Kertokaa hauskoja tarinoita dementoituneista läheisistänne.

Edesmennyt, loppuun asti lempeä mummoni ilahtui aina isäni jokaviikkoisista käynneistä hoitokodissa ja kysyi joka kerta hymyillen: "oletteko te minun mieheni?". Isäni vastasi siihen hymyillen "ei, minä olen teidän poikanne" ja sitten alkoivat keskustelemaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jäi jotenkin mieleen se hyväntahtoisuus ja kohteliaisuus, vaikka muisti olikin muuten aikalailla mennyttä. :) Joku kertoi isänsä(?) hoivanneen kissapehmolelua, mummoni teki samaa.

Kannattaa lukea aiheeseen liittyvä romaani: mazarella, "pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni punahilkkaa" aikuisen tyttären näkökulma äidin sairastuessa alzheimeriin.

Olen hoitajaja hoidan vanhuksia joka päivä. Oliin viimeisilläni raskaana kun hoidin vanhaa rouvaa. Hän rupesi haukkumaan minua isoperse-olioksi. Sitten hän osoitti mahaani ja huudahti "ja noin iso mahakin!". Sanoin olevani raskaana johon hän tokaisia "Sitä ollaan sitten pillua jaettu pitkin kyliä". En pysynyt pokka oli pakko mennä liinikseen nauramaan. Myöhemmin sama rouva silitteli mahaani ja leperteli vauvalle.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 19:49"]

Kannattaa lukea aiheeseen liittyvä romaani: mazarella, "pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni punahilkkaa" aikuisen tyttären näkökulma äidin sairastuessa alzheimeriin.

[/quote]Siinä kirjassa äiti sai aivoinfarktin, ei sairastunut Alzheimeriin. 

Olen ollut kesätöissä parina kesänä dementiaosastolla. Maalaiskunnan dementia osastolla kuuli usein niiltä vanhuksilla että "nyt pitää kyllä lähteä lehmiä lypsämään". Siinä sitten yrittää selittää että "olette täällä nyt vähän lomalla ja lapset/lomittaja kyllä hoitaa lehmät".

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 19:11"]

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:30"]

Joskus vaan musta huumori auttaa jaksamaan! Eikä silloin naureta persoonalle vaan tilanteelle.

[/quote]

Sitä huumoria voi harrastaa ihan lähimpien kesken oikeilla hetkillä, kun jokainen tietää tilanteen tarkkaan ja tuntee toisensa. Ei paljoa kiinnosta jakaa sellaista täällä. Kas kun ei "kertokaa hauskoja juttuja syöpään kuolleista sukulaisista."

t. Alle 60-vuotiaan läheisensä alzheimerille menettänyt

[/quote]

Kyllä syöpään kuolleista sukulaisista voi kertoa hauskoja juttuja ja niitä riittää, samalla tavalla kuin kenestä tahansa. Eihän se syöpä näitä ihmisiä ole määrittänyt.

Dementia on tosiaan ikävä asia (terävä havainto), mutta ei se merkitse sitä, etteikö elämässä olisi huumoria.

Inhimillisen elämän – ja kuoleman – alueella on myös toisinaan omat humoristiset sävynsä, koska se kuulu ihmisluontoon.

Kävimme vuosikymmeniä sitten isoisäni kanssa tapaamassa hänen siskoaan. Anna-täti oli kovin tuohtunut, kun oli rosvoja hänen kodissaan käynyt. Toinen tohveli oli viety ja radion kanavat olivat vorot vielä piruuttaan sotkeneet. (Yleinen ja rinnakkainen vaihdettiin aikoinaan keskenään ja toffeli löytyi myöhemmin, mutta sen olivat pitkäkyntiset kuulema käyneet palauttamassa.)

Ja selvennän vielä mielensä pahoittajille, että tämä täti oli mitä rakastettavin persoona, josta tykkäsin kovin. Ei tulis mieleenikään ivallisena tms. naureskella hänelle tai kellekään muullekaan. Ja näin hoitoalalla minäkin olleena totean myös, että ilman huumoria, joskus todella likaistakin, olisi todella ankeaa ja raskasta. -49

Kymmenen vuotta rakkaan isoäitini dementoitumista seurattuani ja nyt jo kymmenen vuotta hänen kuolemastaan toipuneena, osaan ja osaamme koko perhe nauraakin monille jutuille, ns. mustana huumorina.

Kuten varmasti kaikki dementoituneen omaiset tietävät, dementikolta katoavat kaikki normaalit häveliäisyyden normit (onkohan oikea ilmaisu?) ja he laukovat kaiken ajattelemansa päin näköä. Ja elävät myös menneisyydessä. Selvää kauraa.

Kun isoäitini vielä minut tunnisti, olin saanut juuri nuorimman lapsemme. Hän oli toki nähnyt ja tunnistanut kaksi vanhempaakin lasta ja myös mieheni tunsi jo ennen dementoitumistaan. Satuin sairaalaan näyttämään vauvaa mummalle mahdollisimman huonoon hetkeen, jolloin hän kyllä tunnisti minut, mutta hoki vauvan olevan enoni vauva. Yritin selittää, että kyseessä on minun vauvani ja näytin albumista hääkuvamme ja selitin sukulaisuussuhteita jne. kärsivällisesti ja välillä mumma jopa oli hieman kärryilläkin. Mutta lopulta tokaisi: "No, voishan se vaikka ollakin sun vauvas, mutta kenelle olisit muka mennyt antamaan?"

Aika pysäyttävä hetki.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 20:09"]

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 19:11"]

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:30"]

Joskus vaan musta huumori auttaa jaksamaan! Eikä silloin naureta persoonalle vaan tilanteelle.

[/quote]

Sitä huumoria voi harrastaa ihan lähimpien kesken oikeilla hetkillä, kun jokainen tietää tilanteen tarkkaan ja tuntee toisensa. Ei paljoa kiinnosta jakaa sellaista täällä. Kas kun ei "kertokaa hauskoja juttuja syöpään kuolleista sukulaisista."

t. Alle 60-vuotiaan läheisensä alzheimerille menettänyt

[/quote]

Kyllä syöpään kuolleista sukulaisista voi kertoa hauskoja juttuja ja niitä riittää, samalla tavalla kuin kenestä tahansa. Eihän se syöpä näitä ihmisiä ole määrittänyt.

Dementia on tosiaan ikävä asia (terävä havainto), mutta ei se merkitse sitä, etteikö elämässä olisi huumoria.

Inhimillisen elämän – ja kuoleman – alueella on myös toisinaan omat humoristiset sävynsä, koska se kuulu ihmisluontoon.

[/quote]

Juu, muuta en väittänytkään. Enkä väittänyt myöskään "havaintoani" erityisen teräväksi. Itsestäänselvyyshän se on. Olen myös työksnnellyt ruumiiden kanssa, joten minulle ei tarvitse kertoa että kuolema kuuluu elämään. Koskaan en harrastanut mautonta huumoria työssäni. Ei todellakaan tarvinnut, ihan hyvin pystyi työskentelemään ilmankin. 

Totesin vain, että niin herkille asioille nauraminen ei ole mitään mitä haluaisin tehdä kokonaisen keskeustelupalstallisen kanssa. 

Nauroin kotona katketakseni kun mummoa oltiin viemässä hoitokotiin. Se oli siinä jutellessa niin herttainen, huolehti vaan että saahan varmasti tuoda tuhman pojan (kasvi) huoneeseensa ja kysyi toistuvasti että joko mennään sinne huoneeseen. Semmonen maaninen hymy ja välillä pullautti hampaat ulos kesken kaiken. Kaikki työntekijät oli ihan että "jes, kiva saada noin mukava mummo tänne". Tässä vaiheessa on varmaan poliisit käyny pariin kertaan ja työntekijöillekin valjennu sen fyysiset voimat. Siinäpähän ovat sen parikymmentä vuotta sen kanssa :D

Rakas edesmennyt tätini järjesti aikoinaan monenmoisia tilanteita. Hänellä dementia oli tavallaan "puuskittaista" eli oli syvempiä vaiheita ja sitten taas selkeämpää

Hän oli luonteeltaan lempeä, mutta myös todella itsepäinen. Kun pärjääminen ei vaan enä onnistunut saimme käyttää kaiken oveluutemme, että saimme hänet hoitoon.

Tarinoita riittäisi, tämä vieläkin hymyilyttää; tätini asui puiston laidalla ja esitteli minulle tohkeissaan ikkunastaan puistonpenkkiä. Hän kertoi Kalevi Sorsan istuskelevan sillä usein ja myyvän huumeita. Täti suorastaan suuttui, kun olin epäileväinen, en kuulema tiennyt todellisesta elämästä mitään :D

Vein äitini syntymäpäivänä hierojalle, koska hänellä on selkäkipuja. Hierontatuolissa hän meni selälleen makaamaan ja avasi suun ja kysyi onko reikiä. Silloin pääsi pieni naurahdus, vaikka traagistahan tuo alzheimer on.

Mun ukki oli hoitokodissa ja siellä muutama tummaihoinen hoitaja. Aina kun käytiin hänellä oli paljon asiaa näistä tummista tytöistä. Kerran kaikki kolme olivat samaan aikaan töissä jolloin Ukki sanoi, että haluaa takaisin Suomeen hoitoon kun käymme niin harvoin täällä Afrikassa katsomassa häntä :D

Isoisälläni todettiin pitkälle edennyt syöpä 2006 ja elinaikaa alle vuosi. Menehtyi 2007 Helmikuussa. Pappa jaksoi huumorilla loppuun asti! Oli todella heikkona viimeiset kuukaudet mutta nauroi tilanteelleen ja kuinka nuoret neidot tämmöistä vanhusta piirittää yms yms hehhe :D Jos joku ei tajunnut niin pappa siis tarkoitti että kun hoitajat pesevät ja auttavat pappaani joka päivä niin pappa heitti huulta siitä. Hoitajat kehuivat kuinka lämminhenkinen pappa oli. Joskus kovissa lääkehöyryissä näki mitä sattuu ja hölisi outoja, kerroimme hänelle sutjautuksistaan ja kyllä häntäkin nauratti. Papan kuolema oli äidilleni raskas. Olin varhaisteini kun äiti kertoi itkien että papalla on syöpä. Lapsena en ymmärtänyt miksi pappa oli niin iloinen sairaalassa vaikka tiesi että kuolee. Nykyään sen ymmärrän. Musta huumori tietyille ihmisille auttaa paljon.

Viimevuosien aikana nyt isäni äidillä on alkanut olla dementian piirteitä. Isä ja hänen veljet ottavat mummun jutut hyvin vastaan ja kyllä niille itsekin tulee jskus hymähdeltyä kun mummun suusta tulee mitä erikoisempia asioita.
Kertoi mm kuinka kokonainen jääkiekkojoukkue tuli pelivaatteiteen häntä katsomaan ja kissojakin lentelee ikkunan takana.
Nyt kesällä kävin mieheni ja isäni kanssa mummun luona ja mummu ei muistanut miestäni... luuli ensin minua tuntemattomaksi mieheksi ja lopulta tunnisti että jaa lapsenlapsihan se siinä, mutta,alkoi ihmettelemään vieressäni seisovaa ruotsin prinssiä!? :"D Alkoi myös sanomaan että ruotsinkielenopettajista on suuren suuri pula ja että minun on haettava ruotsinopettajaksi, vaikka en osaa ruotsia lähes yhtään.

 Dementia on varmasti omaiselle raskasta, kun läheinen muuttuu sairauden takia. Toisaalta mikä tahansa etenevä sairaus vie ihmisen ja etenkin vanhuksen heikompaan kuntoon, ikäväähän sellainenkin on. Muistisairas itse ei välttämättä enää sairauden edettyä tiedosta tilannettaan, ja jos muuten on terve, ei ole kipuja tms. niin elämä voi jatkua muistamattomuudesta huolimatta melko hyvänäkin vielä vuosia. Mutta tämä on tietysti yksilöllistä.

Hoitajana on helpompaa, kun elämme muistisairaan kanssa tätä hetkeä, emme sure menneitä vuosia tai murehdi huomista - eikä se meille kuulukaan, meidän tehtävämme on hoitaa vanhus niin hyvin kuin pystymme. Meille myös moni sairauteen kuuluva asia on normaalia.

Ja onhan näitä hauskoja hetkiä dementikkojen parissa ollut, vaikka muisti katoaa, niin huumori ei ja monta kertaa on saanut nasevia vastauksia nauraa. Herkkähipiäinen ei tosiaan saa olla. Mutta vuorotyötä tekevänä on pakko sanoa, että ajoittain työ on raskasta fyysisesti huonokuntoisten ja/tai aggressiivisten muistisairaiden kanssa. Silloin huumori piristää ja antaa voimia.

Monet asukkaat tulevat meille vuosien saatossa läheisiksi ja saatamme muistella poismennyttä vielä pitkäänkin. Minulle on kunnia hoitaa hoivakotimme asukas loppuun saakka.

Muistisairaus toisaalta vie ihmiseltä paljon, mutta toisaalta paljon jää vielä jäljelle: puhumatonkin dementikko voi ilmaista ilmeillään ja eleillään paljonkin, eräänkin kauan sairastaneen mummon silmistä loisti ilo, kun poika tuli käymään, vaikka muuten ei enää puhunut.

Tjaa, niitä hauskoja sutkautuksia ja tilanteita: no melkein kaikki mahdollliset solvaukset olen kuullut, eipä niistä auta suuttua, mieluummin nauran, ai -  tänään olen sellainen ämmä, mitähän huomenna? Ja pakko oli kyllä kyllä nauraa, kun ambulanssikuski sai oikein märän pusun erään asukkaan toimesta. Ja jotkut asukkaat itsepintaisesti vain elävät sitä omaa elämäänsä, voit viedä asukkaan aamuyöstä takaisin omaan sänkyynsä vielä nukkumaan vain huomataksesi, että viiden minuutin päästä mamma on kipittänyt takaisin sohvalle istumaan.

Isoäitini karkasi sairaalasta, otti pihalta taxin ja hurautti hotelliin. Oli siellä majoittuneena 3 vrk,ennenkuin löytyi. Kävi myös lähikaupassa ja yritti maksaa ostoksiaan paperisilpulla ja tuohtui kun "raha" ei kelvannut. Ainiin, katkasi sairaalsta myös toisen kerran läjikauppaan, henkilökunta löysi mummo. Istumasta kaupan edestä siideriä juoden :)

Olin 17-vuotiaana kesätöissä vanhainkodissa, muistisairaiden yksikössä, ja kyllä siellä sattui ja tapahtui joka päivä. Ei todellakaan ollut helppoa, muistan oikein säikähtäneeni ensimmäisenä työpäivänä kun eräs mummo tokaisi "Mitä tuo huora tekee täällä, viekää se nopeasti pois" ja osoitti minua vihaisesti. Hoitajat onneksi tsemppasivat ja kertoivat, että kaikki pitää vaan päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Sama mummo vaihtoi mielipidettään minusta tiuhaan tahtiin, toisena päivänä hän ihmetteli kovaan ääneen miten "kaunis nuori likka" olin, toisena päivänä olinkin taas "helvetin ruma huora joka sietäisi kuolla". En olisi koskaan osannut kuvitella ennen tuota kesätyötä, että niin herttaisilta näyttävät mummot voisivat käyttää sellaista kieltä, mutta tietysti ymmärrän ettei dementiaan sairastunut ihminen ole enää entisensä.

Iso hatunnosto hoitohenkilökunnalle, arvostan työtänne todella paljon. Minusta ei koskaan olisi työskentelemään alalla täysipäiväisesti.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:25"]

Täytyy todeta, että ei irtoa. Siinä ei ole mitään hauskaa. Kaikelle ei tarvitse nauraa, aivan kaikesta ei tarvitse vääntää vitsiä. Siinä on kyse alati rappeutuvista aivoista, jotka muuttavat kerran olemassa olleen ihmisen aivan toiseksi kuin mitä hän oli. Hauskuus siinä on missä? Jos itse välillä naurahdan siihen liittyen oikeassa meneillään olevassa tilanteessa, on se enemmänkin hämmennyksen, surun ja yleisen epäuskon peittämistä naurahduksella.

[/quote]

Löysin nyt tämän ketjun ja ennen kuin alan tätä lukemaan, haluan sinulle kirjoittaa dementikkosukulaiseni hoitajana, että sen kaiken väsymyksen ja surun keskellä on pakko joskus nauraa kommelluksille, että jaksaa. Joskus sattuu niin hauskoja tilanteita, että kun tulee nauru, huomaa, että taas jaksaa. Esim. kun sukulaiseni puhutteli minua siskokseen ja taputteli vatsaani (olen hieman pyöreähkö), että koskas se lapsi syntyy. Herahdin nauramaan, vaikka sydämeni oli itkenyt jo pitkään ja olin jaksamiseni rajoilla. Jos minun röllövatsa toi vanhukselle vauva-aatteet mieleen ja hyviä muistoja, niin se oli hienoa. Komiikkaa todella näin siinä, että enpä voi enää valehdella millään, etten olisi lihava. Pakko oli alkaa laihikselle.

Nyt alan lukemaan ketjua.

Olen ollut töissä muistisairaiden hoivakodissa. Eräs mummo, joka ei enää paljon puhunut, viittoili minua lähemmäs. Menin hänen eteensä seisomaan ja hän silitteli mahaani ja katsoi suoraan silmiini hymyillen. Ihan kuin olisi vauvamahaa kokeillut ja samalla halunnut onnitella perheenlisäyksestä. :) Ele oli liikuttava, vaikka en todellakaan ollut raskaana, enkä kovin isomahainenkaan. :)