Hesarikin kirjoittaa siitä, miten lasten hankkiminen kaduttaa

Minä olen yksi heistä. Mieheni halusi lapsen, minä olin ajatellut pärjääväni ilmankin. Suostuin kuitenkin, koska olen aina pitänyt lapsista ja joka paikassa toitotettiin, että omaa lastaan rakastaa kyllä ja äitiyteen kasvetaan.

Odotin innolla tulevani raskaaksi ja siksi yllätys olikin suuri, kun plussattuani en tuntenutkaan mitään iloa tai innostuneisuutta. Minulle sanottiin, että raskausaika on olemssa siksi, että ihminen tottuu. En tottunut. Synnytin lapsen, johon en osannut kiintyä. Hoidin kyllä asianmukaisesti, pusuttelin ja puhelin suloisia, mutta en tuntenut lasta kohtaan rakkautta. Joku äitigeeni ei vain herännyt minussa. Vauva oli äärimmäisen helppo lapsi. Mies hoiti lasta yhtä paljon kuin minäkin, joten väsynyt en ollut tippaakaan.

Aloin kiintyä lapseeni jossain 8-9kk kohdalla, mutten vielä tähän päivään mennessä ole saanut mitään suuria tunteita syntymään. 

Äitiys ei vain taida olla minua varten. Jos olisin tiennyt sen etukäteen, en olisi koskaan tehnytkään lasta.

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 21:02"]

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 20:15"]Minä olen yksi heistä. Mieheni halusi lapsen, minä olin ajatellut pärjääväni ilmankin. Suostuin kuitenkin, koska olen aina pitänyt lapsista ja joka paikassa toitotettiin, että omaa lastaan rakastaa kyllä ja äitiyteen kasvetaan. Odotin innolla tulevani raskaaksi ja siksi yllätys olikin suuri, kun plussattuani en tuntenutkaan mitään iloa tai innostuneisuutta. Minulle sanottiin, että raskausaika on olemssa siksi, että ihminen tottuu. En tottunut. Synnytin lapsen, johon en osannut kiintyä. Hoidin kyllä asianmukaisesti, pusuttelin ja puhelin suloisia, mutta en tuntenut lasta kohtaan rakkautta. Joku äitigeeni ei vain herännyt minussa. Vauva oli äärimmäisen helppo lapsi. Mies hoiti lasta yhtä paljon kuin minäkin, joten väsynyt en ollut tippaakaan. Aloin kiintyä lapseeni jossain 8-9kk kohdalla, mutten vielä tähän päivään mennessä ole saanut mitään suuria tunteita syntymään.  Äitiys ei vain taida olla minua varten. Jos olisin tiennyt sen etukäteen, en olisi koskaan tehnytkään lasta. [/quote] Luulen että minun äitini on samanlainen kuin sinä. En ole tuntenut lämpöä hänestä, vaikka muuten hoiti erinomaisesti.

[/quote]

Millä tavoin se on vaikuttanut sinuun? Pohdin tätä usein lapseni vuoksi.

Etenkin narsistiselle vanhemmalle syy olla rakastamatta lastaan voi olla se, ettei lapsi vastannut toiveita ja äidin kuvitelmia lapsesta. Lapsi oli esim. väärää sukupuolta, ulkonäkö ei miellyttänyt, väärä käytös/temperamentti, jokin sairaus jne. Tosin tuollainen vanhempi voi myös alkaa vihaamaan lasta kateellisuuttaan; lapsi on kauniimpi, fiksumpi tai terveempi kuin vanhempansa. Kaikki äidit eivät todellakaan ole hyviä.

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 15:07"][quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 14:57"]

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 14:51"]] Yleinen mantrahan on "on se joskus vaikeaa, mutta ehdottomasti sen arvoista. Hyvät asiat korvaavat huonot heittämällä". Ymmärrän täysin, jos joku näitä uskoo lopulta ja menee ansaan.  [/quote] Silloin saa onnitella itseään omasta tyhmyydestään.

[/quote]

Niin että jos sulle toistuvasti väitetään jotain asiaa jota itse et voi varmuudella tietää, ja lopulta uskot, niin se on omaa tyhmyyttä että menit lankaan? Aika mielenkiintoinen asenne, minä kun osoittaisin sen syyttävän sormen noihin valheellisen tiedon levittäjiin. Kyllä vastuu on ensisijaisesti niillä jotka levittävät valheellista tietoa, eikä niillä jotka lopulta siihen huijaukseen lankeavat. 
[/quote]

Kyllä vastuu on aina, joka tilanteessa, itse yksilön, ei kenenkään muun.

Erityislapsikortti. En kadu. Sain erityislapsen valmistumaan ammattiin ja työelämään sekä itsenäiseen elämään. Se on mielestäni saavutus, josta voin olla ylpeä. Olen ylpeä myös terveestä lapsestani, siitä, että nämä molemmat ovat olemassa. Välilä on väsyttänyt, mutta mitä sitten? Väsyttää moni muukin asia, mutta silti teen niitä yhä uudelleen, vaikkapa puolimaratonin juoksu. 

Vähän miehen näkökulmaa: kaksi lasta, tyttö ja poika, kumpikin ala-asteella. Sanoisin että viime kesään asti minua suorastaan ärsytti/kadutti että olin alkanut perheelliseksi. Rahaa menee ihan turhuuksiin (isompi auto, kämppä, lasten harrastukset etc) eikä todellakaan omaa aikaa koskaan mihinkään, aina piti elää lasten ehdoilla 100%. 

Jostain syystä pojan mentyä kouluun tämä perhejuttu alkoi toimia, tällä hetkellä minä suorastaan pidän faijana olemisesta vaikka joudunkin uhraamaan omaa aikaani todella paljon lasten harrastuksiin - nyt ne uskaltaa jättää keskenään kotiinsa jos pitää rouvan kanssa käydä shoppailemassa tms. Joku viisaampi sanoikin että elän lapsiperhefaijan parasta aikaa ja kannattaa muistaa nämä hetket, ennen kuin esikoinen eli tyttö tulee teini-ikään. Sitten homma muuttuu taas helvetilliseksi ja normalisoituu kun esikoinen muuttaa omilleen.

Silti, lapset eivät ole koskaan olleet minulle varsinaisesti "must"-juttu. Olen 100% varma että aivan yhtä onnellista ja hyvää elämää eläisin myös ikipoikamiehenä, ihan hyvin olisin voinut olla MGTOW-kaverikin. Elämä vaan meni näin ja sen mukaan sätkitään, ei sen kummempaa.

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 20:15"]Minä olen yksi heistä. Mieheni halusi lapsen, minä olin ajatellut pärjääväni ilmankin. Suostuin kuitenkin, koska olen aina pitänyt lapsista ja joka paikassa toitotettiin, että omaa lastaan rakastaa kyllä ja äitiyteen kasvetaan.

Odotin innolla tulevani raskaaksi ja siksi yllätys olikin suuri, kun plussattuani en tuntenutkaan mitään iloa tai innostuneisuutta. Minulle sanottiin, että raskausaika on olemssa siksi, että ihminen tottuu. En tottunut. Synnytin lapsen, johon en osannut kiintyä. Hoidin kyllä asianmukaisesti, pusuttelin ja puhelin suloisia, mutta en tuntenut lasta kohtaan rakkautta. Joku äitigeeni ei vain herännyt minussa. Vauva oli äärimmäisen helppo lapsi. Mies hoiti lasta yhtä paljon kuin minäkin, joten väsynyt en ollut tippaakaan.

Aloin kiintyä lapseeni jossain 8-9kk kohdalla, mutten vielä tähän päivään mennessä ole saanut mitään suuria tunteita syntymään. 

Äitiys ei vain taida olla minua varten. Jos olisin tiennyt sen etukäteen, en olisi koskaan tehnytkään lasta.
[/quote]
Luulen että minun äitini on samanlainen kuin sinä. En ole tuntenut lämpöä hänestä, vaikka muuten hoiti erinomaisesti.

Voin kyllä uskoa, että vihreää oksennusta ja sinapinväristä paskaa puskevat punanaamaiset huutokoneet vituttavat kaikkia vanhempia, puhumattakaan niistä vähän heikommin motivoituneista.

Maailma olisi parempi paikka, jos vain oikeasti vastuulliset vanhemmat hankkisivat lapsia. 

Vanhemmuus olis helppoa, jos olis rahaa. Nyt ei ole kun meillä ei ole ainakaan rahaa tehdä mitään. Tavallinen ulkoilu huonolla säällä ei ole mua varten. Pakkopullaa se on. Haluaisin käydä kylpylöissä, leffassa, kahvilassa, ostaa söpöjä vaatteita, vertailla ostanko sen unipuun kerrossängyn vai rooperiikan. Järjestää pääsiäisenä lastenjuhlia ja jouluna etsiä lasten kanssa koristeita ja lähteä käymään vaikka korvatunturilla. 

Mutta kun suomessa parintonnin palkalla ei elä jos äiti on kotihoidontuella. Mies oli viime kuussa sairaana ja sai vielä vähemmän palkkaa eikä ole varaa viedä lapsia tivoliin.Heliumpallot ostan. Pakko yrittää varmaan syödä vähemmän kasviksia ja tehdä enemmän kaurapuuroa. En edes muista koska olen ostanut vaatteita itselleni.

Yhteiskunnan kovenevat arvot kaduttavat, kun niihin ei lapsia hankkiessaan osannut varautua! Missä on yhteisöllisyys? Sen puuttumisen huomaa etenkin silloin kun on lapsia. On tullut seulottua todelliset sukulaiset ja tuttavat aikaansaamattomista, omaa elämäänsä muilta sulkevilta yms ihmisiltä. Toivottavasti heidän geeniperimänsä katoaa!

T: Vaikeuksien kautta onnelliseen lapsiperhe-elämään selvinnyt

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 12:19"]

Voin kyllä uskoa, että vihreää oksennusta ja sinapinväristä paskaa puskevat punanaamaiset huutokoneet vituttavat kaikkia vanhempia, puhumattakaan niistä vähän heikommin motivoituneista.

[/quote]

Poliittinen kannanotto?

Miksi lapsia pitää tehdä Suomeen, kun maailma on täynnä lapsia. Tuodaan Afrikasta valmiit lapset Suomeen, niin maailma pelastuu.

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 12:22"]

Maailma olisi parempi paikka, jos vain oikeasti vastuulliset vanhemmat hankkisivat lapsia. 

[/quote]

Tuon jutun äitihän on erittäin vastuuntuntoinen vanhempi, joka hoitaa tehtävänsä hyvin. Hän ei vain saa siitä itselleen mitään. Häneltä lapsi ottaa enemmän kuin antaa. -ap

Nyt av-mammat hyökkäykseen! Ei voi olla totta, ei saa olla totta! Katujat on siis sairaita! !!

Onhan vanhemmuus nykyään vaikeampaa kuin ennen. Varsinkin äitiys. Omat lapseni ovat jo aikuisia enkä kokenut yhtään mitään noista ongelmista, joista Hesari kirjoittaa. Mutta se olikin silloin se. Omien lasteni lapsuudessa joulupukista luettiin kirjastosta lainatuista satukirjoista, nyt pitäisi - kuten nro 4 kirjoittaa - päästä lasten kanssa käymään Korvatunturilla. 80-luvulla moinen ei olisi tullut mieleenkään. Kahvilatkin oli lähiöissä vielä tuntematon käsite eikä kukaan halunnutkaan mennä lasten kanssa paikalliseen keskikaljakuppilaan (joita jo silloin oli). Nykyisin pitää stailata itsensä, lapsensa ja kotinsa niin, että ne ovat aina esittelykunnossa. 80-luvulla jenkkakahvat ja pömppömasu olivat ihan normaali merkki siitä, että on äiti. Nyt ei saisi kropasta näkyä, että on synnyttänyt ja imettänyt. Kodit olivat silloin sitä mitä olivat ja pukeuduttiin tyytyväisinä Anttilan tai Elloksen tuulipukuihin eikä silloin ahmittu milloin mitäkin blogia (kun sellaisia ei edes vielä ollut) ja surkuteltu omaa kohtaloa, kun ei ole varaa Riviera Maisoniin tai Luis Vuittoniin. En todellakaan haluaisi olla pienten lasten äiti tänään.

Viisikymppinen Kristiina on teini-ikäisen lapsen äiti. Hänestä katuminen on vahva sana, mutta tunne on tuttu.

Kun Kristiinan mies ja lapsi lähtevät viikonlopuksi matkalle, Kristiinan hartiat valahtavat alas ja olo on energinen.

"Se on syntisen ihanaa. En ikävöi miestäni enkä lastani, en ole koskaan ikävöinyt. Oman tilan tarpeeni on hyvin suuri."

Kristiina ei koskaan haaveillut äitiydestä. Hänen puolisonsa kuitenkin alkoi toivoa lasta.

Pitkään Kristiina keksi syitä, miksei olisi sopiva hetki: työkiireet, matkustelu, taloustilanne. Kunnes lähempänä neljääkymmentä tekosyitä ei enää ollut.

"Sanoin puolisolleni, etten tunne palavaa halua lapsentekoon. Keskustelimme siitä, minkälaista arki tulisi olemaan. Hän ei nähnyt siinä mitään ongelmaa."

Vuoden miettimisen jälkeen pariskunta päätti yrittää. Pian Kristiina oli raskaana.

"Heti äitiyslomalla tajusin, ettei tämä ole minun juttuni. Tunsin, että aivoni kutistuvat rusinan kokoisiksi."

Vauva oli hyväntuulinen ja tyytyväinen, mutta lapsen rytmin mukaan eläminen tuntui ankealta. Kun lapsi nukkui päiväunia, Kristiina teki töitä, jotta saisi kiinnostavaa ajateltavaa.

Helposta vauvasta kasvoi reipas koululainen. Kristiina on pitänyt huolta siitä, että perhe viettää paljon aikaa yhdessä. Päivittäin hän kertoo lapselleen, että rakastaa tätä. Iltaisin he istuvat keittiössä juttelemassa elämästä. Lapsen kasvaessa yhteiselosta on tullut koko ajan mukavampaa.

Silti Kristiina ajattelee usein, että olisi vähintään yhtä onnellinen kuin nyt, jos ei olisi äiti.

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 12:42"]

Onhan vanhemmuus nykyään vaikeampaa kuin ennen. Varsinkin äitiys. Omat lapseni ovat jo aikuisia enkä kokenut yhtään mitään noista ongelmista, joista Hesari kirjoittaa. Mutta se olikin silloin se. Omien lasteni lapsuudessa joulupukista luettiin kirjastosta lainatuista satukirjoista, nyt pitäisi - kuten nro 4 kirjoittaa - päästä lasten kanssa käymään Korvatunturilla. 80-luvulla moinen ei olisi tullut mieleenkään. Kahvilatkin oli lähiöissä vielä tuntematon käsite eikä kukaan halunnutkaan mennä lasten kanssa paikalliseen keskikaljakuppilaan (joita jo silloin oli). Nykyisin pitää stailata itsensä, lapsensa ja kotinsa niin, että ne ovat aina esittelykunnossa. 80-luvulla jenkkakahvat ja pömppömasu olivat ihan normaali merkki siitä, että on äiti. Nyt ei saisi kropasta näkyä, että on synnyttänyt ja imettänyt. Kodit olivat silloin sitä mitä olivat ja pukeuduttiin tyytyväisinä Anttilan tai Elloksen tuulipukuihin eikä silloin ahmittu milloin mitäkin blogia (kun sellaisia ei edes vielä ollut) ja surkuteltu omaa kohtaloa, kun ei ole varaa Riviera Maisoniin tai Luis Vuittoniin. En todellakaan haluaisi olla pienten lasten äiti tänään.

[/quote]

Tuo on niin totta! Ja tuohon ehkä lisäisin vielä että monet ovat joutuneet muuttamaan opiskelun tai työn vuoksi kauas kotipaikkakunnalta, jolloin voi olla verkostotkin aika vähissä. En kyllä kehtaisi millekään työkaverille ehdottaa että ottaa lapset hoitoon että pääsee itse välillä johonkin. En usko, että 70-luvulla oltiin niin kaukana isovanhemmista ja muista sukulaisista, etteikö olisi ollut enemmän apua käytettävissä.

Kyllä mä ymmärrän sen ettei perhe-elämä ole kaikkia varten. Sen takia kannattaisi oikeasti miettiä tarkkaan sitä perheenperustamista eikä pitää sitä kaikkien kohdalla selviönä.

Silti, omalta kohdaltani voin täysin rehellisesti sanoa ettei mikään ole tuottanut minulle niin paljon iloa ja onnea kuin tämän ainokaisen lapsen kehittymisen seuraaminen ja hänen hoivaaminen ja kasvattaminen. Tuntuisi todella tyhjältä vain koko elämä tavoitella omia nautintojaan, mitä kyllä teinkin pitkälle yli kolmenkympin.

Silti minusta on todella yksisilmäistä puhua vain ja ainoastaan joko lapsettomuuden autuudesta tai vastaavasti lapsista ainoana oikeana onnen lähteenä niin kuin tällä(kin) palstalla tunnutaan puhuvan. Hyväksyttäisiin tämä elämän moninaisuus ja erilaiset elämänvalinnat, ihan oikeasti. Silloin ei tarvitse tulla perheelliselle lällättelemään oman elämän ihanuudesta kun ei tarvitse olla vastuussa kuin itsestään tai vastaavasti lapsettomia sääliä kun eivät tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään.

On niin monia tapoja elää hyvää, onnellista elämää, ja onneksi nykyään erilaiset vaihtoehdot ovat meille mahdollisia.

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 12:42"]

Onhan vanhemmuus nykyään vaikeampaa kuin ennen. Varsinkin äitiys. Omat lapseni ovat jo aikuisia enkä kokenut yhtään mitään noista ongelmista, joista Hesari kirjoittaa. Mutta se olikin silloin se. Omien lasteni lapsuudessa joulupukista luettiin kirjastosta lainatuista satukirjoista, nyt pitäisi - kuten nro 4 kirjoittaa - päästä lasten kanssa käymään Korvatunturilla. 80-luvulla moinen ei olisi tullut mieleenkään. Kahvilatkin oli lähiöissä vielä tuntematon käsite eikä kukaan halunnutkaan mennä lasten kanssa paikalliseen keskikaljakuppilaan (joita jo silloin oli). Nykyisin pitää stailata itsensä, lapsensa ja kotinsa niin, että ne ovat aina esittelykunnossa. 80-luvulla jenkkakahvat ja pömppömasu olivat ihan normaali merkki siitä, että on äiti. Nyt ei saisi kropasta näkyä, että on synnyttänyt ja imettänyt. Kodit olivat silloin sitä mitä olivat ja pukeuduttiin tyytyväisinä Anttilan tai Elloksen tuulipukuihin eikä silloin ahmittu milloin mitäkin blogia (kun sellaisia ei edes vielä ollut) ja surkuteltu omaa kohtaloa, kun ei ole varaa Riviera Maisoniin tai Luis Vuittoniin. En todellakaan haluaisi olla pienten lasten äiti tänään.

[/quote]

Naulan kantaan! Ja valitettavasti me äiti-ihmiset vielä itse luodaan niitä paineita toinen toisillemme.