Lue keskustelun säännöt.
Onks tää normaalia miehen käytöstä parisuhteessa?
27.03.2015 |
V*tuttaa, mutta hengittelen tässä syvään.
Jäin työttömäksi varsin hyväpalkkaisesta työstäni viime syksynä ja mies on tukenut rahallisesti siitä lähtien, kuten sovimme. Sopimus meni tyyliin, "että tuen kunnes saat työtä". No, harvinaisen huono tilanne työmarkkinoilla ja vaikka kuinka on hyvä tutkinto, niin ei edes haastatteluunkutsua vieläkään.
Mies sen sijaan, kuten pelkäsinkin, on alkanut käyttää tilannetta luodakseen itselleen vankan valta-aseman suhteessamme. Oli tätä taipumusta joo ennenkin, mutta nyt se tuntuu lähteneen ihan käsistä. Tai mistä minä tiedän, kun en ole koskaan aiemmin vastaavassa tilanteessa ollut. Ehkä tämä on normaalia - kertokaa te!
Just kävimme mukavan iltakeskustelun, jossa mies kertoi mistä kaikesta minun pitäisi luopua, kun rahaa ei kuulemma ole (miehellä bruttotulot vuodessa n. € 250.000, joten sekin ihmetyttää, että mihin ne rahat menevät).
Minun pitäisi kuulemma syödä halvempaa ruokaa (alipainostani huolimatta), harrastaa vain itseni sivistämistä kirjastossa ilmaiseksi, pärjätä aiemmin ostetuilla vaatteilla, luopua omasta tietokoneesta jne. Saman tien pitäisi kai luopua omista mielipiteistäkin, kun mies kuulemma haluaa olla "isäntä talossa". Pitäisi myös myydä kaupunkikämppämme, joka on minulle se tärkeä henkireikä, ja mies todellakin tietää sen.
Mies sen sijaan ei luovu miestään: hänen valitsemansa kartanonkokoinen asunto maalla, 2 isoa autoa (vain miehen käytössä), pari harrastusta, jotka nielevät molemmat € 300/kk, 3 uutta fillaria (yli € 1.000 kipale), vaatteita niin että kaapit pursuavat yli - en ole vastaavaa vaatemäärää ikinä miehellä nähnyt, jne.
Eniten tässä ottaa päähän se, ettei mies edes kyseenalaista käytöstään. Siis, että olisi joku parisuhde ja "me", jotka tekisimme päätöksiä edes isoista asioista (vrt. asuminen, ruokamenot). Mies on valinnut asuinpaikan, -tavan, harrastukset, aikataulut, "hyväksyttävät menot" jne.
Ymmärrän, että rahat ovat nyt miehen rahoja, kyllä. Mutta meneekö se oikeasti näin kaikilla muillakin, jotka olette esim. kotiäiteinä tai väliaikaisesti työttömänä parisuhteissanne? Onko tämä meno todellakin normaalia?
Vai onko teillä muilla miehiä, jotka näkevät oman napansa ympärillekin? Teettekö päätöksiä yhdessä, vaikka rahat oisivatkin toisen? Vai vallitseeko teilläkin diktatuuri? Odotanko ylipäätään vain liikoja?!?
Kommentit (133)
Paljon on siunaantunut kysymyksiä minulle päin (Ap), joten yritän vastata edes joihinkin.
Ensinnäkin: Itse menin naimisiin rakkaudesta (mitä se sitten oikeasti onkaan, en ainakaan itse väitä täysin tietäväni) ja siitä syystä olen jatkanutkin. Mies alkoi parin vuoden kohdalla hokemaan, että en minä häntä rakasta, nyt hän sen tietää, ja vasta myöhemmin tunnusti, että taisikin peilata siinä omia tuntojaan. Väittää kuintekin edelleen rakastavansa, mutta vaisummin.
Olin varmaan tyhmä, kun kuvittelin että rakkaus yleensä suhteessa kasvaa, kun toisen oppii tuntemaan.
Se, mitä kaikista eniten olen yrittänyt tällä tekstilläni peräänkuuluttaa, on KOMPROMISSIENTEON mahdollisuus tai mahdottomuus parisuhteessa. Olen itse niitä yrittänyt tehdä: mies haluaa tuota, no okei hyväksyn, sitten se haluaakin tuota, no okei antaa mennä jne.
Sitten kun nyt pyydän kompromisseja itselleni päin - tai voiko niin edes sanoa, kun kompromissit ovat aina yhteisiä puolivälinratkaisuja, mutta tältä mies saa asian tuntumaan - niin ei oikein mitään eikä millään.
Tyhmää? Varmaan sitten niin. Mutta nyt vasta opin. Tähän astinen elämä oli opettanut toisin ja luotin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Että mihin jo ansaitut rahat sitten menivät? No mm. näiden kahden asunnon ylläpitämiseen ja elämiseen.
Niin kauan kun ansaitsin, pistin asuinkustanuksiin, lainoihin, muihin juokseviin menoihin jne. yhtä paljon rahaa kuin mieskin. Ei ole edukkaimmasta päästä tämä ratkaisu todellakaan, kun neliöitä riittää muutaman perheen majoittamiseen.
Aikanaan hyväksyin tämän ratkaisun näin, mutta nyt tahtoisin jotain järkevämpää, niin että vähempikin raha riittäisi. Mieskin on muuttunut tämän kaiken myötä myös äärettömän lyhytpinnaiseksi ja stressaavaksi, ja tekisi mieli helpottaa myös hänen oloaan - kas kun en ole tunteeton vieläkään!
Niin, ja se kaupunkikämppä on minun nimissäni ja minä sen maksan, olen maksanut tähänkin asti. Se on iso menosyöppö (mutta ei puoliksikaan niin iso, kuin tämä miehen linnake). Hiukan se nielee rahaa siis, mutta siihen (omaan asuntooni) olen valmis laittamaan kaiken sen rahan, mikä minulla tänä päivänä on.
Onko kummaa?
[quote author="Vierailija" time="30.03.2015 klo 08:50"]
[quote author="Vierailija" time="27.03.2015 klo 08:38"]Eikä kukaan sitäpaitti huoli 150kg miestä joten yksinhän se ressukka jää kaikesta "kuninkuusajattelusta" huolimatta. Siinäpä miettii että naisen pitämiseen tarvitaan muutakin kuin rahaa.[/quote]
Ihan varmasti 20 tonnia kuussa tienaava mies jää yksin. Tai sitten ei. Tosielämässä se mies saa uuden naisen samana iltana kun AP lähtee, jos haluaa. Jos se on näyttänyt vähänkin tulojaan elämäntavallaan, lokkeja kiertelee kuin kaatopaikalla. Se on aivan sama mitä mies painaa, miltä näyttää ja kuinka kusipäinen on, jos vain osaa olla höveli kusipää.
[/quote]
Ap edelleen tässä:
Yllä olevaan viitaten, en ole hirmusti viitsinyt käyttää omia energioita sen miettimiseen, että jos tästä häivyn niin löytyykö miehen vierelle uusi naikkonen. Ei kovin kummoisesti kiinnosta siinä vaiheessa.
Mutta jos nyt oikein väkisin tuohon tilanteeseen eläydyn, niin uskoisin miehen toki saavan uuden naisen kaatopaikkolokeista vaikka heti. Toinen juttu on kuitenkin sitten se, että tuolle miehelle ei ihan mikä vaan lokki kelpaakaan. Etenkään kuulemma enää.
Eli: en valitettavasti usko, että miehen vierelle löytyy sellaista uutta naikkosta, joka täyttäisi hänen omat kriteerinsä soveliaasta puolisosta, jolla pitää olla oma huikea uraputki, ulkonäkö josta mies saa olla ylpeä kotona & kaupoilla, tarpeeksi älykkyyttä, elämänviisautta, kykyä ymmärtää miehen olevan perheen pää joka tilanteessa, kykyä hyväksyä miehen krooninen sairaus ja siitä johtuvat rajoittuneisuudet, mielipiteetön ja tahdoton luonne & halua täyttää juuri miehen toiveita (omat tarpeet unohtaen).
- Vai miten olisi? Kuinka moni haluaa tämän höveliään mieheni suurien tulojensa kera?
Tuunaan tuosta jonotuslistan valmiiksi, joten ei muuta kuin anonyymejä yhteystietoja tänne päin! ;)
Ja vielä: ihan pääkaupunkiseudun ytimessä elämme, eli juuri sillä kalleimmalla alueella Suomessa. Mies lähemmäs 50 v, minä 37 v.
Ja mitäs vielä unohdinkaan... no ainakin sen, että mies ei ole "höveliäs kusipää".
En tiedä päteekö termeistä kumpikaan, mutta saatte te hyvä ruovas- ja herrasväki päättää. En itse omaa kovin valtaisaa tarvetta kenenkään haukkumiseen ainakaan nimittelyjä käyttäen (miehellä tämä taipumus sen sijaan on kohtuuvahvana, joten huom. ottakaa vaimopaikkahakemuksissanne huomioon tämä seikka - jonkun tasoisesta kuuroudesta tai valikoivasta kuulosta on huikea etu!)
Odottelen liitolta edelleen päätöstä ansiosidonnaisesta. Ovat näemmä hitaita.
Ja sinulle samalle, joka tuota ansiosidonnaista kommentoit, niin siinäpä se, kun ei se ukko maksa edes ruokia. Siitähän tämä huikea riemu juuri syntyi :)
Nyt jatkan näin yöaikaan riemuitsemista vaakatasossa ilman tätä omaa läppäriä, joka kuitenkin kait katoaa tässä joku päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
YKSI TÄRKEÄ JUTTU VIELÄ:
Kiitos suuresti teille, jotka olette jaksaneet mittiä tätä stooriani ihan realistisesti, ja vielä kommentoida siltä pohjalta.
Isot tsemppitoivotukset myös kaikille niille, jotka ovat tai ovat olleet samankaltaisessa tilanteessa!
Sitten kun itsellänikin taas aurinko paistaa elämässä, niin lupaan kyllä häipyä täältä availemasta yhtään mitään, "trollina" tai sitten ei :)
Olette ilmeisesti naimisissa. Luepa avioliittolakia. Puolison kuuluu elättää toista puolisoa. Tosin ei se tietysti tarkoita että kahta asuntoa pitäisi ylläpitää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuta omaan asuntoosi, pistä avioero vireille. Done.
[quote author="Vierailija" time="31.03.2015 klo 01:08"]
Ja vielä: ihan pääkaupunkiseudun ytimessä elämme, eli juuri sillä kalleimmalla alueella Suomessa. Mies lähemmäs 50 v, minä 37 v.
Ja mitäs vielä unohdinkaan... no ainakin sen, että mies ei ole "höveliäs kusipää".[/Quote]
Ei sinulle, mutta kun hän vikittelee seuraavaa naista, hän teeskentelee aikansa. Niin kuin varmaan sinullekin alussa.
Mutta ei sen pidä sinua kiinnostaa. Kerää nyt jo ne kamasi ja häivy. Olet jo nähnyt, että mies ei halua tehdä kompromissejä. Olet oikeassa, että useimmat tekevät, mutta kaikki eivät tee. Erityisesti tuollaiset hieman menestyksen makuun päässeet tyypit luulevat itsestään usein liikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.03.2015 klo 01:00"]
[quote author="Vierailija" time="30.03.2015 klo 08:50"]
Eli: en valitettavasti usko, että miehen vierelle löytyy sellaista uutta naikkosta, joka täyttäisi hänen omat kriteerinsä soveliaasta puolisosta, jolla pitää olla oma huikea uraputki, ulkonäkö josta mies saa olla ylpeä kotona & kaupoilla, tarpeeksi älykkyyttä, elämänviisautta, kykyä ymmärtää miehen olevan perheen pää joka tilanteessa, kykyä hyväksyä miehen krooninen sairaus ja siitä johtuvat rajoittuneisuudet, mielipiteetön ja tahdoton luonne & halua täyttää juuri miehen toiveita (omat tarpeet unohtaen).
[/quote]
Ja tässä kuvailit itsesi? Ja pidät näkemästäsi?
Ap palaa tässä nyt vielä asiaan: Joo, oma moka oli, kun en enemmän säästänyt omista tuloistani ns. huonon päivän varalle. Työn vaan piti kerta kaikkiaan olla sellainen, joka ei mene alta. Olin arvostettu työntekijä, tein suurta tulosta, työkavereiden kanssa meni hyvin ja olin yksi firman suurimmista osakkaista (osakemäärässä laskien). Kaikki nämä faktoja.
No, sitten sai entinen esimies kenkää ja tuli uusi tilalle. Minä jouduin pitemmälle sairauslomalle (kuten edellä jo kerroin) ja tämä uusi esimies vetäisi siitä herneet nenään. Yhtäkkiä sitten olinkin muuttunut "huipputyöntekijästä" kuulemma luuseriksi, vaikka edelleen tein pitkää päivää ja tuotin firmalle erittäin hyvää tulosta, minkään omissa työtaidoissani muuttumatta.
Potkut tulivat heti vuosilomalta paluun jälkeen, eli esimies oli selvästi päättänyt loman aikana, että tuosta nyt eroon. En edelleenkään tiedä tai ymmärrä, että miksi muutuin hänelle niin vastenmieliseksi, mutta koska pelot sanelevat ihmisen toimintaa, niin epäilen hänen pelästyneen sairauslomaani niin paljon, että katsoi varmemmaksi pistää pihalle.
Firmassa tiedotettiin, että päätin itse "ottaa itselleni aikaa". Eli eivät siis halunneet edes sisäisesti myöntää, mitä tekivät, jotta eivät joutuisi työyhteisön arvostelun kohteeksi.
Mutta maailma ei ole aina niin oikeudenmukainen, ei vaan ole. Yllärinä tuli itselleni niin täysin koko homma, ja ilman mitään varoitusaikaa, että jäivät ne säästöjen keruut. Ja oli minullakin kalliita harrastuksia, _ennen_, osasin myös kuluttaa rahaa (fiksusti, mutta tarvittaessa paljonkin), koska sitä varten se on mielestäni tehty ja hyvien tulojen piti olla varmat.
Et sillai. Ja joka ikinen sana on totta. Niin totta, että mietin tätä kirjoittaesani, että ei kai joku entinen duunikaveri eksy tätä lukemaan - koska en haluaisi tulla tunnistetuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap jatkaa: Ja tosiaan, luovuin itsekin jo viimeistään jouluun mennessä kaikista yhtään kalliimmista harrastuksistani, lopetin kaikkin ylimääräisten vaatteiden ostelun, sekä muut turhemmat menot.
Nyt ottaa kaikista eniten päähän se, että ruokamenoni on pistetty vahtauksen alle. Minulle siis riittäisi hyvin pitkälti se, että mies maksaisi työttömän ollessani katon pään päälle ja ihan tuhdisti syötävää (on tätä laihtumistaipumusta ikävissä määrin), sekä bussikortin, niin että pääsen liikkumaan järkevästi. Hygieniatuotteet ja muut vastaavat siihen päälle, niin jes!
Lopuksi: myönnän, että suurin "heikkouteni" on tässä tilanteessa tuo toinen kämppä kaupungissa, koska olen ajokortiton ja koen tarvitsevani jonkun paikan, jossa pääsen omaan rauhaan ja rauhaan mieheltäni. Hän kun ei ole koskaan ollut niitä helpoimpia ihmisiä. Sen säilyttämistä olen anellut ja anellut, samoin kuin riittäviä ruokamääriä.
Täällä vähän sama tilanne. En jaksa edes selittää. Mutta sympatiat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.03.2015 klo 01:15"]
Tästä kun sitten yritän jotain keskustelua kehitellä (omasta mielestäni ihan rakentavaan sävyyn), kuten eilen illalla, niin mies kyllä varsin nopeasti toteaa, että "Erotaan sitten. Jos tää ei kelpaa, niin ei sit."
Eli pitäisikö tästä nyt vaan yksinkertaisesti vetää se johtopäätös, että miestä ei nappaa, ei ainakaan tarpeeksi. Että muutuin hyötyä tuottavasta ihmisestä hänelle riesaksi ja siinä se?
[/quote]
Vastaa tuohon yhtä pokerina: "Joo, erotaan. Mä otan mun tavarat ja menen äidille." Katso mitä mies siihen sanoo, ja ole ihan oikeasti tosissasi sinne lähdöstä. Jollei mies herää, hänestä ei ole väliä. Jos mies olettaa että toimit hänen panopuunaan vielä sen jälkeen kun lähdet, heivaa hänet kokonaan.
Tässä kuitenkin tarvitsee itse olla varma lähdöstään, mutta mä en alistuisi tuollaiseen.
[quote author="Vierailija" time="28.03.2015 klo 18:28"]
Ap palaa tässä nyt vielä asiaan: Joo, oma moka oli, kun en enemmän säästänyt omista tuloistani ns. huonon päivän varalle. Työn vaan piti kerta kaikkiaan olla sellainen, joka ei mene alta. Olin arvostettu työntekijä, tein suurta tulosta, työkavereiden kanssa meni hyvin ja olin yksi firman suurimmista osakkaista (osakemäärässä laskien). Kaikki nämä faktoja.
No, sitten sai entinen esimies kenkää ja tuli uusi tilalle. Minä jouduin pitemmälle sairauslomalle (kuten edellä jo kerroin) ja tämä uusi esimies vetäisi siitä herneet nenään. Yhtäkkiä sitten olinkin muuttunut "huipputyöntekijästä" kuulemma luuseriksi, vaikka edelleen tein pitkää päivää ja tuotin firmalle erittäin hyvää tulosta, minkään omissa työtaidoissani muuttumatta.
Potkut tulivat heti vuosilomalta paluun jälkeen, eli esimies oli selvästi päättänyt loman aikana, että tuosta nyt eroon. En edelleenkään tiedä tai ymmärrä, että miksi muutuin hänelle niin vastenmieliseksi, mutta koska pelot sanelevat ihmisen toimintaa, niin epäilen hänen pelästyneen sairauslomaani niin paljon, että katsoi varmemmaksi pistää pihalle.
Firmassa tiedotettiin, että päätin itse "ottaa itselleni aikaa". Eli eivät siis halunneet edes sisäisesti myöntää, mitä tekivät, jotta eivät joutuisi työyhteisön arvostelun kohteeksi.
Mutta maailma ei ole aina niin oikeudenmukainen, ei vaan ole. Yllärinä tuli itselleni niin täysin koko homma, ja ilman mitään varoitusaikaa, että jäivät ne säästöjen keruut. Ja oli minullakin kalliita harrastuksia, _ennen_, osasin myös kuluttaa rahaa (fiksusti, mutta tarvittaessa paljonkin), koska sitä varten se on mielestäni tehty ja hyvien tulojen piti olla varmat.
Et sillai. Ja joka ikinen sana on totta. Niin totta, että mietin tätä kirjoittaesani, että ei kai joku entinen duunikaveri eksy tätä lukemaan - koska en haluaisi tulla tunnistetuksi.
[/quote]
Laiton irtisanominen?
Olen kotiäitinä, rahamme ovat yhteisiä, myös päätökset tehdään yhdessä. Ei valtasuhdetta vaikka mies pääosin elättääkin.
Teillä on 2 autoa mutta sinä kuljet julkisilla?
Nyt en kyllä tajua, mitä saat tuollaisesta suhteesta. Oliko mies erilainen, kun olit töissä? Tuohan kuulostaa ihan sairaalta.
No Ap:lla, eli minulla, ei siis ole ajokorttia. Ja vaikka olisi, niin mies ei kuulemma aio lainata kumpaakaan omista autoistaan minulle, sillä ovat liian rakkaita hänelle, ja tuhoaisin hänen mielestään auton/autot.
Samalla väittää, että minusta tulisi loistokuski, kun vaan sen kortin ensin ajaisin - omilla rahoillani.
Olen kysellyt, että ostaako hän sitten kolmannen auton pihaan seisomaan, jos sen kortin ajan. Kuulemma kyllä. Jonkun söpön pienen auton voisin käytettynä saada. No, tällä kokemuksella en usko, että minun kannattaa uskoa miestä.
Bussit ovat kuulemma oivia kulkuvälineitä minulle.
Ja vielä Ap availee arkkuaan: Mies ei tietenkään itse suostu kulkemaan julkisilla kirveelläkään.
Olen monasti huomauttanut, että mihin ne kaksi autoa tarvitaan, kun kerran minullekin niin kätsysti ne bussit kulkevat "ihan läheltä ja tosi nopsaan minne vaan". Miksei siis miehelle kelpaa ne samaiset bussit?
Aina löytyy toinen toistaan ihmeellisempiä tekosyitä sille, että miksi on PAKKO olla kaksi autoa, joista toinen pääosin seisoo käyttämättömänä. Kuulemma toinen kuitenkin hajoaa vähän väliä, joten vara-auto on oltava!
Onko teidän muidenkin perheissä paljon autoja, jotka hajoilevat koko ajan?
Jos on, niin miten te silloin selviätte?
Oletan siis, että teillä ei kaikilla ole vara-autoja vuoroaan odottelemassa. Ei nimittäin ole yhdelläkään minun ystävällänikään, tai tuttavaperheelläni, ja hyvin tuntuvat pärjäävän. Mutta ehkä se olenkin minä, joka olen väärässä...
AP, vastaa ihan selkeästi suomenkielellä; sinulla oli isot tulot - mihin kaikki raha on mennyt? Mikä on ollut taloudellinen panostuksesi yhteiseen talouteen (kerrot että mies maksaa kartanon, kaupunkiasunnon omistus on kenen?)? Ja nyt olet niin PA että miehesi pitää maksaa ruokasi ja bussilippusi?