Vaimoni on huono äiti.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 23:44"]
 

En mä ole koskaan missään maassa enkä missään ympyrässä ollut tekemisissä naishenkilön kanssa joka voisi toimia noin, joten kyllä sun on jollain tavalla täytynyt hakeutua sellaisen ihmisen seuraan, millä tavalla, en tiedä.

nE

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 20:41"]

Kyllä tämä viestiketju osu ja uppos. Mullakin oli vaimo, joka oli olevinaan perheenäiti. Mutta enemmän kiinnosti juhlinta ja jalkovälin jakaminen. Kun kaikki paljastui, helppo oli hänen lähteä viettämään sinkkuelämää. Mulle jäi lapset, joista yksi ei ole edes omani vaan exän poika. Hänkin halusi jäädä minun luokseni asumaan. Viimeiset vuodet minä tein ruuat, siivosin lasten kanssa, leikin, kuljetin harjoituksiin. Mutta exälle ei tuntunut mikään riittävän. Läheisyyden saaminen oli työn takana. Seksi kyllä sujui, mutta siinäkin olisi pitänyt harrastaa parinvaihtoa jne. Minua hän alisti syytöksillä, haukkumalla minun sukulaiset ja mitä muuta, vaikka mitä. Ehkäpä tästä erosta kun taloudellisesti ja henkisesti selviää, niin voitoksi tämä vielä muuttuu... Mikä nykynaisia vaivaa?

[/quote]
[/quote]
Jatkanpa tarinaani. Siis miksi hakeuduin hänen seuraansa. No, varmaankin viettien vetämänä. Ja rakkaudestan ennen kaikkea.
Mutta elämä muuttuu ja ihminen muuttuu myös.
Enkä halunnut syyllistää kaikkia naisia, se oli katkera loppuheitto.
Lapset tuntuvat yllättävän onnellisilta nyt minun kanssani. Äitiään voisivat nähdä tietysti useammin. Äidille näyttää riittävän soitto silloin tällöin ja pikavisiitit. Olen onnellinen, että lapset haluavat olla minun luona.
Hienoa, että tällainen keskustelu on syntynyt.

tuttavapiirissäni on uusioperhe, jossa perheen rouva on oppikirjan esimerkki narsistista. Voisin kirjoittaa/puhua hänestä vaikka kuinka paljon! Isällä on yksi lapsi entisestä liitostaan, äidillä viisi. Isä ei saa olla lapsensa kanssa tekemisissä, eivätkä äidin lapset omien isiensä kanssa. Menneisyys on kielletty. Heillä on kaksi yhteistä lasta ja koko ajan pitäisi saada lisää lapsia. Perheen äiti määrä kaikki! Jopa sen, kuinka isä saa olla töissä. Äiti on kotona lasten kanssa, eikä tule ikinä menemään töihin. Silti kaikki pitää olla viimeisen päälle... Lapset eivät saa ruokaa ellei isä tee tai lapset itse yritä katsoa jotakin syömistä. Facebookissa voi sitten kehuskella, miten omatoimisia meidän lapset ovat. Tässä pieni pintaraapaisu tilanteesta... Moni on harkinnut lastensuojeluilmoituksen tekoa, mutta tietäähän sen, miten siinä käy, kun asettuu narsistia vastaan! Usein miehet mielletään narsisteiksi, mutta on niitä naisissakin. Jos tämän perheen isä lähtee, hän tietää, ettei näe lapsiaan sen koommin. Joo, laki sanoo mitä sanoo, mutta se narsistin manipulointi!!!!!! Elämä on epäreilua!

[quote author="Vierailija" time="14.05.2015 klo 13:41"]Minä olen huono äiti. Olen väsynyt enkä jaksa leikkiä tai oikein hoitaakaan lasta. Käyn töissä ja kotona yritän esittää kiinnostusta lapseen. Olen kyllä sanonut olevani väsynyt, mutta tuntuu ettei mies ymmärrä miten paljon. Hän kyllä auttaa ja on lapsen kanssa. Mutta on myös työnarkomaani. Itselläni todettiin synnytyksen jälkeinen masennus. Mutta koska neuvolassa vaikuttivat jotenkin siltä, etten saisi olla niin valehtelin parantuneeni. Siitä he olivatkin helpottuneita. Mua se ei auttanut. Onneksi on mielettömän hyvä tukiverkko. Mutta olen surullinen omasta äitiydestäni, jossa koen vahvaa kyvyttömyyttä vastata lapsen tarpeisiin. Turhaudun lapsen itkusta ja oikuista väärällä tavalla jne. Tämä on tosi vaikeaa, koska en tiedä miten tämä voi koskaan muuttua. Tein lapsen ja pilaan hänet. Välillä mietin, että olisi parempi vaan itsellä lähteä pois ja jättää lapsi isälleen.
[/quote] Voi tuo kuulostaa niin tutulta. Et kuulu tähän ketjuun. Olet uupunut/väsynyt/masentunut/stressaantunut/ahdistunut (mitä termiä sitten haluaa käyttää) pidemmältä ajalta ja tarvitset luultavasti ihan ammattilaisen apua päästäksesi normitilaasi. Hae apua. Etkä pilaa lastasi. Osoita rakkautesi oman jaksamisesi puitteissa. (anna hellyyttä sohvalla ja kerro lapselle kuinka tärkeä hän on yms) Ehdit vielä myöhemmin jakamaan lapsesi leikkejä ja muuta kun olet saanut itsesi kuntoon.

[quote author="Vierailija" time="14.05.2015 klo 23:29"]

[quote author="Vierailija" time="14.05.2015 klo 13:41"]Minä olen huono äiti. Olen väsynyt enkä jaksa leikkiä tai oikein hoitaakaan lasta. Käyn töissä ja kotona yritän esittää kiinnostusta lapseen. Olen kyllä sanonut olevani väsynyt, mutta tuntuu ettei mies ymmärrä miten paljon. Hän kyllä auttaa ja on lapsen kanssa. Mutta on myös työnarkomaani. Itselläni todettiin synnytyksen jälkeinen masennus. Mutta koska neuvolassa vaikuttivat jotenkin siltä, etten saisi olla niin valehtelin parantuneeni. Siitä he olivatkin helpottuneita. Mua se ei auttanut. Onneksi on mielettömän hyvä tukiverkko. Mutta olen surullinen omasta äitiydestäni, jossa koen vahvaa kyvyttömyyttä vastata lapsen tarpeisiin. Turhaudun lapsen itkusta ja oikuista väärällä tavalla jne. Tämä on tosi vaikeaa, koska en tiedä miten tämä voi koskaan muuttua. Tein lapsen ja pilaan hänet. Välillä mietin, että olisi parempi vaan itsellä lähteä pois ja jättää lapsi isälleen. [/quote] Voi tuo kuulostaa niin tutulta. Et kuulu tähän ketjuun. Olet uupunut/väsynyt/masentunut/stressaantunut/ahdistunut (mitä termiä sitten haluaa käyttää) pidemmältä ajalta ja tarvitset luultavasti ihan ammattilaisen apua päästäksesi normitilaasi. Hae apua. Etkä pilaa lastasi. Osoita rakkautesi oman jaksamisesi puitteissa. (anna hellyyttä sohvalla ja kerro lapselle kuinka tärkeä hän on yms) Ehdit vielä myöhemmin jakamaan lapsesi leikkejä ja muuta kun olet saanut itsesi kuntoon.

[/quote]

Valitettavasti kyllä sen lapsen voi "pilata" tai ainakin suhteensa häneen ihan kärsiessään aidosti mielenterveysongelmasta.

Oma edesmennyt mummoni oli ihan lääkärien toteama mielenterveystapaus, masennus näkyi hänellä pakkomielteisenä uskonnollisuutena, ilkeilynä ja huonona kontaktin ottona omiin lapsiin ja lapsenlapsiin. Aikuisen järjellä toki ymmärrän syyt, mutta ei se muuta lapsuudessa syntyneitä tunnesiteitäni mummoon yhtään sen paremmiksi.

Kun on tottunut lapsena pelkäämään, niin sitä sitten kantaa läpi elämänsä, vaikka järjellä tietää, ettei toinen olekaan ainakaan kokonaan ollut omaan käytökseensä syyllinen. Toki osaltani vaikuttaa sekin, että mummo ei parantunut enkä koskaan oppinut tuntemaan häntä muunlaisena.

Narsisti siellä ja narsisti täällä. Tutkimusten mukaan narsisteja on väestössä aika vähän ja silti tällä palstalla ja tässä ketjussa useampi kuin joka toinen on narsisti. Ei millään pahalla, mutta suurin osa näistä tämänkin ketjun "narsisteista" EI oikeasti ole narsisteja. Koko käsite on kärsinyt inflaation.

No, onneks kohta tulee uusi muotisana narsistin tilalle.

Voimia ap:lle ja muille saman kanssa painiville. Itse olen "huono äiti" -sikäli ettei (pienten) lasten jutut oikeasti jaksa mua kiinnostaa. pienten lasten kirjat on järjestään typeriä ja ääneenlukeminen on ikävää (tykkään kyllä lukea itsekseni). Askartelut ja muut "tarhantätipuuhastelut" on puistattavaa puuhaa, en tykännyt väsäillä semmoisia edes itse lapsena. Pahin kausi lapsilla on oman kokemukseni mukaan siinä 1-3(4?)-vuotiaana. Vauva on kätevä paketti ottaa keikkatöihin mukaankin mutta semmoinen liikkuva, puhumaton, sottapytty vilpertti kuten taaperot pakkaa olla, not my cup of tea. 

Mun mielestä silti tämän myöntäminen on myös vapauttavaa. Saan olla sellainen kuin olen. Totuus voi sattua mutta se myös tekee vapaaksi..... Kaikki eivät todellakaan naissukupuolesta huolimatta nauti "aivottomista askareista" pikkupalleroiden(sa) kanssa! Osa sitten taas nauttii ja suon sen heille enemmän kuin mielelläni. Nuorimmaiseni on nyt kolme ja paha atoppinen ihottumani on roimasti parantunut sen jälkeen kun sain häneyt tarhaan ja itseni taas töihin. 

Isommat lapset sen sijaan voivat olla oikeinkin mukavia. Toki heidän kanssaan saa välillä vääntää erilaisista asioista, kouluvelvollisuuksista, harrastuksista jne. mutta ei sentään enää tarvitse sitä älyttömyyttä ja yököttävyyttä mitä pikkulapsen hoito kakkavaippoineen jakuivaksiopetteluineen ja tosiaankin typerine askareineen on. 

Valoa siis sikälikin näkyvissä tunnelin päässä (muukin kuin se vastaantuleva juna.....) jos vain lapsiluku jää siihen missä se nytkin on ja kaikki (=lapset ja toki myös aikuiset) pysyvät terveinä. Kokemukseni mukaan kouluikäiset ja ehkä jo eskari-ikäiset alkavat olla mukavia, pieniä ihmisiä. Ei se niin kauaa kestä. Tsemppiä. Ja tosiaan, "vanhoina hyvinä aikoina" nämä ongelmat ratkottiin yläluokkaisissa perheissä nannyjen avulla ja alaluokkaisissa, noh, ei oikein mitenkään. Ei äitien eikä vanhempien tarvinnutkaan olla mitään pepsodenthymyisiä askarteluohjaajia jotka vielä nauttivatkin hommastaan! Milloin vanhemmuudesta -tai äitiydestä- tuli tällainen "ole täydellinen ja nauti kaikesta"-juttu? Miksi on niin vaikeaa hyväksyä etteivät kaikki tykkää vauvoista/pikkulapsista vaikka isommista tykkäisivätkin ja siksi ehkä sitten kuitenkin lapsia haluavatkin? ja edelleen, miksi "välinpitämätön" käytös edelleen on niin nounou äideille ja isät pääsevät helpommalla?? 

Kaikista ei ole kaikkeen, totesi jo legendaarinen oppikirjakin aikoinaan. Toki pitäähän sitä yrittää ja hoitaa velvollisuutensa (näin olen itse tehnyt) mutta kaikki eivät siitä mitään iloa ja onnea saa ja sekin on ihan ok. Ei se lapsi siitä rikki mene ja jos menee, niin niinhän me sitten kaikki olemme rikki jollain tavalla ja sen asian kanssa on vain tultava toimeen. 

Perhe-elämä on niin erilaista sinkkuilun rinnalla ettei ihme että tällaisia fiiliksiä esiintyy, naisilla siinä missä miehilläkin. Jospa se "äidinvaisto"-vouhotus joskus loppuisi ja realismi astuisi kehiin enemmän.

Monesti "huono äiti" saa opitun mallin  omalta äidiltään jos ei perheessä ole tapana osottaa hellyyttä,  eiköhän tätä pitäs puida vaimon kanssa  enemmän kun sosiaalisessa mediassa tai mennä vaikkapa perheneuvolaan keskustelemaan häiritsevistä asioista.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 21:42"]

Vihdoinkin joku ottaa puheeksi tämän asian! Itse olen huonon äidin tytär, ja olen koko ikäni kaivannut äiti-tytär suhdetta. Olen joutunut kerjäämään äitini huomiota. Lapsena tuntui, että mikä vaan muu asia oli äidilleni tärkeämpi kuin minä. Voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun äitini piirsi, leikki tai pelasi kanssani. Äitini myös muisti kertoa, että ei hän koskaan halunnutkaan lapsia, mutta teki lapsen isäni mieliksi. Lapsuuteni oli kuitenkin hyvä, koska minulla oli rakastava ja huolehtiva isä. Äitiäni aloin vihaamaan jo ennen kouluikää ja vuosien saatossa olemme pistäneet välit poikki useampaan kertaan. Isän kuoleman jälkeen mietimme vakavasti, että kannattaako meidän pitää yhteyttä ollenkaan. Nykyisin pidän yhteyttä äitiini, koska olen ainoa lapsi ja tunnen sen velvollisuudekseni. Soitan äidilleni pari kertaa kuussa ja käyn vierailemassa lasteni kanssa äitini luona kerran tai kaksi vuodessa. Toivoisin, että lapsillani olisi tiiviimpi suhde mummoonsa, mutta äitini on sellainen kuin on. Hän ei koskaan osannut olla äiti, eikä hän osaa oikein olla mummokaan.

- - On se surullista, mutta kaikki eivät saa elämäänsä parhaita eväitä, niitä terveellisiä sellaisia, jotka auttavat kasvamaan hyväksi isovanhemmaksi, äidiksi, isäksi, tyttäreksi, pojaksi.

On todellinen onni, jos esim. erityisherkkä lapsi saa vanhemmikseen ihmiset, jotka ymmärtävät näitä erityispiirteitä, osaavat tukea ja kannustaa oikealla tavalla.

Ja onni on myös, jos puolisoiden luonteenpiirteet täydentävät toisiaan eivätkä aiheuta jatkuvaa ristiriitaa. 

[quote author="Vierailija" time="14.05.2015 klo 17:16"]

Keskustelun aloittaja tässä. En olis kyllä ikinä uskonu että tästä tehdään juttua lehteen asti - keskustelu olis jäänyt alottamatta jos sen olisin tienny. Kiitos kuitenkin kaikille jotka on tarinaansa jakanu. Toisaalta "mukava" tietää että on ihmisiä jotka on samassa tilanteessa. Kusi sukassa nyt täällä jatkan elämääni ja odottelen että tunnistaako vielä useampiki tuttava minut.

Tuskinpa nyt tunnistaa, vastaavia tapauksia on niin paljon, et todellakaan ole yksin asiasi kanssa.

[/quote]

Tilanne on täysin sama kuin kaverillani. Hän on käytännössä loukussa tässä suhteessa juuri lasten takia ja tekee tällä hetkellä juuri kaikkensa, jotta lapsilla olisi hyvä olla. Äitiä ei vain kiinnosta. Tämä eroaa tosin siinä, että tämä äiti ei edes esitä ulkopuolisille olevansa kiinnostunut lapsista. Lapsen halutessa syliin kylässä, hän tylysti työntää lapsen pois ja käskee leikkimään. Kotona tilanne vielä kauheampi. Mutta eipä nämäkään auttaisi kaveriani saamaan huoltajuutta. Eihän tässä mitään kongreettisia todisteita ole.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 20:44"]

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 20:41"]

Kyllä tämä viestiketju osu ja uppos. Mullakin oli vaimo, joka oli olevinaan perheenäiti. Mutta enemmän kiinnosti juhlinta ja jalkovälin jakaminen. Kun kaikki paljastui, helppo oli hänen lähteä viettämään sinkkuelämää. Mulle jäi lapset, joista yksi ei ole edes omani vaan exän poika. Hänkin halusi jäädä minun luokseni asumaan. Viimeiset vuodet minä tein ruuat, siivosin lasten kanssa, leikin, kuljetin harjoituksiin. Mutta exälle ei tuntunut mikään riittävän. Läheisyyden saaminen oli työn takana. Seksi kyllä sujui, mutta siinäkin olisi pitänyt harrastaa parinvaihtoa jne. Minua hän alisti syytöksillä, haukkumalla minun sukulaiset ja mitä muuta, vaikka mitä. Ehkäpä tästä erosta kun taloudellisesti ja henkisesti selviää, niin voitoksi tämä vielä muuttuu... Mikä nykynaisia vaivaa?

[/quote]

Viimeinen lause vesitti tuon vuodatuksen. Aivan kuin ei olisi yhtä paljon kokemuksia 'nykymiehistä', jotka vain juhlivat ja ajattelevat omaa napaansa, eivät lapsiaan! Mutta paradoksaalisesti noissa tapauksissa syyllistetään vain se nainen "huonosta miesvalinnasta"...ja huoritellaan tietty.

[/quote]

Viittaus nykynaisiin on mielenkiintoinen. Minulla on hyvä äiti, joka ei lukenut, leikkinyt eikä vienyt ulos. Oli muutakin tekemistä, eikä sellaista edes odotettu. Miehenikin äidillä oli aivan tarpeeksi lehmissä ja taloudenhoidossa. Miksi nykynaisen oletetaan olevan joku tarhantäti? Omien lasteni kanssa olen lukenut satunnaisesti, ollut ulkona välillä, leikkinyt harvoin, katsonut televisiota ja hymyillyt ja jutellut paljon. Mutta tätä jatkuvaa lapsen ympärillä hössöttämistä en ymmärrä. Mieheni toimii suunnilleen samoin, eikä hänelle olisi tullut mieleenkään väittää minua huonoksi äidiksi. Nyt lapset ovat teinejä ja pelailevat tuossa vieressä.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 19:57"]Siis todella huono. Jotakin aivan järkyttävää.

Ainoa syy miksen ole vielä eroa ottanut, on se että pelkään huoltajuuden menevän suoraan tuolle pikku narsistille.

Eipä tässä muuta. Hyvää äitienpäivää vaan!
[/quote]

Miksi tämä on täälläkin? Luin saman jutun muualtakin netistä, olisiko Iltalehdestä

Odota vain kun se vaimo lukee täydellisen isän kirjoitukset täältä taikka muualta kuten IS:sta ja IL:stä tästä artikkelin tehneet niin siitä se riemu repeekin kun ihan takuulla tunnistaa itsensä näistä kirjoituksista. Siitä se riemu vasta repeekin. Kummasti isälläkin on aikaa koneella roikkua. ;)

Minun äitini oli tuollainen äiti. Isä on vieläkin hänen kanssaan - ei hänellä ketään muuta elämässä olekaan. Minä alan vihdoin viisikymppisenä toipua lapsuudestani. Äiti ei varmaan koskaan ole ajatellutkaan, että hänessä olisi ollut mitään vikaa. Meissä muissa oli vikaa senkin edestä.

En mä ole koskaan missään maassa enkä missään ympyrässä ollut tekemisissä naishenkilön kanssa joka voisi toimia noin, joten kyllä sun on jollain tavalla täytynyt hakeutua sellaisen ihmisen seuraan, millä tavalla, en tiedä.

nE

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 20:41"]

Kyllä tämä viestiketju osu ja uppos. Mullakin oli vaimo, joka oli olevinaan perheenäiti. Mutta enemmän kiinnosti juhlinta ja jalkovälin jakaminen. Kun kaikki paljastui, helppo oli hänen lähteä viettämään sinkkuelämää. Mulle jäi lapset, joista yksi ei ole edes omani vaan exän poika. Hänkin halusi jäädä minun luokseni asumaan. Viimeiset vuodet minä tein ruuat, siivosin lasten kanssa, leikin, kuljetin harjoituksiin. Mutta exälle ei tuntunut mikään riittävän. Läheisyyden saaminen oli työn takana. Seksi kyllä sujui, mutta siinäkin olisi pitänyt harrastaa parinvaihtoa jne. Minua hän alisti syytöksillä, haukkumalla minun sukulaiset ja mitä muuta, vaikka mitä. Ehkäpä tästä erosta kun taloudellisesti ja henkisesti selviää, niin voitoksi tämä vielä muuttuu... Mikä nykynaisia vaivaa?

[/quote]

Minä olen huono äiti. Olen väsynyt enkä jaksa leikkiä tai oikein hoitaakaan lasta. Käyn töissä ja kotona yritän esittää kiinnostusta lapseen. Olen kyllä sanonut olevani väsynyt, mutta tuntuu ettei mies ymmärrä miten paljon. Hän kyllä auttaa ja on lapsen kanssa. Mutta on myös työnarkomaani. Itselläni todettiin synnytyksen jälkeinen masennus. Mutta koska neuvolassa vaikuttivat jotenkin siltä, etten saisi olla niin valehtelin parantuneeni. Siitä he olivatkin helpottuneita. Mua se ei auttanut. Onneksi on mielettömän hyvä tukiverkko. Mutta olen surullinen omasta äitiydestäni, jossa koen vahvaa kyvyttömyyttä vastata lapsen tarpeisiin. Turhaudun lapsen itkusta ja oikuista väärällä tavalla jne. Tämä on tosi vaikeaa, koska en tiedä miten tämä voi koskaan muuttua. Tein lapsen ja pilaan hänet. Välillä mietin, että olisi parempi vaan itsellä lähteä pois ja jättää lapsi isälleen.

tunnen samanlaisen perheen. Olimme naisen kanssa ennen hyviä kavereita, kun he muuttivat naapuriimme. Pari vuotta meni ennen kuin tajusin, mikä nainen pohjimmiltaan on. Nykyään olemme tekemisissä sen verran kuin naapureiden on pakko. Parempi yrittää olla narsistin kanssa jollakin lailla väleissä kuin ei ollenkaan!

Kuulostaa mun mieheltä. Ei jaksa kasvattaa lapsia, antaa periks kaikessa, saa raivareita lapselle. Ei ota lapseen mitään kontaktia, häätää vaan pois luotaan kun lapsi yrittää ottaa kontaktia.

Meillä tuo kuvaus sopii isään. Mutta uskon, että äideiltä odotetaan hurjan paljon enemmän. Joten se ei kai niin pistä silmään. Tärkeintä varmaan on kuitenkin, että lapsilla on edes yksi joka aidosti välittää ja jaksaa antaa omaa aikaansa lapsille.

Mä olin ennen lopullista romahdustani hirviö äitinä vaimona ja kumppanina... tajusin kyllä käytökseni vääryyden ja sen mitä se aiheutti perheellenu. Osittain tiedostin mistä käytöksrni johtui, mutta en myöntänyt sitä itselleni, koska enhän minä voinut olla niin heikko, että sairastuisin masennukseen, minä joka aina olin ollut muiden tukena ja olkapäänä vaikeina aikoina, minä joka olin vahva ja selviytyjä luonteeltani.
Sitten eräänä iltana tämä vahva selviytyjä vietiin psykoottisena psykiatriselle osastolle.

Mietin vain, että voisiko vaimosi kärsiä edelleen jollain tasolla synnytyksenjälkeisestä masennuksesta?

Itsekkin olin kärsinyt jo aikaisemmassa elämässäni masennuksesta, mutta onnistunut työntämään asiaa vuosia osittain taka-alalle, kunnes tuli se viimeinen pisara..