut molemminpuolista rakkautta ja rakastumista, vaan ainoastaan ensimmäinen kerta kun joku johon rakastuin kelpuutti minut.

-Ap

Minulla tässä saman suuntaista, tosin en ole ollut koskaan mieheeni rakastunut enkä edes ihastunut, mutta ehkä hän on ensimmäinen, joka nyt ylipäätään on kelpuuttanut minut. :D Ja tilanteet ajoivat meidät asumaan yhdessä ja sillä tiellä olen, ihka ensimmäisessä ja samalla ainoassa parisuhteessani. Muita ei minulla ole koskaan ollut satunnaisia yhdenillanjuttuja lukuun ottamatta, joita ennen nykyistä oli alle kourallinen ja joissa ei ollut vähäistäkään tunnetta mukana.

Kyllä se varmaan niin on, että rakkaus on tahtotila, tai jotain siihen suuntaan.

Oma liittoni on se "ihan ok", ja jotenkin tuntuu, että se tavallaan tekee tästä vielä vaikeampaa. Kun ei ole oikein mitään oikeaa syytä erota, ja kun tiedän, että mies rakastaa – omalla tavallaan – niin tämä ei todellakaan ole helppoa. Jos tilanteeni olisi lähempänä sitä mitä sinulla eli jos tässä olisi minkäänlaista väkivaltaa mukana, henkistä, taloudellista tai fyysistä, olisi siinä syy, mutta minulla ei oikein ole sellaista syytä. On vain kokemus, että en saa tästä sitä, mitä parisuhteelta kaipaisin – mutta jos tästä lähden, ei minulla ole parisuhdetta ollenkaan, ei edes tällaista "ihan ok" -suhdetta.

Se, ettei ole lapsia, on toisaalta helpottava asia.

Vaikeita juttuja!

Minulla taas ongelma on se, että mies vastaa vielä osaan tarpeistani. Ei kaikkiin, mutta joihinkin. Ja yksin jää nekin tarpeet täyttymättä. Sen sijaan ne tarpeet, joihin ei nykyisin vastata ei tule täyttymään yksinkään. Lisäksi elämäni tulee sekä taloudellisesti että sosiaalisesti olemaan entistä hankalampaa.

Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut vuosiin, joten tuntuu jotenkin tyhmältä lähteä sen takia näin pitkän ajan jälkeen. Taloudelliset asiat taas... Ne tavallaan on ja ei ole arjessa läsnä. Minä en siinä mielessä välitä rahasta, että minua ei haittaa olla se joka maksaa enemmän enkä minä ikinä hylkäisi puolisoa rahattomuuden vuoksi jos se olisi ikäänkuin rehellistä. Mutta meillä tähän liittyy salailua, selän takana toimimista ja totaaliraivarit aina kun aiheesta yritetään keskustella. Jos taas rahasta ei edes yritetä keskustella ja minä maksan kiltisti kaiken, arki sujuu. Puoliso hoitaa kiltisti lapsia ja vaihtaa vaippaa ja halaa ja pussaa ja huomioi jne. Mutta kaiken keskellä on se valtava virtahepo olohuoneessa josta ei voi puhua. Ja se on alkanut ahdistamaan ja katkeroittamaan.

Ystävät ja muut läheiset on kehottaneet eroamaan jo pitkään. Ja tavallaan ymmärrän sen. Mutta minusta tuntuu, että he ajattelevat eroa ikäänkuin reiluna "kostona" puolisolleni huonosta käytöksestä. Eivät halua että annan kohdella itseäni näin, vaan minun pitäisi itsekunnioitukseni takia erota. Osa minusta näkee sen kuitenkin tietyllä tavalla epäreiluna, että puolisoni mokattua ja huijattua minun pitäisi vielä kärsiä lisää sen ylpeyseron muodossa. En tiedä tajuaako kukaan mitä tarkoitan? Puoliso on tuhonnut perheen talouden, mutta minä en ikäänkuin saisi edes yrittää pelastaa sitä mitä elämästäni ja perheestäni pelastettavissa on, vaan minun pitäisi vapaaehtoisesti tehdä lopullinen taloudellinen itsemurha eroamalla. Puhumattakaan siitä, että minun pitäisi jäädä lastenhoidon kanssa täysin yksin. Sinne jäisi illanvietot kavereiden kanssa, harrastukset jne. Työkin saattaisi mennä uusiksi, jos en enää voisi tehdä ylitöitä. Joku osa minusta kiljuu, että miksi minun pitäisi tuhota vapaaehtoisesti koko elämäni ihan vaan siksi että toinen on mokannut?

Toki ero on ajan kanssa väistämätön, näen että katkeruus alkaa nostaa päätään siinä määrin että muutaman vuoden sisällä tullee tilanne jossa minun on mahdotonta edes jatkaa. Mutta noista mainitsemistani syistä osa minusta haraa vielä vastaan. Ja onhan tässä sekin, että ihme kyllä minä vielä jollain tapaa rakastan miestäni. Enkä pelkästään sellaisella pitkän liiton kumppanuustavalla, vaan edelleenkin haluan ja himoitsen häntä ja seksi on loistavaa. Parasta mitä olen koskaan saanut. Olen hyvin seksuaalinen ihminen, ja sekä selibaatti että vaihtuvat Tinder-hoidot tuntuvat molemmat ahdistavilta ajatuksilta.

Kuten sanoin, ero on ajan myötä väistämätön. Mutta ei se aina ole helppoa edes silloin kun siihen on hyvä syy.

-Ap

On ehkä haitallista ajatella, että ero on väistämätön. Olet siis periaatteessa jo eronnut, koska miehesi teki taloudellisen virheen, ja ystäväsi kannattavat kostoa? Ystävät ehkä ajattelee asiaa puolitiehen. Se on heille helppoa.

Taloudellinen virhe on ikävä asia, mutta tuskin mies teki sen perheensä kurjistamiseksi. Eivät kaikki teot elämässä ole aina puhtaita järkipäätöksiä. Ja pidimme siitä tai emme, järkikin voi erehtyä. 

Ero ei poista sitä tosiasiaa, että lasten isä teki taloudellisen virheen. Jos se virhe on miehelle vaikeaa. Ahdistavaa. Mitä auttaisi RYPEÄ traumassa? Kaataa ahdistus teidän niskaanne? Ehkä hän suojelee teitä omalta mokaltaan. Vaikka jälkiviisaana kuinka sanoisi, että virhe oli henkilökohtainen loukkaus, se nyt vain on niin että ihmiset tekee virheitä. Miten niihin suhtautuu on ratkaisevaa. Jotkut tykkää "rehellisyyden nimissä" tehdä synninpäästöä, velloa ongelmassa, mitä en väheksy jos se omasta tahdosta tehdään. Toiset käy terapiansa yksin, jotta eivät sotke siihen koko lähipiiriä ja monimutkaista asioita.

Minä en eroaisi, yrittämättä parasta ja katsomalla mitä tapahtuu, kun lakkaan kiusaamasta miestä tivaamisilla. Sori tyly loppu time out

Ap. Kerroit, että vuosia sitten oli helpotus oivaltaa, että voisitkin jäädä liittoon; että lyönnin saamisen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa eroa

Mies ei ole vuosiin lyönyt sinua. Olisiko helpotus, jos löisikin? Saisitko päinvastaisen oivalluksen, kun viimeksi.

Mietin opastavatko kaverisi provokaatioon tehdä rikos (pohjimmiltaan impulsiivisen henkilön yllytys). Vai mistä johtuu, että sinua on niin paljon ärsyttänyt, ja välillä kiusaat miestäsi?

Onko se vain luonteenpiirteesi, että tahdot tietää syyt velkaantumiseen, riippumatta psyykkisistä ja ties mistä seurauksista.

Mielestäni syy ei kuulu maailmalle, ellei miehesi siihen suostu. Olisitko muka kertomatta? Tiedon levittämisestä saattaa olla kohtuutonta haittaa. Luultavasti mies siksi sen salassa. Jos levittäisit tiedon, eroaisit, käyttäisit tietoa häntä vastaan huoltajuudessa, koituisi ammatillista haittaa, aiheuttaisit kauhua & nöyryytyksen, heikkoutta isänä, miehenä... Peruuttamatonta lisävahinkoa, ja minkä vuoksi? Olet jo tyytymätön, paremmaksi löpertely ei asioita muuttaisi.

Mietit, millainen katastrofi olisi, jos mies saisi tietää ihastuksesi kohteen, ja levittäisi tiedon. Entä jos sinä levittäisit velan syyn. Voisiko häpeään kuolla? Moni on valinnut kuoleman.

Mitä jos ulkopuolinen väittäisi, että jokin sinun häpeäsi olisi niin typerä, ettei salassapitoa tarvitse kunnioittaa. Ihan vain ignooraisi tunteesi pakonomaisuuden ja intensiivisyyden, koska oma logiikka pitäisi naurettavana. Kuten tiedät, ei se niin mene.

Miksi sinun häpeällä olisi väliä, mutta miehen häpeällä ei? Vai ajatteletko, että hän ei mitenkään voi hävetä. Mies sentään on tehnyt jotain, jonka vuoksi kärsitte nyt matalammasta elintasosta. Asia saattaa olla hänelle traumaattinen. Miehenä hänen tulisi ns. säilyttää kasvonsa perheessään ja muutenkin.

En ymmärrä tavoiteltavan hyödyn ja riskien välistä suhdetta, jota vaatimuksissasi [syyn kertomisesta] käytät.

Mikäli ajatuksena on rikokseen yllyttäminen (lyöminen olisi), neuvoni on, että älä käytä sitä keinoa - se kostautuisi teille jokaiselle ja vaikeuttaisi yhteishuoltajuutta. Ethän toivoisi lapsille, että heidään isästään junaillaan hirviö, johon he menettävät oikeutensa? Isähän välittää lapsistaan. Ja sinä tarvitset hänen vanhemmuuttaan.

Sinun täytyy keksiä jotain muuta, kuin provokaatiot.

Kokonaisuudessaan tilanne taitaa olla se, että teidän molempien, sinun ja miehesi, murheet ovat rasite mutta ette voi olla yhdessä vahvempia, sillä ette ainakaan toistaiseksi luota toisiinne.

Luottamus ei tule painostamalla. Pitäisi olla valmis olemaan lojaali ja antamaan itsestään enemmän, kuin takeilla saa - muutenhan puhuttaisiin sopimuksista, ei luottamuksesta.