Lue keskustelun säännöt.
Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?
Ystäväni on tahattomasti lapseton. Pyrin olemaan ystävää kohtaan empaattinen eli en siis hiero hänen naamaansa tällaisia "voi kun lapseni on niin rakas <3" puheita, enkä myöskään valita lapsiarjesta. En koskaan lähetä lapsestani ystävälle kuvia tms. En tietenkään koskaan kysele häneltä, onko raskaana (ei kuulu tapoihini muutenkaan). Pyrin olemaan mahdollisimman sensitiivinen, en halua loukata. Ystävälle raskauteni oli jo kova paikka. Lapseni on pieni taapero ja olen hänen kanssaan vielä jonkin aikaa kotona hoitovapaalla ennen töihin palaamista. Minulla ei ole lapsen syntymän jälkeen oikein ollut "muuta elämää", kun olen ollut kotona lapsen kanssa ja vapaa-aikaa on ollut vähän. Koska olen lapsen kanssa lähes 24/7, ymmärrettävästi tekemäni asiat liittyvät lapseen.
Emme ole nähneet lapsen syntymän jälkeen ystävän kanssa. Pidämme kuitenkin säännöllisesti yhteyttä välimatkasta huolimatta. Ystäväni ei halua kuulla lapsestani mitään. Hän ei koskaan kysy mitään lapseeni liittyvää tai jos kerron jotain, niin on vain hiljaa, ei kommentoi tai vaihtaa aihetta. Jos vaikka sanon jotain ihan neutraalia "Käytiin tänään Emman kanssa neuvolassa/vaunulenkillä/leikkipuistossa", niin ei sano mitään. Kuulumisista keskustelu on mennyt lapsen syntymän jälkeen tosi vaikeaksi. Minä en oikeastaan voi kertoa mistään lapseen (ja samalla itseeni) liittyvästä tai jos kerron, niin ystävä ei kommentoi mitään. Minä kysyn ystävän kuulumisia, kuuntelen ja kommentoin niitä. Aika pitkälti puhumme hänen kuulumisistaan tai sitten jostain tosi pintapuolisesta. Keskustelusta on tullut omalta osaltani tosi yksinkertaista: en voi kertoa arjestani oikeastaan muuta, kuin että olenko lukenut jonkun uutisen/kirjan, mitä söin tänään ruoaksi tms, jos en voi mainita mitään lapseen liittyvää. Se nyt vaan on elämääni tällä hetkellä, että olen kotona pienen lapsen kanssa eikä minulla ole tällä hetkellä säännöllisiä harrastuksia/en ole töissä/elämässäni ei tapahdu mitään ihmeellisempää, koska pikkulapsiarki ja korona.
Onko tämä normaalia, että tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani? Olenko kohtuuton, kun toivon, että saisin kertoa arkisia asioita elämästäni, johon nykyisin kuuluu lapsi? Yritin kerran jutella tästä tilanteesta ystäväni kanssa, mutta hän ei koe käyttäytyvänsä mitenkään poikkeuksellisesti eikä asia muuttunut mihinkään. Hän ei edelleenkään halua kuulla mitään lapsestani.
Ja kun joku kysyy, ymmärrän täysin, ettei kaikkia kiinnosta toisten lapset. En minä odota, että lapsestani keskusteltaisiin jatkuvasti. Toivon, että ystäväni voisi keskustella ihan normaalisti kanssani ja kommentoida minunkin kuulumisia. Jos sanon käyneeni Emman kanssa siellä neuvolassa, niin miksi ei voi vaikka kommentoida "Miten meni neuvolassa?/Toivottavasti kaikki meni hyvin." Tuollaisia kommentteja muut ystävät kysyisivät.
Kommentit (374)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos ystäväsi olisi työtön ja et saisi sanoa ikinä mitään työhön liittyvää? Ei olisi ok sanoa, että väsyttää töiden jälkeen, kun se loukkaisi toista? Et saisi edes sanoa, että olet matkalla töihin jos toinen kysyy, missä olet?
Herätys!! Ei lapsettomuus ole mikään oikeus käyttäytyä noin vaativasti muita kohtaan!
Lapsettomuus ja työttömyys eivät ole mitenkään verrattavissa toisiinsa.
Mulla on kaveri, joka ei kestä kuulla mitään toisten parisuhteista, koska itse on sinkku ja ei haluaisi olla. Onkos se sitten ok? Ikinä ei saa sanoa mitään parisuhteeseen liittyvää. Ei voi edes kertoa, mitä puolison kanssa on yhdessä tehnyt.
No en tiedä. Pitäisi mielestäni nyt jo ymmärtää jättää tämä aihe. Ei se muutu jankkaamalla.
Minä ymmärrän ap:n ystävää. Olen ollut sinkku joskus vastentahtoisesti. Ja olen joskus ollut työtön koulutuksesta huolimatta. Ja olen joskus ollut tahattomasti lapseton, vuosia. Olen piikittänyt itseeni megamääriä hormoneja, epäonnistunut hoidoissa, epäonnistunut yhä uudelleen ja uudelleen. Olen tuntenut aivan käsittämättömän suuruista raivoa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan. Sinkkuus ja työttömyys olivat osa normaalia elämää, tahaton lapsettomuus ei todellakaan. Onneksi se on mennyttä elämää. Mutta en koskaan unohda sitä, millaista se oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.
Että asiaa oikein hierottaisiin ystävän naamaan? Katso, tässä se on, mulla on mitä sä et koskaan voi saada?
Eipä taida ap:n ystävää auttaa.
Simpukka Ry kirjoittaa:
Lapsiperheissä vierailuja voi hetkeksi vähentää, jos lasten näkeminen masentaa tai tuntuu liian raskaalta. Tämä vaihe menee surutyön edetessä yleensä ohi. Lapsettomalla on oikeus rajata lapsellisten ystävien ja sukulaisten tapaamisia itseään ja omaa oloaan kuunnellen.
Toisaalta lapsettomille tulee usein lapsiperheen elämästä epärealistinen kuva. Se nähdään ruusunpunaisena ja vastaavasti omasta elämäntilanteesta ei löydetä mitään hyvää.
https://www.simpukka.info/wp-content/uploads/2020/09/Lapsen-muotoinen-u…
Siksi ystävää voisi auttaa nähdä lapsiperhearjen realiteetit. Koska lapsettomuuden kriisissä voi ajatella kaiholla jopa lapsiperheiden korvatulehduskierteitä yms. Siihen toki on tahattomasti lapsettomalla oikeus mutta oman surun työstämiseen voisi auttaa ruusunpunaisten lasien poisotto.
Olen vapaaehtoisesti lapseton eikä kiinnosta tippaakaan puhua muiden lapsista...Ei ole siis mielestäni yhtään outoa, ettei varsinkaan tahattomasti lapseton halua tästä kuulla sanaakaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.
Että asiaa oikein hierottaisiin ystävän naamaan? Katso, tässä se on, mulla on mitä sä et koskaan voi saada?
Eipä taida ap:n ystävää auttaa.
Simpukka Ry kirjoittaa:
Lapsiperheissä vierailuja voi hetkeksi vähentää, jos lasten näkeminen masentaa tai tuntuu liian raskaalta. Tämä vaihe menee surutyön edetessä yleensä ohi. Lapsettomalla on oikeus rajata lapsellisten ystävien ja sukulaisten tapaamisia itseään ja omaa oloaan kuunnellen.
Toisaalta lapsettomille tulee usein lapsiperheen elämästä epärealistinen kuva. Se nähdään ruusunpunaisena ja vastaavasti omasta elämäntilanteesta ei löydetä mitään hyvää.
https://www.simpukka.info/wp-content/uploads/2020/09/Lapsen-muotoinen-u…
Siksi ystävää voisi auttaa nähdä lapsiperhearjen realiteetit. Koska lapsettomuuden kriisissä voi ajatella kaiholla jopa lapsiperheiden korvatulehduskierteitä yms. Siihen toki on tahattomasti lapsettomalla oikeus mutta oman surun työstämiseen voisi auttaa ruusunpunaisten lasien poisotto.
Tahattomasti lapsettomat ei ole mikään homogeeninen ihmisryhmä, jolla on naiivi kuva maailmasta. Lapsettomuuden suru on monesti surua siitä, että ei saa omaa lasta. Ystävän lapsen korvatulehduskierteisiin tutustuminen ei varmasti monella vähennä surua.
Suosittelen APlle välien jäähdyttämistä suosiolla kunnes lapsi on jo isompi ettei elämä pyöri enää hänen ympärillään. Lapsettomuus on monelle todella arka ja kipeä paikka ja ystävien vauva-arki tuntuu erityisen raskaalta myötäelää, kun pitäisi samaan aikaan kannustaa ja onnitella toista sekä käsitellä omaa tuskaa ja katkeruutta sisällään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään pakosta sinkkuna halua kuulla mitään kenenkään kumppanista tai heidän parisuhteestaan, joten jokseenkin ymmärrän että se v-tuttaa seurata toisten onnea josta itse jää paitsi.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ette juttelisi sellaisesta, joka kiinnostaa teitä molempia? Puhu lapsesta sellaisille kavereille, jotka haluavat keskustella lapsista.
Kuka oikeasti näihin tarinoihin enää uskoo kun samalta tyypiltä tulee joka päivä vähintään ylsi keksitty satu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kuulkaa kun mulla oli kohdun ulkopuolinen raskaus eli munatorviraskaus, josta jouduin leikkaukseen ja pitkälle sairauslomalle (6 vko), tuli sitten luokkakaveri kylään kaksivuotiaansa kanssa kysyen "eikö sitä olisi voitu pelastaa?" Voiko olla enempää idiootti? Jos olisin ollut täysissä voimissa olisin voinut osoittaa ovea, mutta häkellyin täysin ja katselin kun hän nukutti kaksivuotiaansa päiväunille meidän olkkarin sohvalle. Jäi mieleen ikuisesti. Häkeltyneenä en löytänyt mitään sanottavaa, olisinko pystynyt sanomaan " en ollut mitään aborttia tekemässä". Vieläkin joskus tavataan, mutta en voi unohtaa. Tästä on yli 30 vuotta. En ole edes keskustellut asiasta, mutta voi olla, että nyt voimaantuneena sanon, että painu .......
Teillä on nyt hankalasti yhteensopivat elämäntilanteet. Ystävyys helpottuu, kun lapsesi kasvaa ja elämääsi mahtuu taas enemmän muita asioita kuin pikkulapsi. Ja toisaalta ystäväsikin ajan kanssa toivottavasti onnistuu käsittelemään suruaan ja ehkä taas pystyy kuuntelemaan lapsiin liittyviä kuulumisiakin. Älkää hylätkö toisianne, vaan yrittäkää löytää yhteinen neutraali maaperä. Keksi juttua mistä tahansa muusta, mutta kunnioita ystävän toivetta olla puhumatta lapsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ystävyyden pitää olla jollain tavalla vastavuoroista. Jos toinen ei saa kertoa elämäänsä kuuluvista asioista ja on vain kuunteleva osapuoli niin yksipuoliseksi jää. Ap:n ystävällä on ehkä syynsä olla katkera lapsettomuudestaan mutta normaali ihminen pystyy silti olemaan sosiaalisissa tilanteissa vastavuoroinen jos ystävä on tärkeä. Ei muakaan erityisemmin kiinnosta kavereiden lapset mutta silti kyselen heistä kohteliaisuussyistä.
Ehkä sinun on aika luopua tästä ystävästä ja keskittyä niihim joiden kanssa sinun ei tarvitse miettiä mitä uskallat sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän molempia. Lapsettoman tuska on varmasti valtava. Toisaalta ap:n elämässä on uusi valtava asia, joka aiheuttaa suuria tunteita. Juuri tunteet haluaisin itse ystävälle jakaa. Eli ei sitä että kävin neuvolassa, vaan sen että neuvolassa selvisi että jokin on vinossa ja se pelottaa.
Tuossa ystävyydessä ei ole enää paljoa jäljellä, jos ainoat keskustelunaiheet ovat sää ja uutiset.
Sinä ja ystäväsi olette ystäviä. Teidän välinen juttu. Lapsi on ulkopuolinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja semmosta, .Hyvää yötä Hanna ja Lapset.⭐🌙😴🦉🌌
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.
Että asiaa oikein hierottaisiin ystävän naamaan? Katso, tässä se on, mulla on mitä sä et koskaan voi saada?
Eipä taida ap:n ystävää auttaa.
Simpukka Ry kirjoittaa:
Lapsiperheissä vierailuja voi hetkeksi vähentää, jos lasten näkeminen masentaa tai tuntuu liian raskaalta. Tämä vaihe menee surutyön edetessä yleensä ohi. Lapsettomalla on oikeus rajata lapsellisten ystävien ja sukulaisten tapaamisia itseään ja omaa oloaan kuunnellen.
Toisaalta lapsettomille tulee usein lapsiperheen elämästä epärealistinen kuva. Se nähdään ruusunpunaisena ja vastaavasti omasta elämäntilanteesta ei löydetä mitään hyvää.
https://www.simpukka.info/wp-content/uploads/2020/09/Lapsen-muotoinen-u…
Siksi ystävää voisi auttaa nähdä lapsiperhearjen realiteetit. Koska lapsettomuuden kriisissä voi ajatella kaiholla jopa lapsiperheiden korvatulehduskierteitä yms. Siihen toki on tahattomasti lapsettomalla oikeus mutta oman surun työstämiseen voisi auttaa ruusunpunaisten lasien poisotto.
Tekstisi oli todella alentavaa ja väheksyvää. Tälläisen ihmisen terapointi ja 'parantaminen' ei kyllä kuulu tippaakaan kenellekään ystävälle ja todellakin parempi keino on pitää se suu kiinni ja vaikka jäädyttää se ystävyys edes hetkeksi, kun et todellakaan voi toisen elämää ja tuskaa ymmärtää!
Minä kärsin puolisoni kanssa lapsettomuudesta kuusi vuotta, yritimme ja yritimme, mutta en vaan tullut raskaaksi. Tällä aikavälillä useampi sukulainen/ystävä tuli raskaaksi ja olihan se aina kova paikka. Se tuska oli välillä ihan sietämätöntä ja koko elämä pyöri tän asian ympärillä. Otin näihin ihmisiin aina etäisyyttä.
Sitten taas yksi kaveri kertoi raskaudestaan, hänellä oli jo yksi lapsi ja muistan ajatelleeni vihaisena, että helv*tti hänellekin tulee toinen ja raivosin yksikseni tätä epäoikeudenmukaisuutta. Loppuraskaudessa vauva kuoli kohtuun ja mä lopulta tajusin, että kuinka itsekäs paska mä olin. Kuinka muiden lapset olis multa pois..?? Se että saisinko koskaan lasta, ei riipu kenenkään muiden lapsista. Ehkä ei ole tarkoitettu, että koskaan saisinkaan lapsia. Hyväksyin tämän ja sain rauhan asian kanssa.
Tästä meni muutama kuukausi ja tulin raskaaksi.
Kyllä, on normaalia