Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Isoveljen 😂

Muoviset pidikkeet suksille ja sauvoille. Omat sukset/sauvat oli aina sidottu kuminauhalla yhteen ja niiden kantaminen oli hankalaa. Katsoin kateellisina liikuntatunnilla, kun muilla sukset meni siististi pakettiin muovipidikkeiden avulla.

Ostin tänä talvena ensimmäiset sukset aikuisiällä ja todellakin ostin mukaan lisäosana myös ne haaveilemani muovipidikkeet. Hintakin oli vain 2,90€. Piti ihan soittaa siskolle ja ihmetellä miten ei lapsena voitu muutaman euron härpäkkeitä hankkia. Kyllä nyt kulkee sukset helposti mukana :)

Rakkautta

Polkuauton, pikkusiskon, koiran. 

Karkkia, suklaata ja limsaa. Kun sanon, etten saanut niitä koskaan, todellakin tarkoitan kirjaimellisesti ei koskaan. Ne oli täysin kiellettyjä. Edes syntymäpäivänä ei saanut karkkia. Tämä oli isän sääntö, hänen mielestään makean syöminen lihottaa ja vie turmioon. Äiti söi makeaa salassa. 

Tämä kasvatusmetodi epäonnistui oikein roimasti. Meille kaikille lapsille makeasta tuli pakkomielle. Kaikki viikkorahat käytettiin kiskalla irtokarkkeihin ja niitä sitten ahmimalla ahmittiin salaa leikkimökissä. 

Olisin halunnut Ritari Ässä -julisteen, en saanut. Olisin halunnut mennä katsomaan Ritari Ässän autoa, joka oli kiertueella Suomessa muistaakseni 1987 kesällä, en päässyt. Tytötkin oli minua vastaan, yhtenä kesänä kesälomareissulla oltiin jossain tv-huoneessa katsomassa Ritari Ässän jaksoa, kesken jakson jotkut tytöt halusi kääntää kanavan jollekin lastenohjelmalle, huoneessa oli tietysti vain yksi telkkari. Tyttöjen mielipide tietysti voitti...

Niinpä minusta nyt aikuisena sitten onkin tullut parantumaton Ritari Ässä fani :D

Vierailija kirjoitti:

Halusin tavallisia mylittleponyja 80-luvulla, en saanut, mutta sain myöhemmin yhden pinkin matkatuliaisena jolla oli sarvi päässä ja timanttisilmät - en osannut leikkiä sillä versiolla. Lapsena aloin vain parturoida sitä jossain vaiheessa ja tuli liian lyhyt harjas ja häntä. En saanut myös barbeja ja hyvä niin. 

Mulla oli muutama my little pony ja jostain syystä parturoin myös ne ponit 😅 Isältä kinusin myöhemmin videoita, olin varmaan jotain 10 vuotta. Ei ostanut, sanoi vaan että semmoisia ei tarvita, särkyvät kuitenkin. Ja olohuoneessa olisi ollut tv, siis meillä oli vain yksi tv. Ja videot olisi tullut kaikkien käyttöön.

Uuden polkupyörän.

Saatiin aina ikivanhoja ja puhkipoljettuja mummofillareita serkuilta ja sun muilta tuttavilta. Rumia ja niin korkeita ettei persaus ylettynyt satulaan.

Niitä sitten koitettiin tuunata edes vähän kelvollisemman näköisiksi.

Autorata -lelua. Olin tyttö, joten siinä yksi syy, miksi en saanut poikien lelua. Pari vuotta sitten sain sellaisen mieheltäni joululahjaksi. Olen nelikymppinen :)

En mitään. Opin, että on ihan sama mitä haluan, voin haluta mitä tahansa mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Vaikuttaa taustalla vielä näin aikuisenakin.

Kotia jossa olisi saanut olla turvassa alkoholisteilta ja väkivallalta.

Sisaruksen.

Mua vieläkin kaivelee, kun en päässyt Michael Jacksonin konserttiin ysärillä.

Vierailija kirjoitti:

En saanut aloittaa ratsastusta, koska se oli liian kallista. Pari vuotta myöhemmin siskoni aloitti saman harrastuksen ilman pulmia.

En minäkään, vanhempien mielestä ratsastus oli hienoston hommaa eikä sopinut työläisperheen lapselle. Säästin sitten 5 mk viikkorahoista alkeiskurssiin, joka maksoi 110 km, oi sitä onnea, kun vihdoinkin istuin hevosen selässä. 

Vierailija kirjoitti:

Isosisarusta toivoin usein itselleni vaikka adoption kautta, mulla oli "vain" kaksi pienempää. Ajattelin, että sellaisesta olisi paljon apua esim. koulumaailmassa ja sellaisen kanssa olisi "siistii". Lisäksi olisin tahtonut voida ärsyttää jotain samalla tavalla ja yhtä oikeutetusti kuin pienemmät välillä ärsyttivät minua. Toki sellainen olisi varmasti rakas jos olisi olemassa, mutta vanhimpana on oikeastaan aika kivaa. Vasta myöhemmin olen oman esikoisen käytöksestä huomannut, että vanhin lapsi voi yrittää olla aika tyranni... mutta olisihan se kiva tietysti jos olisi sellainen itseä vanhempi vastuullinen sisko tai veli. Isosisaruksista on yleensä enemmän tukea elämässä, pienemmät eivät ainakaan meillä siihen rooliin sovi. Mutta iloa on niistäkin ja ovat hirmu rakkaita.

Olitko itse sellainen isosisarus pienemmille sisaruksillesi millaisesta haaveili?

Vanhemmat ostivat keskeltä metsää mökin kun olin 8 vuotias ja suurin haaveeni oli leikkimökki. Vieläkään en ymmärrä miksi en voinut sitä saada. Isäni oli todella kätevä käsistään ja rakenteli kaikenlaista, mutta leikkimökkiä en saanut vaikka kuinka pyysin. Lopulta kun olin 17 vuotias, hän rakensi minulle pienen lisärakennuksen mökkimme pihaan. Ihan kuin aikuisten leikkimökin. Sitä en tosiaankaan pyytänyt saati halunnut, mutta siellä se nyt nököttää.

Päällimmäsenä mieleen ovat jääneet Baby born ja pelikonsoli. Molemmat olivat yleisiä lapsuuden naapurustossani ja myöhemmin kun muutettiin, pelijutut olivat pinnalla myös uudessa paikassa. Klassisesti halusin siis sellaisia juttuja, mitä "kaikilla muillakin" oli. Kun näistä kotona mainitsin, mulle tehtiin kuitenkin selväksi, että en kumpaakaan tule saamaan. Rehellisyyden nimissä en muista, millä tavalla se tehtiin tai jäinkö kinumaan - Baby born -into meni ainakin melko pian itsestään ohi, kun en muutenkaan ollut se innokkain nukeilla leikkijä.

Olen kuitenkin jälkeenpäin miettinyt asiaa jonkin verran ja todennut, että jäihän tuossa parikin sukupolvikokemusta kokematta. Meidän perheessä tämä vielä yhdistyi siihen, että (lasten)kulttuuria ei muutenkaan harrastettu, joten multa jäi sujuvasti esim. kaikki Disney-elokuvat näkemättä, lastenmusiikit kuulematta ja myöhemmin nuortensarjat katsomatta. Osittain tähän oli varmasti ihan taloudelliset syyt: isä jäi 1990-luvun laman myötä työttömäksi ja talous pyöri hetkittäin äidin pienten tulojen varassa. Myöhemmin mulle selvisi, että velkaakin oli.

Uskaltaisin kuitenkin myös väittää, että mun vanhemmilta jollain tavalla puuttui ymmärrys kulttuurijuttujen merkityksestä yhteenkuuluvuuden tunteelle. Tää voi hyvin olla sukupolvikysymys, sillä he olivat (tai ovat edelleen, elossa ovat :D) selvästi piiriemme omanikäisteni vanhempia iäkkäämpiä, eivätkä varmaan edes tienneet kaikesta, mitä lapsille oli kehitelty. Mutta on sanottava, että he eivät myöskään nähneet vaivaa asian selvittämiseksi. Päällimmäiseksi kokemukseksi jäi siis melkoinen ulkopuolisuuden tunne - parhaimmillaankin, kun kavereiden myötä tutustuin kaikenlaiseen mediaan ja muuhun, oli siis olo, että tässä nyt vierailen hetkellisesti toisten maailmassa. Olin varautunut ja herkähkö lapsi, joka jännitti ryhmätilanteita, joten yhteisen maaperän löytyminen muiden kanssa olisi todellakin auttanut, oli sitten kyseessä ollut miten (aikuisten näkökulmasta) pieni asia tahansa. No, tämän puutteessa menin sitten yrityksen ja erehdyksen kautta - voi sitä katseiden ja kommenttien määrää, kun tarjouduin mukaan Turtles -leikkiin ja totesin hahmoni nimen olevan Martti :D

Teini-iässä toki helpotti, kun omien juttujen etsiminen alkoi ja aikuisuuteen tultaessa on jo vähän perspektiiviä menneisiin. Edelleen toki tulee toisinaan kuumottavia tilanteita, kun omanikäisteni seurassa tulee lapsuus puheeksi enkä pysty liittymään nostalgisointiin, mutta useimmiten muistan, että ei tarvitsekaan, vaan voi myös keskittyä kuuntelemaan muiden fiilistelyä. Tarvittaessa voin todeta ääneen sen, että itselläni kokemuksia ei juurikaan ole - paitsi pelaamisen kyllä aloitin aikuisiällä kuten täällä jotkut muutkin, se on kyllä hauskaa hommaa se ;)

Furbyn ja vanhempien avioeron. 

Aidon Barbien, sain aina vaan Cindyjä ja muita halpakopioita. Kyynel.

Olisin halunnut asua tiilitalossa, koska pelkäsin tulipaloa. Olin vakuuttunut, että tiilitalossa olisin turvassa.