Entiset koulukiusatut: kertokaa nykyisyydestänne

Vakituinen työpaikka on matalapalkka-alalta. Suoritin yliopistotutkinnon tekn. alalta, mutta en valmistumisen jälkeen tehnyt ko. koulutusta vastaavaa työtä.

Kavereita ei ole juurikaan muita kuin työkaverit. Työkavereiden kanssa ollaan vain töissä.

Jonkinlainen katkeruus jäi ja epäluulo ihmisiä kohtaan. Joskus on käynyt mielessä, että voisinko vielä kostaa kiusaajille. Tosin ei niillä kiusaajillakaan kovin vahvasti kaikilla ole mennyt. Yks meni junan alle vuonna 2005.

Peruskoulun kiusaaminen aiheutti sen että en uskaltanut avata suutani tunneilla joten numerot laski, mihinkään koulutukseen en päässyt enkä halunnutkaan koska pelkäsin olevani niin huono että kiusataan lisää. Kamalassa duunarityöpaikassa liian kauan josta potkut töiden vähentymisen takia. Vuoden 2012 jälkeen en ole töitä tehnyt. Tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä onnettomassa avioliitossa narsisti miehen kanssa. Viimeksi tänään mietin päivien päättämistä. Toki ihan kaikki ei koulukiusaamisesta johdu mutta se on vaikuttanut TODELLA paljon itsetuntoon.

Mulla menee ihan kivasti. Kiusaaminen ei jättänyt mitenkään kovin syviä jälkiä. Kiusaamisaikana jo päätin, että minussa ei ole mitään vikaa, vaan kiusaajat tekevät väärin. Uskon tämän ajatuksen suojelleen minua.

Silloin kun omat lapset oli pieniä ja jankkaamalla marisivat, eivät uskoneet sanomista, niin silloin saattoi pompsahtaa jostain sielusta tunne, että mitä tekin siinä kiusaatte mua. Ja saatoin ylimitoitetusti ärähtää pari vuotaalle lapselle.

Joskus facebookissa olen törmännyt vanhaan kiusaajaan niin siitäkin vanhoja tunteita tuli pintaan. Ja toisaalta myös tarve näpäyttää, että mulla menee ihan kivasti nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, työkyvyttömyyseläkkeellä, ei yhtäkään kaveria, ei perhettä. Olen nelikymppinen. Tarvinneeko enempää selittää?

Mikähän siinä on kun jotkut uhriutuvat niin paljon että kaikki epäonnistumiset elämässä voidaan vierittää jonkun alakouluaikaisen tutun niskoille? Toiset osaavat mennä elämässä eteenpäin ja käsitellä asiansa.

Olen todellakin mennyt elämässäni eteenpäin, mutta entistä kiusaajaani ja pahoinpitelijääni en halua lähelleni! Pysykööt kaukana minusta!

Pääasiassa menee hyvin... On ihana perhe (mies, lapsi ja koira), hyvä työ, kaunis koti, ystäviä ja kavereita... Sitten välillä tulee niitä hetkiä, kun koen olevani se ruma sialta näyttävä ja kuulostava hikke, jota naurettiin ja pilkattiin päivittäin ja välillä lyötiinkin. Ja tunnen katkeruutta vanhempiani kohtaan, jotka vähättelivät ja syyttivät minua kohtalostani.

Alkuun oli tosi vaikeaa: syömishäiriö, masennus, alhainen itsetunto, vaikea luottaa ihmisiin.

Nyt olen ihan näyttävä ope, jolla upea perhe ja puitteet kunnossa. Hieman enää oireilua, kukaan ei pysty arvaamaan mitään. Ainoastaan kavereita on normaalia vähemmän. Vihaa en koe, elämä vain meni niin ja sain taistella.

Olen ulkoisesti menestynyt. Minulla on upea kroppa, olen kaunis, olen naimisissa upean miehen kanssa. En kuitenkaan ole koskaan ollut onnellinen. Pidän itseäni tyhmänä ja ulkoisesti vastenmielisenä. Aivan niin kuin minulle taottiin päähän 4-vuotiaasta saakka. Kärsin syömishäiriöstä, aivan kuten yläasteella. En koe ansaitsevani miestäni, ja hän on kaikkea mitä olen uskaltanut toivoa.

Tietysti pitäisi unohtaa, mutta kun aivoni ovat muovautuneet tiettyyn muottiin ikävälillä 4-15 vuotta, niin siitäpä on vaikea lähteä muokkaamaan enää uuteen suuntaan. Olen 30-vuotias.

Voi sanoa, että kiusaaminen vei itsetunnon ja luottamuksen elämään sekä toisiin ihmisiin. Toi tavallaan surun sekä sellaisen jännityksen mukaan elämääni. En osaa myöskään enää toimia porukassa ja olen epävarma. Joskus viime vuosina ainoastaan yksi ryhmä oli sellainen missä oli helpompaa toimia, vaikka aluksi sinne mennessä tuli tunne etten selviä ja pärjää. Sen jälkeen olen taas ottanut takapakkia ja ollut taas paljon yksin. Tämä yksinäisyys nuoruudessa pahaa ja ollut yksi syy miksi olen tavallaan jäänyt ihan paitsi ystävyyssuhteista. Pahempaa välillä kuin kiusaaminen.

Kaiken tämän jälkeen en voi hyvin. Voi olla ettei elämäni olisi ollut muutenkaan helppoa, mutta olen kyllä vain varjo mitä voisin olla. Lisäksi olen jotenkin traumatisoitunut niistä vuosista ja se tuo omat oireensa. Kun olin nuorempi niin jaksoin enemmän. Nyt vähän vanhempana taas voimat muuten lopussa. Olen paremmin tajunnut miten nämä asiat ja menneisyys vaikuttaa ja miten se on rasittanut minua. Lukioon asti ja sen jälkeen jatkui, vaikka en tarkemmin viitsi kirjoittaa. Olen aika väsynyt kaikkeen. Jos joskus ammatin saisi. Se on sitten toinen juttu miten töissä kestän. Olisi voinut ainakin olla vähän iloisempaa elämää, vaikka en mitään suurta toivo.

Samalla olen luopunut ajatuksesta, että joku pitää minusta tai olen jonkun mielestä todella mukava. En sillä tavalla usko olevani riittävä ja että kelpaan. Tämä ihan ystävien tai parisuhteeseen liittyen. Tosin jos oikeasti pysyn totuudessa niin vahva ajatus siitä, etten koskaan edes harkita parisuhdetta. Se voisi olla liikaa, eikä minusta olisi enää siihen. Lapsia en myöskään halua ja se tosin onneksi ollut aina valintani. Loppuun voisi sanoa etten olisi varmaan pärjännyt loistavasti muutenkaan. Tosin ikävät kokemukset ovat kuormittaneet paljon ja vieneet voimia aivan liikaa. Uskon etten ole ehjä koskaan täysin. Pelkään välillä miten kestän elämää. Silloin sitä kesti, mutta nyt on vaikeaa.

Omakotitalo, naimisissa, 2 lasta, yliopistokoulutus ja hyvä työpaikka.

Kiusaajillani menee huonommin.

Mulla oli aikaa opiskella, kun ei ollut kavereita.

Vasta korkeakoulusta löysin porukoihin. Nykyisin minua pidetään erittäin seurallisena. On useampia ystäväperheitä ja harrastusympyröitä.

Kiusaaminen nosti sisua. Pyrin kovemmin ylöspäin. Olin tavallisesta perusperheestä, mutta nousin sukuni ensimmäiseksi ylioppilaaksi ja yliopistokoulutetuksi.

Muistan aina ajatelleeni, että vielä minä näytän.

Koulukiusaamiskokemuksesta on se hyöty, ettei ihan pienestä enää hätkähdä.

On turha vaiva yrittää savustaa työpaikasta ulos. Ei tunnu missään.

Olen töissä pienessä suunnittelutoimistossa, palkka ihan ok. Kaksi aikuista lasta, lapsilla menee ihan kivasti. Puoliso, omistusasunto. Olen puuttunut aikuisten väliseen kiusaamiseen ja jopa auttanut yhtä rikosilmoituksen teossa tällaisessa asiassa - harrastukseen liittyvä. Äärimmäiset hyvät tuntosarvet sen mukaan, kuka on luotettava ja kuka ei ja hyvin on mennyt, epäilyni epärehellisyydestä ovat kyllä osuneet oikeaan, kiinnijäämisiä on tapahtunut (harrastuksessa varojen kavaltamista yms.) Olen todella oikeudenmukanen, "rauhallinen mutta pelottava" olen kuullut luonnehdinnan itsestäni.  

Vierailija kirjoitti:

Nykyhetkeäni leimaa masennus, huijarisyndrooma, ihmisviha ja ulkopuolisuuden tunne. En luota ihmisiin enkä edes itseeni. Olen säästänyt rahaa mutta en tiedä mitä sillä tekisin, koska en näe itselläni mitään tulevaisuutta. Minullekaan terapiasta ei ollut apua.

Minulla samoja ajatuksia. Aiemnin elin vuosia. niin etten halunnut edes miettiä asiaa. Loin tavallaan jonkun kuoren siihen kaiken päälle ja jotenkin elin haaveillen ja yritin unohtaa. Tämä toimi jonkun aikaa, mutta sitten yli 25 v:n heräisin etten ole päässyt eteenpäin lainkaan ja olen ilman ammattia edelleen. Tosin kävin joskus pääsykokeissa lähinnä sillä ajatuksella, että jos pääsisin sinne niin miten pystyisin sinne edes menemään. Luin kyllä kokeisiin, mutta pelotti jo ajatus opiskelemaan pääsystä. En sitten ole päässyt vieläkään ja en tiedä haenko enää, kun en luota siihen että jaksaisin yliopistossa hyvin ja pärjäisin kunnolla. Olen hukassa, koska oikein mikään ammatti ei sovi tai sitten en opiskelemaan pääse. Ihmisten kanssa vaikeaa olla. Siivouskurssilla kivat ihmiset ja opettaja, mutta ei siivoustyö kuitenkaan se nuoruuden haaveeni ollut ja tosin sekin koulutus jäi kesken. Voi sanoa ettei hyvin mene.

Lainasin tuota viestiä tuon "olen säästänyt rahaa" lauseen takia. Tuli vaan muutakin mieleen. Siihen rahaan liittyen itselläkin se, että olen myös säästänyt lähinnä sillä ajatuksella, että pysyn edes elossa ja en edes jotain mistä ottaa tarvittaessa. Itsekään en tavallaan näe rahaa "ilona" vaan jonakin takuuna, että pysyn elossa täällä vielä. Ikävää kirjoittaa, mutta välillä koen sen näin. Ulkopuolisuuden tunne vahva myös minulla.

Vierailija kirjoitti:

Olen töissä pienessä suunnittelutoimistossa, palkka ihan ok. Kaksi aikuista lasta, lapsilla menee ihan kivasti. Puoliso, omistusasunto. Olen puuttunut aikuisten väliseen kiusaamiseen ja jopa auttanut yhtä rikosilmoituksen teossa tällaisessa asiassa - harrastukseen liittyvä. Äärimmäiset hyvät tuntosarvet sen mukaan, kuka on luotettava ja kuka ei ja hyvin on mennyt, epäilyni epärehellisyydestä ovat kyllä osuneet oikeaan, kiinnijäämisiä on tapahtunut (harrastuksessa varojen kavaltamista yms.) Olen todella oikeudenmukanen, "rauhallinen mutta pelottava" olen kuullut luonnehdinnan itsestäni.  

Joo. Rauhallinen, mutta pelottava olen minäkin. Olen kuulemma myös peloton ja sinnikäs. Mikäs siinä, paskaan tottuu, kun siinä elää elämänsä ensimmäiset 25 vuotta. Kun ei ollut kavereita, ehti pänttäämään. Ammatillisesti menee hienosti. Pidän ihmisiä epäluotettavina enkä jaksa edes lapsuudenperhettäni muutamaa päivää pidempään. Viha olisi liian voimakas sana, mutten kerta kaikkiaan pidä ihmisistä enää.

Vierailija kirjoitti:

Kiusattuna oleminen vain vahvisti minua. Minulla on onnellinen perhe ja olen toiveammatissani. En jäänyt peräkammarin tyttäreksi kuten pahin kiusaajani. Kiitos hänelle, että antoi minulle sisua ponnistaa ylös päin.

Ja minusta taas tuli vuosiksi se peräkammarin tytär, joka pelkäsi kaikkea. En voisi koskaan ajatella samoin kuin sinä, vaikka ymmärrän mitä ajat takaa. Minulla ei ole syytä kiittää kiusaajiani, jotka veivät voimani ja oloni vuosiksi.

Uskon kiusaamisesta selvinneiden olevan keskimääräistä vahvempia ihmisiä.

Olen dosentti ja yliopistotutkija, hoikka ja helvetin kaunis. En kuitenkaan pysty muodostamaan ihmissuhteita, koska en luota keneenkään ja olen jatkuvasti varuillani. Väikkäri tuli tehtyä, mutta ei lapsia enkä koskaan mene avioon.

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriö, paniikkihäiriö, sosiaalinen fobia, pakko- oireiden häiriö, ihmispelko. Kiusattiin ankarasti 10 vuotta. Muistan lapsena ( ennen kouluikää) olleeni iloinen, sanavalmis, rohkea. Vuosien kiusaaminen tuhosi koko elämän. Se vähättely, kun yritin pyytää aikuisilta apua. Elämä on ollut kauheaa, en usko että paremmaksi muuttuu.

Samoja ajatuksia minulla. Olin lapsuudessa vielä melko rohkea ja sellainen omantienkulkija joka uskalsi tehdä erilailla kuin muut. Kiusaaminen vie rohkeuden ja ilon elämästä ja sai minut häpeämään itseäni. Minulla myös kokemus siitä, kun vanhemmat eivät oikein välitä ja saan itse selvitä. Kiusaamisesta ei juuri puhuttu ja ei puhuta vieläkään. Oli häpeä olla heikko. Kaikki on käsittelemättä ja puhumatta ja voimat aika lopussa.

Kun pääsin 18-vuotiaana yökerhoon, tajusin olevani kaunis ja haluttava.

Kouluaikana minua oltiin haukuttu rumaksi. Yökerho paljasti todellisuuden. Vieraat miehet suorastaan piirittivät.