koululiikunta tuhosi tyttäreni liikunnanilon

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 15:43"]Itselle jäänyt mieleen kouluajoilta juuri nuo pelit ahdistavina. Aina se oli niin että porukan päällepäsmärit pelasivat, muut hengailivat mukana ja saivat raivon niskaansa jos eivät pallon livahtaessa rääväsuilta olleetkaan paikalla ottamassa sitä vastaan. Rauhallisemmille palloa ei koskaan muuten syötetty. Koripallossa sai aina varoa varpaitaan ettei tuplasti painavammat runnoneet ym.

On se kumma että parhaat muistot liikuntatunneilta on niitä, kun tehtiin äärimmäisen harvoin jotain josta luokan kingit eivät pitäneet koska eivät olleet siinä hyviä. Siinä sai varmaan sitä tunnetta mitä liikunta voi olla ja että siitä voi saada onnistumisen elämyksiä kun kukaan ei ole ylivoimainen ja dominoi kaikkea.

Harmi, ringette, suunnistus, sulkapallo, tennis... nämä jäivät ihan paitsioon jonkun pesäpallon tieltä. Pesäpallossa sait lyödä ehkä kolme kertaa kahden tunnin aikana ja lopun aikaa seisoit takakentällä jonne pallo lensi harvoin ja jos lensi niin ei ollut painetta saada koppia.

Oma lukunsa oli pukuhuonekäyttäytyminen. Siellä kingit päättivät ettei suihkussa käydä ja ne jotka olisivat halunneet käydä, haukuttiin lyttyyn. Itsensäpaljastajiksi, lesboiksi, toisten tuijottajiksi ym. Käy siinä sitten.
[/quote]

Ollaankohan me oltu samoilla liikuntatunneilla? :D

Mutta tosiaan, liikuntatunnit ovat valitettavasti suurimmalle osalle täyttä helvettiä. :( Minultakin hävisi liikunnan ilo vuosikausiksi koulun nöyryyttävien liikuntatuntien takia.

Kyllä on samantapaisia kokemuksia. Ala-asteella liikka oli vielä hauskaa, ja lukiossakin se oli mukavaa ja rentoa. Sen sijaan siinä välissä, yläasteella, liikunnanopettajamme taisi käyttää kaiken vapaa-aikansa suunnitellakseen, kuinka tekisi tunneistaan mahdollisimman vastenmielisiä. Enkä edes liioittele: urheilullisia oppilaita kehuttiin vuolaasti, ja he saivat yleensä vapautuksen kidutustunneilta. Sen sijaan meitä "tavallisia ihmisiä" (eli oppilaita, jotka eivät olleet ihan niin taitavia) haukuttiin, nöyryytettiin ja juoksutettiin surutta. Rakastin ja rakastan uimista, mutta eläkkeen partaalla oleva opettajamme osasi tehdä siitäkin inhottavaa. Menkkakipuihin tai vastaavaan oli turha vedota - eräs ystäväni oli joutua juoksemaan Cooperin vaikka oli juuri nyrjäyttänyt nilkkansa. Kiitos mukavista kolmesta vuodesta, ope.

13-15-vuotiaana en vielä uskaltanut kyseenalaistaa tai pistää vastaan niin paljon. Mutta jos ikinä enää satun törmäämään siihen akkaan, niin sanon hänelle kyllä pari valittua sanaa.

Koululiikunta traumoitti mut sohvan pohjalle. Olin innokas uinnissa, hiihdin, luistelin. Mutta en osannut piruettejä tai sirklausta, ope antoi luistelusta mulle 6+ vaikka kävin usein koulun jälkeen luistelemassa. En luistellut enää. Koulu ei arvosta harrasteita. Pitää osata just oikeella tavalla. Mun tyttö ui, pyöräilee, pelaa futista. Haluaa isona liikunnan ohjaajaksi. Mutta kun on vähän kömpelö, vaikka siis liikkuu, niin liikunnan numero on 7. Teki mieli keväällä soittaa liikunnan opelle ja kysyä miksi.

Eli ongelmat on nämä

- tekniikkaa ei opeteta

- perusteita ei opeteta

- sääntöjä ei opeteta

- suoraan hommiin, ei harjoitella ollenkaan

- tehdään vain sitä mistä ope tykkää tai missä ope pääsee helpolla, ts. liikunta on yksipuolista

- huonommille nauretaan ja se nauraminen sallitaan, pahimmassa tapauksessa ope itsekin

Liikunnanopettajat siis oikeasti ovat laiskoja melko moni. 

Täälläkin mukavia kokemuksia yläasteelta. Liikunnanopettajamme meni aina luokkamme tyttöjen mukaan minun satunnaisessa kiusaamisessani. Meillä oli suunnistusta, josta yleensä tykkäsin - mutta koska meitä oli pariton määrä, jäin yleensä yksin. Niin nytkin, sillä olin riidoissa silloisen parhaan ystäväni kanssa (olimme toisena päivänä ystäviä, toisena hän saattoi jättää minut täysin oman onneni nojaan) ja hän meni erään toisen tytön pariksi. Kaksi muuta luokkani tyttöä sanoi, että voisin kyllä tulla heidän kanssaan kolmanneksi.

Opettaja: "Ei missään tapauksessa! Suunnistuksessa on ehdottomasti oltava pareittain, kolmestaan siitä ei tule mitään. Jos kukaan ei kerran halua olla X:n pari, niin hän saa sitten suunnistaa yksinään."

Ja koko luokka naureskeli.

Koulun liikuntatunnit olivat joskus mukavia joskus ei. Opettajilla ainakin ala- ja yläasteella oli aina hinku pelatuttaa meillä pesäpalloa tai käydä suunnistamassa lähimetsissä. Tai sit tehtiin koulun salissa kuperkeikkoja ja kärrinpyöriä ex-huippuvoimistelijaopettajan käskystä. Sen lisäksi joutui joskus aamuisin pyörällä polkemaan monia kilometrejä jonnekin jäähallille tai uimahallille, vaikka olisi ollut lähempiäkin paikkoja esim. luistella. Sit ku pelattiin jotai säbää tai futista, niin suurinpiirtein kaikki seisoskeli siellä kentällä, eikä pelaamisesta tullut yhtään mitään. Jääkiekkoa tai kaukalopalloa kun pelattiin niin ryhmän 5 lätkäpelaajaa syötteli toisilleen. 

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 06:47"]

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 06:41"]

Suomalaista naista ei ole tehty liikkumaan. Syiden sarja on loppumaton. Äidit siirtävät tämän taidon tyttärilleen aina kymmenenteen polveen asti ja vielä jalostetettuna.

[/quote]

Miten selität sen, että ahkerasti lenkkeilevän ja kuntosalilla käyvän äidin tyttäristä tulee liikuntaa inhoavia? Oletko kuullut yhdestäkään ihmisestä, jonka koulun liikunnanopettaja olisi innostanut harrastamaan liikuntaa entistä enemmän?

[/quote]

Olen! Omalle tytölleni kävi näin. Kiitokset vaan Leenalle :) Hyviäkin liikunnanopettajia on olemassa

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 17:34"]

Muistan hyvin matikantunnit, joissa 5 min perehdytyksen jälkeen oppilaat saivat aloittaa tehtävien teon. Ne joille ei mennyt jakeluun (1/4 luokasta) viittasivat opettajan kehoituksesta ja saivat lisäopetusta. Parhaimmat saivat itsekseen mennä tarkastamaan lasketut tehtävät luokan eteen tehtäväkirjasta ja siirtyä lisätehtäviin. Usein myös tarkkailtiin "kuka sai vihon täyteen ja uuden tilalle". Näin ollen kyllä oli selvillä hyvät ja huonot myös matematiikan tunnilla. Tähän päälle varsinainen matematiikkakilpailu ja sen karsinnat. Karsintoihin oli pakko osallistua.

[/quote]

Mutta missään muussa aineessa ei hierota naamaan sitä miten "huono" tai "hyvä" joku on. En myöskään muista, että liikuntatunneilla olisi koskaan käyty tekniikoita tai sääntöjä läpi. Tunnin aluksi vain todetaan "tänään pelataan pesäpalloa" ja sitten pelataan.Koululiikunnasta huolimatta minulla ei ole aavistustakaan esimerkiksi jalkapallon säännöistä.

Kuten monen muunkin vastaajan viestistä ilmenee, liikuntatunnit on koettu vastenmielisiksi kilpailuiksi. Sekö on liikuntatuntien tarkoitus, varsinkin kun lasten ja nuorten lihavuus yleistyy koko ajan? Miksi koululiikunta ei ole vuosikymmenten aikana muuttunut mihinkään? Voisiko joku liikunnanopettaja kertoa mitä he oikein puuhaavat viiden vuoden ajan?

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 17:34"]

Tarkoitin, että pilkkaamaasi kielikorvaa voi harjoittaa kuuntelemalla vierasperäistä musiikka ja katselemalla elokuvia ilman tekstejä aivan kuten liikunnassa voi kehittyä käymällä lenkillä ja kuntosalilla. Nämä ovat kuitenki hyvin hitaita ja pitkän juoksun tavoitteita.

[/quote]

Pointtini meni ohi niin että viuhui. En pilkkaa kielikorvan käsitettä, vaan ajatusta sitä, että sen kehittäminen vaatisi prepositioiden täydellistä osaamista tai ylipäätään minkään kielioppidetaljin oikeaoppista hallintaa. Mitä koululiikuntaan tulee, vapaa-ajan lenkkeilyllä voi lähinnä parantaa peruskuntoa ja kestävyyttä, mutta niiden vaikutus koululiikunnassa pärjäämiseen ja suoritusten arviointiin on käytännössä olematon. Omana kouluaikanani oikea pärstäkerroin ja kilpaurheilutasoinen urheiluharrastus takasivat hyvän arvosanan liikunnassa; ylipaino, hintelyys ja/tai huono menestys joukkuelajeissa (lue: lajeissa, joissa luokan pomot jyräsivät sekä henkisesti että fyysisesti alleen ei-suositut) johtivat maksimissaan seiskan arvosanaan. "Liikunnassa kehittyminen" on aika helvetin vaikeaa siinä mielessä kuin koululiikunnan arvioinnissa se käsitetään - liikuntatunneilla lajitekniikoiden opetus oli olematonta ja mitään tamburiinijumpan ja pesiksen kaltaisia kestosuosikkeja on hankalampi "harjoitella" ihan itsekseen ja ilman mitään ohjausta... Jep, olen yksi niistä monista, jotka ennen kouluikää pitivät liikkumisesta, mutta joilla viimeistään kolmosluokalla alkanut verenmaku suussa kilpailuttaminen ja monimuotoiset julkisen nöyryyttämisen tekniikat iskostivat päähän sen, että oma kroppa on vääränlainen ja itse liikunnallisesti täysin lahjaton. Ajatuskin ryhmäliikunnasta nostaa oksennuksen kurkkuun.

Aloin nyt miettimään että en kyllä ikinä mitään voi sanoa oppineeni liikkatunneilta. Tykkäsin kyllä eikä minulla ole mitään erityisiä kauhukokemuksia tunneista. Korkeintaan tylsää juurikin joku pesis (sai hyvällä tuurilla 2 kertaa lyödä ja loput ajasta odoteltiin missä nyt milloinkin. )

Täytyisi tarkistaa että mikä on liikuntatuntien tavoite kouluissa. Ehkä niistä kuitenkin saisi enemmän jos kerrottaisi liikunnan hyödyistä keholle ja mitä mikäkin liikuntamuoto kehittää (miksi ja miten) ja sitten kokeiltaisi kaikenlaista. Voisi monikin löytää jotain itselleen sopivaa. Ei tarvitsisi olla perusliikuntaa kummempaa kunhan olisi monipuolista. Kerrottaisi lämmittelyn ja loppuverryttelyn idea ja toteutustapoja jne.

Ketä hyödyttää tuntea jonkun tietyn pelin säännöt (pesis, koris, lätkä, tennis) kyllä ne sitten tulee tutuiksi jos innostuu pelaamaan tai vaikka netistä kattoo.

Luulen että aika moni tietää että "joo joo, liikunta on hyväksi jne..." , mutta moniko oikeesti tietää miksi. Jokaisen pitäisi pystyä tekemään samat asiat omilla tehoillaan ilman järkyttäviä suorituspaineita.

Itselläni ei ole mitään pahoja nöyryytystraumoja liikunnasta, vaikken mitenkään hyvä ollutkaan. Mutta se, että mitään tekniikoita ei opetettu, on jäänyt oikeasti harmittamaan. Esimerkiksi yleisurheilussa olisi ollut iso, uusi kenttä ja valtava välinevarasto käytössä, mutta kerran syksyssä hypättiin pituutta ja työnnettiin kuulaa, ja siinä se. Ei myöskään annettu mahdollisuutta esim. hakea askelmerkille paikkaa tai ottaa uusiksi, jos hyppy ei kerrasta onnistunut. Puhumattakaan sitten niistä kaikista muista lajeista, joita yleisurheilussa on - helpompi olisi innostaa lapsia liikkumaan sen tekniikkaharjoittelun lomassa puolivahingossa kuin kenttää ympäri hölkkäämällä.

Sama juttu oli muissakin lajeissa, se tekniikkaopetus olisi ollut oikeasti mielenkiintoistakin. Miten lentopallossa lyödään, miten heitetään koripalloa, miten pesiksessä syötetään jne. Ja se parjattu hiihtokin on kevyempää ja helpompaa, jos ensin opeteltaisiin tekniikka!

Ja myöskin kunnon kohottamista olisi voinut opettaa. Pelkkä "käy lenkillä" voi tietysti toimia joillekin, mutta monella aikuisellakin lenkkeilyharrastus helposti lopahtaa siihen alkuvaiheeseen, kun kunto ei riitä, rintaa pistää ja hengästyttää vain. Itse opettelin juoksemaan aikuisena ja olisi aika monta pieleen mennyttä yritystä säästynyt, jos alusta asti olisin tiennyt esimerkiksi sen, että aloittelijan juoksuvauhti on todella hidas tai että intervallityyppinen harjoittelu on itse asiassa aika tehokasta.

Ja luulisi, että tällaisen tiedon jakaminen olisi niille opettajillekin motivoivaa?

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 16:36"]

Cooperintestiä en muuten enää juokse vähäisestä maksustakaan. Paras tulokseni siinä on 3 minuuttia.

[/quote]

Miten, kun siinähän on nimenomaan tarkoitus juosta 12 minuuttia?

Olen lukenut häpeäpersoonasta kirjoja (Ben Malisen) ja molemmissa kirjoissa on otettu esiin juuri se esimerkkien joukossa, miten julkinen nöyryyttäminen liikuntatunneilla, eli joukkueisiin aina viimeisenä valitseminen vertaisryhmässä, on yksi tapa mikä aiheuttaa häpeää ja pahimmillaan sisäistettynä vaikuttaa suhteellisen pysyvästi siihen miten yksilö ajattelee itsestään.

Joku voi oikeasti miettiä millaiseksi kuva itsestä liikkujana tai edes hyväksyttävänä vertaisryhmän jäsenenä muodostuu, jos viikoittain kolmen vuoden ajan tulee aina valituksi viimeisenä joukkueeseen. Tämä oli oma kokemus yläasteelta.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 20:42"][quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 20:37"]Minunkin liikunnaniloni koulu sai pilattua 90-2000 luvun taitteessa. Vasta aikuisena olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että minäkin "saan" urheilla, aivan sama kuinka paska ja hidas olen. Liikuntatunnit olivat painajaiseni alaluokilta lähtien, jo edellinen päivä meni pilalle kun tiesi, että huomenna on liikuntaa. Se ainainen huutojako, minä tietysti joka kerta viimeisenä.. Ihmettelen edelleen, miksei kertaakaan voitu valita joukkueita jollain muulla tyylillä. Saati että meidät huonot oltaisiin joskus päästetty valitsijoiksi. Kun olin muuten suosittu tyttö ja pidetty kaveri, oli jotenkin erityisen nöyryyttävää, kun parhaatkin ystävät jättivät kerta toisensa jälkeen minut valitsematta joukkueeseensa. Huh, onneksi ei tarvii kärsiä koululiikunnasta enää:D
[/quote]

On se kumma kun liikunnassa huono oleminen traumatisoi mutta matematiikassa huonous on vain laiskuutta....
Pieni vihje LIIKUNTAA VOI OPETELLA JA SIINÄ TULEE HYVÄKSI HARJOITTELEMALLA.
--
Kuten missä tahansa kouluaineessa.
[/quote]

Ei minusta huonous matikassa ole pelkkää laiskuutta. Ei kaikilla ole luontaista kiinnostusta ja lahjakkuutta siihenkään. Harjoittelulla toki siinäkin voi numeroaan parantaa, mutta harjoitteluun tarvitaan motivaatiotakin. Tuollainen liikuntatuntien tyyppinen jatkuva kilpailuasetelma ja huonoimpien oppilaiden huonommuuden korostaminen varmaan tappaisi aika hyvin motivaation matikkaakin kohtaan.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 19:00"]

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 16:36"]

Cooperintestiä en muuten enää juokse vähäisestä maksustakaan. Paras tulokseni siinä on 3 minuuttia.

[/quote]

Miten, kun siinähän on nimenomaan tarkoitus juosta 12 minuuttia?

[/quote]

En ole tuo jolta kysyit, mutta eiköhän tuossa ole kyse siitä, ettei ole juossut testiä loppuun asti. 

Ja onpa se hassua, että liikunnassa huonojen kohdalla kyse olisi laiskuudesta. Miksi minä, 9 keskiarvon tyttö, en olisi viitsinyt opetella joukkuelajeissa hyväksi jos se kerta olisi helppoa? Kaikessa ei voi loistaa, mutta liikuntatunneilla osaamisen taso on kaikille nähtävissä ja vapaata kommentoinnille.

Onko teillä liikunnanopetus todella ollut esimerkiksi kaksi tuntia raakaa pesispeliä niin, että tunti alkaa joukkejaolla ja sitten pelataan? Meillä oli aina ensin pakollinen pallottelu kaksin ja tai kolmisin. Sitten pienissä ryhmissä usea lyöntilautanen, jolla vuorotellen oltiin syöttäjänä, lyöjänä ja kopparina. Lyödä sai yrittää niin monta kertaa kuin sai osuttua kolme kohtuullisen hyvää. Opettelimme myös näppilyönnit, väärät ja kysymisen. Eli kahdesta tunnista vain toinen pelattiin joukkueina. 

En muista, että koripalloa tai lentopalloa olisi ikinä pelattu koko luokan kesken. Ensin jälleen harjoiteltiin kuljettamista yksin ja sitten koreja yksin. Sitten kaverille liikkuen syöttöjä (kaksi oppilasta kerrallaan juosten kohti koria erillisitä jonoista ja kolme kertaa oli yhteensä syötettävä). Lopuksi peliä max viis vastaan viisi. Lentopallossa me kourallinen harrastajia laitettiin ehti toiseen lohkoon pelamaan keskenään, joten siitä en tiedä. Usein oli lopuksi myös venyttely ringissä. Nämä toistuivat lajista lajiin, kunnes lopulta jouduimme lukion viimeisellä luokalla toteamaan opettajalle uintitunnilla jo osaavamme tarpeeksi eri uintien tekniikkaa (käytiin läpi kaksi kertaa vuodessa yläasteelta lukioon kaikki perinteiset uinnit hyvin perusteellisesti). Ainoastaan jääpalloa, sählyä ja jalkapalloa pelattiin koko luokan voimin se viimeinen tunti tai puoli tuntia. Sitä ennen käytiin läpi jarrutukset, kiihdytykset, takaperinmenot, oikeaoppinen syöttäminen, sirklaukset ja maalivahdinalueet. Pelatessa otettiin kuitenkin rennommat säännöt käyttöön, jotta siitä tulisi sujuvaa.

Opetus tuntui olevan 2000-luvulla ihan erilaista kuin suurimman osan kertomukset ilmeisemmin aikaisimmilta vuosilta. Suihku oli yhtä epämiellyttäväkokemus, mutta pakkohan nuorten on peseytyä! Se on tärkeä osa liikuntaopetusta. 15-vuotias jo haisee selvästi hielle.

Minultakin koululiikunta on vienyt liikunnan ilon. Opettajat selvästi arvostavat enemmän niitä hyviä, vaikka ne huonommat yrittää oikeasti suoriutua parhaansa mukaan. Aina joukkuelajeissa tulee sellainen "olen niin surkea..." fiilis. Hyvät saa kannustushuutoja opettajalta ja oppilailta. Huonot tuskin koskaan. Ja hirveintä on se kun muodostetaan joukkueita. Huomaa heti joidenkin kasvoilta sen, etteivät jotkut ole haluttuja heidän joukkueseensa. Koululiikunta on masentavaa ja suoraan sanottuna perseestä. Miksei koululiikunta voisi olla vapaaehtoista?

T. 15v

199: Sulla on ollut sellaista kuin pitäisi olla. Kyllä, meillä oli kaksoistunnit aina ja aloitettiin suoraan pelaamaan. Joskus ope pisti jaot pituusjärjestyksessä huutojoukkueiden sijaan niin että joka toinen ja joka toinen. Ei harjoiteltu, ei lämmitelty, ei opeteltu sääntöjä, ei opeteltu tekniikkaa. Muutama kommentoija ei suostu edes lukemaan, mikä on ongelma, vaan leimaa liikunnanvihaamiseksi tämänkin. 

[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 05:36"]

Ihmettelen kovasti, kuinka moni tosissaan haluaisi liikunnan vspaaehtoiseksi koulussa! Nuoret muutenkin nykyään flegmaattisia ja ylipainoisia (karkeasti yleistäen). Tosissaanko uskotte että liikkuattomuus auttaisi näitä nuoria jaksamaan paremmmin arkea ja että tuollaisella kannustuksella itse liikkuisivat? Tutkimusten mukaan suomalaiset lapset ja nuoret liikkuu muutenkin liian vähän. Eli hyvä että koulun toimesta edes hieman viikkoliikuntaa. Ja kyllä se on myös siitä omasta asenteesta kiinni, ei luokkakavereists ja opesta, et miten siellä menee - oli lahjakas tai ei. Mutta yleensä kyllä: niinkuin vanhemmat, niin lapsi perässä.

[/quote]

Kyllä. 

Uskon vakaasti, että koululiikunnan lopettaminen lisäisi lasten kiinnostusta liikuntaharrastusta kohtaan. Niin monelle on jäänyt traumat koko koululiikunnan konseptista ja ne, jotka muutenkin harrastavat liikuntaa, ovat aloittaneet sen luultavasti aivan koulusta riippumatta. Eli hyötyä ei koko hommasta ole kenellekkään, ja ne jotka "eivät muuten liikkuisi" tuskin siellä liikuntatunnillakaan haluavat nöyryyttää itseään.

Olin itse surkea koululiikunnassa, mutta kympin arvoinen oppilas kuvaamataidossa. Voi, jospa olisin saanut vaikka joka tunti kuvaamataidossa huutaa itselleni joukkueen ja jättää viimeiseksi sen sporttitytön, joka ei osaa piirtää edes tikku-ukkoa. Sitten olisi piirretty joukkueena tai tehty jokin muu taideteos, ja esitelty sitä ylpeinä koko luokalle. Ne, joilla on huonommat työt, totta kai haukutaan julkisesti ja käsketään yrittämään "tosissaan" ja paremmin. Kädentyöt kehittävät aivojen ja käsien välistä yhteyttä, hienomotoriikkaa ja hahmotuskykyä, josta on hyötyä missä tahansa elämänalueella. Miten niin "et vain osaa piirtää"? Harjoittele kotona! 

Tai vaikkapa kotitaloudessa, jossa olin myös kympin arvoinen. Joka tunti jaetaan "joukkueet" jälleen kerran huutoäänestyksellä ja sitten tehdään ruokaa. Kapteeni karjuu naama punaisena jokaiselle, joka hidastelee tai tekee jotain väärin. Ohjeita ei käydä läpi, kun "kyllä te kuitenkin ne osaatte". Ja kotonakin voi opetella, koska kodinhoito- ja ruoanlaittotaitoja nyt ainakin tarvitsee arkielämässä! Ketään ei opasteta, vaan ne hyvät tekevät keskenään hommansa hyvin ja huonot sitten ihmettelevät keskenään aina silloin kun heitä ei moitita osaamattomuudesta. Ja se sporttityttö kun ei osaa edes vettä keittää, tälle tunnin jälkeen pidetään mykkäkoulua ja tiuskitaan vihaisena, kun "tuon takia me ei voitettu sitä köksänkisaa". 

Miten olisi, liikunnantuntien käytännöt joka taitoaineeseen saman tien? Saisivat ne vähemmän liikunnallisetkin mahdollisuuden loistaa taidoillaan ja lisäksi nöyryyttää huonompia.