koululiikunta tuhosi tyttäreni liikunnanilon
Tyttö nelosluokalla, aina ollut innokas urheilija. Etenkin jalkapallo ja pesis ovat tytön mielestä kivoja, molempia harrastanutkin.
Ei tietenkään ole kaikessa hyvä (eihän meistä kukaan). Koulussa on useitakin lajeja jota ei osaa, mutta silti aina parhaansa yrittänyt ja osallistunut kunnolla. Kuitenkin muut lapset ja opettajan asenne ovat pilanneet liikuntailon kokonaan. Ei halua enää mennä harkkoihin tai pelata mitään, tuntee olevansa huono liikunnassa. En nyt enempää ala asiaa avaamaan, mutta tunnen muitakin tapauksia joiden kohdalla koululiikunta aiheuttanut semmoisen huonommuudentunteen että minkäänlaista liikuntaa ei enää tee mieli kokeilla. Onko teillä vastaavia kokemuksia?
Kommentit (257)
Mulle on osunut sitten hyvät liikunnan opettajat. Koskaan ei mitään negatiivista sanonut kellekkään, eikä ylistänyt ketään. Kaikki olivat samalla viivalla ja aina painotti sitä eträ kaikki suoriutuivat hyvin
Itse tykkäsin hiihtämisesta pienempänä. Koulun liikuntatunnit kuitenkin tappoivat kaiken innostuksen kyseisen lajin suhteen. Ei se paljoa mieltä lämmittänyt, kun piti kiertää rinkiä aneemisen pikkupellon päällä ja laskea kierroksia, kaverin kanssa ei saanut mennä peräkkäin tai rinnakkain, kun se olisi häirinnyt suoritttamista jos vaikka erehtyy puhumaan. Kierroksien lukumäärä oli ainoa millä oli merkitystä. Ei paljoa itseä kiinnostanut.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:44"]Koululiikunta tappaa liikunnan ilon kaikilta. Näin se vaan menee, sukupolvesta toiseen.
Niin on aina ollut ja tulee todennäköisesti aina olemaan - tytöillä! Jostakin syystä poikien opettajat, liikuntatuntien pelit jne. eivät sellaista aiheuta.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 20:01"][quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:56"]
Minä inhosin niitä hernepussien heittelyitä ja keilojen pyörittelyä. Uinnissa voitin junnuna 3 SM-mitalia ja suunnistuksessa 6 SM-mitalia ja olin tosi hyvä molemmissa, ja muutenkin olin aktiivinen liikkuja ja aluksi tykkäsin koululiikunnasta. Liikkanumero oli kuitenkin 7 tai 8 aina, koska en tykännyt/osannut/viitsinyt voimistelua, koripalloa tai lentopalloa. Futiksesta tykkäsin ja pelasin pari vuotta B-tyttöjen mestaruussarjajoukkueessakin, mutta open mielestä sellaista lajia ei ollut kuin naisten tai tyttöjen jalkapallo ja jalkapalloahan pelasivat open mielestä vaan miehet. Tyttöjen piti pelata korista, lentistä tai pesistä. Cooperin testissä juoksin lukion ekalla 3200 metriä ihan heittämällä suunnistustaustalla, mutta ei se numero miksikään muuttunut siitä. Kun hernepussi ei pysynyt käsissä vaan läsähti päähän, niin se oli sitä seiskaa/kasia sitten ja open haukut. Tämä 1980-luvulla. Omien lasten kertomusten perusteella ei ole juurikaan mikään muuttunut.
[/quote]pöljä, ei se liikuntanumero tule tuntien ulkopuolella hankituista SM-mitaleista!!!
[/quote]
Vanhassa koulussani liikuntanumeroon ainakin vaikutti myös se oma harrastuneisuus koulun ulkopuolella. Toisinsanoen jos harrastit esim. tanssia (tmv) opettajani nosti automaattisesti numeroa ja päinvastoin. :))))
Tämä 2000-luvun puolella, vanhalla yläasteellani.
Ja itselläni koulun liikuntatunnit tappoivat kaiken kiinnostukseni urheiluun. Nuorempana harrastin monia eri lajeja innoissani, mutta kiitos koulun rupesin vihaamaan kaikkea - tämäkin johtui pelkästään opettajastani ja hänen asenteestaan/käytöksestään, ei luokkalaistani.
Nyt vasta pikkuhiljaa oon ruvennut innostumaan uudestaan liikkumisesta.
Koululiikunta oli aina perseestä silloin kuin oli kyseessä jokin joukkuelaji
Tutuksi kävi minullakin huutokapteenit, jotka lopuksi alkoivat kinata siitä, kumman joukkueen oli pakko ottaa ne kaksi huonointa, tai ainakin epäsuosituinta lasta. Tai että oli ihan ok, että muut saivat huutaa rumasti niille huonoille, epäsuosituille lapsille niin, että vähäisenkin yrittämisenhalu oli nujerrettu. Tai että opettaja antoi hyvät numerot heille, jotka harrastivat jotakin opettajalle mieluista lajia myös koulun ulkopuolella. Tai että opettaja yksinkertaisesti ummisti silmänsä, kun hänen hyvillä numeroilla palkittu oppilaansa murjoi muita lapsia pallopeleissä, suoranaisesti kiusasi tai ainakin piti huolen, että joku tietty oppilas saa aivan erityisen tylyä palautetta joka suorituksestaan.
Pahimpia kokemuksiani on se, kun oppilaat huutavat vuoron perään minulle pallopelissä täysin vastakkaisia käskyjä, ja lopulta alkavat nimitellä minua tyhmäksi, kun en tajua. Ja mitä tekee opettaja? Antaa minulle palautteen siitä, että minun pitäisi tosiaan ymmärtää. Se, että minua nimiteltiin ja pilkattiin, oli aivan toissijaista, vaikka opettaja oli aivan kuulolla. Eikä ole edes ainoita kokemuksia.
Minusta liikunnan arvostelu arvosanoin on täysin turhaa. Liikunnalla toki on paikkansa koulussa, etenkin nykyaikana, kun lapsi ei välttämättä koulun jälkeen muuta liikuntaa edes harrasta... mutta olen kyllä saanut osuuteni siitä, kuinka lapselta viedään liikunnan ilo ja yrittämisen rohkeus. Nykyään harrastan liikuntaa monissa eri muodoissa, mutta perinteisiin koululiikuntalajeihin minulla jäi aika syvät inhot.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 20:39"]Pieni kunta, jossa suurin osa lapsista ja nuorista harrasti pesäpalloa ja pesäpallo oli koko kunnan ylpeys. No, mitäpä tehtiin liikuntatunneilla? Pelattiin sitä perkeleen pesäpalloa. Ja tietenkin jaolla tosissaan harrastajat vastaan ei-harrastajat. Sitten nämä pesiksen pelaajat yhdessä opettajan (joka taisi olla vielä pesisvalmentaja) kanssa arvostelivat suureen ääneen muiden käsittämättömän huonoja taitoja. Ikuisesti jäänyt mieleen, kun eräs tosi lihava tyttö oli lyöntivuorossa. Häntä nuo idiootit mollasivat aina eniten noilla pesistunneilla, koska hän ei jaksanut juosta jne. Sitten kerran hän täräyttikin semmoisen lyönnin, että pallo lensi ulos kentältä valtavassa kaaressa. Sadistiopettajalta ja hänen hyeenalaumapelaajiltaan tipahti leuat lattiaan ja meidän ei-harrastajien joukkue sai monta pistettä.
[/quote]anteeksi, vahinkoalapeukku!
Minusta on hyvä, että koulussa on liikuntaa. Mutta on naurettavuuden huippu, että siitä annetaan arvosana! Eikö olisi tärkeämpää, että lapset pääsevät tutustumaan erilaisiin lajeihin ja voisivat löytää liikunnan ilon. Mutta ei, hypyt ja lihaskunto pitää mitata ja juoksuttaa lapsia näännyksiin jossain Cooper-testissä, että opettaja voi saada arvosanan. Mitä se arvosana loppujen lopuksi kertoo? Että nämä lapset harrastaa urheilua koulun ulkopuolella ja nämä ei. Vähän sama kuin musiikissa annettaisiin arvosana sen perusteella, kuka soittaa hyvin mitäkin instrumenttia.
On onni ja siunaus, jos lapsen koulu-uran varrelle osuu edes yksi liikunnanopettaja, joka ymmärtää jutun juonen. Tyttärelleni osui tällainen kerran. Ja kun tämä opettaja oli jäämässä kevään jälkeen äitiyslomalle, niin tyttäreni halusi yhdessä kaverinsa (joka myös oli liikunnassa huono = ei aktiiviurheilija) kanssa antaa lahjan nimenomaan tälle opettajalle, koska "hän on niin kannustava".
Oli aina hauskaa koululiikunassa, nimenomaan tuo eri lajien kokeilu ja pieni kilpailu. Ehkä se tulee luonnostaan toisille, pihapelien ja harrastusten kautta. Oma tyttäreni on todella innoissaan yleisurheilupäivistä, futiksesta, uinneista ja suunnistuksista, niinkuin on aina kotona yritetty kannustaa kokeilemaan ja yrittämään parhaansa ja iloitsemaan liikunnasta ilman epäonnistumisen pelkoa.
Itse stressasin liikuntatunteja niin paljon, että lopulta lintsasin kaikki päivät, joina oli liikuntaa, ja koska alkoi ahdistaa opettajien ihmettely ja julkinen "miksi et taaskaan tullut torstain tunnille" nöyryytys, niin aloin lopulta lintsata muitakin päiviä. Koulumenestys tuhoutui täysin, vaikka olin ala-asteella ollut yli ysin oppilas.
Sama meno jatkui lukiossa ja amiksessa, joista putosin, ja vasta täysi-ikäisenä uskaltauduin jatkamaan opiskelua, kun oli varmaa, ette minun tarvinnut enää osallistua liikuntaan. Ja kas kummaa, en ollut yhtä ainutta tuntia poissa.
Liikuntaa en harrasta vieläkään, niin p*ska maku jäi suuhun niistä yläasteen kokemuksista.
Täällä USA:ssa on muuten kannustavat, motivoivat liikuntamaikat. Poikakin totesi, että "Suomessa huudettiin, että tee paremmin, tee paremmin, mutta kukaan ei näyttänyt, miten se meni. Täällä tullaan näyttämään, miten se potku tehdään ja kannustetaan, kun se sujuu oikein." Mitäpä tähän on lisäämistä. Minultakin meni liikunnan ilo koululiikunnan takia.
Kannattaa varmaan laittaa lapsi laadukkaisiin liikuntavalmennuksiin jo ennen kouluikää, ettei se koululiikunta jää ainoaksi liikuntakokemukseksi! Itselläni meni kymmenen vuotta peruskoulun jälkeen, että tajusin: minä, pesiskentälle vikana valittu, voin olla hyvä liikunnassa ja tanssi on mun laji!
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 20:01"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 19:56"]
Minä inhosin niitä hernepussien heittelyitä ja keilojen pyörittelyä. Uinnissa voitin junnuna 3 SM-mitalia ja suunnistuksessa 6 SM-mitalia ja olin tosi hyvä molemmissa, ja muutenkin olin aktiivinen liikkuja ja aluksi tykkäsin koululiikunnasta. Liikkanumero oli kuitenkin 7 tai 8 aina, koska en tykännyt/osannut/viitsinyt voimistelua, koripalloa tai lentopalloa. Futiksesta tykkäsin ja pelasin pari vuotta B-tyttöjen mestaruussarjajoukkueessakin, mutta open mielestä sellaista lajia ei ollut kuin naisten tai tyttöjen jalkapallo ja jalkapalloahan pelasivat open mielestä vaan miehet. Tyttöjen piti pelata korista, lentistä tai pesistä. Cooperin testissä juoksin lukion ekalla 3200 metriä ihan heittämällä suunnistustaustalla, mutta ei se numero miksikään muuttunut siitä. Kun hernepussi ei pysynyt käsissä vaan läsähti päähän, niin se oli sitä seiskaa/kasia sitten ja open haukut. Tämä 1980-luvulla. Omien lasten kertomusten perusteella ei ole juurikaan mikään muuttunut.
[/quote]pöljä, ei se liikuntanumero tule tuntien ulkopuolella hankituista SM-mitaleista!!!
[/quote]
Kyllä vaan tuli 80-luvulla. Mun numero nousi kutosesta kasiin ihan siksi, että opelle selvisi mun lentopallotausta. Liikuntatunneilla ei siis koskaan ollut lentistä, ainoastaan koripalloa ja sitä perkeleen telinevoimistelua. Mun parasta kaveria rangaistiin tiputtamalla kymppi kasiin, koska yhden kerran ei halunnut edustaa koulua hiihtokilpailuissa talviurheilupäivänä, vaan halusi meidän muiden kamssa laskettelemaan.
En opeta liikuntaa, mutta koulussa töissä kumminkin..
on äärimmäisen vaikeaa pitää 30 oppilaalle sellaista liikuntatuntia, joka olisi jokaiselle mieluinen, sopivan haastava jne. Se nyt vaan on mahdottomuus oli kuinka hyvä ja empaattinen liikunnanopettaja tahansa.
Jos nyt otetaan vaikka se paljon parjattu hiihto, niin ääripää voi olla aktiivinen harrastaja hiihtoseurassa ja sellainen joka ikinä ei ole pitänyt suksia jalassa, eikä haluakaan.
Ihmettelen kovasti, kuinka moni tosissaan haluaisi liikunnan vspaaehtoiseksi koulussa! Nuoret muutenkin nykyään flegmaattisia ja ylipainoisia (karkeasti yleistäen). Tosissaanko uskotte että liikkuattomuus auttaisi näitä nuoria jaksamaan paremmmin arkea ja että tuollaisella kannustuksella itse liikkuisivat? Tutkimusten mukaan suomalaiset lapset ja nuoret liikkuu muutenkin liian vähän. Eli hyvä että koulun toimesta edes hieman viikkoliikuntaa. Ja kyllä se on myös siitä omasta asenteesta kiinni, ei luokkakavereists ja opesta, et miten siellä menee - oli lahjakas tai ei. Mutta yleensä kyllä: niinkuin vanhemmat, niin lapsi perässä.
Mä olen aina rakastanut liikuntaa ja liikkumista. Meillä oli koulu metsän vieressä, sekä yläaste, lukio että ala-aste. Ala-asten eri paikassa, yläaste ja lukio samassa, mutta metsään pääsi molemmista lähes pihasta. Mitä me teimme liikuntatunnit? Pelasimme pesäpalloa yläasteella, ala-asteella sitä helpompaa muunnelmaa, en muista sen nimeä, mutta sitä missä juostiin takaviivalle ja koppari oli yhdessä pesässä. Yleisurheilukentälle oli yläasteelta lyhyt matka, 200 metriä.
Suunnistamassa koulussa kävimme ehkä kerran syksyssä, jos käytiin, usein ei. Keleistä ei ollut kiinni. Kaikki liikuntatunnit perustuivat joukkupeleihin, sekä sisäliikunta oli joka toinen kerta kuntosali - ainoa mistä pidin. Kuntosali on ja on yhä koulun kanssa samassa rakennuksessa. Sali kun oli joka toinen kerta poiien käytössä, siksi ei joka kerta päästy lentopalloa pelaamaan. Talvella sentään hiihdettiin ja luisteltiin, se minulle kyllä maistui, varsinkin hiihto. Tiedän ettei kaikki tykkää, mutta minä olen todella yksilölajien harrastaja. Kyllä niitä joukkuepelejä on ok. joskus pelata, mutta miksi aina? Vrt. kun poikani kävi kaksoistutkinnon ja liikunta oli ammattikoulussa. Heillä ei ollut samaa juttua kuin korkeintaan kaksi kertaa, koska kokeilivat kaikkea erilaista. No meillä maalla ei ollut uimahalliin mahdollista lähteä, mutta joskus oli niin lämpimiä syksyjä, että olisimme hyvin voineet käydä järvessä uimassa silloin. Salissakin olisi voinut harrastaa paljon muutakin kuin lento- tai koripalloa. Esimerkiksi miksei koulussa venytelty koskaan, ei edes tunnin lopuksi? Se olisi tärkeintä kaikista!
Pesäpallossa suurin osa oli seisoskelua. Se ei ole liikuntaa meille, jotka olemme huonoja siinä. Olisi annettu pelata vain niiden pelata, jotka osasivat ja päästetty meidät huonommat lenkille. Tai sitten vaihtoehtona olisi voitu opettaa tekniikkaa. Matematiikka alkaa siitä, että ensin opetellaan laskemaan yhteen ja vähentämään ennen kuin aletaan mennä eteenpäin. Lukeminen alkaa siitä, että opetetaan kirjaimet. Miksi hitossa liikunta alkoi siitä että alettiin kaikkea tehdä suoraan, ilman ohjausta? Edes kuntosalilla ei neuvottu mitään tekniikoita! Ihme ettei kukaan särkenyt itseään.
Nykyään harrastan uintia, hiihtoa, kuntosalilla käyntiä, lenkkeilyä, pyöräilen työmatkat ja joskus muutenkin. En helkutissa harrasta mitään joukkuelajia ja pysyn niistä kaukana. Harrastin kyllä yksilölajeja omaksi ilokseni jo kouluaikana. Joukkuelajeista en saanut mitään irti eikä ikinä tullut hiki liikuntatunnilla, jos oli joukkuepelejä. Olin niissä huono ja koska olin huono, en uskaltanut tehdä edes sitä mitä osasin. Lentopallossa sain lyötyä verkon yli, mutta aina ne paremmat tulivat eteen eli en koskaan päässyt jatkamaan vaikka olisin joskus halunnut ja halunnut oppia.
Ei meillä opettajassa yläasteella muuta vikaa ollut kuin tuntien yksipuolisuus, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut paljon tehdä vaikka mitä. No olihan noita lajeja usempia, mutta liikunnassa ei yhdelle lajille pitä antaa liikaa aikaa, vaan kokeilla monipuolisesti kaikkia. Enemmän vikaa oli luokkatovereissa, joille se voittaminen oli tärkeämpää kuin se, että heikommat olisivat saaneet yrittää ja oppia.
Toivottavasti joku, joka mustavalkoisesti laittoi koululiikunnan vastapainoksi sohvalla istumisen ja sipsien syömisen, lukee tämän jutun ja ajatuksella. Lue tämä teksti. Minä en ole koskaan ollut ylipainoinen sohvaperuna, vaan liikunnallisesti aktiivinen aina. Koululiikunta opetettiin aikanani väärin ja ilmeisesti yhä. Miksei liikunta, esimerkiksi pelaamiset ala perusteista ja miksi se ei ole monipuolisempaa? Tiedän, että jotkut opettajat ovat erilaisia, kiitos teille, te olette ammattitaitoisia.
Jos perusteena pelaamisen aloittaminen suoraan pelaamalla on se, että jotkut osaavat ja pitkästyvät, niin eikö silloin matikkakin voitaisi aloittaa suoraan kertotaulusta, koska jotkut ne peruslaskut osaavat jo kouluun tullessaan? Tai lukeminen voidaan aloittaa suoraan sillä, että pistetään joku teos luettavaksi, koska todella moni osaa lukea jo kouluun tullessaan. Se on heidän nyt vaan pitkästyttävä tai opeteltava jotain muuta. Toki se pelien perusteiden opettaminen olisi kuulunut ala-asteelle, siellä meillä oli liikunnanope toisen luokan luokanope, joka oli kamala kaikin puolin.
Mulla taas on eri kokemuksia. Jo 70-luvulla sain hyviä numeroita sillä perusteella, että pelasin futista poikien joukkuueessa vaikka olin tyttö. Telinevoimistelu tai jumppa jossa juostiin tamburiinin tahtiin ympyrää (ristiaskel, hyppy) ei oisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta opettajan mukaan mun piti johtaa joukkoa koska olin niin urheilullinen. Koriksessa mut valittiin koulun joukkueeseen vaikka olen tynkä enkä tiennyt koriksesta enempää kuin kissa ydinfysiikasta. Ei niistä koulun tunneista jäänyt mitään kammoa, liikuin omalla ajalla omalla tavalla ja liikun edelleen
Koulujen pitäisi kyllä laittaa liikuntasuunnitelmat uusiksi ja monipuolistaa tarjontaa
[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 05:16"]
En opeta liikuntaa, mutta koulussa töissä kumminkin..
on äärimmäisen vaikeaa pitää 30 oppilaalle sellaista liikuntatuntia, joka olisi jokaiselle mieluinen, sopivan haastava jne. Se nyt vaan on mahdottomuus oli kuinka hyvä ja empaattinen liikunnanopettaja tahansa.
Jos nyt otetaan vaikka se paljon parjattu hiihto, niin ääripää voi olla aktiivinen harrastaja hiihtoseurassa ja sellainen joka ikinä ei ole pitänyt suksia jalassa, eikä haluakaan.
[/quote]
Minä kirjoitin tuohon edelle pitkän selostuksen, mutta vastaan vielä erikseen. Se on mahdotonta tehdä. Mutta moni opettaja pistää suoraan pelaamaan. Olen monta vuotta ollut pelaamassa lentopalloa koulussa, ja televisiosta pelejä katsomalla opin sääntöjä, joita en ole tiennyt olevankaan. Perusteita ei opetettu, tekniikkaa ei opetettu, sääntöjä ei kerrottu. Suoraan vaan kentälle? Pistätkö sinä oppilaasi toisessa aineessa heti tekemään suoraan tehtäviä ilman neuvomatta perusteita ensin? Tai kerrotko sinä joka toinen tunti samat asiat? Saako teillä sinun tunneillasi/aineessa paremmat sanoa huonommille, että lopetahan sinä siinä, kun et osaa kuitenkaan ja opettaja katsoo vierestä? Koululiikunta oli ainakin minun kouluaikanani tällaista.
Poikani sai hyvän liikunnanopettajan ammattikoulun puolella, kun kaksoistutkinnossa liikunta oli siellä. Toki lähellä kaupungin keskustaa on erilaiset mahdollisuudet. Mutta ensimmäinen liikuntatunti heillä oli suunnittelua. Jokainen sai ehdottaa lajeja ja sitten he valitsivat äänestämällä. Opettaja oli sanonut, että samaa korkeintaan kaksi kertaa! Meillä opettaja salivuoroilla peluutti joka toinen kerta lentopalloa ja joka toinen koripalloa. Venyttely on tärkeä laji ja sitä ei opetettu minuutin minuuttia. Muistikuvani on, että telinevoimistelua oli kerran. Välineitä takahuonessa oli moneen, mutta niitä ei vain käytetty.
Ihan ekaluokalla meillä oli monipuolinen liikunta, kun silloin oli oma luokanope joka vaihteli lajeja tasaisesti. Moni ei pitänyt meidän tiukasta opesta mutta minä hiljaisena pidin, koska hän sai luokkaan kurin ja kohteli kaikkia tasapuolisesti.
Kyllä on kokemuksia. Vihaan liikuntaa edelleen ja ikää on 40 v. Jos joskus liikun niin teen sen yksin, en voi sietää mitään joukkolajeja tai jotain missä kilpaillaan muiden kanssa tai otetaan aikaa.
[quote author="Vierailija" time="02.09.2015 klo 05:36"]
Ihmettelen kovasti, kuinka moni tosissaan haluaisi liikunnan vspaaehtoiseksi koulussa! Nuoret muutenkin nykyään flegmaattisia ja ylipainoisia (karkeasti yleistäen). Tosissaanko uskotte että liikkuattomuus auttaisi näitä nuoria jaksamaan paremmmin arkea ja että tuollaisella kannustuksella itse liikkuisivat? Tutkimusten mukaan suomalaiset lapset ja nuoret liikkuu muutenkin liian vähän. Eli hyvä että koulun toimesta edes hieman viikkoliikuntaa. Ja kyllä se on myös siitä omasta asenteesta kiinni, ei luokkakavereists ja opesta, et miten siellä menee - oli lahjakas tai ei. Mutta yleensä kyllä: niinkuin vanhemmat, niin lapsi perässä.
[/quote]
Joten ratkaisu on julkinen nöyryyttäminen! Problem solved.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 21:06"]Omakohtaista kokemusta löytyy. Koululiikunta pilasi liikkumisen ilon minulta kokonaan ja pysyvästi. En tiennyt ennen koulua, että en ole kovin lahjakas liikunnassa, joten nautin normaaleista liikunnallisista puuhista kuten muutkin lapset. Koulussa minulle selvisi pian, että en ole yhtä nopea/voimakas/ketterä kuin muut, vaikken pullukka ollutkaan. Mitään opastusta liikuntalajeihin en saanut, vaan ne olisi pitänyt jotenkin oppia ihan itsestään. No, en oppinut. Tai opin sen, ettei mitään liikunnallista kannata yrittää oppia, koska en kuitenkaan opi. Nykyään pidän vain kävelystä, muut liikunnalliset lajit eivät kiinnosta. Aika harmi, olen pohtinut että miten välttäisin sen, että tämä siirtyy lapsilleni. Minusta kun ei ole lähtemään heidän kanssaan esim. hiihtämään tms.
[/quote]
Tää kuulostaa juuri siltä mitä mun tyttärelle on käynyt koululiikunnan ansiosta :(