Kysy sairaslomalla olevalta psykologilta mitä vain

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 16:15"]

Kuulepa "kollega", juu, minäpä se taas:)! Jos todella ajattelet asiaa kun täällä palstailet ja jaat " elämänkokemusta" huippuarvosanoin... Että se ok, ellei oma identiteettisi/ työnantaja tiedot/ palkan määrä( kunnallisena peruspalkka yl noin 3000€-3500) paljastu, olet äärettömän varmasti trolli. Kukaan hoitotyötä tekevä ei leiki ihmisten kanssa. Ja jos sitten onkin niin, ettet trollaile joutenasi, olet armottoman huono kollega. Toivon että lopetat. Joku tajuaa tämän leikiksi, mutta vastailet nyt seksuaalisuuteen liittyen ja nk isoihin asioihin. Voit aiheuttaa pahaa. Tietosi eivät ole määrällisesti riittävät tutkimuskohteen ( palstalainen) arviointiin, joten lausumat eivät päde. Jos joku tätä nyt muuta kuin ajanvietteeksi luki, hae toinen mielipide. T. Raivostunut psykologi ( sama se uskooko kukaan statustani)

[/quote]

Aika omituinen mielipide. Eihän kukaan nyt varmasti näitä lue muuta kuin ajanvietteeksi, samalla tapaa kuin luetaan vaikka naistenlehtiä. Silti vastauksista voi olla joskus iloa ja hyötyä, jos ne resonoivat jonkun kanssa omassa mielessä. 

Jotenkin hassua, että vaikka minä, teknisen alan ihminen, saisin ihan vapaasti täällä kirjoitella esim. avioliitto-, seksielämä- tai lastenkasvatusongelmia käsitteleviin ketjuihin, eikä kukaan pitäisi sitä mitenkään pahana - tämähän on yleinen keskustelupalsta. Mutta jos joku on psykologi ja tietää noista asioista enemmän, hän ei saisi jakaa tietämystään ollenkaan, ilmeisesti siinä pelossa että ihmiset uskoisivat kaiken mitä hän sanoo ilman mitään kritiikkiä koska hän on psykologi?

Hei!

Olen parikymppinen nainen, joka ei ole vielä päässyt lukion jälkeen jatko-opiskelemaan. Minulla on huono itsetunto. Kaikki sanovat että pääsykokeisiin valmistautuessa täytyisi vain uskoa itseensä, päättää että nyt mä pääsen sinne sisään. Itselläni tämä itseluottamus horjuu kovasti pääsykoekäväänä, varsinkin pari viikkoa ennen koetta olen kuin peura ajovaloissa, aivan romahtamisen partaalla ja itken paljon. Pelkään jo etukäteen epäonnistumista ja stressaan liikaa niitä asioita, joita en vielä hallitse, vaikka tiedän, ettei kaikkia pääsykoekirjoja voi oppia ulkoa. Energiaani kuluu paljon murehtimiseen.

Uskon että olen itse pahin esteeni. Opiskelen avoimessa yliopistossa ja olen ollut valmennuskursseilla, ja olen pärjännyt ryhmien tasoon nähden hyvin. En siis haluaisi ajatella että kyse olisi älykkyyden puutteesta, tunnen ihmisiä, jotka ovat kyseiseen kouluun päässeet vaikka aikaisempi koulumenestys on heillä ollut omaani verrattuna "huonompaa". Koen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi, kun välivuoteni ovat vain jatkuneet.

Tiedän isäni ajattelevan, että kyseinen koulutus ei välttämättä sovi kaltaiselleni herkällle ihmiselle. Hänellä on kuitenkin tietty käsitys, mihin ammattiin koulusta valmistutaan; tosiasiassa koulutuksella voi tehdä monia erilaisia töitä. Isäni ei ole opiskellut peruskoulun jälkeen, äidilläni on AMK-tutkinto. He ovat kyllä aina toivoneet että kouluttautuisin hyvin, ettei minun tarvitsisi kitkutella pienituloisena, niin kuin heidän. En usko kuitenkaan tämän painostavan minua hakemaan kyseiseen kouluun, avoimessa opiskelu on vahvistanut käsitystäni siitä että tämä lapsuuteni unelma-ammatti on minun juttuni, olen todella kiinnostunut opiskeltavista asioista.

Minua kiusattiin yläasteella, jonka luulen vaikuttaneen itsetuntooni. En ole epävarma vain tästä koulutus asiasta, vaan myös ulkonäöstäni yms. Mietin aina paljon sitä, mitä muut ihmiset mahtavat minusta ajatella. En ole kertonut muille kuin vanhemmilleni, ystävilleni ja poikaystävälleni, mihin kouluun haen. Jos joku muu kysyy tulevaisuuteni suunnitelmista, vastaan ympäripyöreästi ja koitan vaihtaa puheenaihetta, sillä väkisinkin ajattelen muiden pitävän minua epäonnistujana tai että tähtään liian korkealle. 

Onko mitään keinoa, jolla voisin kehittää itseäni, ettei kaikki jälleen kaatuisi tulevana keväänä heikkohermoisuuteeni? :S

Hei vaan. Mitä mieltä olet, kannattaako minun vielä kerran yrittää hakeutua hoitoon? Tässä taustaani (en voi kirjoittaa kaikkea, koska liian paljon asiaa):

Minulla on ollut ongelmia lapsesta saakka. Minut huostaanotettiin alle kouluikäisenä, vanhempien mielenterveys- ja alkoholiongelmien takia. Jo silloin kävin ensi kertaa psykiatrilla ja terapiassa. Psykiatrin papereissa kuvaillaan minua mm. hiljaiseksi ja yksin viihtyväksi, mutta mitään diagnooseja ei tehty. Perusongelmanani on aina ollut, etten pärjää sosiaalisissa tilanteissa. En osaa toimia oikein ihmisten kanssa. Siksi, ja epäonnistumisieni takia, sosiaaliset tilanteet pelottavat, joka vaan pahentaa asiaa. Minulla on myös keskittymisvaikeuksia - joko keskityn liikaa, tai sitten en laisinkaan.

Minulla on ollut tuon jälkeenkin monenlaisia vastoinkäymisiä elämässä, enemmän kuin tarvitsisi kellään olla. Teini-iässä minulla todettiin masennus ja kokeiltiin erilaisia masennuslääkkeitä, jotka eivät sopineetkaan minulle, joten ne lopetettiin. Psykiatrilla en juuri muuten käynyt, paitsi hakemassa diagnoosin/päivittämässä lääkitystä. Kävin monella terapeutilla ja terapia loppui 22-vuotiaana. Sen jälkeen minulla on mennyt hyvin muuten, mutta alkuperiset ongelmani eivät ole kadonneet mihinkään, enkä koskaan ole saanut niihin mitään apua psykiatrilla, terapiassa tai lastensuojelustakaan.

Terapian loppumisen jälkeen luovutin... Ajattelin, että olen vaan tällainen, enkä koskaan saa ongelmiani ratkaistua, tai niihin apua muilta. Nyt kuitenkin, kun minulla on lapsia, olen alkanut taas miettiä, pitäisikö vielä kerran yrittää saada apua. Kaiken lisäksi toinen lapsistani on saanut aspergerin syndrooma -diagnoosin, ja minua mietityttää voisiko minulla olla myös neurologisia ongelmia. En vaan uskalla puhua asiasta, tai edes mennä yhdelle vaivaiselle psykiatri-käynnille. Pelkään sen olevan aivan turhaa, pelkään ettei minua kuunnella ja pahimmassa tapauksessa vaan sotken asiani entisestään/saan vaan harmia. Tai sitten minut ohjataan terapeutille, joka selittää niitä-näitä, eikä siitä ole hyötyä. Mieheni mielestä minun ei tarvitse mennä mihinkään, vaikka myöntääkin että kuulostan välillä masentuneelta.

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 16:15"]

Kuulepa "kollega", juu, minäpä se taas:)! Jos todella ajattelet asiaa kun täällä palstailet ja jaat " elämänkokemusta" huippuarvosanoin... Että se ok, ellei oma identiteettisi/ työnantaja tiedot/ palkan määrä( kunnallisena peruspalkka yl noin 3000€-3500) paljastu, olet äärettömän varmasti trolli. Kukaan hoitotyötä tekevä ei leiki ihmisten kanssa. Ja jos sitten onkin niin, ettet trollaile joutenasi, olet armottoman huono kollega. Toivon että lopetat. Joku tajuaa tämän leikiksi, mutta vastailet nyt seksuaalisuuteen liittyen ja nk isoihin asioihin. Voit aiheuttaa pahaa. Tietosi eivät ole määrällisesti riittävät tutkimuskohteen ( palstalainen) arviointiin, joten lausumat eivät päde. Jos joku tätä nyt muuta kuin ajanvietteeksi luki, hae toinen mielipide. T. Raivostunut psykologi ( sama se uskooko kukaan statustani)

[/quote]

Huippuarvosanoin? En nyt ihan ymmärrä mitä ajat takaa. Ei me psykologit niin elitistejä olla että emme saisi mielipiteitämme jakaa keskustelupalstalla. Olen jo kertonut paljonko saan palkkaa. Mikä minusta tekee huonon kollegan? Se että pidän työstäni ja haluan auttaa ihmisiä jotka eivät välttämättä apua saa? Minulla ei ole hoitosuhdetta yhteenkään palstalaiseen joka minulle on kirjoittanut, ja jokaisen palstalaisen pitäisi myöskin ymmärtää etten voi arvioida tilannetta internetin välityksellä täydellisesti. On myöskin jokaisen ihmisen omalla vastuulla mitä nettiin kirjoittaa ja mitä lukemaansa uskoo, niin meillä psykologeilla kuin vaikkapa suurtalouskeittiön pyörittäjällä.

En ymmärrä mikä mielestäsi tekee psykologin niin erikoiseksi ihmiseksi ettei hänellä ole oikeutta neuvoa ihmisiä netissä. Ei kukaan valita jos joku avaa topicin nimeltä "kysy sairaslomalla olevalta metsurilta mitä vain". Samanlaisia ihmisä mekin olemme kuin muut.

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 17:16"]Ok ap. Olet kantasi perustellut. Mutta olen sitä mieltä, että et voi itseäsi samaistaa vaikka lakimieheen palstalla. Tutustu ammattietiikkaan. En viitsi hakea nyt mutta vastuusi alkaa siitä, kun lähdet keskusteluun ammatti edellä. Olkoot netti tai mikä hyvänsä. Ja jos olet kanssani eri mieltä ole, minä taas sitä mieltä, että sinulta puuttuu ammattitaidosta jotain oleellista. Olisit voinut esitellä itsesi vaikka ihmissuhde-ammattilaisena. Et neuvo nyt lieden puhdistusta. Neuvot ihmisiä, ja ne VOIVAT todella olla niin hyvä uskoisin, että a. Olet psykologi. B. Hädässä. Tiedätkö yhtään lääkäriä, joka lentokoneessa jättää ilmoittautumatta kun kuulutetaan matkustajan saaneen sydänkohtaus? Sori. Ei kaikki usko mutta ehkä se tosihädässä oleva uskoo.. Ja toimii. Ylipäätään: en ajattele olevani neuvojen jakaja. Olen muuta. Sen puolesta kannan vastuuta, joka se heikoin. Enkä käytä kyseenalaisiin touhuihin ajankuluksi nimikettä. Sanot tarjoavasi apuasi mutta kiistät silti, että muodostat potilassuhdetta. Sori. En arvosta sinua kollegana. Enkä viitsi uskoa, että olet, tai tulee pahamieli. Pidä mielipiteesi. Minä olen täysin varma omastani.
[/quote]

Ootpas aikamoinen ilonpilaaja. Tää on hei av-palsta, haloo!

Meillä on koulussa sellainen ongelma, kun tyttöjä luokallamme on vähän ja yritämme kaikki olla porukassa, mutta sitten se tytöistä hiljaisin tuntee itsensä syrjityksi, vaikka yleensä välkillä puhumme ringissä niitä näitä eikä jätetä ketään ulkopuolelle. Koko luokkamme on äänekäs ja tämä tyttö on ujo ja hiljainen, voisikohan ongelma olla jotenkin tässä? Mitä pitäisi tehdä? (Koulukuraattorilla olemme käyneet)

Jos osaat auttaa niin apu olisi tarpeen!

12v