Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tajuaisin tuon, jos lapsesi olisi vasta vauva ja asia olisi uusi. mutta tuo tilanne on ilmeisesti kestänyt jo yli vuoden?

Täällä kestänyt jo 11 vuotta. Raskauteni oli aikoinaan kova pala ystävälleni, ei koskaan hyväksynyt sitä että minä tulin yhden yön suhteesta raskaaksi, mutta hän ei vaikka on naimisissa jne. Hän on serkkuni vaimo, siksi pitää välillä olla tekemisissä. Serkultani olen kuullut että vaimonsa on edelleen katkera koska minulla on lapsi.

Tämä on se mitä olen välillä joissain lapsettomissa ihmetellyt. Tiedän muutaman kaverin, jotka ovat ottaneet herneet nekkuunsa kun joku heidän kavereistaan onkin mennyt elämässään eteenpäin ennen heitä ja varsinkin vauvan saaminen on katkaissut jonkun näkymättömän kamelinselän. Osalla näistä kiukuttelijoista on ollut hirveä hierarkia, eli heillä olisi oikeus ja kohtuus tehdä kaikki ensin ja jaella sen jälkeen muille neuvoja, ja on ollut vähintäänkin kohtuutonta, että joku ehtii vaikka lisääntyä ennen. Olen ihmetellyt tätä hiljaa mielessäni, ja katsellut kun kaverisuhteita hajoilee aina kun joku alkaa odottamaan. 

Osaavat myös lapsia saaneet kaveritkin olla nukkavieruja kun pitkään sinkkuna ollut ystävä menee naimisiin ja tulee raskaaksi. Nämä ovat hupaisia, jos he tajuavat samalla että sinkkuna viihtynyt ei teekään lasta ensimmäisen vastaantulijan kanssa ja saakin nk paremman diilin. Näillä kavereilla itsellään oli alkoholiin taipuvaiset miehet, joista ei ollut siitoksen jälkeen mitään muuta hyötyä, joten oletettavasti tämä vaikutti taustalla, ja hirveä porina kun kaverin mies kuljetti kaveria neuvolaan, makseli ultrat ja osti äitiysvaatteet ja antoi olla kotona niin pitkään kuin halusi. Se oli sinänsä jännää et kummallakin oli jo lapsia entuudestaan, että miten ystävän elämäntilanteen muutos aiheutti niin valtavaa kiukkua, mutta en voi olla ajattelematta taas noita ihmeellisiä ja osin kuvitteellisia hierarkiasääntöjä. Se mikä sallitaan itselle, ei sallita toisille. 

Ei lapsen saaminen ole elämässä eteenpäin menemistä. Nyt ymmärrän joidenkin lapsettomien kauhun jos kokevat jäävänsä jälkeen ihan koko elämässä.. 

Lapsellisten jutut ei vois vähempää kiinnostaa.

Älä välitä. Minullapa on ystävä, jolla on lapsia, mutta silti hän ei halua kuulla mitään minun lapsestani... vain hänen lapsistaan voidaan puhua, mutta jos edes yritän kertoa jotain omastani, niin puheenaihe vaihtuu lennosta tai viestiin tulee radiohiljaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Älä välitä. Minullapa on ystävä, jolla on lapsia, mutta silti hän ei halua kuulla mitään minun lapsestani... vain hänen lapsistaan voidaan puhua, mutta jos edes yritän kertoa jotain omastani, niin puheenaihe vaihtuu lennosta tai viestiin tulee radiohiljaisuus.

Mikä ystävä se semmoinen on? Minullakin on joskus ollut yksipuolisia kaverisuhteita, mutta olen joko lopettanut ne aktiivisesti, jos on ollut sellainen kaveri, joka joskus itsekin otti yhteyttä, tai sitten vain jättänyt yhteydenpidon itse, jos olen ollut se aktiivisempi yhteydenottaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekäs ja huonokäytöksinen ystävä sinulla. Itsekin kärsin lapsettomuudesta ja vaikka varsinkin toisten raskausuutiset välillä hetkellisesti satuttaa, niin pystyn kyllä aidosti olemaan onnellinen ystävieni puolesta. Puhumme välillä heidän lapsistaan, melko harvoin kyllä. Mutta ymmärrän, että lapset ovat osa heidän elämäänsä eikä se ole minulta pois.

En jatkaisi ystävyyttä tuollaisen kanssa, jos nyt jollain ihmeellä tulisin raskaaksi ja joku kohtelisi sen jälkeen minua noin.

Sinä olet sinä, hän on hän. Jos sinä suhtaudut noin, hän ei omista syistään pysty. Onko tämä joku kilpailu siitä, kuka on asian käsittelemisessä jotenkin parempi tai missä määrin sietää mitäkin asioita? Ja onko oma suhtautuminen/kykeneväisyys/tunteet se ainoa oikea perustila, johon verrataan muita joko häviäjinä tai voittajina? Aidossa toisen asemaan asettumisessa ei ole läsnä kommenttia "mutta kun minä samankaltaisessa tilanteessa". 

Jos ap:n ystävä tunnistaa, että hänen on mahdotonta kuulla sanaakaan ystävän elämästä mihin edes etäisesti liittyy lapsi, niin hänen pitää itse ymmärtää ottaa etäisyyttä.

Mitä ystävyyttä se on, että vain yhden tarpeita huomioidaan ja toinen kävelee jatkuvasti munankuorilla? Tilanne tuntuu olevan sen verran erikoinen ja tulenarka, että ap ei ehkä "saa" edes sanoa, että "oltiin kaupungilla ja ostin itselleni..", koska tuokin lause jo tavallaan pitää sisällä sen lapsen. On aikamoista saivartelua, että toisen pitäisi joka tilanteessa muistaa esittää asiat spesifisti minä-muodossa, ettei uniikki lumihiutale suutu.

Ja turha räntätä etten tiedä mistä puhun. Tiedän, vuosien ajalta ja nimenomaan siitä tahattomasti lapsettoman näkökulmasta katsottuna, jolla oli perheellisiä ja helposti sikiäviä ystäviä myös.

Jos olisin vastoin tahtoani jäänyt lapsettomaksi ja kovasti surisin sitä, niin skippaisin perheelliset kaverit tuttavapiiristäni varmaan kokonaan.

Eli oikeastaan ap:n kaveri on varsin ymmärtäväinen kun tuskasta ja surusta huolimatta yrittää pitää jonkinlaista ystävyyssuhdetta yllä.

Itse olen myös tahtomattani lapseton ja se on minulle elämäni kovin paikka. Minulle on oikeastaan sama, vaikka kuolisin huomenna, ei juuri hetkauttaisi edes ajatus siitä. Ei minusta kuitenkaan jää tänne mitään jälkeeni, joten samapa tuo on, että kuoleeko sitä ensi viikolla vai 40 vuoden päästä. Ymmärrän äärimmäisen hyvin kaveriasi. Ei minuakaan kiinnosta kuulla muiden lapsiarjesta, koska se on niin kipeä aihe. Halutessaan sitä kyllä pystyy keskustelemaan ilman, että korostaa lapsen mukana oloa. Sen sijaan, että sanoo käyneensä pikku Eemelin kanssa kauppareissulla tai leikkipuistossa voi todeta, että "Tuli käytyä kaupassa" tai että "Ulkoilin tuossa parisen tuntia". Voi kuulostaa joidenkin mielestä pikkumaiselta, mutta se voi olla olla oikeasti todella arka aihe ja sen kanssa on helpointa elää, kun saa ottaa siihen niin paljon etäisyyttä kuin suinkin esim juurikin keskustelujen muodon kautta. Tuo on asia, jonka kanssa voi oppia elämään, mutta ei siitä toivu ikinä.

Mäkin olen tahattomasti lapseton. En koe minkäänlaista tuskaa tai katkeruutta niitä ystäviäni kohtaan, jotka ovat onnistuneet löytämään sopivan miehen perheen perustamiseen. Ehkä ystäväsi haluaisi keskustella jostain muusta kuin vauvajutuista. En mäkään puhu kavereilleni koirastani tai edes odota heitän olevan kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös tahtomattani lapseton ja se on minulle elämäni kovin paikka. Minulle on oikeastaan sama, vaikka kuolisin huomenna, ei juuri hetkauttaisi edes ajatus siitä. Ei minusta kuitenkaan jää tänne mitään jälkeeni, joten samapa tuo on, että kuoleeko sitä ensi viikolla vai 40 vuoden päästä. Ymmärrän äärimmäisen hyvin kaveriasi. Ei minuakaan kiinnosta kuulla muiden lapsiarjesta, koska se on niin kipeä aihe. Halutessaan sitä kyllä pystyy keskustelemaan ilman, että korostaa lapsen mukana oloa. Sen sijaan, että sanoo käyneensä pikku Eemelin kanssa kauppareissulla tai leikkipuistossa voi todeta, että "Tuli käytyä kaupassa" tai että "Ulkoilin tuossa parisen tuntia". Voi kuulostaa joidenkin mielestä pikkumaiselta, mutta se voi olla olla oikeasti todella arka aihe ja sen kanssa on helpointa elää, kun saa ottaa siihen niin paljon etäisyyttä kuin suinkin esim juurikin keskustelujen muodon kautta. Tuo on asia, jonka kanssa voi oppia elämään, mutta ei siitä toivu ikinä.

Miksi toisen ihmisen pitäisi varoa sanojaan, jotta sinä et loukkaantuisi?

Parhaiten selviää miksi ystäväsi ei kommentoi tai osallistu sun lapsiarkikeskusteluun, kun kysyt häneltä suoraan. Vaikka että onko susta kiusallista kun puhun lapsestani vai miksi et kommentoi mutenkäånu.

Miksi ihmeessä kaikesta tehdään niin iso numero ja palstoilla kysellään. Ei kai kukaan täällä osaa selittää miksi ystäväsi käyttäytyy kuten käyttäytyy.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös tahtomattani lapseton ja se on minulle elämäni kovin paikka. Minulle on oikeastaan sama, vaikka kuolisin huomenna, ei juuri hetkauttaisi edes ajatus siitä. Ei minusta kuitenkaan jää tänne mitään jälkeeni, joten samapa tuo on, että kuoleeko sitä ensi viikolla vai 40 vuoden päästä. Ymmärrän äärimmäisen hyvin kaveriasi. Ei minuakaan kiinnosta kuulla muiden lapsiarjesta, koska se on niin kipeä aihe. Halutessaan sitä kyllä pystyy keskustelemaan ilman, että korostaa lapsen mukana oloa. Sen sijaan, että sanoo käyneensä pikku Eemelin kanssa kauppareissulla tai leikkipuistossa voi todeta, että "Tuli käytyä kaupassa" tai että "Ulkoilin tuossa parisen tuntia". Voi kuulostaa joidenkin mielestä pikkumaiselta, mutta se voi olla olla oikeasti todella arka aihe ja sen kanssa on helpointa elää, kun saa ottaa siihen niin paljon etäisyyttä kuin suinkin esim juurikin keskustelujen muodon kautta. Tuo on asia, jonka kanssa voi oppia elämään, mutta ei siitä toivu ikinä.

Höpöhöpö, sä olet tehnyt lapsettomuudesta asian, jota voit syyttää peloistasi. Helppo esittää, että pettymyksesi johtuu jostain itsestäsi riippumattomasta asiasta. Syy katkeruuteesi löytyy kuitenkin peilistä.

Kysy häneltä kirjoitti:

Parhaiten selviää miksi ystäväsi ei kommentoi tai osallistu sun lapsiarkikeskusteluun, kun kysyt häneltä suoraan. Vaikka että onko susta kiusallista kun puhun lapsestani vai miksi et kommentoi mutenkäånu.

Miksi ihmeessä kaikesta tehdään niin iso numero ja palstoilla kysellään. Ei kai kukaan täällä osaa selittää miksi ystäväsi käyttäytyy kuten käyttäytyy.

Näähän olivat jo keskustelleet asiasta ja ystävä oli sanonut, ettei sitä haittaa. AP:tä vaan haittaa, koska ystävä ei reagoi hänen vauvajuttuihin siten, kun hän haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös tahtomattani lapseton ja se on minulle elämäni kovin paikka. Minulle on oikeastaan sama, vaikka kuolisin huomenna, ei juuri hetkauttaisi edes ajatus siitä. Ei minusta kuitenkaan jää tänne mitään jälkeeni, joten samapa tuo on, että kuoleeko sitä ensi viikolla vai 40 vuoden päästä. Ymmärrän äärimmäisen hyvin kaveriasi. Ei minuakaan kiinnosta kuulla muiden lapsiarjesta, koska se on niin kipeä aihe. Halutessaan sitä kyllä pystyy keskustelemaan ilman, että korostaa lapsen mukana oloa. Sen sijaan, että sanoo käyneensä pikku Eemelin kanssa kauppareissulla tai leikkipuistossa voi todeta, että "Tuli käytyä kaupassa" tai että "Ulkoilin tuossa parisen tuntia". Voi kuulostaa joidenkin mielestä pikkumaiselta, mutta se voi olla olla oikeasti todella arka aihe ja sen kanssa on helpointa elää, kun saa ottaa siihen niin paljon etäisyyttä kuin suinkin esim juurikin keskustelujen muodon kautta. Tuo on asia, jonka kanssa voi oppia elämään, mutta ei siitä toivu ikinä.

Miksi toisen ihmisen pitäisi varoa sanojaan, jotta sinä et loukkaantuisi?

Miten olisi vaikka siksi, että on ihan normaalia ystävällisyyttä olla loukkaamatta ketään tahallaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös tahtomattani lapseton ja se on minulle elämäni kovin paikka. Minulle on oikeastaan sama, vaikka kuolisin huomenna, ei juuri hetkauttaisi edes ajatus siitä. Ei minusta kuitenkaan jää tänne mitään jälkeeni, joten samapa tuo on, että kuoleeko sitä ensi viikolla vai 40 vuoden päästä. Ymmärrän äärimmäisen hyvin kaveriasi. Ei minuakaan kiinnosta kuulla muiden lapsiarjesta, koska se on niin kipeä aihe. Halutessaan sitä kyllä pystyy keskustelemaan ilman, että korostaa lapsen mukana oloa. Sen sijaan, että sanoo käyneensä pikku Eemelin kanssa kauppareissulla tai leikkipuistossa voi todeta, että "Tuli käytyä kaupassa" tai että "Ulkoilin tuossa parisen tuntia". Voi kuulostaa joidenkin mielestä pikkumaiselta, mutta se voi olla olla oikeasti todella arka aihe ja sen kanssa on helpointa elää, kun saa ottaa siihen niin paljon etäisyyttä kuin suinkin esim juurikin keskustelujen muodon kautta. Tuo on asia, jonka kanssa voi oppia elämään, mutta ei siitä toivu ikinä.

Missä oikeassa ystävyydessä toinen osapuoli, ja vain se toinen, joutuu koko ajan miettimään että miten saa sanoa mitäkin? Nyt oikeasti..

"Ulkoilin pari tuntia.."

"Aijaa, kävitkö kävelyllä vai missä olit?"

(oli lapsen kanssa leikkipuistossa, mutta sitä ei saa sanoa, joten nyt pitää alkaa sitten taas valehtelemaan..)

Vierailija kirjoitti:

Miksi AP:n pitäisi saada puhua siitä lapsestaan juuri SEN henkilön kanssa, joka ei siitä lapsesta halua keskustella? Siksikö, että voisit itseksesi tuntea jotain paremmuutta siitä, että sinullapa on jotain mitä toinen ei voi saada?  Onko pakko olla tunnekylmä toista kohtaan ja hieroa sitä arkaa aihetta toiselle? Sinulla varmasti riittää muitakin kavereita joille ne "oi tänään Eero-Irmeli väänsi vihreät tortut vaippaan ja sitten oli koko selkäkin paskassa" -jutut kelpaa, miksi siis et puhu niistä kylliksesi muiden kanssa ja tämän yhden kanssa sitten juttelet vaikka säästä, jos et muuta osaa?

Jos sinulla on elämässäsi joku maailman tärkein asia, oli se lapsi, laskettelu, koira tai vaikka pitsinnypläys, niin koita ymmärtää, että muille se välttämättä ei ole sellainen. Joku saattaa kuunnella kohteliaisuudesta jotain vaippamonologia, mutta suurinta osaa tuskin kiinnostaa.  Minusta sinä et ole ystävä ystävällesi, koska haluat tieten tahtoen pakottaa hänet keskustelemaan aiheesta josta hän ei selvästi halua keskustella.

Hienosti kärjistetty, mutta kyse ei tainnut nyt olla ihan siitä, että ap haluaisi käydä syväluotaavia lastenhoitokeskusteluja tämän ystävänsä kanssa. Vaan ettei hän saa edes neutraalisti mainita mitään päivän tekemisiä mihin liittyy lapsi. Huomaa että moni kommentoija on tosiaan lapseton eikä ole viettänyt esim paria vuotta kotona lapsen kanssa, joten eivät pysty käsittämään miten kaikki tekeminen nyt tulee siinä elämänvaiheessa automaattisesti kerrottua me-muodossa, tarkoittamatta sillä mitään pahaa kellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös tahtomattani lapseton ja se on minulle elämäni kovin paikka. Minulle on oikeastaan sama, vaikka kuolisin huomenna, ei juuri hetkauttaisi edes ajatus siitä. Ei minusta kuitenkaan jää tänne mitään jälkeeni, joten samapa tuo on, että kuoleeko sitä ensi viikolla vai 40 vuoden päästä. Ymmärrän äärimmäisen hyvin kaveriasi. Ei minuakaan kiinnosta kuulla muiden lapsiarjesta, koska se on niin kipeä aihe. Halutessaan sitä kyllä pystyy keskustelemaan ilman, että korostaa lapsen mukana oloa. Sen sijaan, että sanoo käyneensä pikku Eemelin kanssa kauppareissulla tai leikkipuistossa voi todeta, että "Tuli käytyä kaupassa" tai että "Ulkoilin tuossa parisen tuntia". Voi kuulostaa joidenkin mielestä pikkumaiselta, mutta se voi olla olla oikeasti todella arka aihe ja sen kanssa on helpointa elää, kun saa ottaa siihen niin paljon etäisyyttä kuin suinkin esim juurikin keskustelujen muodon kautta. Tuo on asia, jonka kanssa voi oppia elämään, mutta ei siitä toivu ikinä.

Höpöhöpö, sä olet tehnyt lapsettomuudesta asian, jota voit syyttää peloistasi. Helppo esittää, että pettymyksesi johtuu jostain itsestäsi riippumattomasta asiasta. Syy katkeruuteesi löytyy kuitenkin peilistä.

Tuo kyllä sellaista horinaa että hohhoijjaa. Ikään kuin minun pitäisi hakemalla hakea ja keksimällä keksiä syyksi joku muu kuin lapsettomuus, joka on se todellinen syy sataprosenttisesti ja sen minä tiedän. Ei minua esimerkiksi juurikaan kiinnosta, että miten menestyn taloudellisesti elämässä, koska ei minulle jää itselleni tärkeitä rintaperillisiä, jotka voisivat saada kuoltuani minun heille jättämäni työni hedelmät. Kun kerran kuolen, niin ilman biologisia perillisiä kaikki elämäni oli isossa kuvassa loppujaan turhaa niin taloudellisesti kuin geneettisestikin.

Ei kaikkien tarvitse ajatella näin ja olenkin todella iloinen heidän puolestaan, jotka eivät analysoi elämää ja sen jatkuvuutta yhtä syvällisesti. Heille se on autuus ja voi kun olisin itsekin samanlainen, niin olisin todellakin tyytyväinen. Vertauskuvainnollisesti: professorin vain on vaikea ruveta siivoojaksi, jos mieli on professorin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa muuten äidit että se lapsikupla on siis lapsen etu ja hänelle paras. Silloin hän saa rauhassa harjoitella elämän alkua turvallisesti ! Eli jos olette siellä niin nauttikaa, teette jotain todella tärkeää. Tässä keskustelussa tuota pilkataan turhaan !

Ai lapsen etu on se että vanhemmalla ei ole enää kavereita kun hän ei halua enää puhua muusta kun lapsen rään väristä viime viikolla? Tuskinpa vaan.

Kyllä sillä "vauvakuplalla" on oma tärkeä merkityksensä, nimenomaan sille kasvavalle ja kehittyvälle ihmisenalulle. Se vaihe ei kauaa kestä, on tosiaan ohikiitävä aika ihmisen elämässä. Lapset kasvavat pian isoiksi, eivät enää tarvitse niin paljoa vanhempiaan ja silloin voi äitikin keskittyä taas muihin asioihin, kuten tapaamisiin ystäviensä kanssa tai mihin nyt haluaakaan. Lapsi tarvitsee elämänsä alussa paljon aikaa ja panostusta vanhemmiltaan ja vanhemmat uuden elämän alkuhuumassa sitä myös mielellään jälkikasvulleen suovat. Hyvä niin.

En tiedä onko tämä naisille jotenkin vaikeaa, mutta ainakin miehet osaa jättää lapsijutut taka-alalle ja puhua samoista asioista kuin ennen perhe-elämääkin. Voi toki todeta esimerkiksi, että ostin pojalle virvelin, mutta ennemmin puhutaan tuopin ääressä kaikesta muusta maailmanmenosta ja poristavaa riittää.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös tahtomattani lapseton ja se on minulle elämäni kovin paikka. Minulle on oikeastaan sama, vaikka kuolisin huomenna, ei juuri hetkauttaisi edes ajatus siitä. Ei minusta kuitenkaan jää tänne mitään jälkeeni, joten samapa tuo on, että kuoleeko sitä ensi viikolla vai 40 vuoden päästä. Ymmärrän äärimmäisen hyvin kaveriasi. Ei minuakaan kiinnosta kuulla muiden lapsiarjesta, koska se on niin kipeä aihe. Halutessaan sitä kyllä pystyy keskustelemaan ilman, että korostaa lapsen mukana oloa. Sen sijaan, että sanoo käyneensä pikku Eemelin kanssa kauppareissulla tai leikkipuistossa voi todeta, että "Tuli käytyä kaupassa" tai että "Ulkoilin tuossa parisen tuntia". Voi kuulostaa joidenkin mielestä pikkumaiselta, mutta se voi olla olla oikeasti todella arka aihe ja sen kanssa on helpointa elää, kun saa ottaa siihen niin paljon etäisyyttä kuin suinkin esim juurikin keskustelujen muodon kautta. Tuo on asia, jonka kanssa voi oppia elämään, mutta ei siitä toivu ikinä.

Tämä. Itse kärsin vuosia lapsettomuudesta ja sain myös keskenmenon. Tämän kaiken keskellä ystäväni sai lapsen. Lapsettomuuden aiheuttamaa tuskaa ja surua ei voi ymmärtää kuin ihminen, joka on sen kokenut. Ystäväni osasi olla onneksi olla todella hienotunteinen, ei tosiaan mainostanut mitään neuvolakäyntekään tai olettanut minun innostuvan niistä. Tilanne kuitenkin johti siihen, että yhteydenpitomme väheni lähes olemattomiin, en osallistunut baby showereihin tms. Tai käynyt heillä kylässä kertaakaan lapsen synnyttyä. Se olisi ollut aivan liikaa tuon surun keskellä. On ihme että ystäväsi kuitenkin pystyy edelleen pitämään yhteyttä, tuokaan ei nimittäin ole mitenkään itsestäänselvää.

Meillä tarina päättyi onnellisesti. Pitkän yrityksen jälkeen saimme lopulta lapsen. Omista kokemuksista viisastuneena olen oppinut, etten postaile vauva-arjen hehkutuskuvia mihinkään someen, joita tiedän lapsettomien ystävieni seuraavan, enkä ota millään tavalla lapsijuttuja esille heidän kanssaan (edes sivumennen) elleivät he vartavasten itse kysy. Sinun kannattaisi pohtia hieman, miltä lapsettomuus oikeasti tuntuu, sitä surua. Miksi ihmeessä haluat välttämättä puhua lapsettoman ystäväsi kanssa, mitä olet tehnyt lapsesi kanssa, kyllä maailmaan muutakin keskusteltavaa mahtuu.

Elämäntilanteet muuttuvat ja ihmiset sen myötä. Kaikkien kanssa ei ystävyyttä ole tarkoitettu ikuiseksi.

Kun oma elämäni työn ja puolison myötä muuttui ihanan tasaiseksi arjeksi, jossa kodinhoito ja pyykinhuuhteluaine voivat olla aivan maagisia puheenaiheita, lopahti samalla oma kiinnostukseni kuulla ystävän kertomuksia huuruisista baari-illoistaan ja yhden yön seikkailuistaan.

Samoin voin kuvitella, että joku tuttava alkaisi seurustella varakkaan bisnesmiehen kanssa ja hänen elämänsä alkaisi pyöriä rahamarkkinauutisten ja purjehdusseuran seurapiirien ympärillä. Joskus ne elämät vain muuttuvat niin erilaisiksi ja elämänarvotkin ehkä muuttuvat, että yhteiset jutunaiheet käyvät vähiin.