Entiset koulukiusatut: kertokaa nykyisyydestänne

Kiusattuna oleminen vain vahvisti minua. Minulla on onnellinen perhe ja olen toiveammatissani. En jäänyt peräkammarin tyttäreksi kuten pahin kiusaajani. Kiitos hänelle, että antoi minulle sisua ponnistaa ylös päin.

En välttynyt täysin, mutta ei ole traumaa. Töissä oli vaikeampaa, mutta olen selvinnyt. Ja rahatilanne on luokkaa .ei rahahuolia loppuelämässä.

Kiusaaja, (kiistattoman selvässä tapauksessa,) joutaisi viipaloitavaksi ja toteuttaisin täytäntöön hymyillen.

Syömishäiriö, paniikkihäiriö, sosiaalinen fobia, pakko- oireiden häiriö, ihmispelko. Kiusattiin ankarasti 10 vuotta. Muistan lapsena ( ennen kouluikää) olleeni iloinen, sanavalmis, rohkea. Vuosien kiusaaminen tuhosi koko elämän. Se vähättely, kun yritin pyytää aikuisilta apua. Elämä on ollut kauheaa, en usko että paremmaksi muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Päällisin puolin menee hyvin. On koulutus, ammatti, töitä ja perittyä varallisuutta ihan mukavasti. Mutta sosiaaliset suhteet etenkin vastakkaiseen sukupuoleen ovat hyvinkin ongelmalliset. En ole ikinä seurustellut tai harrastanut seksiä, ja muutenkin olen niissä asioissa teinin tasolla. Tosin olen nainen, että minunhan pitäisi saada mies sormia napsauttamalla, ja niitä pitäisi olla oven takana jonossa. Olen vaan nirso ja laihduttaa ainakin pitäisi, eikä joku kauneusleikkauskaan varmaan pahitteeksi olisi. Niin, ja tottakai minun pitäisi tyytyä melkein keneen vaan, koska näin vanhana ja kokemattomana olen pohjasakkaa 😏

Ensimmäiseksi lähde vaikka sieltä vanhempiesi peräkammarista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päällisin puolin menee hyvin. On koulutus, ammatti, töitä ja perittyä varallisuutta ihan mukavasti. Mutta sosiaaliset suhteet etenkin vastakkaiseen sukupuoleen ovat hyvinkin ongelmalliset. En ole ikinä seurustellut tai harrastanut seksiä, ja muutenkin olen niissä asioissa teinin tasolla. Tosin olen nainen, että minunhan pitäisi saada mies sormia napsauttamalla, ja niitä pitäisi olla oven takana jonossa. Olen vaan nirso ja laihduttaa ainakin pitäisi, eikä joku kauneusleikkauskaan varmaan pahitteeksi olisi. Niin, ja tottakai minun pitäisi tyytyä melkein keneen vaan, koska näin vanhana ja kokemattomana olen pohjasakkaa 😏

Ensimmäiseksi lähde vaikka sieltä vanhempiesi peräkammarista.

Kiitos neuvosta, mutta sieltä olen lähtenyt jo neljännesvuosisata sitten. Eli 25v sitten, jos ja kun laskutoimitus tuottaa hankaluuksia. Luetun ymmärtämisessä olisi myös parantamisen varaa 😆

Epävakaa persoonallisuushäiriö. Elämä yhtä suohon vajoamista, josta vain terapia ja vanhemmat voivat nostaa ylös. Työelämässä en pärjännyt, nyt olen työkyvyn kartoituksessa.

Vierailija kirjoitti:

No, työkyvyttömyyseläkkeellä, ei yhtäkään kaveria, ei perhettä. Olen nelikymppinen. Tarvinneeko enempää selittää?

Mistä tiedät, että syynä on koulukiusaaminen? Tunnen muutaman samassa elämäntilanteessa olevan henkilön, eikä kukaan ole puhunut koulukiusaamisesta. Eivät ole ainakaan sanoneet kiusaamista syyksi. Voihan olla, että sillä kiusaamisella ja elämäntilanteellasi ei ole mitään yhteyttä.

Minulla on ollut elämässä vaikeampia asioita kuin kokemani kiusaaminen. Kiusaaminen ei ollut kovin rankkaa tai väkivaltaista. Ne asiat, jotka ovat huonosti tällä hetkellä johtuvat tuoreista asioista eivätkä kauan sitten tapahtuneesta kiusaamisesta.

Elämä auttoi. Minä olen onnellinen, hyvässä avioliitossa ja hyvässä ammatissa ja työssä.

En ole jäänyt syyttelemään lapsuutta, häiriintyneitä kakaroita ne kiusaajat oli, ei niillä häävisti ollut asiat silloin, saati nyt.

Kannattaa ottaa vastuu omasta elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut elämässä vaikeampia asioita kuin kokemani kiusaaminen. Kiusaaminen ei ollut kovin rankkaa tai väkivaltaista. Ne asiat, jotka ovat huonosti tällä hetkellä johtuvat tuoreista asioista eivätkä kauan sitten tapahtuneesta kiusaamisesta.

Sama täällä. Sairauteen ja kipuun verrattuna joku lapsuuden kiusaaminen on ihan merkityksetöntä.

Eipä tuo suurempia arpia ole jättänyt. Hyvä työ, puoliso ja lapsi. Ystäviä on vain vähän, mutta olen aina valikoinut läheiseni tarkkaan, enkä kaipaa paljoa sosiaalistakontaktia. Asiaa auttoi varmaan, että minulla oli valmiiksi vahva itsetunto ja kotona tuettiin. Elämään on vaikuttanut niin, että pyrin huomioimaan kaikki ja olemaan kaikille ystävällinen esimerkiksi töissä, koska tiedän miten ikävältä sellainen kiusaaminen ja huomiotta jättäminen tuntuu.

Kiusaaminen tapahtui 9-15 vuotiaana ja oli haukkumista, porukasta pois jättämistä ja kerran fyysistä. Muita ongelmia ei sinällään lapsuudessa ollut, eli jos jotain traumoja olisi jäänyt, niin tuosta olisi jäänyt.

Paljon varmasti vaikuttaa oma luonne ja se miten vanhemmat tukee.

Ihan hyvin menee! Väittelin jokin vuosi sitten ja nyt olen unelmatyössäni. Perhekin on perustettu jo vuosia sitten. Vaikka kiusaaminen tuntui aikoinaan ajoittain pohjattoman kamalalta ja epäreilulta, loppujen lopuksi pääsin siitä yli aika nopeasti. Tässä auttoi varmaankin se, että mulla oli myös kavereita eli en ollut totaalinen hylkiö, ja se, että kiusaaminen yhtäkkiä vain loppui kuin seinään ja sen jälkeen olin ihan kohtalaisen asiallisissa väleissä ex-kiusaajieni kanssa. (En vieläkään tiedä, miksi he lopettivat yhtäkkiä - kesäloman jälkeen ei enää kiusattukaan. Se verran arka aihe kiusaaminen kuitenkin mulle oli, etten koskaan myöhemminkään tohtinut kysyä ex-kiusaajilta asiasta.) Sellaisen seurauksen vielä joskus varhaisaikuisuudessa huomasin, että jos joku kehaisi ulkonäköäni, vaivaannuin ja ajattelin, että kyllä tuokin kohta katsoo uudemman kerran, huomaa ulkonäköni karseat kohdat, ja peruu sanansa... Vanhemmiten tämäkin reaktio on haalistunut ja järkevöitynyt. Voisi sanoa, että vaikka muistan loukkaavat pilkkanimeni ja monta kiusaamistilannetta, ne ovat vain muistoja muistojen joukossa. Elämässäni on ollut myös rankkoja vastoinkäymisiä, mutta mikään niistä ei ole johtunut siitä, että olin aikoinaan koulukiusattu.

Olen vasta kolmenkympin jälkeen alkanut tajuta, ettei minun tarvitse aina olla niin kiltti ja nöyrä. Ammattikorkeakoulun kävin, mutta en ole alalla, koska heikon itsetunnon vuoksi en ole kokenut, että osaisin tehdä kyseisen alan töitä. Olen osa-aikaisessa matalapalkkatyössä, jota teen työttömyysturvan suojaosan verran ja sitten on jotain muita pikkurahan lähteitä. Mutta nyt tapahtui ihme ja löysin ihanan, hellän ja uskomattoman komean miehen, joka kaiken lisäksi tykkää minusta! Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että minulla saattaa olla mahiksia hänen suhteen pidempääkin suhdetta ajatellen, mutta pelkään kyllä, että tuleeko se, että kuulumme eri yhteiskuntaluokkiin, jossain vaiheessa esteeksi. Toivottavasti ei ja toivottavasti saan parempipalkkaisen työn. Olen kyllä kokenut kerran aiemmin epätoivoisen yksipuolisen rakastumistapauksen, joten osaan ottaa tällä kertaa rauhallisemmin : D

Vierailija kirjoitti:

Eipä tuo suurempia arpia ole jättänyt. Hyvä työ, puoliso ja lapsi. Ystäviä on vain vähän, mutta olen aina valikoinut läheiseni tarkkaan, enkä kaipaa paljoa sosiaalistakontaktia. Asiaa auttoi varmaan, että minulla oli valmiiksi vahva itsetunto ja kotona tuettiin. Elämään on vaikuttanut niin, että pyrin huomioimaan kaikki ja olemaan kaikille ystävällinen esimerkiksi töissä, koska tiedän miten ikävältä sellainen kiusaaminen ja huomiotta jättäminen tuntuu.

Kiusaaminen tapahtui 9-15 vuotiaana ja oli haukkumista, porukasta pois jättämistä ja kerran fyysistä. Muita ongelmia ei sinällään lapsuudessa ollut, eli jos jotain traumoja olisi jäänyt, niin tuosta olisi jäänyt.

Paljon varmasti vaikuttaa oma luonne ja se miten vanhemmat tukee.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kaikkein painavimmin vaikuttaa se, millaisen itsetunnon saa kotoa. Itselläni on mukavat ja huolehtivaiset vanhemmat, mutta he ovat suhtautuneet aina itseensä vähätellen ja surkutellen ja sama asenne on päässyt periytymään minuun itseni suhteen. Eli jos vanhemmilla on hyvä terve itsetunto, niin lapsellakin on hyvä itsetunto ja päinvoistoin.

Mieli murtui lukiossa lopulta lukiossa, ja vietin seuraavina vuosina paljon aikaa suljetulla, ja minut pelastettiin useammasta itsemurhayrityksestä. Opinnot jäi kesken lahjakkuudesta huolimatta. Olen joutunut eläkkeelle, kun romuttunut mieli ei kuntoutunut kaikesta yrittämisestä huolimatta. Nyt koetan selvitä päivästä toiseen.

Kiusaamista oli niin koulussa kuin kotonakin ala-asteikäisestä alkaen.  Luulin pitkään, että on ihan velvollisuuteni vihata itseäni, kun olen kerran niin kamala ja tyhmä. Pelkään tai jännitän edelleen melkein kaikkia ihmissuhteita, pelkään lapsia ja nuoria.  Ikuinen ulkopuolisuuden tunne seurana. En luota itseeni. 

Ihan vain random-koulurakennuksen näkeminen ahdistaa kovasti. Järjellä ymmärrän, että muistijäljet ne siellä kummittelee, ja minua kiusanneet luokkakaverit olivat lapsia, joita aikuiset eivät osanneet kasvattaa. Menneelle en voi enää mitään. Vanhoista ajatusmalleista eroon pääseminen on ollut kokopäivätyötä, koska kun vuodesta toiseen kuulet ja sisäistät olevasi huono, tyhmä, naurettava jne, ei sitä lapsena osaa kyseenalaistaa vaan koettaa vain kelvata ja selvitä. Luulin, että mua kohdeltiin ihan oikein, kun kerran olin huono ja tyhmä jne. 

Nyt en enää suostu häpeämään itseäni, mutta sen saavuttamiseen meni 20 vuotta. En enää pidä itseäni muita huonompana.  Omia lapsia en ole halunnut, koska en kestä ajatusta, että he joutuisivat käymään läpi edes osan siitä mihin minä jouduin. Sinkku olen myös, en oikein voi uskoa, että kukaan todella kiinnostuisi minusta, vaikka kaipaan valtavasti elämänkumppania. En höttöromantiikkaa tai palavia tunteita, vaan ystävyyttä, kumppanuutta, yhteistä tekemistä ja seksuaalisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, työkyvyttömyyseläkkeellä, ei yhtäkään kaveria, ei perhettä. Olen nelikymppinen. Tarvinneeko enempää selittää?

Mistä tiedät, että syynä on koulukiusaaminen? Tunnen muutaman samassa elämäntilanteessa olevan henkilön, eikä kukaan ole puhunut koulukiusaamisesta. Eivät ole ainakaan sanoneet kiusaamista syyksi. Voihan olla, että sillä kiusaamisella ja elämäntilanteellasi ei ole mitään yhteyttä.

ITSETUNNOLLA on VALTAVA merkitys kaikessa. Minua kiusattiin koko kouluaika ja vaikka kävin ammattikorkeakoulun, niin olen osa-aikaisessa matalapalkkatyössä, koska en jaksa olla sellaisissa töissä, joissa joutuu olemaan paljon sosiaalisissa tilanteissa. Minulle kiusaamisesta on jäänyt sellainen arkuus, joka ärsyttää muita työntekijöitä aina uusissa paikoissa ja sitten taas joudun kuuntelemaan tiuskimista ja sättimistä ja se johtaa kierteeseen, että unohtelen asioita, eivätkä työt suju. Siksi olen siis tässä helpossa yksinäisessa osa-aikatyössä.

eri

Vierailija kirjoitti:

Mieli murtui lukiossa lopulta lukiossa, ja vietin seuraavina vuosina paljon aikaa suljetulla, ja minut pelastettiin useammasta itsemurhayrityksestä. Opinnot jäi kesken lahjakkuudesta huolimatta. Olen joutunut eläkkeelle, kun romuttunut mieli ei kuntoutunut kaikesta yrittämisestä huolimatta. Nyt koetan selvitä päivästä toiseen.

Kiusaamista oli niin koulussa kuin kotonakin ala-asteikäisestä alkaen.  Luulin pitkään, että on ihan velvollisuuteni vihata itseäni, kun olen kerran niin kamala ja tyhmä. Pelkään tai jännitän edelleen melkein kaikkia ihmissuhteita, pelkään lapsia ja nuoria.  Ikuinen ulkopuolisuuden tunne seurana. En luota itseeni. 

Ihan vain random-koulurakennuksen näkeminen ahdistaa kovasti. Järjellä ymmärrän, että muistijäljet ne siellä kummittelee, ja minua kiusanneet luokkakaverit olivat lapsia, joita aikuiset eivät osanneet kasvattaa. Menneelle en voi enää mitään. Vanhoista ajatusmalleista eroon pääseminen on ollut kokopäivätyötä, koska kun vuodesta toiseen kuulet ja sisäistät olevasi huono, tyhmä, naurettava jne, ei sitä lapsena osaa kyseenalaistaa vaan koettaa vain kelvata ja selvitä. Luulin, että mua kohdeltiin ihan oikein, kun kerran olin huono ja tyhmä jne. 

Nyt en enää suostu häpeämään itseäni, mutta sen saavuttamiseen meni 20 vuotta. En enää pidä itseäni muita huonompana.  Omia lapsia en ole halunnut, koska en kestä ajatusta, että he joutuisivat käymään läpi edes osan siitä mihin minä jouduin. Sinkku olen myös, en oikein voi uskoa, että kukaan todella kiinnostuisi minusta, vaikka kaipaan valtavasti elämänkumppania. En höttöromantiikkaa tai palavia tunteita, vaan ystävyyttä, kumppanuutta, yhteistä tekemistä ja seksuaalisuutta. 

Itselläni kävi uskomatonta kyllä, mutta totta niin loistava tuuri, että löysin vähän ylikolmekymppisenä ihanan rakastavan järkevän miehen (ja on vieläpä uskomattoman komea, vaikka hän ei itse sitä edes tajua, vaikka tolkutan hänelle sitä jatkuvasti XD, hurmaava käytös vielä lisää hänen komeuttaan entisestään). Toivon koko sydämestäni, että sinullekin (ja toki kaikille muillekin) sattuu tällainen onni kohdalle. Itselläni tätä löytöä edelsi parin vuoden (välillä vähän epätoivonenkin) hakeminen ja chattailu eri deittisovelluksissa. Lopulta onni osui kohdalle aivan yllättäen.  Kannattaa vaan rohkeasti aloittaa keskusteluja deittisovelluksissa eri henkilöiden kanssa ja kertoa rehellisesti omista mieltymyksistä ja sitten kun sopiva tyyppi löytyy, niin rohkeasti vaan treffeille : )

t. myös entinen kiusattu 

Kun pääsi työelämään, kaikki alkoi sujua paremmin. 20 vuotta meni hyvin, ja sitten taloon tuli työpaikkakiusaaja.

Kaikki vanhat muistot aktivoituivat, enkä pysty puolustautumaan. En osaa sanoa vastaan, vaan menen melkein sikiöasentoon.

Kiusaamisella on pitkät jäljet.

Vierailija kirjoitti:

Isäni otti aikoinaan kiusaajani siipiensä suojaan. Hän opetti, että pahan tekijät syntyvät jonkun tehdessä heille pahaa ensin ja pitää miettiä mitä heille on tapahtunut. Isäni on jo palvelutalossa ja tuo poika käy edelleen tapaamassa isääni.

Miten sinulle itsellesi kävi? Loppuiko kiusaaminen tuohon vai jatkuiko? Pääsitkö sen yli vai jäikö arvet? Oletko myöhemmin itse käyttänyt tuota menetelmää pahaa tekeviä ihmisiä kohtaan, ja onko se toiminut?

Hyvä koulutus ja työ. Opin empatian tärkeyttä ja ihmisten ymmärtämistä, mutta samalla omista rajoista huolehtimista. Karsastan syrjintää ja ihmisten huonoa kohtelua. Haluan tsempata niitä, jotka ovat heikoilla.

Samalla, ihan rehellisesti, minusta kaikki koulukiusaajat voisi pistää johonkin häpeäpaaluun kylänraitille nököttämään.