Tapasin elämäni rakkauden 15 vuoden jälkeen - PETTYMYS!

Ihanan todenmakuinen kertomus. Aika kultaa muistot? Sinulle tuo ihminen kuitenkin oli erityinen, syystä tai toisesta, ei siihen vaikuta hänen nykyinen olemuksensa mitenkään.

Aika normaalia, että ihminen ei ole entisensä 15 vuoden jälkeen. Ei fyysisesti ja toivottavasti iän mukaista henkistä kypsymistäkin on tapahtunut.

No mutta hei, ei ainakaan tarvitse miettiä ja kelailla tuota tyyppiä enää!

Itselläni oli vähän sama kokemus. Seurustelin 17-vuotiaana hetken yhden uskomattoman komean nuoren jannun kanssa, joka oli sisältä kyllä pelkkää silkkoa, pelimies jne. Emme nähneet yli vuosikymmeneen ja välillä aina mietin, mitähän hälle kuuluu jne. No juu, hän lisäsi minut sitten Facebook-kaveriksi hiljattain ja näin, että tämä 30-vuotias (!) mies oli nykyään kaljamahainen, turpeakasvoinen ilmestys, jonka hiusraja on karannut kauas päälaelle. Persoonaa ei ollut ikävä aiemminkaan, nyt ei tarvitse enää miettiä sitä komeuttakaan. Lähinnä naurahdan, kun hänen kuvansa tulee Facebookissa vastaan. Auttoi kertalaakista!

Elät pääsi sisällä romanttista mielikuvituselämää etkä näe tosiasioita.

Ei tainnut kovin henkinen se suhteenne olla ;)

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 17:00"]

Ihanan todenmakuinen kertomus. Aika kultaa muistot? Sinulle tuo ihminen kuitenkin oli erityinen, syystä tai toisesta, ei siihen vaikuta hänen nykyinen olemuksensa mitenkään.

[/quote]

Niin. Aika selvästi kultaa muistot.

Jotenkin vaan idolisoin häntä ilmeisesti liikaa muistoissani. Olen vertaillut muita miehiä häneen, katsoin häntä suhteemme aikana (ja muistoissani suhteemme jälkeenkin) ylöspäin. Koin olleeni jotenkin riittämätön hänelle, ehkä hänkin jotenkin epäsuorasti antoi olemuksellaan näin mulle ymmärtää. Ei sanonut asiaa suoraan, mutta itse niin tulkitsin.

Nyt näin totuuden. Hänhän se riittämätön on. Minä olen nykyisin kouluttautunut, itsevarma, ihan hyvännäköinen nainen. En enää ollenkaan se epävarma nuori tyttö, joka vasta etsi omaa tilaansa ja identiteettiään. Tämä suuri rakkauteni puolestaan oli pysynyt elämässään ennallaan ja ulkoisesti mennyt suorastaan alaspäin. Osittain luonnollistahan se tietysti  on, mutta selvästi huonot elämäntavat ja -valinnat olivat tehneet oman tehtävänsä. 

Vaikea käsittää, että olen tuhlannut vuosien aikana niin paljon aikaa turhaan haikailuun ja "mitä jos" -pohdintaan. Tapaamisen jälkeen tuntui kuin joku olisi heittänyt saavillisen jäävettä naamalleni ja herättänyt mut sadan vuoden unesta!

Minä olen aina silloin tällöin miettinyt miltä oma ensi rakkaus näyttää,mutta en ole missään törmännyt,nimen googlettaminen ei ole tuottanut tulosta? Nimi on voinut vaihtua ym. Tai onhan se voinut karata ulkomaille?
t.m39v

Niinpä, ajankuluminen tuo etäisyyttä, ja kauempaa näkee metsän puilta.

Minut petettiin ja jätettiin piiiiitkän suhteen jälkeen. Olin murheen murtama, koska olin pitänyt meitä onnellisena ja "täydellisenä" parina. Nyt tästä on jo vuosia, ja olen päässyt asian yli. Mutta nyt olin samassa tilaisuudessa miehen kanssa ja näin selkeästi miehen konservatiivisuuden ja jäykkyyden ja virallisuuden. Kyse ei ollut ulkonäöstä, joka olisi tökkinyt, vaan elämän arvoista ja valinnoista.

Jäin myös miettimään, että miksi ihmeessä olisin halunnut eläää loppuelämänikin jäykästi?

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 17:04"]

No mutta hei, ei ainakaan tarvitse miettiä ja kelailla tuota tyyppiä enää!

Itselläni oli vähän sama kokemus. Seurustelin 17-vuotiaana hetken yhden uskomattoman komean nuoren jannun kanssa, joka oli sisältä kyllä pelkkää silkkoa, pelimies jne. Emme nähneet yli vuosikymmeneen ja välillä aina mietin, mitähän hälle kuuluu jne. No juu, hän lisäsi minut sitten Facebook-kaveriksi hiljattain ja näin, että tämä 30-vuotias (!) mies oli nykyään kaljamahainen, turpeakasvoinen ilmestys, jonka hiusraja on karannut kauas päälaelle. Persoonaa ei ollut ikävä aiemminkaan, nyt ei tarvitse enää miettiä sitä komeuttakaan. Lähinnä naurahdan, kun hänen kuvansa tulee Facebookissa vastaan. Auttoi kertalaakista!

[/quote]

Pakko näin ohimennen kysyä tuosta huutomerkistä 30:n perässä, olitko yllättynyt että hän oli vanhentunut vuosikymmenessä vuosikymmenen verran, vai mikä tarkoitus tuolla huutomerkillä oli?

Joidenkin kohdalla luonto kyllä tekee uskomattomia tihutöitä. Minunkin eksäni tuuhea pehko on näköjään vaihtunut uimalakkikaljuksi ja kapea varsi tynnyröitynyt keskeltä.

Tosi rakkaus kestää kyllä, pinnallinen ihastus ei.

*Viimeinen tango Halifaxissa*

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 17:21"][quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 17:04"]

No mutta hei, ei ainakaan tarvitse miettiä ja kelailla tuota tyyppiä enää!

Itselläni oli vähän sama kokemus. Seurustelin 17-vuotiaana hetken yhden uskomattoman komean nuoren jannun kanssa, joka oli sisältä kyllä pelkkää silkkoa, pelimies jne. Emme nähneet yli vuosikymmeneen ja välillä aina mietin, mitähän hälle kuuluu jne. No juu, hän lisäsi minut sitten Facebook-kaveriksi hiljattain ja näin, että tämä 30-vuotias (!) mies oli nykyään kaljamahainen, turpeakasvoinen ilmestys, jonka hiusraja on karannut kauas päälaelle. Persoonaa ei ollut ikävä aiemminkaan, nyt ei tarvitse enää miettiä sitä komeuttakaan. Lähinnä naurahdan, kun hänen kuvansa tulee Facebookissa vastaan. Auttoi kertalaakista!

[/quote]

Pakko näin ohimennen kysyä tuosta huutomerkistä 30:n perässä, olitko yllättynyt että hän oli vanhentunut vuosikymmenessä vuosikymmenen verran, vai mikä tarkoitus tuolla huutomerkillä oli?
[/quote]

Itse luen sen niin että kolmekymppinen on ihminen parhaassa iässä, ei pitäisi sen ikäisenä vielä "ikä painaa".

Tapasin myös elämäni rakkauden, vuosikymmen sitten. Oli myös kolmekymppisenä kun vanha mies, itse olin parhaassa iässäni. Nyt 10v myöhemmin tapasin saman miehen . Mies oli erittäin hyvässä kunnossa, itse olen kahden lapsen jälkeen ja kroonisen sairauden riuduttuma raato. Katsotaan 10v kuluttua uudestaan, kunhan univelat häviää ja lääkitys alkaa toimimaan ;).

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 16:54"]

Sattumalta tapasin elämäni suurimman rakkauden pitkästä aikaa. Tai henkilön, jota olen pitänyt sellaisena tähän asti.

Miehen, joka vei jalat altani 15 vuotta sitten. Totaalisesti. Rakastuin ja rakastin. Jonka kanssa tunsin vahvimmin. Joka oli komea, voimakas, tuntui sielunkumppanilta enemmän kuin kukaan muu koskaan aiemmin (ja oikeastaan sen jälkeen). Kaikki toimi, monella sektorilla. Suhteemme oli lyhyt mutta äärimmäisen kiihkeä, elimme kuin viimeistä päivää. Loppuikin vähän epämääräisesti, paljon jäi kesken. Olen monesti häntä vuosien aikana miettinyt ja ajatellut, palannut yhteisiin hetkiin. Joskus liikaakin, jäin suorastaan kiinni häneen pitkäksi aikaa.

Nyt siis näin hänet ohimennen, sattumalta. Voi mikä pettymys tämä kohtaaminen olikaan. :(

Mies oli vanhentunut, rupsahtanut. Komea ulkomuoto ja tyylikkyys oli totaalisesti kadonnut. Ennen katsoin häntä ylöspäin, hän oli silmissäni niin "täydellinen". Nyt se täydellisempi olinkin minä itse. Minä olin kehittynyt vanhetessani ulkoisesti "parempaan" suuntaan, tämä mies taas selvästi huonompaan. Miksi ihmeessä olen tuhlannut aikaa miettimällä häntä, vertailemalla muita suhteitani häneen? Miksi?! 

Voiko aika kullata muistoja noin vääristävästi?! Surullista! :((

[/quote]

No tekstistäsi päätellen sinä olet kyllä pohjalla joten jos hän on sinun ajapuolellasi niin hän on totaallinen luuseri. 

Sovitte kyllä toisillenne

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 17:32"]

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 16:54"]

Sattumalta tapasin elämäni suurimman rakkauden pitkästä aikaa. Tai henkilön, jota olen pitänyt sellaisena tähän asti.

Miehen, joka vei jalat altani 15 vuotta sitten. Totaalisesti. Rakastuin ja rakastin. Jonka kanssa tunsin vahvimmin. Joka oli komea, voimakas, tuntui sielunkumppanilta enemmän kuin kukaan muu koskaan aiemmin (ja oikeastaan sen jälkeen). Kaikki toimi, monella sektorilla. Suhteemme oli lyhyt mutta äärimmäisen kiihkeä, elimme kuin viimeistä päivää. Loppuikin vähän epämääräisesti, paljon jäi kesken. Olen monesti häntä vuosien aikana miettinyt ja ajatellut, palannut yhteisiin hetkiin. Joskus liikaakin, jäin suorastaan kiinni häneen pitkäksi aikaa.

Nyt siis näin hänet ohimennen, sattumalta. Voi mikä pettymys tämä kohtaaminen olikaan. :(

Mies oli vanhentunut, rupsahtanut. Komea ulkomuoto ja tyylikkyys oli totaalisesti kadonnut. Ennen katsoin häntä ylöspäin, hän oli silmissäni niin "täydellinen". Nyt se täydellisempi olinkin minä itse. Minä olin kehittynyt vanhetessani ulkoisesti "parempaan" suuntaan, tämä mies taas selvästi huonompaan. Miksi ihmeessä olen tuhlannut aikaa miettimällä häntä, vertailemalla muita suhteitani häneen? Miksi?! 

Voiko aika kullata muistoja noin vääristävästi?! Surullista! :((

[/quote]

No tekstistäsi päätellen sinä olet kyllä pohjalla joten jos hän on sinun ajapuolellasi niin hän on totaallinen luuseri. 

Sovitte kyllä toisillenne

[/quote]

Mitäs perinteinen suomalainen omakehunvalvoja? Jos joku on itseensä ihan tyytyväinen, aina valmiina lyömään alas vaikka sitten olemattomilla pohjatiedoilla. Missä olisimmekaan ilman sinua.

Mulla saman tyyppinen kokemus kanssa. Eli olin ihastuneen rakastunut erääseen itseäni noin 10 vuotta vanhempaan pelimieheen. Tää tapahtui joskus 2000-luvun alussa. Annoin kohdella itseäni melko huonosti huonoitsetuntoinen kun olin. Tai ainakin sillä tavalla, jota en enää nykyään sallisi. Mies oli helkutin hyvännäköinen, vartalo sporttinen, suosittu ja käyttäytyikin siten. Egoistisen narsistisesti. 

Lopulta erottiin eikä oltu tekemisissä millään tavalla vuosikausiin. Kunnes näin hänet taas ja nykytotuus paljastui. Kaljuuntunut, ketjutupakoinnin kellastamat hampaat, ryppyinen iho erityisesti kasvoissa, kaljamaha, ohentuneet hiukset, huono ryhti, pälyilevä katse, sporttisuudesta ei tietoakaan, epämuodikkaat vaatteet ja autona ruostekukkainen vanha rottelo. Satuttiin R-kioskille samaan aikaan, tervehdittiin ohimennen, selvästi tää mies tunnisti mut ja katsoi perääni pitkään. Huokaisin rehellisesti helpotuksesta kun hyppäsin omaan uudenkarheaan saksalaiseeni ja mietin tyytyväisenä omaa elämääni. Tiedä millaisessa vuokramurjussa tätänykyä majailisin jos suhteemme olisi vakavoitunut.

Täällä myös yksi sentimentaalinen läheisriippuvainen. Olen henkisesti jäänyt roikkumaan edellisiin suhteisiin pitkiksikin ajoiksi. Ja sitten haaveillut ja muistellut.

AP:n kuvaama reality check tekisi hyvää itse kullekin roikkujalle, monesti ne muistot on vähän liiankin kultaisia. Todellisuus on käytännössä aina karmeampi kuin muistot antaisivat ymmärtää.

Pinnallisen ihmisen jotenkin tyhjän pinnallista tarinointia, jolla ei vaikuttaisi olevan rakkauden, ei jonkun menneen eikä nykyisten kanssa kovinkaan paljon tekemistä, jos oman mielipiteeni sanon. En ihmettele jos ei ole löytynyt pysyvää lykkyä rakkaudessa, nimittäin niin itseäsi täynnä vaikutat kyllä kaikkine itsekehuinesi olevan.

Mutta totta kai mennyt on useimmiten syystäkin mennyttä. Jos olisitte oikeasti rakastaneet toisianne, siis aidosti ja oikeasti, niin te olisitte edelleenkin yhdessä. Eikä aito jo loppunutkaan rakkaus jätä ketään myöskään suhteen lopussa epäselvyyteen, joten sekin kielii siitä, että teillä oli lähinnä epähenkinen panosuhde. Kun siis tuota tekstiäsi lukee, sori nyt vaan. Siitä miehestä vaikea sanoa, sinähän arvioit sisällön tölkin perusteella enkä muutenkaan luota liian pinnallisten ihmisten yhteenvetoihin ja rankkauksiin.

Oletteko te niitä samoja naisia jotka jankuttavat sisimmän ratkaisevan? :D Olisi hauska kuulla vastapuolen versio miten TEITÄ ovat vuodet kohdelleet..

Minullekin oli aikanaan valaisevaa kohdata exäni pitkän ajan jälkeen. Miksikään elämäni rakkaudeksi en ole häntä koskaan mieltänyt; elämäni erehdykseksi kylläkin. Suhteen jäljiltä vaikutelmakseni hänestä jäi angstinen, äärimmäisen estyneisyytensä rampauttama hylkiö, joka ei ollut oppinut elämään ja yritti kompensoida rikkinäisyyttään mm. arvostelemalla jatkuvasti rumasti muita ihmisiä - omia sukulaisiaan, kavereitaan, juhlissa kohtaamiamme ihmisiä, minun ystäviäni, ja tietenkin minua. Kun kohtasimme pitkän ajan jälkeen uudestaan, tuli lyhyessä ajassa selväksi kaksi asiaa: hän ei ole päässyt minusta ja erostamme yli, ja henkisen kasvun sijasta hän on mennyt entisestäänkin alaspäin ihmisenä. Ajattelin aina, että hänen olisi ollut paras erakoitua johonkin kallionkoloon - yllättävää on ollut lähinnä tajuta se, miten oikeaan siinäkin osuin.

Ei se ole ulkonäöstä kiinni. Pinnallisia ootte :)

Perfect Ten