Kertokaa hauskoja tarinoita dementoituneista läheisistänne.

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 00:52"]Mummuni on jo melko pahasti dementoitunut. Käyn aika ajoin isäni mukana häntä katsomassa ja jutut käyvät koko ajan hullummiksi... Ainakin kaksi tarinaa tuli näin heti mieleen.

Isälläni on melko isokokoinen koira, eikä mummoni hirveästi pidä tästä. Hän on myös vakuuttunut, ettei isäni kykene huolehtimaan koirasta. Vitsailimme kerran isäni kanssa hänen asunnossaan olevista koirankarvoista. Mummu puuttui keskusteluun ja alkoi lähes kiukkuisena moittimaan isääni siitä, ettei hän säännöllisesti harjaa koiraansa metsässä niin kuin kaikki muutkin. Kaikki kunnolliset koiranomistajat kuulemma harjaavat koiransa metsässä monta kertaa päivässä. Mummu oli kuulemma nähnyt koirankarvakasojakin kaikkialla muutama päivä sitten metsässä ollessaan. (Mummu ei kyllä metsässä ole liikuskellut enää vuosiin)

Toisen kerran istuimme kahvipöydässä. Mummu oli aikoinaan todella kova ja taitava leipomaan. Vieläkin oli jotain kahvileipää tarjolla. Kuten isoäideillä usein on tapana, mummu kehotti ottamaan lisää. Kieltäydyin kohteliaasti. Mummu tutkaili minua pitkään päästä varpaisiin ja totesi tomerasti "Et sinä ole vielä lihava, saat ottaa vielä toisen." Kyllä minua vähän hymyilytti.
[/quote]
Mä itse asiassa oon nähny koirankarvakasoja metsäpolkujen varrella ja myös ihmisiä harjaamassa siellä koiriaan.

Yövuoro oli loppumaisillaan. Yksi asukkaista oli jo herännyt ja liikkeellä.

Asukas tuli luokseni ja katseli minua hetken sanoen sitten "oletko nyt tyytyväinen tukkaasi". (Tukkani oli ranskalaisella letillä). En ehtinyt vastata mitään kun asukas jatkoi "voisit joskus pestä sen". 

Kerroin pesseeni tukkani illalla ennen töihin lähtöä, se vaan on tämän värinen. 

Asukas katsoi pää kallellaan ja tokaisi "onpa ruman värinen"

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:35"][quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:27"]

Aika mauton aloitus.

[/quote]

Mun mielestä kiva aloitus. Itse olen menettämässä perheenjäsentä 10 v jatkuneelle muistisairaudelle, enää hän ei muista kaikkia sanoja ja luulee usein olevansa joku aivan muu (on esitellyt itsensä lapsensa nimellä, väittää tehneensä uraa tietyllä alalla vaikka tosiasiassa kyse on siskonsa urasta). Mustalla huumorilla tässä on vuosikymmen selvitty, ja perheenjäsen on itsekin nauranut tilanteille silloin kun vielä tiedosti olevansa sairas.

Ihmisillä on erilaisia tapoja reagoida suruun. Vitsailen itse ihan kaikesta, masennuksestani ja kokemastani raiskauksesta, toisen perheenjäsenen itsemurhasta esimerkiksi, koska muuten en kestäisi.

Tosin tosikkojen eksyttyä tänne tästä tuskin tulee mustan huumorin sävyttävää voimaannuttavaa vertaistukikeskustelua, joten en ehkä ala jakaa tarinoita.
[/quote] Olen samaa mieltä. Joka kerta kun löydät vaikeasta tilanteesta huumoria, voitat.

Tähän mun on pakko sanoa, että joillekkin huumori on keino selvitä. Isä kuoli aivokasvaimeen ja hänen kuolinpäivänään, me naurettiin ja itkettiin, tunnelma oli aika hysteerinen. Ja ex miehellä on mielenterveys ongelmia, jotka psykoosi vaiheessa menevät hieman yli ja kyllä. Mä nauran niille, en pahantahtoisesti, vaan siksi ettei muuta vaihtoehtoa ole mulle. Että jaksan tän kaiken

Olin entisen poikaystäväni perheen kanssa käymässä hänen mummonsa luona syntymäpäiväkahveilla. Huoneesta loppuivat tuolit kesken, joten istuin matalalla jakkaralla vierailun ajan. Siksipä siis myöhemmin mummo käytti minusta ilmausta "se pikkutyttö". Olin tuolloin ehkä 19-vuotias ja yli 170-senttinen. :)

Nykyistä poikaystävääni jännitti kovasti sukulaisteni ensitapaaminen, mutta pappani totesi vain "me ollaankin tavattu" puristaessaan hänen kättään. Ei tarvinnut sen jälkeen jännittää.

Up

up

Mulla on pappa ja molemmat mummot sairastaneet Alzheimerin ja kyllä siinä on huumoria tarvittu.
Pappa, viimeiseen asti herrasmies, ei tahtonut millään ymmärtää ikäänsä vaan lirkutteli ja ja järjesteli tärskyjä kaikkien nuorten naisten kanssa. Jopa minun :) Aina piti olla liivipuku päällä ja taivasteli hoitokodin kalsariukkoja. Karkaili ja nauratti poliisejakin.
Toinen mummo oli totuuden torvi ja sanoi millon mitäkin sopimatonta. Hänelle armollinen tauti, sillä unohti kaikki krooniset sauraudet mistä oli vuosia kärsiny.
Toinen mummo taas aiheutti kotona asuessaan ihan hulluja tilanteita. Oli mm pessyt kassillisen käytettyä vessapaperia talon pesukoneessa, vahti naapureita joilla näki varkaita. Teki useita rikosilmoituksia olemattomista hiippareista ja pelkäsi sitä vanhaa akkaa joka hiiviskeli hänen kotonaan (peilikuva?)

Täytyy todeta, että ei irtoa. Siinä ei ole mitään hauskaa. Kaikelle ei tarvitse nauraa, aivan kaikesta ei tarvitse vääntää vitsiä. Siinä on kyse alati rappeutuvista aivoista, jotka muuttavat kerran olemassa olleen ihmisen aivan toiseksi kuin mitä hän oli. Hauskuus siinä on missä? Jos itse välillä naurahdan siihen liittyen oikeassa meneillään olevassa tilanteessa, on se enemmänkin hämmennyksen, surun ja yleisen epäuskon peittämistä naurahduksella.

Käytin äitiäni lääkärillä. Oltiin tarkkailuhuoneessa, jonne lääkäri tuli haastattelemaan ja tutkimaan. Joka kahden minuutin välein äidilleni valkeni "Jaa siinä on lääkäri!"

Aika mauton aloitus.

Joskus vaan musta huumori auttaa jaksamaan! Eikä silloin naureta persoonalle vaan tilanteelle.

Olimme ostamassa moppia, ja mukana oli anoppi, siinä vaiheessa ei vielä vaikeasti dementoitunut. Kun valitsimme, minkälaisen mopin ostaisimme, suhtautui anoppi kuin olisimme olleet ostamassa seksivälineitä.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:27"]

Käytin äitiäni lääkärillä. Oltiin tarkkailuhuoneessa, jonne lääkäri tuli haastattelemaan ja tutkimaan. Joka kahden minuutin välein äidilleni valkeni "Jaa siinä on lääkäri!"

[/quote]

No kyllä nuo keventää sitä ikävää asiaa kuitenkin. Ja just sellaiset nasevat kommentit ja vielä niin, että ne on vähän kuin kurillaan sanottuja, että kyllähän siellä pollassa vielä leikkaa välillä.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:27"]

Aika mauton aloitus.

[/quote]

Mun mielestä kiva aloitus. Itse olen menettämässä perheenjäsentä 10 v jatkuneelle muistisairaudelle, enää hän ei muista kaikkia sanoja ja luulee usein olevansa joku aivan muu (on esitellyt itsensä lapsensa nimellä, väittää tehneensä uraa tietyllä alalla vaikka tosiasiassa kyse on siskonsa urasta). Mustalla huumorilla tässä on vuosikymmen selvitty, ja perheenjäsen on itsekin nauranut tilanteille silloin kun vielä tiedosti olevansa sairas.

Ihmisillä on erilaisia tapoja reagoida suruun. Vitsailen itse ihan kaikesta, masennuksestani ja kokemastani raiskauksesta, toisen perheenjäsenen itsemurhasta esimerkiksi, koska muuten en kestäisi.

Tosin tosikkojen eksyttyä tänne tästä tuskin tulee mustan huumorin sävyttävää voimaannuttavaa vertaistukikeskustelua, joten en ehkä ala jakaa tarinoita.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:30"]

Joskus vaan musta huumori auttaa jaksamaan! Eikä silloin naureta persoonalle vaan tilanteelle.

[/quote]

Joo, musta huumori on elämässä minullekin tuttua, ihan kelpo välinehän se on moneen, mutta mustan huumorin purkin kyljessä pitäisi lukea joitakin ihmisiä varten "Vain erittäin harkintakykyisille ihmisille. Älä milloinkaan ota yliannostusta, vaarana on että alat pitää kaikkea vitsinä."

nro 2

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:36"]

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 11:30"]

Joskus vaan musta huumori auttaa jaksamaan! Eikä silloin naureta persoonalle vaan tilanteelle.

[/quote]

Joo, musta huumori on elämässä minullekin tuttua, ihan kelpo välinehän se on moneen, mutta mustan huumorin purkin kyljessä pitäisi lukea joitakin ihmisiä varten "Vain erittäin harkintakykyisille ihmisille. Älä milloinkaan ota yliannostusta, vaarana on että alat pitää kaikkea vitsinä."

nro 2

[/quote]

Onneksi sinä voit määritellä kaikille mistä saa vitsailla <3 Kukaan täällä ei varmaan pidä "kaikkea" vitsinä, mistä sinä tiedät jos läheisen dementia on se ainoa asia josta joku heittää läppää selviytyäkseen?

Poistu ketjusta jos tämä ei ole asia mistä haluat kuulla vitsejä. Ei niitä kukaan sinulle yksityisviestillä ala lähettää.

Mustakin kiva aloitus, rankka huumori auttaa rankoissa tilanteissa. Ja tietysti tässä nyt puhutaan nimenomaan huumorista, ei toisille ihmisille ilkeästi nauramisesta, vaan siis yhdessä inhimillisille virheille/kummallisuuksille lempeästi naureskelusta.

En nyt tiedä onko tämä hassu vai ennemminkin suloinen, mutta minun isoisäni vanhainkodissa alkoi ihmettelemään minne hänen kissansa oli kadonnut (oli kuollut n.5v aiemmin). Fiksu ja empaattinen hoitaja oli tuonut lapseltaan vanhaksi jääneen kissalelun ja ukkihan hoiti sitä kuin oikeaa, ja halusi meidänkin sitä pitävän sylissä ja silittävän kun vierailtiin. 

Myöhemmin sitten tuo lääkärin ihmettely n. 2min välein kävi tutuksi, ja se oli kyllä aika hassua, ukki itsekin sille naureskeli alkuunsa, että "jaahas, taidettiinhan me jo tavattakin"

Äiti luuli minua ilmeisesti serkukseni ja kertoi että olen aina ollut hänelle rakkaampi kuin omat lapset...

Ei tosin satuttanut, sillä siinä hän kertoili minulle pojistaan (oikeasti meitä on vain tyttöjä) eli ei ollut ihan oma itsensä, mutta olihan se huvittava tilanne.

Äiti katseli televisiosta Poliisi-tv:tä. Siinähän oli näyttelijöiden voimin lavastettu tapahtumia. Äiti tohkeissaan: "mutta tuosta kuvastahan ne ryöstäjien kasvot näkyvät ihan tunnistettavasti".