Kertokaa hauskoja tarinoita dementoituneista läheisistänne.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 20:08"]Olen ollut kesätöissä parina kesänä dementiaosastolla. Maalaiskunnan dementia osastolla kuuli usein niiltä vanhuksilla että "nyt pitää kyllä lähteä lehmiä lypsämään". Siinä sitten yrittää selittää että "olette täällä nyt vähän lomalla ja lapset/lomittaja kyllä hoitaa lehmät".
[/quote]
helpommalla pääsee kun sanoo että mä kävin jo lypsyllä, ei huolta!
Päällimmäisenä kun heillä on huoli että onko hoidettu työt.

Up :)

Ystäväni kertoi jo edesmenneestä sukulaisestaan, kun ystäväni oli soittanut hänelle, niin täti valitti, että ei voi pitää enää kehenkään yhteyttä. Ystäväni sanoi, että voithan soittaa milloin vain vaikka hänelle, niin täti sanoi, ettei ole puhelinta. Siihen ystäväni sanoi, että puhelin on kädessäsi. täti vastasi, aijaa, onko tämä se puhelin? :))))

Olen töissä dementia kodissa. Minulla on myös 2isovanhempaa tauti vienyt.

Kerran 2 potilasta keskustelivat sujuvasti yhteisestä lapsuudestaan. Ei haitannut vaikka heillä oli ikäeroa 20 vuotta.

Olin suihku apuna 9kymppiselle miehelle. Hän tokaisi että taitaa minulla vanhalla akalla olla onnen päivät kun nuorta kyrpää saan katsella. Olin 22.

Eräs vanhus kaatui ja satutti itsensä niin että jouduin ambulanssin tilaamaan. Ambulanssi tuli ja hetken päästä hoitaja tuli kysymään että onko vanhus tosiaan saanut vamman lehmän potkusta kun sanoi niin. Olimme keskellä kaupunkia. Hoitajalle selitys meni melkein läpi :)

Isälläni on melko pitkälle edennyt alzheimer, ja hän muutti jokunen vuosi sitten muistisairaiden vanhainkotiin. Siellä hänet pistettiin huonenaapureiksi erään mummon kanssa, joka välittömästi iski silmänsä isääni :D Aluksi isä ei juuri lämmennyt tälle kosiskelijalle, kun muisteli vielä olevansa naimisissa edesmenneen äitini kanssa, mutta nykyään tämä nuoripari suunnittelee kuulemma jo yhteenmuuttoa! Mysteeriksi jää, miten tähän pisteeseen on päästy, kun molemmat elelevät muuten ihan omissa maailmoissaan. Kiva vaan että isällä on joku ystävä siellä!

Dementiastahan saattaa mennä estot. Tädilläni tämä ilmeni niin, että alkoi laulamaan paljon ja vieläpä hyvin. Ei ollut ennen laulanut muiden kuullen. Selkeästi myös nautti laulamisesta paljon ja osasi laulujen sanojakin hyvin. Hoitsut luulivat, että on ollut laulaja tai muuten musiikin kanssa tekemisissä aiemmassa elämässään. Ei todellakaan ollut :) Täti myös luuli olleensa töissä hoitokodissaan, eikä halunnut olla sieltä pois. Joskus nuoruudessaan kyllä oli tehnyt hoitoalan töitä.

57 tuo estojen poistuminen on totta.
Monesti hoitajana tutustun ihmisiin kun dementia on pitkällä. On uskomatonta miten vanhukset muistavat laulujen sanat ja runoja täydellisesti.
Yksi liikuttavimmista hetkistä oli iltavuoro itsenäisyys päivänä. Maamme laulu kajahti komeasti osastolla ja jokainen muisti sanat. T.55

Nosto

Kyllä se musta huumori auttaa jaksamaan. Minun isänikin sairastaa dementiaa ja miestä ei enää ole, en tiedä miten jaksaisin ilman teidän mustaa huumoria. En vielä ole valmis sitä itse kertomaan. Mutta KIITOS en tiedä mitä teen ilman teitä

Mummo ihmetteli, missä tuosta on se esine. Minä vastasin, etten muista siinä olleen mitään. Miten sie et muista, kun miulla on se muistisairaus, vastasi mummo.

Muistisairautensa alkuvaiheessa mummoni itse laski asiasta leikkiä mm sanomalla ettei kannata tilata lehteä kun sama lehti on hänelle uusi joka lukukerralla.

Hän oli tottunut ottamaan joka ilta pikku naukun konjakkia, pullo kesti hänellä ennen todella pitkään. Ongelmia kuten kaatumisia tuli kun unohti että oli jo iltanaukun ottanut ja pullo tyhjeni melkoisen nopsaan.

Eräs dementoitunut herra luuli minua vaimokseen, joka oli tullut hakemaan häntä kotiin. Halasin lämpimästi, tarjosin pullaa ja maitoa ja kerroin miten hyvä tuuri meillä kävi, että päästiin hotelliin lomalle. Saattelin vessan kautta sänkyyn ja hänen pyynnöstään menin viereen sänkyyn pitkälleen. Sitten sanoin, että odota tässä sängyssä, minun pitää laittaa muut nukkumaan. Hän sanoi, laita vaan lapset nukkumaan. Työkaverit olivat tapelleet estääkseen häntä lähtemästä ja olivat soittamassa apuvoimia. Jälkikäteen he naljailivat minulle, että osa vaimon velvollisuuksista jäi täyttämättä.

upp

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihan ymmärrettävää, että hoitohenkilökunnalla on omat keinonsa ja vähän ronskimpaa työpaikkahuumoria, samoin kuin muillakin aloilla. Itsekin teen asiakaspalvelutyötä, enkä osaisi kuvitellakaan, että asiakkaat pitäisivät meidän työpaikkahuumoria hauskana.

Kokonaan eri asia on vääntää vitsiä läheisen sairaudesta, tai edes nähdä siihen liittyviä tilanteita hauskoina. Näköjään jotkut pystyvät siihen, eikä siinä kai mitään. En itse näe hauskoina tai koomisina, en edes mustalla huumorilla niitä tilanteita, joissa läheinen on toistellut samaa asiaa minuutin välein, pahimmillaan pahoittaen leskeksi jääneen sisaruksensa mielen kyselemällä tämän kuollutta puolisoa, monista muista tilanteista puhumattakaan.

Sairaus on ymmärrettävä.  Minusta on outoa pahoittaa mielensä, jos dementikko kyselee kuolleesta ihmisestä, eihän hän sitä omassa maailmassaan käsitä.

Naapurin mummo lapsuudestani oli hauska puheissaan, hänen mielenkiintonsa tuntui olevan aina lapsissa.  Äidiltäni hän kyseli, milloinkas sinä nämä kaikki olet synnyttänyt, kun näitä on joka päivä enemmän, tuotakaan minä en ole ennen nähnyt, ja osoitti omaa poikaansa, jotain 50-vuotiasta.

Hän ei muistanut nimiämme, joten hän antoi meille omia nimityksiään.  Minua hän sanoi ruustinnaksi.

Kun hän joutui sairaalaan ja jotenkin sen ymmärsi, niin hän sanoi, että minä nyt sitten lähen sinne laitokselle, vissiin minä menen tekemään sitä poikaa sitten kun on vaan tyttöjä minulla.  Ei yhtään tytärtä hänellä ollut oikeasti.

Minusta hän oli ihana mummo.  

Vierailija kirjoitti:

onpa kummallisen huumorintajuttomia ihmisiä täällä. Eihän se dementia ole kiva asia eikä oikeasti yhtään naurata, mutta kyllähän ikävillekin asioille nauraminen tekee elämästä helpomman ja mukavamman, ei se itkeminen mitään auta. Eihän se nauraminen ole yhtään pahantahtoista, se on vain keino selvitä asiasta, käsitellä sitä huumorin keinoin.

Äidilläni on jo pitkälle kehittynyt Alzheimer eikä mitään sellaista yleisesti hassua asiaa nyt tule mieleen, minkä voisin tänne kirjoittaa, mutta naurulla me kyllä aina kuittaamme sen kun olemme käyneet äitä katsomassa ja hän puhuu mitä sattuu, esim. esittelee minut muille aviopuolisonaan (olen tytär). Sille en koskaan naura, että hän edelleen muistaa sen, että "minulla ei ole äitiä", silloin tulee aina itku silmään. Mutta jotta ylipäätään kestän käydä häntä katsomassa, pitää joskus pitää tilanne tarpeeksi kevyenä ja juurikin nauraa noille hassuille jutuille. Mitä haittaa siit

Olen hyvin huumorintajuinen, mutta en näe mitään huvittavaa dementikon sairaudessa. Kun dementoitunut isäni luuli minua vaimokseen ja vaimoaan naapuriksi, piilotti rusinoita kenkiin, puhui toimimattomaan puhelimeen etc., halusin vain pitää isää kädestä ja olla vain. Ei minua naurattanut ollenkaan, päinvastoin. En tosin muutenkaan näe mitään huvittavaa muissakaan sairauksissa. Jos jotain tuommoinen huvittaa, niin se on sitten hänen tapansa. Kaipa sitä nauramista löytyy nepsyistä, downeista, hypokondrikoista ...jos huvittua haluaa.

Tuohon ylempään; se hupi ei ole siinä sairaudessa, vaan siinä miten se saattaa oirehtia. 

Vierailija kirjoitti:

Tuohon ylempään; se hupi ei ole siinä sairaudessa, vaan siinä miten se saattaa oirehtia. 

No minä en naura täysin psykoosissa olevallekaan, vaikka luulisi olevansa lehmä ja ammuisi. Ei vaan naurata, sorry siitä.

En löydä mitään hauskaa vakavista sairauksista.

Mummoni 80 -luvulla keitteli meille aina kahvit, kun tulimme katsomaan häntä sairaalaan. Hella oli nimitäin se sängyn sivutason hoitajien kutsunappi. Hoitaja parat!

Tätini on nyt muistisairauden kanssa samassa jamassa. Ihana kiltti mummo, joka jaksaa myös itse nauraa omalle muistamattomuudelleen.

Äiti muistisairaus oli minulle liian lähellä ja siten raskas, hänen kanssaan en samalla lailla pystynyt nauramaan.