Kertokaa hauskoja tarinoita dementoituneista läheisistänne.

Anoppi oli hyvä leipomaan. Ensimmäinen asia, mistä huomasimme dementian, oli se, kun hän leipoi kääretortun, ja kääri sen rullalle, leivinpaperi sisällä. 

Minä seuraan sivusta, kuinka mummoni uppoaa vähä vähältä syvemmälle jonnekin, minne meillä muilla ei ole asiaa. Omiin maailmoihinsa, joista vain hetkittäin jaksaa kurkottaa tähän yhteiseen, todellisena pidettyyn maailmaan. Vielä en kykene nauramaan mummon hullutuksille, enemmän koen vihaa (sairautta kohtaan) ja loputonta voimattomuutta. Aina yhtä lempeästä ihmisestä on tullut hyökkäävä, aggressiivinen ja epäkohtelias.
.
Rankat ajat tarvitsevat rankkaa huumoria, jotta ihminen jaksaa seisoa siinä dementoituvan ihmisen rinnalla myös niinä pahimpina päivinä. Kuten sanoin, vielä en itse nauruun pysty, mutta jatkakaa tarinointia. Tekee hyvää lukea näitä juttuja.

Meillä on iso koko seinän kokoinen peili eteisessä. Miehen dementoitunut äiti jutteli peilikuvalleen pitkät tovit. 

Sitä estottomuutta voi ilmetä monella tavalla. Läheisistä se ei ole aina mukavaa, kun vanhus huitelee ilman vaatteita missä milloinkin ja käy kiinni vastakkaiseen sukupuoleen. Onneksi teillä vaan laulellaan.

[quote author="Vierailija" time="01.08.2015 klo 11:20"]Sitä estottomuutta voi ilmetä monella tavalla. Läheisistä se ei ole aina mukavaa, kun vanhus huitelee ilman vaatteita missä milloinkin ja käy kiinni vastakkaiseen sukupuoleen. Onneksi teillä vaan laulellaan.
[/quote]

Kyllä estojen poistuminen tarkoittaa muutakin kuin laulelua. . Ja kyllä mummot lähentelevät ihan naishoitajiakin. Mutta miksi ihmeessä kertoisin ikävistä asioista tähän ketjuun? Dementia on hirveä tauti joka muuttaa ihmistä.

Mummoni dementoitui ja itsepäisenä ihmisenä asui ehkä vähän liiankin pitkään yksin.

Päivänä eräänä hän päätti lähteä bussilla kauppaan, johon matkaa pari kilometriä. Mummi nousi bussiin ja hupsheijaa... Hän oli onnistunut istahtamaan saksalaiseen turistibussiin, joka oli siinä pysäkillä ilmeisesti jaloittelutauolla.

Ihme kyllä nämä turistit eivät juuri olleet kiinnostuneet ylimääräisestä mummosta messissä. Ajelivat n. 50 kilsaa ja seuraavalla pysähdyspaikalla mummo ihmetteli, että missä ollaan. Sitten kuljettaja tajusi ja ymmärsi yskän soitti 112:een ja mummo haettiin kotiin.

Kertoi iloisena jälki käteen, että tosi mukavia ihmisiä, mutta en ymmärtänyt yhtään mitä puhuivat:).

Me dementikkojen omaiset kyllä tiedämme, kuinka rankkaa se on. Tiedämme myös sen, että mustakin huumori keventää tilanteita. Tosin noille jutuille on helppo nauraa silloin, kun ne sattuvat jollekin muulle. Omilla vasta vuosia myöhemmin.

Minä voisi koota melkoisen huumorikirjan kaikista kommelluksista ja lausahduksista, mutta tässä nyt aluksi:

" Enhän minä nyt ensimmäistä kertaa kukkia kastele." Ei vaan seitsemättä, kun ei muistanut kastelleensa ne jo ja tiuskaisi tuon minulle, kun huomautin siitä.

"Onko tässä koulussa tilaa?". Sanonnan mukaan vanhana tulee lapseksi jälleen, tässä vaiheessa oli menossa kouluiässä.

Toimintakykyselvityksessä kysytään mm. pukeutuuko itse. Kyllä pukeutui! Ennätys taisi olla 7 villapuseroa päällekkäin. Annoin paitapinon hänelle kaappiin laitettavaksi, mutta puki kaikki päälleen. Ei naurattanut, kun oli tosi työ saada niitä vähemmäksi.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 19:11"][quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:30"]

Joskus vaan musta huumori auttaa jaksamaan! Eikä silloin naureta persoonalle vaan tilanteelle.

[/quote]

Sitä huumoria voi harrastaa ihan lähimpien kesken oikeilla hetkillä, kun jokainen tietää tilanteen tarkkaan ja tuntee toisensa. Ei paljoa kiinnosta jakaa sellaista täällä. Kas kun ei "kertokaa hauskoja juttuja syöpään kuolleista sukulaisista."

t. Alle 60-vuotiaan läheisensä alzheimerille menettänyt

 
[/quote]

Mieheni kuoli syöpään muutamaa päivää ennen 30-vuotispäiväänsä, enkä ole ikinä ennen tai jälkeenkään törmännyt yhtä hurttiin huumoriin kuin mitä saattokodissa "pojat" (29-55-vuotiaita) parempina päivinä viljelivät. Huumori on selviytymiskeino siinä missä moni muukin.

Olin työharjoittelussa yhdessä paikassa, ja siellä oli tietenkin näitä dementikkojakin. 

Yksi vanha nainen oli aina hyvällä tuulella, ja hänellä oli juhlat menossa. Sieltä se sängystä jokaiselle huoneeseentulijalle tarjoamaan kahvia ja kakkua. Ihana, kun toisen elämä oli vain juhlaa päivästä toiseen vissiin :)

Yksi vanha nainen oli taas ihan toista luokkaa. Jatkuvasti sotki itsensä, petinsä ja ympäristönsä ulosteellaan. Se oli aivan hirveää. Siinä ei auttanut minkäänlaiset vaateviristykset ja keinot. En ollut hänen moduulissaan työharjoittelussa, mutta ilmeisesti tätä tapahtui todella usein. Ja kamalasti meni aikaa siihen ulosteen siivoamiseen. Tämä ei naurattanut kertaakaan.

Yksi vanha mies oli siten taas todella aggressiivinen. Aina ja koko ajan.Haukkui huoraksi ja vaikka miksi, yritti lyödä ja potkia hoitotilanteissa. Oli kuulemma ollut todella kiltti ja ystävällinen mies ennen dementiaa. Tämäkään ei naurattanut...

62:n bussijutusta tuli mieleen parikin tositapausta.

Mummolla oli tapana viittoa tiellä kävellessään ohikulkevilla autoilla. Erään kerran oli joku ottanut kyytiin ja olihan siinä hätää, että mihin se nyt mummon vie. Auton väri ja malli oli sentään tiedossa, että olisi voitu pyytää poliisit pysäyttämään. Onneksi oli jäänyt autosta jo naapurin kohdalla ja löytyi sieltä.

Toinen on vanha tapaus, jossa oli muuan mummo kadonnut. Selvisi, että oli mennyt bussilla kaupunkiin. Sitten tuli tieto Helsingistä: mummo oli istunu rautatieasemalla niin pitkään, että paikallinen poliisi oli mennyt kysymään, odottaako hän jotain. Sulhastaan mummo kertoi odottavansa. Poliisi oli kysynyt sulhasen nimeä. " Alvar Aalto".

Muistakaa nyt tosikot tämä sanonta: " vanhalle saa nauraa mutta ei vaivaiselle".

Kaverini oli työharjoittelussa vanhainkodissa ja auttoi/valvoi ruokailutilanteessa omatoimisesti syöviä vanhuksia. Ruokailun päättyessä oli eräältä hoidettavalta kysynyt että syökö hän leivän loppuun ( oli ko. henkilön kohdalla) Vanhus oli todennut "Ei se minun leipäni ole, se on kiertänyt jo kaksi kertaa pöydän ympäri" :) Eli joku laittoi ylimääräisen leivän vieruskaverille ja se sitten lähti kiertämään, kuulemma tämä oli ihan yleinen tapa. 

Nauretaanhan lastenkin toilailuille, ja ihan hyväntahtoisesti. Miksi näissä tapauksissa ei ole kyse ivallisuudesta, pirullisuudesta tai ihmisyyden loukkauksista?

"Kyllä me miehen kans naurettiin, kun meidän pikku Eino-Miguel oli paskonut koko seinän täydeltä taidetta" "Ette arvaa, kuinka meidän Kasperiina-Oliwia näytti hassulta suklaakakku päässään"...

Isoäitini oli ollut syömässä isoisäni, eli oman miehensä kanssa ja yhtäkkiä vaihtanut pöytää ja mumissut jotain kun änkee samaan pöytään :D

2

up

Lähihoitajana sanon että huumorilla siellä dementikkojen kanssa vain pärjää. Jos millekkään ei saisi naurahtaa työkavereisen kansaa lahvitauolla jälkeenpäin, olisi työ todella raskasta.

Täytyy sanoa, että minäkään en näe mitään naurun aihetta dementiassa. Ei se ole mitään "hah, sanoipa se mummo nyt tosi hauskasti" -juttua, vaan sitä että tutun kropassa elää outo ja vieras ihminen. Siinä ei ole mitään nauramista, jos ei enää osaa tehdä tavallisia arkisia asioita, jos ei muista mitä minuutti sitten tapahtui, jos ei muista että lapset ja lastenlapset ovat jo aikuisia, jos on koko ajan huoli ettei dementikko karkaile ulos ilman päällysvaatteita ja avaimia, jos täytyy lukita ruokakaappikin ettei dementikko syö kerralla kiloa sokeria.

Pitäkää tosikkona, ihan sama.

Minusta se on hyvä se yhden ensimmäisistä dementiaa omaisen näkökulmasta käsittelevän kirjan nimi, se "kun ei muista, mitä lusikalla tehdään". Ei että "ei tiedä, tai ei ymmärrä" vaan että kun ei muista.

Ei silleen hassu lausahdus, mutta jostain syystä se on itselle ennemminkin koominen lause, kuin mahdottoman traaginen. Osoittaa, että kirjoittaja on hyväksynyt jotain, mitä onkin vaikeaa hyväksyä. 

Minä luin että demonisoituneista läheisistänne. Liekö tuossa eroa...

Mun äidillä ei ole edes dementia(ilmeisesti) mutta eilen soitti itse jopa terkkarille ja sai ajan täksi aamuksi lääkäriin. No eilen otti sitten tirsat päivällä. Heräsi 17 aikaan ja alkoi pesulle, pukemaan ja tukkaa laittamaan. Kun oli kengät jalassa niin kysyin minne on niin tomerasti menossa, kuulema on lääkäriaika. Oli vähän vuorokauden ajat sekaisin. Usein tällaisia, pari viikkoa sitten oli mekko väärinpäin puettu kun oltiin asioilla. Sanoin että ei se haittaa, mutta itsepäisesti halusi keskellä ostoskeskusta alkaa vaihtamaan oikein päin. onneksi oli jotain säädyllistä alla.

Kerran näki vanhan tuttunsa ja tämän pojan ja vaimon kaupungilla. Kyseli iloissaan tutultaan että onko nämä sinun poikia. Vaimolla oli kyllä lyhyt tukka ja halonhakkaajan ruututakki ja lippis kuten miehellään, mutta oli se noloa kun luultiin mieheksi.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 14:30"]

Lähihoitajana sanon että huumorilla siellä dementikkojen kanssa vain pärjää. Jos millekkään ei saisi naurahtaa työkavereisen kansaa lahvitauolla jälkeenpäin, olisi työ todella raskasta.

[/quote]

Jos nyt ihan suoraan sanon, niin joillain hoitoalan ihmisillä on epäilyttävä luonne, eivätkä he -vaikka toisinhan äkisti voisi luulla- ole itse asiassa empaattisia ihmisiä alkuunkaan. Jalostunut ihminen omaa hiottuja ja harjoitettuja tunnetaitoja, jotka eivät missään tapauksessa perustu huumorin nyhtämiseen esim. avuttomassa ja nöyryyttävässä tilassa olevien vikaantuneiden ihmisten sekoiluista. Onko ymmärretty. Voin täysin uskoa, että se työ on rankkaa, sekin työ on sitä, mutta tie on väärä, jos asenne hoidokkeja kohtaan on tuo. Simppeliä, karkeaa, vain sitä tuollainen huumorinveistely heidän kustannuksellaan!