Kaikilla on nykyään vaativa vauva!

[quote author="Vierailija" time="23.06.2015 klo 09:59"]

Mitä tapahtui normaalille kotikasvatukselle ja lapsen normaalille kohtelulle, ja sille että lapsi kunnioittaa vanhempiaan eikä ole heidän kaveri?

Kaikkia lapsia näytetään palvovan nykyään, nostetaan jalustoille, jormaelinat ja irmapetterit saavat jopa päättää kaupassa että mitä koko perhe syö!

[/quote]

Jos mä laitan ruokaa itselleni ja kahdelle lapselle, musta on ihan normaalia kysyä heidänkin mielipidettään välillä. Se ei tarkoita, että heidän tarvitsisi koko viikon ruokalista laatia - tai että minä "tottelisin" heitä. Tuntuu joskus, että ihmisyys on hukassa niiltä "ammattikasvattajilta" ja muilta ammattipaheksujilta.

Toinen, mitä en tajua, on sen arvostelu, että lapselle sanotaan kauniisti, mutta retorisesti "tulisitko jo". Lapselle pitää kuulemma puhua vain komentaen: "tule". On se sitten kiva, että lapsi ei osaa sitten äidilleenkään puhua: "antaisitko maitoa", vaan ruokapöydässä saadaan ulos pelkkä: "ANNA MAITOA!" Tai ei edes sitä, vaan "maitoa!" Ehkä ammattilaisten lapset ovat niin yksinkertaisia ja kirjan mukaan kasvavia, että eivät tajua lapsen oppivan puheenpartta omassa kodissaan siten kuin sitä käytetään. En minä sano kauniisti konditionaalissa maitoa pyytävälle, että "voisin antaa, mutta voisin olla antamatta". Vaan: OLE HYVÄ.

Meilläkin on pari 'vaativaa' lasta ja pari leppoisempaakin löytyy. Valvottu on ja sairaalan unikouluunkin jouduttu turvaantumaan taaperon kanssa. Itkua, parkua (äidin) ja paljon huokaisuja ystävien kanssa jaettavaksi.. Mutta se kuuluu vauva-arkeen. Kertaakaan en ole ollut luovuttamassa ja kaiken ilon olen yrittänyt ottaa arjesta irti, tämä on ollut Elämää isolla eellä, ihanaa aikaa! 

[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 21:42"]

Sitä ei tiedä, kumpi on vaativa, vauva vai äiti/vanhemmat. Onko näissä perheissä sittenkin niin, että vauvalta vaaditaan liikaa, sopeutumista aikuisten rytmeihin ja toiveisiin, hiljaisuutta, "tottelemista" ja kaikkien omien tarpeiden, epämukavuuden (vaippa huonosti/märkä, on kuuma jne.) ilmaisematta jättämistä sekä tunteiden (kuten pelko, hätä, nälkä, kipu).

Minusta "haastava vauva" = äiti (vanhempi) ei tunne vauvaansa eikä ole kovin kiinnostunut tuntemaankaan eikä varsinkaan ole kiinnostunut lapsentahtisuudesta tai muusta lempeästä, rakastavasta (äidillisestä) suhtautumisesta, jota vauvat tarvitsevat.

[/quote]

Tässä voi olla jotain perää. Nykyisin ei pidetä hyvänä sitä, että millään tavalla "uhraudutaan" toisten hyväksi, ja itse koin, että naisilta toki odotettiin lasten tekemistä, mutta sen ohessa kaikkea muutakin, uraa, kukoistavaa parisuhdetta, timmiä vartaloa, omaa rentoa aikaa... Ja kun se vauva voi todellakin viedä joksikin aikaa KAIKEN, ei se sovi nykyajatteluun. Oma mausteensa soppaan on sekin, mistä minusta aika harvoin puhutaan, että kun nykyisin isä on tasa-arvoinen vanhempi, vanhemmat yhdessä päättävät ja blaa blaa, niin aika harvalla miehellä on mitään sisäsyntyistä draivia uhrata kaikki vauvan puolesta. Okei, vauva ruokitaan, sitä kärrätään vaunuissa, mutta kyllä sitten jo ajatus kääntyy siihen, että milloinkas sitä seksiä taas saa. Olen varmaan kyyninen, mutta minusta nykyinen "tiivis ja onnellinen ydinperhe"-ajattelu ei aina ole lapsen paras noin käytännön elämässä. Itse ainakin koin olevani ihan puun ja kuoren välissä vauvan ja miehen tarpeiden kanssa, vaikka mies ei tosiaan noin yleensä ole mikään itsekäs paskiainen, ei hänellä vaan ole sellaisia vaistoja kuin äidillä. Jos äidit ihan rauhassa saisivat olla Äitejä ilman kaiken maailman ulkoisia paineita, voisivat lapset paremmin.

Se taas on minusta ihan vastenmielistä hehkuttaa, miten ennenkin naiset pärjäsivät miesten ollessa rintamalla tai sinne jääneinä, lypsivät lehmät ja siihen viereen itse synnyttivät ja säntäsivät heinätöihin. Siis toki tuo on ollut hemmetinmoinen saavutus, mutta on siitä hinta maksettukin. Vai mistä sitten juontavat suomalaisten mt-ongelmat, itsemurhat, perhetapot, alkoholillä läträäminen... Eiköhän se tule siitä, että nimenomaan ei ole saanut valittaa vaan on pitänyt vain jaksaa eikä kukaan normaalipsyykellä varustettu vaan voi jaksaa kaikkea.

Lasten kanssa on kyse nimenomaan rakastamisesta, mikä voi vaatia vanhemmalta aikamoista venymistä, ja siihen pitäisi olla mahdollisuuksia eikä saada vain haukkuja niskaan.

Kohta on aika että mammat voivat kärrätä mukelonsa suoraan synnytyslaitokselta yhteiskunnan hoteisiin, kun sen tenavan kanssa on niin raskasta. MIKSI pitää lisääntyä, kun ei ole kasvatuskykyä ja näillä synnytyskoneilla ei edes elatuskykyä. Kututtaa kun tyhjäpäät lisääntyvät ja veronmaksajat elättävät ikänsä näitä, joista ei ikinä tule olemaan mitään hyötyä tässä yhteiskunnassa.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2015 klo 10:30"]Meilläkin on pari 'vaativaa' lasta ja pari leppoisempaakin löytyy. Valvottu on ja sairaalan unikouluunkin jouduttu turvaantumaan taaperon kanssa. Itkua, parkua (äidin) ja paljon huokaisuja ystävien kanssa jaettavaksi.. Mutta se kuuluu vauva-arkeen. Kertaakaan en ole ollut luovuttamassa ja kaiken ilon olen yrittänyt ottaa arjesta irti, tämä on ollut Elämää isolla eellä, ihanaa aikaa! 
[/quote]
Joko on uutta putkessa? Eihän noita riiviöitä ole mulla elätettävänä kuin neljä?

Esikoinen oli ihanan helppo vauvana. Söi hyvin, oli lehmänhermot, leppoinen, ei-vierastava paljon nukkuva enkeli. MUTTA kuopus taas... No en tiedä vääristääkö helppo esikoinen kokemuksia, mutta sanoisin että tää nuorempi on vaativa vauva. Ainakin minulle.
Ensinnäkin syntymästä asti jatkuneet mahavaivat ja kiukuttelu. Harvoin oli hyvällä tuulella. Nukkui pieniä pätkiä kerrallaan. Sitten joka kuukausi jotakin häikkää terveydessä ( silmätulehdus, oksennustauti, ripuli, osastohoitoa vaativa tauti yms..) .
Edelleen taaperoiässä kärsii eroahdistuksesta ja yöt menee pätkissä. Minä en saa kadota näköpiiristä välillä ollenkaan. Suurin osa lapsen elämästä tähän asti mennyt valehtelematta sylissäni...
Ei nyt kauheimmasta päästä vaativuudessaan, mutta aijempien vauvakokemuksien takia tuntuu vaativalta minulle.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2015 klo 10:51"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2015 klo 10:30"]Meilläkin on pari 'vaativaa' lasta ja pari leppoisempaakin löytyy. Valvottu on ja sairaalan unikouluunkin jouduttu turvaantumaan taaperon kanssa. Itkua, parkua (äidin) ja paljon huokaisuja ystävien kanssa jaettavaksi.. Mutta se kuuluu vauva-arkeen. Kertaakaan en ole ollut luovuttamassa ja kaiken ilon olen yrittänyt ottaa arjesta irti, tämä on ollut Elämää isolla eellä, ihanaa aikaa!  [/quote] Joko on uutta putkessa? Eihän noita riiviöitä ole mulla elätettävänä kuin neljä?

[/quote]

Ei ole uutta tulossa, vanhimmat jo veronmaksajia hyvissä viroissa, nuorimmat vietävät ansaittua kesälomaa hyvin suoritetun kouluvuoden päätteeksi. Itse saan jatkaa kasvatustyötäni ihanan, vaikkakin haasteelisen päiväkotiryhmäni kanssa. Riiviöksi en kutsuisi heistä ketään, en omia enkä hoitolapsia.

Mulla on viisi lasta. Neljä ensimmäistä oli rauhallisia ja vähään tyytyväisiä kössöttäjiä. Tämä viidea kun syntyi sain mäkin kokea mitä on kun talossa on itkuinen ja kärsimätön vauva. Sitä kesti ekat kolme kuukautta. Sitten kun taikaiskusta vauva rauhottui ja alkoi viihtymään muuallakin kun äidin sylissä.

Jokainem lapsihan on vaativa. Täytyy kokoajam huolehtia että on kuiva vaippa, vaatteet, ei oo nälkä ja suojella vaaroilta.. :)

Nykyajan vanhemmat ei vaan osaa. Siksi ne syyttävät lasta vaativaksi kun eivät itse pärjää.

Haastavia vauvoja on ollut aina, mutta nykyajan Some-kulttuuri luo kuvaa levänneistä, tyylikkäistä äideistä jotka hengailevat kaupungilla latte kädessä vauvan leikkiessä tyytyväisenä vaunuissa varpaillaan.

Mul ei oo vaativaa vauvaa et ei voida yleistää.

Paljon on niitä helppojakin vauvoja.
Rankaa oli sota-aikana ja sen jälkeen, mutta riitti kun lapset saivat ruokaa ja unta. Ei tarvinnut miettiä varhaistavuorovaikutusta, vauvan tahtisuutta tai sitä miten vauvan viesteihin tai itkuun vastaamattomuus vaikuttaa. Ihmiset eivät olleet myöskään niin yksin, apua saattoi pyytää vaikka naapurin äidiltä eikä tarvinnut miettiä hoitoon laittaessa miten vauva eron kestää.
Lapset saivat mennä ja pärjätä omineen. Tapaturmia sattui ja sen myötä kuolemiakin. Lapset raatoivat raskaissa töissä jo pienenä ja siitä ne nyt vanhoina kärsivät.
Sodan jälkeinen lapsuus ei ollut niin kovin onnellidta aikaa. Kertoohan sekin jo paljon kun suuret ikäluokat ryyppäävät minkä ehtivät.
Äitiys oli rankkaa, mutta ei silloin siitä muille kerrottu. Itkettiin väsymystä navetassa ja lapset saivat remmistä.

"]Miten sä itse jaksoit, jos et nukkunut yöllä. Mun lapsi oli tississä kuin lapamato ja heräsi yöllä 1-2 tunnin välin itkemään ja syömään ja sain torkahdettua vain hetken, kun lysti alkoi uudestaan. Ensimmäisestä 3-vuodesta, jota tuo kesti, en ikävä kyllä paljoakaan muista, yhden kerran en edes muistanut mieheni sukunimeä, kun joku sitä minulta kysyi, kun hoidettavana oli 3-vuotias esikoinen. Ja sama juttu oli myös päivällä. Onneksi naapurin rouva huolehti esikoisen ulkoilusta, joka oli todella suuri apu ja sain olla  itkevän lapsen kanssa. Ja juostiin lääkäristä lääkäriin, eikä mitään erikoista vaivaa löytynyt.

PS. ulkonainen olemukseni oli kuin nälkämaan laulu ja painon perusteella muistutin lähinnä nälänhädässä olevaa äitiä.

[/quote]

Mä en ole tuo, jota lainasit - mutta siis itse nukuin ja torkuin senkin ajan, minkä vauva söi. Meillä ei ollut naapurin rouvaa viemään esikoista/vauvaa ulos. Itse jaksoin sillä, että yritin mennä illalla ajoissa sitten nukkumaan ja nukuin ne ajat, kun nukutin lapsia tai imetin. Joskus nukahdin vauvan kanssa sohvalle kun esikoinen (silloin siis alle 2v) katseli tv:tä. 

Yritin vain hyväksyä sen, että unenpuute kuuluu vauva-aikaan ja tietty väsymys. Koska ihan itse halusin lapsia, niin se nyt vaan oli ikäänkuin selviydyttävä. Ja pidin aika kirkkaana mielessä täältä lukemani kommentin: Unenpuutteeseen EI kuole, vaikka se tuntuu siltä! Pienillä unilla jaksaa pitkään. Eikä kannata laskea kuinka paljon on nukkunut, eikä voivotella asiaa sen enempää. Vauva-aika tuntuu pitkältä, mutta on ohi ennen kuin huomaakaan.

Sen lisäksi meillä pidettiin unikoulu kun vauvat oli 9kk. Lisäksi jaksamista, kun ei tarvinnut kerätä vuosia univelkaa.

Nyt 4v ja 5v tyttöjen äiti"

Kiitos ihanista neuvoista ja todella olet hyvä ja osaava äiti,  vaikka neuvosi tulevat jälkijunassa. Tulipa hyvä mieli. Näin myös aikoinaan minulle ystäväni neuvoi, mutta hänenkin mieli muutui, kun sai kolmannen lapsensa.

Minäkin halusin lapsia, mutta en kuitenkaan pystynyt nukkumaan vauvan syödessä tai kun yritin nukuttaa häntä, sillä vauva söi muutaman minuutin kerrallaan ja itki välillä naama punaisena, jolloin omasta nukkumisesta ei tullut mitään, vaan yritin rauhoitella, paijata, heijata jne. vauvaa. samaa rataa mentiin yöstä ja päivästä toiseen.

Kiva kuulla, kun jotkut äidit kestävät äärettömästi univelkaa ja säilyttävät parhaan mahdollisen toimintakyvyn, itse en siihen pystynyt, vaikka mieheni kanssa vuoroteltiin viikonloppuisin valvomista, vaan se oli kaikille rankkaa aikaa, enkä tosiaan lapsen kolmesta ensimmäisestä vuodesta muista paljoakaan, mutta onhan se ihanaa, kun löytyy täydellisiä ja hyvää tarkoittavia äitejä.

[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 21:42"]Sitä ei tiedä, kumpi on vaativa, vauva vai äiti/vanhemmat. Onko näissä perheissä sittenkin niin, että vauvalta vaaditaan liikaa, sopeutumista aikuisten rytmeihin ja toiveisiin, hiljaisuutta, "tottelemista" ja kaikkien omien tarpeiden, epämukavuuden (vaippa huonosti/märkä, on kuuma jne.) ilmaisematta jättämistä sekä tunteiden (kuten pelko, hätä, nälkä, kipu).

Minusta "haastava vauva" = äiti (vanhempi) ei tunne vauvaansa eikä ole kovin kiinnostunut tuntemaankaan eikä varsinkaan ole kiinnostunut lapsentahtisuudesta tai muusta lempeästä, rakastavasta (äidillisestä) suhtautumisesta, jota vauvat tarvitsevat.
[/quote]
syyllistäjä.

"Nykyajan vanhemmat ei vaan osaa. Siksi ne syyttävät lasta vaativaksi kun eivät itse pärjää."

Mitä tarkoitat nykyajalla, mihin aikajaksoon se sijoittuu? Itse muistan jo 50-luvulla olleen näitä "haastavia vauvoja", tosin silloin puhuttiin vain vauvoista, joilla oli maitorupi ja jotka vain itkevät ja parkuivat. Siihen aikaan itkun "tiedettiin" vain vahvistavan keuhkoja ja syliä tarjottiin vauvalle vain rajoitetusti, ettei tulisi siitä riippuvaiseksi.

Monet nykyajan vanhemmat yrittävät kaiken tavoin helpottaa vauvan elämää ja miettiä syitä lapsen itkuun - valvovat vauvan kanssa, paijaavat, antavat syliä jne. onko se sitten sitä "ettei vanhemmat osaa mitään". 

[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 23:36"]

[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 23:29"]

Eivät vauvat ole sen vaativampia. Nykyään naiset vaativat. Pitää olla omaa aikaa koko ajan ja lapsista irtoo ote heti taaperoiässä kun ei kuria osata pitää. Vanhemmista tämä kiinni on, kiitos vapaa kasvatuksen :) tässä on tulos

[/quote]

naiset... eikö näillä penskoilla ole kuin äiti pitämässä kuria?

[/quote]

Öö, vastasyntynyt kasvatettu väärin?

En ole kutsunut yhtäkään kolmesta lapsestani vaativaksi vauvana, kuopus on päinvastoin todella helppo vauva. Joko olemme olleet ylionnekkaita tai minun tasoni vaativalle on todella korkea.

[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 21:05"]Kellään ei ole nykypäivänä tavallista saati helppoa lasta. Ärsyttää kun jokaisen mukula on haastava ja vaativa! Miten vaativa vauva edes määritellään? Ansaitseeko vaativien lasten äidit jonkun sädekehän? Ennen oli mies kuollut sodassa, 8 lasta, joista pari sairasta eikä kukaan valittanut. Onko muut pistäneet merkille? Millä perusteella sanot omaa lastasi vaativaksi?
[/quote]
Silloin ennen samassa taloudessa/pihapiirissä asui monta sukupolvea ja oli piiat/rengit apuna talon töissä ja ihmiset oli yhteisöllisempiä. Että niitä vaativia vauvoja oli hoitamassa vähän muutkin kun se äiti yksinään. Nykyisin äidit ovat enemmän yksin kuin koskaan ja lähin omainen on tyyliin viranomainen. Netti ja some mahdollistaa asioista avoimen avautumisen, mikä on vaan hyvä asia että asioista puhutaan ja suoraan.
Vaativia vauvoja on ollut aina ja tulee aina olemaan. Ei se elämä ole ennen ollut yhtään sen helpompaa, päinvastoin.

[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 21:29"]

Koska helposta vauvasta ei saa puhua. Se synnyttää kateutta kanssaäideissä.

Meillä oli leppoisa ja hyväntuulinen vauva, josta kasvoi leppoisa ja hyväntuulinen taapero. Olenkin kuullut fraasin "sä et tiedä mitään vauvan-/lapsenhoidosta", kun olen erehtynyt kertomaan, että se vauva-aikakin oli mukavaa eikä ollenkaan raskasta. Niinpä niin, enhän minä mistään tiedä.

Se helpon vauvan äiti ikään kuin alennetaan koska "mulla on tosi vaikeeta ja raskasta". Siitä kenellä on kamalinta pikkulapsiaikana, tunnutaan oikein kilpailevan.

[/quote]

Olin juuri tulossa kirjoittamaan jotain samantyylistä. Minulla on vain yksi lapsi, elämä on ollut aina melko leppoisaa. Koskaan ei ole ollut isompia vaikeuksia.

Jos olen jollekin erehtynyt sanomaan, ettei meillä ole ollut vaikeaa, niin helvetti on irti. Ensinnäkään en voi tietää, mitä oikea äitiys on. Onhan minulla vain yksi lapsi. Luulen tietysti, että olen itse vaikuttanut lapseni luonteeseen, vaikka sille ei voi mitään. Ja tokihan niitä valvottuja öitä vielä tulee sitten kun...

...vauva tekee hampaita - no ei tullut

...vauva oppii uusia asioita - ei sittenkään

...kunhan tulee korvatulehduskierre - siltä vältyttiin

Näitä "odotahan vaan, kun" -tyyppejä tuntui ilmestyvän joka kulman takaa.

Nyt vauvani on 8-vuotias ja edelleen elämä on helppoa ja mukavaa.

Ei mun tuttavapiirin/suvun vauvat ole yksikään vaativa. Siskon vauvalla oli koliikkia pienenä, mutta niin oli siskollakin aikoinaan, ja kumpaakaan ei ole vaativaksi sanonut kukaan.