Lue keskustelun säännöt.
koululiikunta tuhosi tyttäreni liikunnanilon
01.09.2015 |
Tyttö nelosluokalla, aina ollut innokas urheilija. Etenkin jalkapallo ja pesis ovat tytön mielestä kivoja, molempia harrastanutkin.
Ei tietenkään ole kaikessa hyvä (eihän meistä kukaan). Koulussa on useitakin lajeja jota ei osaa, mutta silti aina parhaansa yrittänyt ja osallistunut kunnolla. Kuitenkin muut lapset ja opettajan asenne ovat pilanneet liikuntailon kokonaan. Ei halua enää mennä harkkoihin tai pelata mitään, tuntee olevansa huono liikunnassa. En nyt enempää ala asiaa avaamaan, mutta tunnen muitakin tapauksia joiden kohdalla koululiikunta aiheuttanut semmoisen huonommuudentunteen että minkäänlaista liikuntaa ei enää tee mieli kokeilla. Onko teillä vastaavia kokemuksia?
Kommentit (257)
Mun kutosluokkalainen poikani ei ole kovin urheilullinen, liikkanro on 7. Liikkuu kuitenkin vapaa-aikanaan melko paljonkin, parkouria, judoa, golfia. Ei halua kilpailla. Pallopeleissä ei pärjää.
Pojan suurin haave on nostaa numero kasiin tai ysiin, on kysytty opelta mitä sen eteen pitäisi tehdä. "Osallistua, olla innokas, opetella", kuulemma. Poika teki tätä koko viime vuoden, oli kaikessa etunenässä, innolla, vaikkei olisi edes tykännyt saati pärjännyt.
Miten kävi numeron? Ei mitenkään, seiska on ja pysyy. Luokan futissankarit saa ysiä ja kymppiä vaikkeivät ole kiinnostuneita kuin omasta lajistaan.
Miten selitän pojalle tämän oikeudenmukaisuuden? Lapsi kysytä välillä melkein kyynel silmässä, että mitä vielä voi tehdä. Ope sanoo "enemmän", miten voi tehdä vielä enemmän kuin mihin pystyy? Miten voi koulussa olla arvosteltava oppiaine, mihin et voi itse vaikuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 19:03"]
Olen lukenut häpeäpersoonasta kirjoja (Ben Malisen) ja molemmissa kirjoissa on otettu esiin juuri se esimerkkien joukossa, miten julkinen nöyryyttäminen liikuntatunneilla, eli joukkueisiin aina viimeisenä valitseminen vertaisryhmässä, on yksi tapa mikä aiheuttaa häpeää ja pahimmillaan sisäistettynä vaikuttaa suhteellisen pysyvästi siihen miten yksilö ajattelee itsestään.
Joku voi oikeasti miettiä millaiseksi kuva itsestä liikkujana tai edes hyväksyttävänä vertaisryhmän jäsenenä muodostuu, jos viikoittain kolmen vuoden ajan tulee aina valituksi viimeisenä joukkueeseen. Tämä oli oma kokemus yläasteelta.
[/quote]
pitääpä lukea tuo kirja.
ei sitä silloin nuorena osannut ajatella rationaalisesti, siis sitä tilannetta kun jäi siihen viimeiseksi. se oli vain kauheaa. ja kyllä, se on jättänyt minuun pysyvät jäljet.
uskon, että huonolla liikunnanopetuksella on vaikutusta kansantalouteen. siis negatiivisella tavalla. kyllä se lisää syrjäytymistä, huonontaa ihmisten terveyttä, heikentään ihmisten sosiaalisia taitoja (ryhmästä ulos jättäminen ja nöyryyttäminen ei kehitä sosiaalisia taitoja). ja kun kaikki joutuu tähän koko kouluaikansa. tarttis siis todellakin tehdä tälle asialle jotain. tiedän, että on olemassa ihania liikunnanopettajia, jotka osaa tehdä tunneista miellyttäviä mahdollisimman monelle, mutta niitä on aivan liian vähän. liikaa on näitä omituisia, jotka ei sovellu opettajiksi alkuunkaan.
Meillä sai liikunnasta kympin tyttö, joka ei osannut ollenkaan luistella. Hän sai hiihtää luistelutunnit. Oli hyvä hiihtäjä, mutta sitä tasoa että valtakunnallisissa oli sijoilla 50+, koulun kisat toki voitti aina ja lähiseudulla joskus sai mitaleita. Sinänsä hän oli ok, hän ei ollut muille huutamassa ja oli muutenkin mukava. Mutta ei mene tasan arvostelu. Serkuillani pk-seudulla oli sellainen sääntö, että kympin sai vain jos harrasti jotain lajia maajoukkuetasolla. Muita ei sitten niinkään tarvinnut osata. Onko muissa lajeissa näin erikoisia perusteita, että olemalla yhdessä osa-alueessa hyvä saat kympin?
Hauska tuo esimerkki kuvaamataidosta.
Minä en varsinaisesti ollut muussa hyvä, kuin reaaliaineissa. Minulla vain sattui olemaan hyvä muisti ja hyvä näkömuisti. Olisikin ollut ihanaa, kun olisi saanut reaaliaineiden tunnilla valita omaan joukkueeseen parhaat ja kailottaa, että plääh, mää en kyllä haluu tota Tarua, kun se ei osaa mitään ja se on sen syy, jos me hävitään. Voi ei, pakkoko meidän on se ottaa, opeeeeeee, me ei haluta Tarua.
No nyt, kirjoita nopeampaa se vastaus, voi itku, kun sää oot tyhmä, etkö sää mitään otaa, opeeeee, toi Taru on niin tyhmä, se ei viitti varmaan lukea kotona kunnolla läksyjä, kun se ei muista taas sitä kuninkaan nimeä. Taru, sää oot niin läskiki, että sen näkee heti, että oot tyhmä.
Sitten mentäis porukalla suihkuun historian tunnin jälkeen ja me voitais kaikki mennä Tarun ympärille nauraan, kuinka sillä ei oo tissit vielä kasvaneet. Kun Taru yrittäisi jäädä pukkarin puolelle, ettei tule suihkuun, kävisi opettaja paketoimassa vielä koko loistojutun ja huutaisi Tarulle, että ET KAI SÄÄ NYT MEINAA HIKISENÄ MENNÄ TUNNILLE, SUIHKUUN NYT, KUN SÄÄ HAISET NIIN PAHALLE, ETTEI SUN KANS HALUU KUKAAN OLLA. EIKÖ SUA OO KOTONA OPETETTU PESEMÄÄN. Kun Taru sitten itku kurkussa tulisi sinne suihkuun, me räjähdettäis kaikki nauraan, että oot sää tyhmä ja läski ja sun takia me taas hävittiin historian tunnilla.
Kuinka kansantaloudelle hyödyllistä olisikin, jos lisättäisiin tällaisia reaalin tunteja. Kaikki olisivat aivan intopinkeänä niillä reaaliaineiden tunneilla ja harrastaisivat koulun loppumisen jälkeen reaaliaineiden lukemista todella motivoituneina ja innoissaan.
Ja kyllä, minä olin liikuntatunneilla se Taru.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua on. Kuka normaali ihminen haluaa mennä kahdeksi tunniksi viikossa kuuntelemaan kuinka ei osaa mitään ja kuinka toiset valittaa että onko toi pakko ottaa joukkueeseen? Opettaja vittuilee vieressä että yritä nyt ja kyllä tekis sullekin hyvää liikunta.
Koululiikunta pitäisi saada vapaaehtoiseksi, ne himoliikkujat voi sitten keskenään mennä haukkumaan kaikki huonot liikkuvat. Muut voisi keskittyä matematiikkaan, äidinkieleen ja kaikkeen muuhun jota minä ainakin pidän vielä elämässä tärkeämpinä kuin pesiksen pelaamista ja sitä kuinka hernepussi pysyy kädessä.
mitä me voidaan tehdä huonotasoiselle liikunnanopetukselle? moni opettaja haluaa käyttää huutojakoa, mutta siihen voisi tepsiä se, että se luokan kunun vanhempi soittaisi ja valittaisi. eli tähän täytyisi saada useampi vanhempi mukaan yhteiseen rintamaan, että liikunnanopetuksesta tulisi hyvätasoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liikunnan ohjaajat suurimmaksi osaa himourheilijoita/kuntoilijoita tjsp joilla ei elämässä muuta ole kuin urheiluhulluus.
[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 21:04"]
mitä me voidaan tehdä huonotasoiselle liikunnanopetukselle? moni opettaja haluaa käyttää huutojakoa, mutta siihen voisi tepsiä se, että se luokan kunun vanhempi soittaisi ja valittaisi. eli tähän täytyisi saada useampi vanhempi mukaan yhteiseen rintamaan, että liikunnanopetuksesta tulisi hyvätasoista.
[/quote]
No lähdetään ihan ensin siitä, ettei olla heti ensimmäisenä valitsemassa mitään joukkeita. Se ei ole se perimmäinen ongelma, vaikka onkin monelle traumoja aiheuttanut.
Tässä ketjussa on jo kerrottu moneen kertaan, mikä on vialla ja missä voisi parantaa, mutta ei vaan tunnu menevän perille.
Jospa ihan ensin suunniteltaisiin tunnit paremmin, niin että niissä olisi vaihtelua ja monipuolisuutta. Sitten opetaltaisiin liikkumaan oikein: lämmittely, liikunta, palauttavat venyttelyt. Pitäisi olla ihan pelkkää ohjattua venyttelyä, mikä on kaikkein tärkein. Pitäisi opetella tekniikka ja säännöt. Pelaaminen ja joukkuejaot eivät saa olla koko koululiikunnan idea, vika on siinä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohdin yhden asian. Olen kirjoittanut tähän viestiin muutaman viestin, mm. viestin nro 78. (eri ip, olen nyt ihan eri paikkakunnalla kuin aamulla, jos joku niitä näkee).
Kirjoitin tuossa viestissä, että olen liikunallinen, mutta yksilöurheilja. Se yksi kerta, kun lopulta sinne urheilukentälle mentiin. Minä olen harrastanut lenkkeilyä omaksi ilokseni ja huolimatta huonoudessa peleissä, olin hyväkuntoinen ja juoksemaan ihan hyvä. Kerran sitten mentiin sinne urheilukentälle ja otettiin aikaa. Kun sain todella hyvän ajan lyhyillä matkoilla, ope alkoi epäillä että kello on rikki ja että otin varmaan reilun varaslähdön, kun voitin niitä peleissä hyviä omassa juoksussani.
Kaikki liikunnanopettajani ovat aina olleet ilkeitä, aina liikunnanopettajat harvemmin muut. Alaasteella opettaja suorastaan kiusasi useaa oppilasta ja muutama oli suosikkeja. Näiden muiden "huonojen" kanssa, joskus päätettiin, että yritetään nyt ihan tosissaan olla aktiivisia ja innokkaita, mutta ei sillä ollut merkitystä, saimme vain haukkuja. Ei toki varmasti olut lahjakkaimmasta päästä, mutta eikai koululiikunnassa huippuurheilijoita tehdä vaan olen ymmärtänyt, että sen olisi tarkoitus tukea terveellisiä elämäntapoja ja innostaa liikkumaan. Minullekkin kävi päinvastoin, inhosin liikunnantunteja enkä halunnut harrastaa mitään, kun pelkäsin samanlaista syrjintää. Lukiossa jo uskalsin nauttia liikunnasta vapaa-ajalla, mutta myös lukion liikunnanopettaja oli samanlainen piikittelevä ja ilkeä. Joukkuelajeja en ole koskaan, varmaan pitkälti huonojen kokemuksien takia, harrastanut, mutta muuten tykkään liikkua.
En todellakaan ole ainut jolla on näitä kokemuksia ja sama meno taitaa siis vain jatkua... Harmittaa, kun liikunta oikeasti voisi olla kivaa, jos opettajat olisivat kannustavia ja liika kilpailuhenkisyys jätettäisiin niille, jotka kilpaurheilijaks tähtäävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
liikunnanopetus oli ala-asteella ok. yläasteella oli kaksi liikunnanopettajaa, näistä toinen oli ok, toinen ei.
mutta siis, kun liikunnanopettajissa on näitä huonompia. jos ja kun ongelmat ja parannusehdotukset ei mene kertomalla perille, voisiko joku joukkopainostus vaikuttaa asioihin? eli huonoja puolia pidettäisi esillä eri yhteyksissä ja kerrottaisi mikä olisi parempi tapa toimia. ehkä opettajien olisi sitten pakko muuttaa toimintatapojaan.
Ala-asteen parin ensimmäisen luokan ajan koululiikunta oli vielä ihan ok, koska se perustui enemmän ns. liikuntaleikkeihin. Aika pian kuitenkin leikki vaihtui jatkuvaan kilpailuun ja mittaamiseen: ei niin vähäpätöistä aktiviteettia, etteikö liikunnanope olisi saanut tehtyä siitä kilpailua. Jos sählymailalla lyötiin hernepusseja maaliin, niin sekin piti toteuttaa siten, että otettiin jako kahteen joukkueeseen ja sitten laskettiin, kumpi saa enemmän pusseja maaliin. Ja kuten kaikissa joukkuelajeissa, "kannustettiin" vieressä ja jälkeenpäin puitiin, miten se-ja-se oli taas niin huono että meidän joukkue hävisi. Tai joku juoksu-temppurata-systeemi - samalla tavalla taas kaksi joukkuetta toisiaan vastaan, joista nopeampi voitti. Joka ikinen vuosi oli pakolliset koko koulun yleisurheilukisat, maastojuoksukisat ja hiihtokisat. Olipa helvetin kannustavaa nähdä monta kertaa vuodessa oikein julkiselta ilmoitustaululta, miten tälläkin kertaa olin viiden huonoimman joukossa, oli laji mikä tahansa. Erikseen olivat vielä koko koulun liikuntapäivät, jolloin lähdettiin pyöräily-, kävely- tai hiihtoretkelle. Oli kovin mieltäylentävää, kun liian hitaana laitettiin hiihtämään vuotta nuoremman luokan porukassa. Joka vuosi liikuntatunnilla oli myös kuntotestit: kuinka monta vatsa- ja selkälihasliikettä, punnerrusta, leuanvetoa jne. ehti tietyssä ajassa. Mitään tekniikoita ei tietenkään opetettu, riuhdottiin vain kylmiltään menemään. Yläasteella mukaan tulivat vielä Cooperin testit ja uintikokeet, jotka olivat yhtä helvettiä: satun olemaan niitä fysiikaltaan vajavaisia ihmisiä, jotka eivät pysty painamaan päätä veden alle ilman vesi hulahtaa nenän läpi välittömästi keuhkoihin.
Jos koululiikuntaa puolustellaan sillä, että se "opettaa sohvaperunalapset liikunnalliseen elämään" ja "tutustuttaa eri lajeihin", niin miksi ihmeessä opetusmetodit perustuvat julkiseen nöyryyttämiseen vertaisryhmässä, kaikkien suoritusten mittaamiseen ja kilpailuttamiseen sekä siihen, että tekniikkaopetuksen puutteessa muilla kuin "liikunnallisesti lahjakkailla" ja urheilun aktiiviharrastajilla ei ole tilaisuutta edes oikeasti oppia eri lajeja? Hauskintahan tässä on se, että lapsena (vielä ala-asteellakin) kävin mielelläni hiihtoretkillä vanhempieni kanssa, kavereiden kanssa leikittiin kesät talvet ulkona, käytiin luistelukentällä, pyöräiltiin pitkiä matkoja, kiipeiltiin puissa ja peuhattiin leikkikentän/koulun pihan telineissä/keinuissa jne., eli vapaa-ajasta suuri osa meni varsin liikunnallisissa puuhissa, mutta koululiikunta todella onnistui tuhoamaan kaiken ilon liikunnasta. Opin ennen kaikkea, että olin hintelä ja hidas sekä liikunnallisesti lahjaton. Miksi siis tuhlaisin aikaani asiaan, jossa olen huono ja josta tulee vain kerta toisensa jälkeen paha mieli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 21:23"]
Kaikki liikunnanopettajani ovat aina olleet ilkeitä, aina liikunnanopettajat harvemmin muut. Alaasteella opettaja suorastaan kiusasi useaa oppilasta ja muutama oli suosikkeja. Näiden muiden "huonojen" kanssa, joskus päätettiin, että yritetään nyt ihan tosissaan olla aktiivisia ja innokkaita, mutta ei sillä ollut merkitystä, saimme vain haukkuja. Ei toki varmasti olut lahjakkaimmasta päästä, mutta eikai koululiikunnassa huippuurheilijoita tehdä vaan olen ymmärtänyt, että sen olisi tarkoitus tukea terveellisiä elämäntapoja ja innostaa liikkumaan. Minullekkin kävi päinvastoin, inhosin liikunnantunteja enkä halunnut harrastaa mitään, kun pelkäsin samanlaista syrjintää. Lukiossa jo uskalsin nauttia liikunnasta vapaa-ajalla, mutta myös lukion liikunnanopettaja oli samanlainen piikittelevä ja ilkeä. Joukkuelajeja en ole koskaan, varmaan pitkälti huonojen kokemuksien takia, harrastanut, mutta muuten tykkään liikkua. En todellakaan ole ainut jolla on näitä kokemuksia ja sama meno taitaa siis vain jatkua... Harmittaa, kun liikunta oikeasti voisi olla kivaa, jos opettajat olisivat kannustavia ja liika kilpailuhenkisyys jätettäisiin niille, jotka kilpaurheilijaks tähtäävät.
[/quote]
Koulun joukkuelajien takia moni nainen ei tykkää käydä ryhmäliikunnoissa. En itsekään, koska se ahdistava olo tulee edelleen, kun menee johonkin zumbaan tms. Tunnen itseni edelleen isoksi ja kömpelöksi ja huonoksi, vaikka oikeasti olen keskivertoa paremmassa kunnossa. Mutta ne muistot.
Liikunnan ongelma: sinun taitosi testataan joka tunti, ihan tavallisella tunnillakin ja kuka tahansa voi nähdä, miten huono ja heikko olet. Pahinta on sitten ne kunnon testaukset, ajanotot, kuntotestit jne. Ajat ovat kaikkien näkyvissä, testit suoritetaan kaikkien nähden ja se jokaisen liikuntatunnin nöyryytys on moninkertainen.
Mitä jos muissa aineissa osoitettaisiin jokainen tunti, miten et pärjää? Aina pitäisi kaikki tehtävät lukea ääneen ja kuunnella muiden kuittaukset ja naurut. Jokainen tunti pitäisi kaikki osaaminen olla julkista ja näkyvää ja muiden arvioitavissa. Kokeiden tulokset tietysti olisivat julkisia. Listat taululla kertoisivat tarkalleen, kuka on paras ja kuka heikoin.
Tästä olisi hyvä lähteä korjaamaan liikuntatuntien sisältöä. Jokaisella tunnilla pitäisi olla mahdollisuus tehdä sitä omaa juttuaan ilman muiden ivaa ja pilkkaa ja jatkuvaa epäonnistumisen fiilistä. En tiedä mitään muuta oppiainetta, missä niitä taitoja punnittaisiin ja arvioitaisiin ihan jatkuvasti paitsi liikunta. Erityisesti ärsyttää nimenomaan liikunnan arvioinnin epätasaisuus. Joku opettaja vaatii, että tunneilla on täysillä mukana eikä anna huippu-urheilijalle kymppiä, toiselle riittää, että on yhdessä lajissa huippu. Oma lapseni liikkuu paljon koska hänellä on useita liikuntaharrastuksia, mutta hän on ollut lapsesta saakka motorisesti kömpelö. Kuntoa ja intoa riittää mutta taitoa taas ei. Osaa tietysti monia lajeja hyvin (luistelu, uinti, juoksu, koripallo, jalkapallo, salibandy), koska on näitä harrastanut useita vuosia, mutta esim. hiihtäminen on haasteellista, samoin pituushyppy. Missään hän ei ole tietenkään paras. Liikuntanumero on 7. Opettajalta kysyttäessä on todennut, että on hyvä asenne, innokas, kokeilee mielellään uutta, jaksaa ehkä luokasta pisimpään eli kuntokin on hyvä mutta taitotaso ei riitä. Asia harmittaa, koska lapseni suhtautuu liikuntaan erittäin positiivisesti ja hän todellakin harrastaa päivittäin jotain urheilulajia ohjatusti. Haaveena on ollut liikunnanopettajan ammatti.
Miksi liikunnassa ei riitä se yrittäminen ja selkeä into? Ei lapseni ole heikoin hiihdossa ja sillä heikoimmallakin on myös numerona 7. Muissa oppiaineissa yrittäminen on selkeästi paremmassa roolissa. Lapsellani on myös lukivaikeus, ja hän saa runsain mitoin kannustusta äidinkielen opettajalta. Numerokin on 8. Opettaja on myöntänyt, että jotkut osa-alueet ovat seiskan tasoa mutta jotkut taas kiitettävää tasoa. Ei mennä sen heikomman tason mukaan vaan palkitaan hyvästä asenteesta ja jatkuvasta yrittämisestä.
Meillä oli Helsingin I Norssissa sellainen Talvisodassa kajahtanut natsi joka oli itse niin ylilihava ettei olisi hengissä selvinnyt kierrostakaan sitä saatanan Eläintarhan rataa mutta pilliin jaksoi kyllä puhaltaa. Kukaan ei ikinä nähnyt kyseisen hyypiön itse liikkuvan mitenkään suurempaa hämmästystä herättäen mutta jaksoi kyllä rääkyä niitä mielipiteitään oppilaista. Jatkuvasti toistuva elementti liikuntatunneilla oli sotilasmarssi jossa marssittiin ympäri jumppasalia vasen-vasen-vasen-kaks-kolme. Tämä oli Natsin mielestä aivan erityisen hyödyllistä seuraavaa Talvisotaa ajatellen. Varmaan oli Opetussuunnitelmassakin mainittu juuri nää sulkeiset.
[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 15:09"]
Juuri yhtenä aamuna ihmettelin lenkillä ollessani, kun läheisen koulunpihassa hiekkakentällä alakouluikäisten poikien liikuntatunti menossa. Siellä nuorehko miesopettaja laittoi aina neljä poikaa riviin ja kilpaa juoksemaan. Kisan jälkeen tää opettaja kailotti kovaan ääneen, kuka oli paras ja kuka huonoin. Sääliks kävi, kun yhdessäkn porulassa kolme poikaa oli hoikkia ja urheilillisen olosia ja yksi poika oli sellanen perus vähän lapsenpyöreä ja hän oli selvästimuita hitaampi. Muut kakarat alotti heti ilkkumisen, johon opettaja ei puuttunut kuin toteamalla, että: "joo, Peetu oli hitain". Huh huh kyl mun mielestä liikkatunneilla pitäisi korostaa liikunnasta nauttimista ja sitä, että parhaansa tekeminen riittää eikä aina tota kilpailua..
[/quote]
Olisit marssinut opettajan luokse ja kysynyt mistä koulusta he ovat. Ja sitten hänen nimeään. Itse olisin antanut palautetta kyseisestä opettajasta ja ehkä myös kirjoittanut asiasta paikallislehteen.
[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 17:58"]
Eli ongelmat on nämä
- tekniikkaa ei opeteta
- perusteita ei opeteta
- sääntöjä ei opeteta
- suoraan hommiin, ei harjoitella ollenkaan
- tehdään vain sitä mistä ope tykkää tai missä ope pääsee helpolla, ts. liikunta on yksipuolista
- huonommille nauretaan ja se nauraminen sallitaan, pahimmassa tapauksessa ope itsekin
Liikunnanopettajat siis oikeasti ovat laiskoja melko moni.
[/quote]
Tämän voi vielä tiivistää seuraavasti:
- mitään ei opeteta
- suoraan pelaamaan kunhan opettaja itse pääsee mahdollisimman nopeasti istuksimaan kentän laidalle
- huonoille nauraminen on ei ainoastaan sallittua vaan suorastaan suotavaa
- tätä jatketaan viikosta toiseen ja vuodesta vuoteen tavoitteena mahdollisimman suuri määrä itsemurhan partaalla olevia koululaisia
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 20:39"]Pieni kunta, jossa suurin osa lapsista ja nuorista harrasti pesäpalloa ja pesäpallo oli koko kunnan ylpeys. No, mitäpä tehtiin liikuntatunneilla? Pelattiin sitä perkeleen pesäpalloa. Ja tietenkin jaolla tosissaan harrastajat vastaan ei-harrastajat. Sitten nämä pesiksen pelaajat yhdessä opettajan (joka taisi olla vielä pesisvalmentaja) kanssa arvostelivat suureen ääneen muiden käsittämättömän huonoja taitoja. Ikuisesti jäänyt mieleen, kun eräs tosi lihava tyttö oli lyöntivuorossa. Häntä nuo idiootit mollasivat aina eniten noilla pesistunneilla, koska hän ei jaksanut juosta jne. Sitten kerran hän täräyttikin semmoisen lyönnin, että pallo lensi ulos kentältä valtavassa kaaressa. Sadistiopettajalta ja hänen hyeenalaumapelaajiltaan tipahti leuat lattiaan ja meidän ei-harrastajien joukkue sai monta pistettä.
[/quote]
Paikkakunta V?
[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 19:35"]
Onko teillä liikunnanopetus todella ollut esimerkiksi kaksi tuntia raakaa pesispeliä niin, että tunti alkaa joukkejaolla ja sitten pelataan? Meillä oli aina ensin pakollinen pallottelu kaksin ja tai kolmisin. Sitten pienissä ryhmissä usea lyöntilautanen, jolla vuorotellen oltiin syöttäjänä, lyöjänä ja kopparina. Lyödä sai yrittää niin monta kertaa kuin sai osuttua kolme kohtuullisen hyvää. Opettelimme myös näppilyönnit, väärät ja kysymisen. Eli kahdesta tunnista vain toinen pelattiin joukkueina.
En muista, että koripalloa tai lentopalloa olisi ikinä pelattu koko luokan kesken. Ensin jälleen harjoiteltiin kuljettamista yksin ja sitten koreja yksin. Sitten kaverille liikkuen syöttöjä (kaksi oppilasta kerrallaan juosten kohti koria erillisitä jonoista ja kolme kertaa oli yhteensä syötettävä). Lopuksi peliä max viis vastaan viisi. Lentopallossa me kourallinen harrastajia laitettiin ehti toiseen lohkoon pelamaan keskenään, joten siitä en tiedä. Usein oli lopuksi myös venyttely ringissä. Nämä toistuivat lajista lajiin, kunnes lopulta jouduimme lukion viimeisellä luokalla toteamaan opettajalle uintitunnilla jo osaavamme tarpeeksi eri uintien tekniikkaa (käytiin läpi kaksi kertaa vuodessa yläasteelta lukioon kaikki perinteiset uinnit hyvin perusteellisesti). Ainoastaan jääpalloa, sählyä ja jalkapalloa pelattiin koko luokan voimin se viimeinen tunti tai puoli tuntia. Sitä ennen käytiin läpi jarrutukset, kiihdytykset, takaperinmenot, oikeaoppinen syöttäminen, sirklaukset ja maalivahdinalueet. Pelatessa otettiin kuitenkin rennommat säännöt käyttöön, jotta siitä tulisi sujuvaa.
Opetus tuntui olevan 2000-luvulla ihan erilaista kuin suurimman osan kertomukset ilmeisemmin aikaisimmilta vuosilta. Suihku oli yhtä epämiellyttäväkokemus, mutta pakkohan nuorten on peseytyä! Se on tärkeä osa liikuntaopetusta. 15-vuotias jo haisee selvästi hielle.
[/quote]
Täällä yksi yläasteensa 2000-luvun alussa käynyt ja kyllä meillä oli juuri noin, että alussa kaksi parasta huusivat joukkueen ja opettaja totesi että "tehän osaatte tämän jo, hakekaapa välineet varastosta ja aloittakaa". Hyvin, hyvin harvoin sai mitään opastusta.