Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Limsaa

Sindy-nuken joka oli puettu valkoiseen edvardiaaniseen pukuun johon kuului hattu ja päivänvarjo.

Astrid Lindgrenin romaaneja omaksi. Niitä lainattiin kirjastosta varmaan sata kertaa, mutta omaksi ei ostettu, kun äiti ajatteli, että niihin kyllästytään (justjoo, en muuten vieläkään ole kyllästynyt).

Nintendo. Vanhempani ajattelivat, että videopelien pelaaminen ei ole hyväksi kognitiivisille taidoille.

Kirjoitit ajatukseni. Luin Laura-kirjat sivut käppyröille, ja haaveilin omasta ponista/hevosesta, joka minulle luvattiin, mutta jota en saanut koskaan. Ratsastin sitten puukepillä, jonka olin löytänyt metsästä. Se oli minulle nummien poni, joka pyöritteli silmiään, jos en tuonut sille porkkanaa - joka odotti kärsivällisesti, kun en tahtonut saada sille satulaa selkään. Se oli poni, joka pehmeällä turvallaan hamuili käteni selkämystä herkkuja saadakseen ja poni, jonka korvaan kuiskasin : " laukataanko tuulen kanssa kilpaa ja otetaanko sadepisarat vastaan." Lapsuuteni leikit kulkivat Laurana metsäpoluilla ja rakentamieni esteiden kanssa. Tahtoisin joskus mennä sinne takaisin ja vielä nähdä uskollisen ponini.

Olisin halunnut olla tasa-arvoinen lapsi, jota olisi kohdeltu tasavertaisesti eikä aina joko kiusattu tai alistettu lässyttämällä. Sitä en koskaan saanut. Lukioon loppuun asti sain olla kiusattu.

Kerrossängyn missä olisi sängyn alapuolella kirjoituspöytä. Jostain syystä toivoin myös Baby Bornia vaikka yleisesti en pitänyt nukeista.  

Halusin hevosen. En saanut!

Dingohuivia

Rakkautta..... En saanut.

Halausta isältä tai äidiltä ja heidän jatkuvien riitojen loppumista. 

Rakkautta, arvostusta, kunnioitusta, luottamusta, huolenpitoa.

Barbie-jäätelökoneen, keltaisen prinsessamekon ja nähdä Hiidenpata-elokuvan.

En kertonut yhdellekään aikuiselle että halusin näitä asioita, mikä ehkä vaikutti toteutumismahdollisuuksiin.

Monia juttuja en koskaan saanut, kun ei ollut rahaa.

En ikinä saanut Barbielle taloa enkä Barbien autoa. Lelulehtien aarteet jäivät yleensä vain haaveeksi.

En myöskään saanut mopokorttia enkä mopoa, ja harmitti kun kavereilla oli (tämä ylä-asteella). 

G.I. Joe - action figuurin. Tai edes sellaisen auton (joka oli muuten kalliimpi). En saanut, eikä saanut veljenikään, koska ne nyt vain olivat aivan törkeän kalliita. Ne olisivat vaan sopineet meidän sotaleikkeihin paremmin kuin (halpis)barbit. Onneksi oli edes neuvostoliittolainen lelukonekivääri, se oli hieno.

Mä halusin isoveljen.

Ritari Ässän hyppäävä pikkuauto KITT.  Maksoi kai 30 markkaa R-kioskilla vuonna 1985. Ensimmäisiä havaintoja että ollaan oikeasti köyhälistöä ja että kaikkea mitä haluaa ei voi saada.

Hevosta toivoin vuosittain, en päässyt edes ratsastamaan. Lähellä ei ollut tallia eikä meillä ollut autoa.

Barbie-taloa rukoilin jumalalta ja toivoin joulupukilta monta vuotta, ei kumpikaan toteuttanut haavettani. En muutenkaan saanut koskaan mitään isoa ja kallista lahjaa, sukkia, kiilltokuvia, tuoksusaippuoita oli paketeissa, joita määrällisesti oli kyllä aina runsaasti per joulu. Mutta se oli 70-80 lukua, mun lapsuus. Ajastus siitä, että moiset paketit ilahduttaisivat nykylapsia naurattaa kyllä ääneen. Tosin, eihän sitä tiedä mistä vielä ollaan kiitollisia kun sota-aika kestää tarpeeksi kauan.

Harrastaa taitoluistelua. Onneksi oli merenjää lähellä ja joku ystävällinen mies aurasi sinne aina luistinradan. Pyörähtelin siellä ihan oman pääni mukaan ja kuuntelin samalla korvalappustereoista musiikkia :)

Tavaroista: en saanut koskaan elektroniikkapeliä, enkä rubiikinkuutiota. Eivät olleet kuulemma kehittäviä.

Ja taitoluistelu - liian kallista, mitä en kyllä epäile.

Ymmärrystä ja hyväksyntää.

Koiran, kissan, hevosen, apinan.

Toivoin koiraa, sain kanin. Omaa taloa, asuimme samassa omakotitalossa isovanhempien kanssa. Mopon sijasta sain auton, vaikka ajokorttia piti odotella vielä pari vuotta. Isän mielestä sattui kohdalle hyvä diili auton ostoon.