koululiikunta tuhosi tyttäreni liikunnanilon

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 08:28"]

Jotenkin kuultaa läpi, että alunperin on ollut asenteessa parantamista. Haukutaan lajeja kun itseä ei ole ne kiinnostanut. Kukaan ei ole ottanut osaa kuin pakon edestä. Olisi varmaan helpottanut, jos olisi suhtautunut liikuntaan, että yritän ja harjoittelen ja osallistun joka tapauksessa innokkaasti vaikka ei minun lajini olekaan.

[/quote]

Mitä sä luulet, että siellä liiksatunnilla sitten tehtiin? Pakkojan se oli yrittää ja osallistua.

Joku vetoaa siihen kodin esimerkkiin. Meillä isä harrasti lentopalloa ja olimme veljen kanssa paljon mukana kisareissuilla. Jonkin verran otin tunteja itsekin, mutta en ollut hyvä MISSÄÄN pallopeleissä, kun en osunut palloon vaikka miten yritin. Veljen kanssa hiihdimme paljon, jo pienenä 10 kilsan lenkkejä. Isä jaksoi nauraakin vielä vuosia myöhemmin, miten lähdimme joskus kolmisteen lenkille ja olimme hurauttaneet oman lenkkimme hetkessä ja odotimme isää saapuvaksi joka hikisenä sieltä tulikin. Kysyimme, että mennäänkö vielä toinenkin lenkki, niin EI oli vastaus. Ei pysynyt isä vauhdissa mukana.

Mutta voi vee niitä koulun pakollisia hiihtokisoja ja pakkovääntämistä. No en ole sen jälkeen hiihdellyt. Enkä urheillut muutenkaan. Yläasteella ope sentään reilusti kysyi multa ja kaverilta, että haluatteko ottaa päästötorkkaan 5 ja olla pois tunnit vai olla mukana ja ottaa sen 7:n.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 12:19"]

Miksiköhän juuri HIIHTO on niin tärkeää? Joku talvisodan romanttinen perinne? Tai Äitee Rantasen ja Suomen hiihtokultien tuoma innoitus?

Tätä ihmettelen vielä 2000-luvulla, kun neuvolassa kysellään, onko 6-vuotias hiihtänyt. Täällä Helsingin keskustassa ei edes ole lumisia talvia, eikä katuja pitkin voi suksia. Eli, ei - ei ole meidän 6-vuotias hiihtänyt koskaan. Eikä 90 % maapallon muista asukkaistakaan.

[/quote]

Näin. Kylläpä ne 90 % ovat sivistymättömiä, kun eivät osaa hiihtää tai ne 95% maailman ihmisistä, jotka eivät tiedä jääkiekon sääntöjä tai osaa pelata tai katso pelejä. Sitä kun harrastetaan ehkä 5 maailman maassa. Nämä 5% ovat äänekäs ja röyhkeä vähemmistö, joka on pelaajille kahminut valtaisat palkkiot ja herrakerhot liittoihinsa ja tuet energia ja sähköyhtiöiltä.

Oi miten inhosin liikuntatunteja ala-asteella ja vielä yläasteella ja lukiossakin :( Se nöyryyttävä joukkuejako jossa valittiin aina toka vikana tai vikana joukkueseen. En ollut nopea juoksemaan, hiihtäminen verenmaku suussa oli kamalaa pallopelitkin oli niin ja näin. Pesiksessä olin kohtuuhyvä, mutta koskaan ei valittu siinä(kään) lajissa joukkueeseen ekojen joukossa koska se huonon leima oli otsassa muista lajeista.

Harrastin kyllä ratsastusta ja olin kova uimari, mutta siitä viis. muistan kun yläasteella vai lukiossa oli joku uintikisa ja olisin takuulla ollut luokkamme kovimpia uimareita, mutta joukkueeseen en tietenkään päässyt mukaan ( olisi ollut kiva että olisi järjestetty edes joku karsinta eikä automaattisesti otettu niitä liikunnallisimpia tyttöjä joukkueeseen, olisin takuulla pessyt melkein kaikki )

Aikuisena olen löytänyt hiihdon ja juoksemisen ilon ( lajit joita inhosin yli kaiken pienenä ) ja joskus parikymppisenä uin 2 km aikaan 45 minsaa, taisi olla aika kova aika kuntouimarille...

Toivottavasti omien lasten kohdalla tuo natsimeininki olisi vähän lieventynyt ( vanhempi on vasta eskarissa niin en tiedä millaista koululiikunta tänä päivänä on ) mutta näiden kirjoitusten perusteella ei taida niin olla :(

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 12:22"]

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 12:14"]

Itse olen löytänyt liikunnan kouluaikojen jälkeen, onneksi! Ei puhettakaan, että koulussa olisin liikuntatuntien takia ymmärtänyt mitä se liikunnan jälkeinen hyvä olo tarkoittaa. En ole koskaan ollut liikuntatunneilla oikein hyvä missään, mutta yritin ja osallistuin ja olin silti positiivinen - siitä huolimatta todistuksessa seisoi aina seiska. Ehkä ikävä tunne tuli juurikin siitä, etten kokenut pystyväni mitenkään edes nostamaan numeroa, vaikka olisin halunnutkin. Olisin kaivannut enemmän kannustusta ja ihan suoria ohjeita, miten voisin parantaa suoritustani. Ei teini-ikäisenä kaikkea itse tajua.

Meni aika kauan ymmärtäessä esimerkiksi, että en olekaan huono juoksija (liikuntatuntien 1500m testeissä aina vikojen joukossa), en vain ollut tottunut sellaiseen liikkeeseen. Nykyään juoksen Cooperissa reilun 2000m ja vetelen 8-10km lenkkejä. En olisi silloin kouluaikoina ikinä uskonut.

[/quote]

Olen tästä jutellut lasteni opettajan kanssa kerran. Esim. cooperin testiä ei neuvota useinkaan, miten se kannattaa juosta. Lapset juoksee ensimäisen viiden minuutin aikana itsensä maitohapoille. Toinen moka toistuu joka hiton vuosi. Keskiviikkona opettaja juoksuttaa lapsille kovan lenkin rataa ympäri täysillä. Mennään maksimihapenottokyvyille, että paukkuu. Perjantaihin mennessä pitäisi olla palautunut ja juosta cooper.

Eli ei näin. Ei samalle viikolle edes vk-lenkkiä, kun on cooperin testi. Koulussa ei edes opeteta pk-lenkkeilyä ja pohjakunnon rakentamista. Koko ajan juostaan täysillä intervallityyppistä lenkkiä tai sitten vk-lenkkiä. Cooperia ei juosta niin, että aloitetaan täysillä ja sitten loppua kohden hyytyy ja ei enää lopussa jakseta. Itse valmistin oman nuoren juoksemaan cooperin kiihtyvänä loppuun ja tulos oli hyvä. Nyt mennään niin, että alku juostaan täysillä ja lopussa kävellään, kun paukut loppui kesken ja tulos on huono ja opettaja haukkuu päälle.

Kyseinen opettaja, kenen kanssa keskustelin juoksusta, teilasi kaikki perussäännöt. Ihmettelin hänelle, että eikö hänellä liikunnanopettajana ole todellakaan edes perustietoa juoksusta. Lisää peruskestävyyslenkkejä ja pitkänmatkanjuoksua. Nykyään juostaan ihan liikaa pikajuoksutyyppistä juoksua koulussa. Sen takia moni luulee olevansa huono juoksussa, koska kukaan ei ole heille kertonut, että ei kylmiltään kukaan ole hyvä sadan metrin juoksija. Siihenkin pitää ensin treenata peruskestävyysvauhdilla ja sitten siihen päälle haetaan vasta vauhti.

[/quote]

Mielenkiintoista. Herää taas kysymys, mitä siellä liikuntatieteellisessä oikein tehdään, kun ne eivät osaa opettaa näitä asioita lapsille, ja kertoa.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 12:27"]

Oi miten inhosin liikuntatunteja ala-asteella ja vielä yläasteella ja lukiossakin :( Se nöyryyttävä joukkuejako jossa valittiin aina toka vikana tai vikana joukkueseen. En ollut nopea juoksemaan, hiihtäminen verenmaku suussa oli kamalaa pallopelitkin oli niin ja näin. Pesiksessä olin kohtuuhyvä, mutta koskaan ei valittu siinä(kään) lajissa joukkueeseen ekojen joukossa koska se huonon leima oli otsassa muista lajeista.

Harrastin kyllä ratsastusta ja olin kova uimari, mutta siitä viis. muistan kun yläasteella vai lukiossa oli joku uintikisa ja olisin takuulla ollut luokkamme kovimpia uimareita, mutta joukkueeseen en tietenkään päässyt mukaan ( olisi ollut kiva että olisi järjestetty edes joku karsinta eikä automaattisesti otettu niitä liikunnallisimpia tyttöjä joukkueeseen, olisin takuulla pessyt melkein kaikki )

Aikuisena olen löytänyt hiihdon ja juoksemisen ilon ( lajit joita inhosin yli kaiken pienenä ) ja joskus parikymppisenä uin 2 km aikaan 45 minsaa, taisi olla aika kova aika kuntouimarille...

Toivottavasti omien lasten kohdalla tuo natsimeininki olisi vähän lieventynyt ( vanhempi on vasta eskarissa niin en tiedä millaista koululiikunta tänä päivänä on ) mutta näiden kirjoitusten perusteella ei taida niin olla :(

[/quote]

Yleensä kukaan ei ole huono juoksussa tai hiihdossa. Kyse on vain siitä, että juoksutetaan väärin ja liian kovaa verenmaku suussa. Cooperintestistäkin jää kaikille painajaismaiset muistot siksi, että sitä ei neuvota, miten se juostaan.

Sinä olet oppinut nauttimaan kummastakin lajista, kun olet tajunnut, että et lähde lenkille ja juokse täysillä. Et lähde hiihtämään ja heti hiihdä täysillä. Juokset ja hiihdät 80% määrästä jopa parikymmentä lyöntiä alle aerobisen kynnyksen ja silloin kestävyys kehittyykin kohisten ja liikunta on nautinnollista. 20% vain kovempaa.

Tätä ei koulussa opeteta ja siksi juoksu ja hiihto on monelle tuskaa, koska jokainen liikuntatunti on periaatteessa testaus, missä pitää mennä täysillä. Jos juokset peruslenkkivauhtia, niin opettaja on heti huutamassa, että vauhtia lisää, eipä laiskotella siellä. Tämä on väärin.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 12:11"]

Olisithan itsekin voinut tuoda sisäliikuntakengät (lenkkarit) koripallotunnille.

[/quote]

Ulkolenkkareita ei liikuntasaliin saanut viedä ja sisäpelikengät (käytetyt) sain vasta yläasteelle, kun jalkani ei enää kasvanut (olimme köyhiä). Ei meillä ala-asteella ollut sisäpelikenkiä kuin niillä harvoilla, jotka harrastivat jotain urheilulajia, ja he sitten marssivat surutta meidän muiden yli.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:56"]

Kokemusta on omilta liikuntatunneilta vuodelta nakki. Inhosin pallopelejä, ja inhoan niitä edelleen. Syytönhän se pallo siihen varmaan on, mutta samaa ei voi sanoa luokkakavereista, jotka valitsivat joukkueisiin aina viimeisenä, haukkuivat onnettomaksi ja surkeaksi suureen ääneen, kun ei saanut sitä perkeleen palloa kiinni, ja opettaja hymyili vieressä. Kukaan, ei kukaan eikä missään tilanteessa kannustanut yrittämään tai edes kehunut aidosti, kun joskus onnistuin. Silloin ivallisesti todettiin, että kattokaa! se sai vahingossa kiinni, surkea. Tätä se oli joka liikuntatunti, paitsi sitten kun mentin hiihtämään. Pesin siinä lajissa koko porukan, ja kirkkaasti, useat isommatkin. Liikuntanumerossa se ei kuitenkaan näkynyt mitenkään. Toivottavasti enää ei sallita moista käytöstä oppitunnilla...

[/quote]

Kyllähän se oli se opettaja, joka tuon mahdollisti. Muut lapset vaan käytti tilannetta hyväkseen.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 20:00"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:45"]

On. Koulun liikuntatunnit tappoi kaiken innostuksen liikuntaan vuosikausiksi. Ja olisin ollut lahjakas uimari ja olin jo hyvä tenniksessä junnuna.

[/quote]ehkä se olikin sosialismi-Suomen tarkoituskin? Tappaa lahjakkuus ja tasapäistää.

[/quote]

No, sehän aloitettiin jo "kultaisella" 70-luvulla. Oikein tuulta purjeisiin se sai, kun siirryttiin kansakoulusta uuteen ja uljaaseen peruskoulu -systeemiin ja mikään ei ole sen jälkeen muuttunut. Maailma muuttuu ja ihmiset, mutta ei suomalainen peruskoulu. Oppilaat voi huonosti sukupolvesta toiseen. Peruskouluun pitää saada enemmän valinnaisia ja kaikenmaailman pakot pitää lopettaa. Rahasta tai mielestäni lähinnä tahdosta kaikki on kiinni. Opettajat vetoaa aina opetussuunnitelmaan. Kun ei mitään muuta keksitä argumentoida niin vedetään se kuuluisa kortti, "mutta kun opetussuunnitelma sanoo näin". Ihan tuntuu olevan aivottomia kanoja kaikki opettajat, joita oppilaat ei oikeasti kiinnosta vain oma asema ja status koulun henkilöstön nokkimisjärjestyksessä, ainakin Pornaisissa.

Suuri kysymys kuuluukin, millainen malli olisi toimiva, jotta jokainen lapsi kuitenkin liikkuisi terveyssuositusten mukaisen määrän ja välttyisiin tulevaisuuden "lihavuusepidemialta" Suomessa. Minusta koululiikuntaa ei voida poistaa, koska osa lapsista ei saa mallia kotoa. Sama pätee myös kotitalouteen.

Virkistävä kävely pari kertaa viikossa vaikka sauvojen kanssa voisi olla toimiva idea, mutta koululiikunnan tarkoitus on myös opettaa ja auttaa vaikkapa löytämään juuri se itselle mielenkiintoinen laji. Tuossa joku kommentoi, ettei ole tarvinnut jalkapallon tms. sääntöjä ikinä elämässään. Tuo puhe kuulosti lähinnä teinin marinalta derivoinnista. Esimerkiksi yliopistolla ja työelämässä olen  törmännyt tilanteisiin, joissa on hyötyä osata alkeita eri lajeista. Kun on asunut hetken Etelä-Euroopassa, yhtäkkiä jalkapalloa seurataan, ruoditaan ja pelataan kaikkialla.

Miten sinä ratkaisisit tämän ongelman ottaen huomioon, että noin puolia oppilaista ei juuri tämä ja tämä laji tai liikunta ylipäätään kiinnosta? Liikuttava kuitenkin olisi jo terveyden kannalta.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 14:22"]

Suuri kysymys kuuluukin, millainen malli olisi toimiva, jotta jokainen lapsi kuitenkin liikkuisi terveyssuositusten mukaisen määrän ja välttyisiin tulevaisuuden "lihavuusepidemialta" Suomessa. Minusta koululiikuntaa ei voida poistaa, koska osa lapsista ei saa mallia kotoa. Sama pätee myös kotitalouteen.

Virkistävä kävely pari kertaa viikossa vaikka sauvojen kanssa voisi olla toimiva idea, mutta koululiikunnan tarkoitus on myös opettaa ja auttaa vaikkapa löytämään juuri se itselle mielenkiintoinen laji. Tuossa joku kommentoi, ettei ole tarvinnut jalkapallon tms. sääntöjä ikinä elämässään. Tuo puhe kuulosti lähinnä teinin marinalta derivoinnista. Esimerkiksi yliopistolla ja työelämässä olen  törmännyt tilanteisiin, joissa on hyötyä osata alkeita eri lajeista. Kun on asunut hetken Etelä-Euroopassa, yhtäkkiä jalkapalloa seurataan, ruoditaan ja pelataan kaikkialla.

Miten sinä ratkaisisit tämän ongelman ottaen huomioon, että noin puolia oppilaista ei juuri tämä ja tämä laji tai liikunta ylipäätään kiinnosta? Liikuttava kuitenkin olisi jo terveyden kannalta.

[/quote]

Liikunnan pitää lähteä ilon, kokeilun ja mieluisan lajin löytämisen kautta. Ekalla ja tokalla voitaisiin liikunnassa harrastaa pihapelejä ja harjoitella tätä kautta hyvää ryhmähenkeä ja toisen huomioonottamista oikealla kannustamisella. Liikuntatunnit voitaisiin yhdistää metsäretkiin, pyöräilyretkiin ja muihin retkiin ja esim. suunnistusta voidaan harjoitella vaikkapa koulun pihalla leikin varjolla. Liikuntatunti ei olisi erikseen se liikuntatunti vaan nimenomaan ryhmäytymistä, retkeilyä, taukojumppaa.

3.-6. luokan liikunta lähtisi lajiesittelyistä. Tähän tarvittaisiin kunnan/kaupungin urheiluseurojen apua. Harva alakoulun opettaja on hyvä kaikissa lajeissa, joten urheiluseurat voisivat tulla esittelemään omaa lajiaan esim. viikoksi kerrallaan, ja lajia jo harrastavat toimivat apuopettajina ja tuomareina mutta eivät muodostaisi sitä aktiivista pelaajajoukkoa, koska muilta loppuisi into siihen. Opettajan tehtävä olisi seurata ryhmädynamiikkaa ja varmistaa, ettei tule vääränlaista kuittailua, ilkeilyä tai ylimielisiä kommentteja ja hyvästä kannustamisesta puhuttaisiin myös muilla oppitunneilla. Urheiluseurat hyötyisivät näistä viikon jaksoista, koska aina joku innostuu lajista ja haluaa alkaa sitä harrastaa koulun ulkopuolellakin. Tässä vaiheessa opetettaisiin alkuverryttelyn ja loppuevenyttelyn merkitykset. Koulussa voitaisiin näiden lajien välissä (esim. viikko jokin lajiesittely, viikko omaa liikuntaa) pyöräillä, leikkiä pihaleikkejä, suunnistaa leikinomaisesti ilman kilpailua jne. Tärkeintä olisi liikkua ja löytää se itselleen mieluisin laji liikkua.

Yläasteelle tullessa joukkuepelit olisivat mielestäni ainoastaan valinnaisaineilla valittavia. Liikutalajien valinnaisuus olisi mielestäni tässä vaiheessa erityisen tärkeää. Jokaiselle tunnille voitaisiin muodostaa useampi ryhmä ja tärkeänä vain liikkua iloisesti. Joku ryhmä voisi sauvakävellä, toinen pelata norsupalloa ja kolmas pyöräsuunnistaa. Tärkeää olisi, että joukkuelajeja ei olisi pakko tunneilla harrastaa koska niitä on kokeiltu jo alakoulussa ja niitä voi sitten harrastaa koulun ulkopuolella. Yläkoulun puolella voitaisiin tutustua yksilölajeihin niin että matkataan kunnan urheilukeskukseen ja halukkaat voivat kokeilla tennistä, squashia, sulkapalloa ja ne loput vaikkapa kuntosalia. Jokaisella tunnilla siis mahdollisuus tehdä jotain vaihtoehtoista kuin osallistua siihen ryppyotsaiseen jalkapalloon ja pelätä paljon lajia harrastaneiden potkuja. Ei siinä ole mitään järkeä kenenkään kannalta.

Muistan erään parhaimman liikuntatunnin, kun opettaja pyysi niitä viittaamaan, jotka haluavat pelata ihan kunnollista koripalloa. Sinne menivät ne huutajat ja karjujat ja pelin tosissaan ottavat. Sitten meitä jäi 10 oppilasta salin toiseen päähän ja opettaja jakoi meidät kahteen ryhmään: omaan ryhmääni tuli kolme kaveriani ja me pelasimme koripalloa 2 vastaan 2 ja vieressä pelattiin 3 vastaan 3. Säännöillä ei ollut väliä, iloittiin vastustajienkin koreista ja kun ei enää innostanut, niin opettaja kehotti yrittämään koreja ja syöttämään toisillemme omaan tahtiin. Ei tullut ivaa eikä pilkkaa ja vaikka se meidän pelaaminen ei ehkä ollut ihan oikeaa koripalloa, niin hetken kyllä tunnettiin kaikki jopa iloa jostain joukkuelajista.

Liikuntatunnit pitäisi rakentaa niin, että jokainen kokee siinä onnistumista eikä tarvitse pelätä epäonnistumista tai tuntea huonommuutta. Siksi lajeja pitäisi olla useampia ja aina mahdollisuus pienempään ryhmään/yksilösuorittamiseen. Lisäksi liikuntaa pitäisi saada valita lajien mukaan esim. valinnaisaineena voisi olla pallopelit, sauvakävely/juoksu, kuntosali jne. ja osan tunneista voisi korvata esim. vapaa-ajalla tehdyllä liikunnalla (jos käy kuntosalilla viisi kertaa viikossa, niin on aika turha käydä kuntosalilla vielä koulunkin kanssa). Uiminenkin voisi olla helpompi suorittaa silloin kun ne naurajat ja pilkkaajat eivät ole paikalla. Uimavalvojalta voi pyytää siitä vaikkapa leiman liikuntakirjaan.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:51"]

Naurettavinta on että vielä lukiossakin on pakkoliikuntaa

[/quote]ja amiskassa

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:44"]Koululiikunta tappaa liikunnan ilon kaikilta. Näin se vaan menee, sukupolvesta toiseen.  [/quote] Liikunnan pitäisi kyllä olla vapaaehtoista

[/quote]Niin pitäisi ja on väärin että siitä annetaan numero arvosana, ei kaikki ole hyviä esim. jalkapallossa vaikka kuinka harjoittelisi. Parempi olisi merkitä liikunta suoritetuksi jolloin se näkyy todistuksessa S:nä.

Juuri yhtenä aamuna ihmettelin lenkillä ollessani, kun läheisen koulunpihassa hiekkakentällä alakouluikäisten poikien liikuntatunti menossa. Siellä nuorehko miesopettaja laittoi aina neljä poikaa riviin ja kilpaa juoksemaan. Kisan jälkeen tää opettaja kailotti kovaan ääneen, kuka oli paras ja kuka huonoin. Sääliks kävi, kun yhdessäkn porulassa kolme poikaa oli hoikkia ja urheilillisen olosia ja yksi poika oli sellanen perus vähän lapsenpyöreä ja hän oli selvästimuita hitaampi. Muut kakarat alotti heti ilkkumisen, johon opettaja ei puuttunut kuin toteamalla, että: "joo, Peetu oli hitain". Huh huh kyl mun mielestä liikkatunneilla pitäisi korostaa liikunnasta nauttimista ja sitä, että parhaansa tekeminen riittää eikä aina tota kilpailua..

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 14:22"]

Suuri kysymys kuuluukin, millainen malli olisi toimiva, jotta jokainen lapsi kuitenkin liikkuisi terveyssuositusten mukaisen määrän ja välttyisiin tulevaisuuden "lihavuusepidemialta" Suomessa. Minusta koululiikuntaa ei voida poistaa, koska osa lapsista ei saa mallia kotoa. Sama pätee myös kotitalouteen.

Virkistävä kävely pari kertaa viikossa vaikka sauvojen kanssa voisi olla toimiva idea, mutta koululiikunnan tarkoitus on myös opettaa ja auttaa vaikkapa löytämään juuri se itselle mielenkiintoinen laji. Tuossa joku kommentoi, ettei ole tarvinnut jalkapallon tms. sääntöjä ikinä elämässään. Tuo puhe kuulosti lähinnä teinin marinalta derivoinnista. Esimerkiksi yliopistolla ja työelämässä olen  törmännyt tilanteisiin, joissa on hyötyä osata alkeita eri lajeista. Kun on asunut hetken Etelä-Euroopassa, yhtäkkiä jalkapalloa seurataan, ruoditaan ja pelataan kaikkialla.

Miten sinä ratkaisisit tämän ongelman ottaen huomioon, että noin puolia oppilaista ei juuri tämä ja tämä laji tai liikunta ylipäätään kiinnosta? Liikuttava kuitenkin olisi jo terveyden kannalta.

[/quote]Mistä ihmeen tulevaisuuden lihavuusepidemiasta sinä puhut? se on jo täällä, katso ympärillesi kun kävelet kadulla. Lihavuuteen ei auta liikunnan harrastaminen pari kertaa viikossa etenkään jos liikunta koetaan vastemieliseksi. Jos laihtua haluaa liikunnan avulla sitä joutuu harrastamaan päivittäin useamman tunnin. Jos halutaan että kansa pysyy laihana, olisi hyvä opettaa terveellisiä elämäntapoja ja kalorioppi! kuinka paljon voi syödä ennen kuin alkaa lihomaan ja myös ruokien kaloripitoisuuksien käymistä läpi ja myös se kuinka paljon pitää liikkua kuluttaakseen esim. syödyn munkin kalorit.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 15:06"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:44"]Koululiikunta tappaa liikunnan ilon kaikilta. Näin se vaan menee, sukupolvesta toiseen.  [/quote] Liikunnan pitäisi kyllä olla vapaaehtoista

[/quote]Niin pitäisi ja on väärin että siitä annetaan numero arvosana, ei kaikki ole hyviä esim. jalkapallossa vaikka kuinka harjoittelisi. Parempi olisi merkitä liikunta suoritetuksi jolloin se näkyy todistuksessa S:nä.

[/quote]

Kaikki eivät ole hyviä kielissä, kemiassa tai matematiikassakaan harjoittelusta huolimatta ja silti näille aineille annetaan arvosana. Kielikorvaa esimerkiksi on hyvin vaikea harjoittaa, jos prepositiot eivät vain mene oikein.

Itselle jäänyt mieleen kouluajoilta juuri nuo pelit ahdistavina. Aina se oli niin että porukan päällepäsmärit pelasivat, muut hengailivat mukana ja saivat raivon niskaansa jos eivät pallon livahtaessa rääväsuilta olleetkaan paikalla ottamassa sitä vastaan. Rauhallisemmille palloa ei koskaan muuten syötetty. Koripallossa sai aina varoa varpaitaan ettei tuplasti painavammat runnoneet ym.

On se kumma että parhaat muistot liikuntatunneilta on niitä, kun tehtiin äärimmäisen harvoin jotain josta luokan kingit eivät pitäneet koska eivät olleet siinä hyviä. Siinä sai varmaan sitä tunnetta mitä liikunta voi olla ja että siitä voi saada onnistumisen elämyksiä kun kukaan ei ole ylivoimainen ja dominoi kaikkea.

Harmi, ringette, suunnistus, sulkapallo, tennis... nämä jäivät ihan paitsioon jonkun pesäpallon tieltä. Pesäpallossa sait lyödä ehkä kolme kertaa kahden tunnin aikana ja lopun aikaa seisoit takakentällä jonne pallo lensi harvoin ja jos lensi niin ei ollut painetta saada koppia.

Oma lukunsa oli pukuhuonekäyttäytyminen. Siellä kingit päättivät ettei suihkussa käydä ja ne jotka olisivat halunneet käydä, haukuttiin lyttyyn. Itsensäpaljastajiksi, lesboiksi, toisten tuijottajiksi ym. Käy siinä sitten.

Kuulostaa tutulta. Onko se sitä samaa vieläkin, ihan kuin omassa lapsuudessani. Koululiikuntakin on parhaimmillaan, hauskaa, yhteistä tekemistä mutta pahimmillaan kiusaamista. Joku valitaan viimeiseksi, jos epäonnistuu niin haukutaan, sitä haukkumista  ja solvaamista jatkuu ja jatkuu ja se saa lapsen olon epäonnistuneeksi ja toivottomaksi. "On voitettava tai muuten on luuseri" -asenne koululiikunnassa vallii yhä. Mistä se oikeastaan kumpuaa edes? Miksi on niin vaikea tsempata ja olla yhtä sen sijaan että syrjii ja solvaa epäonnistumista? Sehän liää sitä epäonnistumista ja vihaa koko liikuntaa kohtaan, sen sijaan jos jokainen tsemppaisi toisiaan hyvällä mielellä, siitä tulisi mukavaa ja tulisi enemmän onnistumisiakin sitä myötä. Miksi ihminen ei tässä suhteessa muutu? Miksi ollaan niin kilpailuhenkisiä ja lähdetään lähes aina sen negatiivisen kautta lähestymään ongelmia? Missä muutos?  Ihminenhän tutkitusti tsemppaa ja pärjää paremmin positiivisessa ympäristössä. 

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 12:22"]

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 12:00"]

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 10:06"]

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 07:05"]

Miksi huutovalinnassa eivät huonommat pääse koskaan valitsemaan, kysyi joku. Minäpä kerron: huonommilla ei ole mitään hajua siitä, miten saadaan aikaan hyvä joukkue. He valitsevat yleensä omat parhaat kaverinsa ensimmäiseksi. Jos toisen valitsijan kaveri sattuu olemaan hyvä ja neuvoo huutajaa valitsemaan parhaat pelaajat ja toinen jatkaa edelleen valitsemalla kavereitaan, tulee erittäin epätasaiset joukkueet.

Tämä taisikin olla ainoa tai ainakin yksi harvoista kerroista, jolloin minun tunnillani valittiin huutojoukkueet. Kumpi teistä on muuten parempi: kaksi parasta ovat eri joukkueissa ( vaikka huutamassa) vai se, että ne kaksi joutuvat pelaamaan kahdestaan kaikkia muita vastaan? Tätä oma lapseni piti erittäin epäoikeudenmukaisena, ja oli muuten pätevä se liikunnanopettaja, joka tämän tempun teki. Ja antoi sitten sen 7 hyvälle liikkujalle, ilmeisesti ns. pärstäkertoimen perusteella, kun oppilasta eivät selvästi hänen temppunsa miellyttäneet.

[/quote]

[/quote]

Eivät valinneet siinä koulussa parhaita pelaajia vaan kaverinsa. Asenneongelma ehkä, että en tee samaa virhettä toista kertaa. Tiedän kyllä, että toisessa  koulussa ja luokassa tämäkin valinta voisi toimia, mutta miksi ottaa riski, kun on parempiakin tapoja tehdä hyvät - vaikka ei tasaveroiset - joukkueet.

Tiedätte varmaan, että joukkuepelin vahvuus on pelaaminen joukkueena yhdessä,  eikä yksi tai useampikaan hyvä yksin pelaava pelaaja voita sellaista. Tiimityötäkin olisi hyvä oppia koulussa ja joukkuepelit olisi yksi hyvä tapa. 

Ei ole ihan helppoa estää jotain vahvaa yksilöä dominoimasta koko peliä varsinkaan silloin, kun hän on siinä vielä oikein hyvä. Yksi keino on sijoittaa hänet sellaiseen paikkaan, että on pakko antaa muillekin tilaisuus, eli aggressiivinen maalintekijä puolustukseen ja kielto tulla keskiviivan toiselle puolelle.

[/quote]

Ole nyt jo hiljaa. Pointti on se, että ei ole väliä, tai pitäisi olla aikuisille kuka voittaa, koska on selviö että joku pelaa vapaa-ajalla ja toinen ei.

siksi kaikki kukkoiluyriitykset pitäisi torpedoida kovalla kädellä mutta liikunnanopettajat eivät tee niin.

Tämän vuoksi voisi harrastaa liikkkatunnilla ihan leikkejä ja metsässä samoilua alakouluajan ja yläkoulussa coperin testejä ja yleisurheilua ja voimistelua ja tanssia ja ehkä ehkä pelejä myös, ehkä tuon ikäiset jo tajuavat että ei ole väliä voittajalla ja häviäjällä.

[/quote]

Onko sinusta "kukkoilua", jos paljon pelaava taitaja ei syöksy itse pallon perään vaan huutaa sille palloa pelkäävälle "ota sinä ja syötä tänne" vaikka tietää, että pallo menee täsmälleen mihin tahansa?  Ei joukkueessa pelaaminen ole edes kilpailemista, sillä tasaveroisten joukkueiden pelissä maalien laskeminenkin saattaa unohtua, kun ei sillä ole väliä, oliko toisella vaiko toiselle yksi tai kaksi maalia enemmän.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että eräät meistä eivät millään halua käsittää sitä, että liikunta voi olla jollakin tavalla hyödyllinen oppiaine, kunhan se toteutetaan oikein. Tekniikkaa pitäisi osata opettaa, mutta miten, jos ei opettaja itsekään ole koskaan oppinut kunnolla? Liikunnanopettajien pitäisi hallita tekniikka, mutta luokanopettajien tunneilla pääpaino pitäisi olla enemmän leikillä ja liikunnan ilolla.

Kyllä meillä huonoimmat osasivat valita aina ne parhaat ensin. Kuka tahansa oli valitsemassa, osasi valita parhaan ja sen jälkeenpä sitten niistä keskinkertaisista paras auttoi valitsemaan. Sinulla on asenneongelma, oletko kokeillut kertaakaan, tai ehkä kerran? Jos toinen joukkue onkin reilusti huonompi, mitä sitten? Juuri tuo se ongelma on, että pitää voittaa, eikä oppia. Liikuntatunti on monessa koulussa ainoa tunti, missä ei opeteta mitään! 

Mitä pahaa kilpaurheilussa on , jos ei kuitenkaan ole mitään väliä sillä, kuka voittaa ja kuka häviää? Kilpailuhenkiset osallistuvat aina täysillä, toiset taas vain osallistuvat eivätkä piittaa vähääkään siitä, että ovat jääneet voittajalle 15 minuuttia. Minä tiedän, kun olen se joka hävisi. Siihen kilpailuun osallistuminen osoitti enemmän huumorintajua kuin kilpailuhenkisyyttä ainakin minulta.

Cooperintestiä en muuten enää juokse vähäisestä maksustakaan. Paras tulokseni siinä on 3 minuuttia.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 15:28"]

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 15:06"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:44"]Koululiikunta tappaa liikunnan ilon kaikilta. Näin se vaan menee, sukupolvesta toiseen.  [/quote] Liikunnan pitäisi kyllä olla vapaaehtoista

[/quote]Niin pitäisi ja on väärin että siitä annetaan numero arvosana, ei kaikki ole hyviä esim. jalkapallossa vaikka kuinka harjoittelisi. Parempi olisi merkitä liikunta suoritetuksi jolloin se näkyy todistuksessa S:nä.

[/quote]

Kaikki eivät ole hyviä kielissä, kemiassa tai matematiikassakaan harjoittelusta huolimatta ja silti näille aineille annetaan arvosana. Kielikorvaa esimerkiksi on hyvin vaikea harjoittaa, jos prepositiot eivät vain mene oikein.

[/quote]

Huutonaurua tähän boldattuun kommenttiin. Millä tavalla "kielikorva" on yhteydessä virheettömään kielioppiin? Näistä arvosanoista mutkuttavista harva muuten näköjään tajuaa, miten monilla tavoilla liikunta ja sen arviointikäytännöt eroavat käytännössä kaikista muista kouluaineista. Ytimessä on oppilaan fyysisen suorituskyvyn ja sen rajojen arviointi, mikä menee aivan eri tavalla henkilökohtaiselle alueelle kuin esim. matemaattisten taitojen suhteen. Näissä keskusteluketjuissa toistuvat kerta toisensa jälkeen kokemukset nöyryyttämisestä ja luokansisäisen nokkimisjärjestyksen ilmaisemista/uusintamisesta liikuntatunneilla. Pakkoriisuutuminen ja -suihkut tilassa, jossa ei ole mitään yksityisyyttä, herkässä iässä jolloin keho muuttuu (ja eri oppilaat ovat hyvin eri vaiheissa kehityksessään); pakonomainen kilpailuhenkisyys; "liikunnallisesti heikompien" oppilaiden julkinen ja tietoinen nöyryyttäminen, mikä menee helposti fyysiseen halventamiseen (tehdään selväksi eri tavoin, kuinka oppilaan keho on "vääränlainen": liian hintelä, liian paksu, liian hidas, liian jäykkä jne.); urheilulajien tekniikkaopetuksen puute, mikä suosii lajia vapaa-ajalla harrastavia jne jne.

Kopsaan tähän kommenttini eräästä aiemmasta koululiikuntaa käsitelleestä ketjusta, minkä avulla ehkä "ei kaikki voi olla matikassakaan hyviä" -inttäjät saattavat tajuta jotain oleellista:

 - -

Kyllä näiden sosiaalisten taitojen, ryhmässä toimimisen ja pettymysten sietämisen opetus pitäisi laajentaa lukuaineiden opetukseen. Matikantunnitkin menisivät kivasti samalla kaavalla kuin liikuntatunnit:

Opettaja:  - Tänään lasketaan toisen asteen yhtälöitä. Mä näytän teille malliksi liitutaululla, miten niitä lasketaan, ja sitten lähdetään tekemään harjoituksia joukkueittain. *Riipustaa taululle parit yhtälöt, luokka kopioi vihkoihin ja yrittää tajuta, mistä on kysymys*

*Viiden minuutin "perehdytyksen" kuluttua* - Tehdään joukkueet ja tulette yksi kerrallaan laskemaan kirjassa olevat harjoitukset taululle aikaa vastaan. Oikein menneistä laskuista tulee plussaa, väärin menneistä miinuspiste joukkueelle. Otetaan kunujako, tulkaas Saara ja Ninnu tänne luokan eteen.

*Saara ja Ninnu valitsevat vuorotellen oppilaita joukkueisiinsa. Koska matematiikkaa opiskellaan joka tunnilla tekemällä laskuharjoituksia muiden edessä liitutaululla, jokaisen matikankyvyt ja koenumerot ovat hyvin tiedossa. Viimeisiksi jaossa jäävien suhteen on aina hermoilua - kumpi joutuu ottamaan matikkajoukkueeseensa ne sääliviitosilla kursseista selviävät?*

- Ääh, Saku oli meidän joukkueessa eilen. Sun vuoro ottaa se teille, mä otan tänään vaikka Jannen.

- *huokaus* Okei, mut luku ei mee tasan. Otat sit kans Viltsun.

Opettaja: - Okei! Joukkueet on valmiina ja järjestys selvillä. Täähän on teille jo tuttua: yksi kerrallaan taululle laskemaan, tehtävien selvittämiseen aikaa viistoista minuuttia ja sitten lasketaan pisteet. Valmiina - NYT!

*Kirjassa olevat tehtävät vaikeutuvat asteittain, joten joukkueiden huonoimmat matikkaluuserit saavat aloittaa. Saku ja Janne kävelevät vaivautuneina liitutaululle muiden joukkueiden "kannustaessa" ja "opastaessa".*

- Liikettä nyt! Kello käy! Aloita siitä x:stä äläkä y:stä!

- Ei siihen tuu pilkkua! Jätä kesken jos et osaa! Tomppa seuraavaks taululle, hop hop!

*Viisitoista minuuttia on kulunut ja opettaja puhaltaa pilliin.*

Opettaja: - AIKA! Liidut alas, katotaas miten meni! Joo-o, tossa on virhe... ja tossa... Samin pitäis kyllä opetella tätä vielä, ei ihan plussalaskutkaan ole hallussa... Saaralla meni taas tosi hienosti... Ai mut tossa onkin Jannella käynyt sekaannus, kyllä nyt Ninnun joukkue menee pisteellä ohi! Mut hyvä matsi oli, jatketaan taas huomenna niistä vähän vaikeammista laskuista!

Mikään ei estä soveltamasta liikunnan opetusmetodeja yhtä hyvin kaikkiin reaaliaineisiin. Kuvikseenkin saataisiin kivasti kannustavuutta, kun tunneilla piirrettäisiin kilpaa joukkueittain ja yksi toista vastaan! Ehkä sellainen lähestymistapa opettaisi niitä laiskoja tikku-ukonpiirtelijöitäkin suhtautumaan vähän reippaammin kuvataiteellisten kykyjensä kehittämiseen ja motivoisi harjoittelemaan ihan vapaa-ajallakin. Ties vaikka jonain päivänä valittaisiin kuvisjoukkueeseen vasta toiseksi viimeisenä, kun on ensin oppinut piirtämään perspektiivin oikein huolellisesti.

Tarkoitin, että pilkkaamaasi kielikorvaa voi harjoittaa kuuntelemalla vierasperäistä musiikka ja katselemalla elokuvia ilman tekstejä aivan kuten liikunnassa voi kehittyä käymällä lenkillä ja kuntosalilla. Nämä ovat kuitenki hyvin hitaita ja pitkän juoksun tavoitteita.

Muistan hyvin matikantunnit, joissa 5 min perehdytyksen jälkeen oppilaat saivat aloittaa tehtävien teon. Ne joille ei mennyt jakeluun (1/4 luokasta) viittasivat opettajan kehoituksesta ja saivat lisäopetusta. Parhaimmat saivat itsekseen mennä tarkastamaan lasketut tehtävät luokan eteen tehtäväkirjasta ja siirtyä lisätehtäviin. Usein myös tarkkailtiin "kuka sai vihon täyteen ja uuden tilalle". Näin ollen kyllä oli selvillä hyvät ja huonot myös matematiikan tunnilla. Tähän päälle varsinainen matematiikkakilpailu ja sen karsinnat. Karsintoihin oli pakko osallistua.