Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Köysitikkaat oli 5v meikäläisen unelma, vähän vitutti, kun pikkusisko sai sellaiset 15v myöhemmin

En oikeastaan ikinä saanut mitä olisin halunnut, tai ehkä pari-kolme kertaa sainkin.

Olisin halunnut Anttilan kuvastosta joskus jonkun kivan lelun, mutta en saanut.

Ei sen olisi tarvinnut olla mikään kalliskaan, ehkä joku kiva nukke.

Myös parempia vaatteita olisin toivonut, eikä aina niitä samoja halpisvaatteita jostain säästömarketista.

Meidän perheessä rahat meni ihan muuhun kuin lasten toiveisiin. Eikä sitä rahaa paljon ollutkaan, joten sikäli ymmärrettävää.

Vierailija kirjoitti:

Toivoin koiraa, sain kanin. Omaa taloa, asuimme samassa omakotitalossa isovanhempien kanssa. Mopon sijasta sain auton, vaikka ajokorttia piti odotella vielä pari vuotta. Isän mielestä sattui kohdalle hyvä diili auton ostoon.

Olis ollut meikäläisen unelma se auto.

Vierailija kirjoitti:

G.I. Joe - action figuurin. Tai edes sellaisen auton (joka oli muuten kalliimpi). En saanut, eikä saanut veljenikään, koska ne nyt vain olivat aivan törkeän kalliita. Ne olisivat vaan sopineet meidän sotaleikkeihin paremmin kuin (halpis)barbit. Onneksi oli edes neuvostoliittolainen lelukonekivääri, se oli hieno.

Meillä oli joku tuollainen nukke ja se sai olla kaikkien Barbien poikaystävä. Jostain syystä ei saatu Ken-nukkea, niin G.I. Joe pyöritti koko Barbie-laumaa.

Omia vaatteita, eikä isoveljen kautta isosiskolleni tulleita vanhoja. Olimme keskituloisia, 3 lasta ja ihan perus elämiseen meni rahaa. En kehdannut pyytää uusia vaatteita, tai edes uusia sukkia ja pikkuhousuja.. Tämä kohti siihen, että jos äitin kanssa olimme harvoin ostamassa muutamia uusia vaatteita vaikkapa juhliin, en osannut olla oma-aloitteinen ja kierrellä itse kaupassa. Kävelin siis äitini perässä, ja esitin kiinnostunutta hänen ehdottamista vaatteista ja tyydyin niihin. Ihan kauheaa, tiedän, first world problems, mutta minulla kesti aika kauan teininä, ennenkuin aloin itse käymään vaateostoksilla ja ostamaan sellaisia vaatteita kuin itse tykkään.

Hevosen. Siis ihan oikean hevosen.

En saanut sitä lapsena/nuorena. Asuimme kerrostalossa, mutta mielestäni olisimme voineet ottaa sen parvekkeelle. Vanhemmat eivät, ihme kyllä, suostuneet.

Ensimmäinen oma talomme mieheni kanssa oli maaseudulla ja siinä oli uudehko ja moderni 5 hevosen talli. Eipä tullut sinnekään koskaan omaa hevosta! Lapset olivat silloin pieniä ja ajattelin siirtää hiukan unelmaani...

Myimme tuon talon eikä uudessa ole tallia eikä maatakaan. Ikääkin jo 5kymmentä, joten taisi jäädä saavuttamattomaksi haaveeksi. Tosin ratsastuskin on jäänyt vuosien kuluessa.

Eikä asia ole kyllä jäänyt mitenkään kummittelemaan, mutta nyt tuli taas mieleen kun kysyttiin.

Monella pienellä paikkakunnalla, kuten meidän, harrastusmahdollisuudet olivat vähissä. Olisin halunnut taitoluistelua opettelemaan.

Helsingissä asuva kaverini kävi taitoluistelukerhossa viikoittain.

Minä opettelin taitoluistelua Apu-lehden Tintti Wegeliuksen taitoluistelukoulun kirjallisten ohjeiden mukaan, lähijärven jäällä.

Että olisin saanut asua lapsuuskodissani (joka oli iso kaksikerroksinen omakotitalo) jossain muualla kuin kellarissa johon minut suljettiin kun olin luultavasti taapero ja jossa jouduin olemaan yksin pimeässä ja kylmässä siihen asti kunnes onnistuin karkaamaan vuonna 2000 juuri kun olin 19 vuotta. Olin pienikokoinen, laiha, heikkokuntoinen, minulla oli monia ravintoaineiden puutoksia ja vaikka mitä ongelmia. Naapurit löysivät minut kotikadulta harhailemassa, ottivat kiinni, soittivat paikalle ambulanssin joka vei minut sairaalaan ja siellä olin yli vuoden ennen kuin jouduin hoitokotiin jossa asun nyt. Olin todella sairaalassa, makasin monta kuukautta koomassa yli 42 asteen kuumeessa ja minulla oli esimerkiksi todella raju ja vaikea suolistotulehdus. Minulla on myös pahoja mielenterveysongelmia ja löydettäessä en osannut puhua, lukea tai kirjoittaa ja minun luultiin olevan suuressa määrässä vajaamielinen mitä minä olinkin puuttuvan hoidon ja kasvatuksen puutteen vuoksi. Minä kun en ollut käynyt kouluakaan enkä juuri saanut ruokaa juuri koskaan ja jouduin olemaan koko ajan alasti vaikka kellarissa oli todella kylmä. Nyt olen asunut reilut 20 vuotta hoitokodissa jossa oma huone on minun koti ja hoitajat sekä muut asukkaat ovat perhettäni. Lukemaan tai kirjoittamaan en ole oppinut mutta puhumaan jonkin verran olen oppinut vaikka olenkin keskitasoisesti kehitysvammainen skitsofreeninen autismin ukkeli. Kuitenkin olen paljon asioita ihmisten tapoja oppinut kuten kävelemisen, vaatteiden käytön, ihmisten parissa olemisen, vessassa käymisen ja kypsennetyn ruoan syömisen että en enää syö ruoantähteitä, etsi ruokaa roskiksista tai syö tähteitä biojätteestä.

Koiranpennun

Brio-junaradan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että minua ei olisi syyllistetty koko lapsuusaikaani pikkuveljeni kuolemasta. Minut laitettiin vahdiksi 2-vuotiaalle veljelleni, itse olin 5v. Veli hukkui pihallamme olleeseen mutapohjaiseen lampeen. Äitini ei tämän jälkeen katsonut minua ikinä silmiin, ei edes kuolinvuoteellaan.

Tämä on kyllä kauhea kokemus ja toivon, että voit antaa itsellesi anteeksi. Ei ollut sinun syysi tuo. Vanhempien tehtävä on vahtia lapsia ja olit niin pieni vielä. Muistan, että olet kertonut tästä johonkin muuhunkin ketjuun aiemmin ja se on jäänyt mieleeni. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Serkulleni kävi ihan samalla tavalla, pikkuveljen surmannut tapaturma vaan oli eri.

Heidän äitinsä ei koskaan antanut unohtaa että oli serkun syy ja että hyvä lapsi kuoli ja tämä huono jäi henkiin.

Ei koskaan näyttänyt ymmärtävän ettei alle kouluikäinen voi olla ulkona yksin vastuussa kolmesta pienemmästä sisaruksesta.

Beaversin farkut, ja hevosen.

Halusin kaikkia sellaisia humpuuki-nameja ja ruokia. Oli jotain.. hm.. ryyd? mehua? Asterix-jäätelöitä, joissa oli jäätelötikkufiguuri. Figuureita muissakin jätskeissä ja karkeissa. Räjähtelevää appelsiinin makuista karkkijauhetta. Äidin mielestä ne oli humpuukia ja kalliita ja siksi hän osti vain tavallisia litran jäätelöitä, tavallista appelsiinimehua litran purkeissa, eikä ikinä mitään lasten mielestä ihanaa ja erikoista. Pelkkää tylsää. Me olimme rikkaita. Naapurin poika sai kaikki Asterix-hömpötykset ja he olivat köyhiä.

En saanut myöskään mitään ihania barbin hevosia, joilla olisi ollut oikean näköiset satulat ja suitset. Koska ne oli muka niin kalliita! Naapurin penskalla, köyhemmällä, oli miljoona sataa barbin hevosta ja kassillinen niiden suitsia ja satuloita.

Sitten myöhemmin halusin tietysti hevoset yms... mutta silloin en ollut enää "pieni". En muuten saanut niitäkään. Ratsastustunneilla kävin.

Sellaista kyjpää joka oli Lipposen otsassa.

Legoja. Äitini oli kuitenkin sitä mieltä, että Legot olivat hirveitä ja hankki minulle jostain laatikollisen maalattuja ja liukkaaksi lakattuja puupalikoita. En ikinä leikkinyt niillä. Ne olivat minusta kamalia. Äidin mielestä olin kiittämätön.

Aikuisena löysin muutaman puupalikan äitini verkkokellarista yhdestä pahvilaatikosta, jossa oli muitakin vanhoja lelujani. Palikat olivat ihan tuliteriä edelleen, käytännössä iskemättömiä. Minussa ei edelleenkään liikahtanut mikään lämmin ja nostalginen tunne, kun näin ne. Päinvastoin.

Hyvä jos sai paperia paperilennokkiin.

-Mutta n. 9 vuotiaana omaksuin nuukuuden. Ei tule rahahuolta tässä elämässä.

Kissan. Tai kaksi. Ei kuitenkaan enempää.

Nukkekodin ja balettitunteja tai ainakin -tossuja. Rahaa oli kyllä yllin kyllin, ulkomailla asuimme, isä tienasi erittäin hyvin, asuttiin Aasiassa 200 neliön omakotitalossa, oli koira, piano- ja viulutunnit viikoittain, kalliit musiikin yksityistunnit vielä, kävin yksityiskoulua. Eli ei mitään valittamista. Musiikista tuli vielä ammatti. Tyttärelle aion kyllä ostaa nukkekodin sitten kun hän on sen ikäinen, että pystyy sellaisesta nauttimaan.

lemmikkieläimen ja videopelin

Koiran tai kissan sekä kunnollisen parkkitalon (sellaisen, jossa oli hissi autoja varten).