Miten erota masentuneesta miehestä?

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:37"]Meillä on juurikin aika sama tilanne, paitsi, että sitä masennusta tosiaan on mullakin ja mä oon vasta vähän päälle 20v. Mä olen nyt raskaana ja uskon pystyväni hoitamaan lapseni ja mies on lapsesta onnellinen ja lupautunut auttamaan lapsenhoidossa vaikka onkin masentunut. Toisaalta ymmärrän sua, ei ole mullakaan helppoa katella päivät nukkuvaa miestä, no lapsi tuo ainakin iloa ja sisältöä hänenkin elämään. Mekin ollaan köyhiä. Ettekö te pysty saamaan ollenkaan lapsia?

[/quote]

No eipä ole häävit lähtökohdat syntyvällä lapsella, köyhä koti ja kumpikin vanhempi mielenterveysongelmainen. Eikö teidän pitäisi miettiä, mitä te voitte tarjota lapsille, sen sijaan että teette lapsia tuomaan itsellenne iloa ja sisältöä elämään?

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:49"]Onko kaikki hoitokonstit varmasti kokeiltu?

Terapia, lääkkeet ja sähköhoito on kokeiltu. Onko niitä vielä muita?

Mistä miehen masennus alkoi?

Ei kai se mistään tietystä hetkestä varsinaisesti alkanut. Opintojen loppuvaiheilla alkoi oireilla reiluna parikymppisenä ja gradun teon aikaan oli jo selvästi masentunut. Gradu jäi kesken ja sen jälkeen tuo ei ole tehnyt muuta kuin maannut kotona.

Miten masentunut mies ja mies, johon rakastuit eroavat toisistaan?

Terve mies pyrki eteenpäin kohti keskiluokkaista elämää. Masentunut mies makaa kotona ja odottaa, että elämä kulkee ohi.

Jos miehelle olisi tullut jokin muu sairaus, olisitko toiminut samoin?

Se nyt riippuu sairaudesta, mutta jos mies olisi esimerkiksi halvaantunut ja joutunut pyörätuoliin, niin kyllä minä sen kanssa pystyisin elämään, koska mies olisi kuitenkin vielä sama mies, vain ilman liikuntakykyä. Masentuneessa kuitenkin menettää sen ihmisen, joka ihminen aikaisemmin oli.

Onko mies ollut aiemmin taipuvainen itsetuhoisuuteen?

Ei tekojen muodossa. Aina sitä on kuitenkin kiinnostanut kysymys siitä, miksi kannattaa elää ja mikä on elämän arvo. Siitä se jauhoi jo ensitreffeillä.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:48"]

Meidän suvussa (ainakaan lähi) ei ole kellään masennusta, itse olen sairastanut n. puolitoistavuotta. Ei johdu ympäristöjutuista koska mulla on niinku kaikki ollu tosi hyvin. Se on vaan mun jotenki päästä kiinni, ajatusmaailma ihan vääristynyt ja en tiiä ehkä oon jotenkin hullu. jotenkin tuli tosi ihana olo kuinka masentuneista puhutaan.

[/quote]

Ei kai kukaan ole väittänyt, etteikö myös ns. hyvät lähtökohdat elämälleen saanut voisi sairastua. Sairastumisriski vain on sitä suurempi, mitä enemmän ihmisellä on niitä riskitekijöitä. On paljon epätodennäköisempää, että kahden masennusta koskaan sairastamattoman lapsi masentuu, kuin se että kahden masentuneen vanhemman lapsi masentuu.

Otat eron ja lähdet. Toivot parasta. Itse olen tehnyt niin, miehelle ei käynyt hyvin, mutta päivääkään en ole katunut, etten jäänyt omaa elämääni hukkaamaan toisen ihmisen takia. Nyt on mies, perhe ja asiat kunnossa. Ex teki itsemurhan.

Ero voi olla miehellesi herätys, muuttaa niin paljon elämää että siitä alkaa parantuminen tai sitten siitä voi alkaa pahempi alamäki. Nykyisessä tilanteessa uppoatte molemmat.

Minunkin mielestäni vain idiootti lisääntyy masentuneen kanssa.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:56"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:49"]Onko kaikki hoitokonstit varmasti kokeiltu?

Terapia, lääkkeet ja sähköhoito on kokeiltu. Onko niitä vielä muita?

Mistä miehen masennus alkoi?

Ei kai se mistään tietystä hetkestä varsinaisesti alkanut. Opintojen loppuvaiheilla alkoi oireilla reiluna parikymppisenä ja gradun teon aikaan oli jo selvästi masentunut. Gradu jäi kesken ja sen jälkeen tuo ei ole tehnyt muuta kuin maannut kotona.

Miten masentunut mies ja mies, johon rakastuit eroavat toisistaan?

Terve mies pyrki eteenpäin kohti keskiluokkaista elämää. Masentunut mies makaa kotona ja odottaa, että elämä kulkee ohi.

Jos miehelle olisi tullut jokin muu sairaus, olisitko toiminut samoin?

Se nyt riippuu sairaudesta, mutta jos mies olisi esimerkiksi halvaantunut ja joutunut pyörätuoliin, niin kyllä minä sen kanssa pystyisin elämään, koska mies olisi kuitenkin vielä sama mies, vain ilman liikuntakykyä. Masentuneessa kuitenkin menettää sen ihmisen, joka ihminen aikaisemmin oli.

Onko mies ollut aiemmin taipuvainen itsetuhoisuuteen?

Ei tekojen muodossa. Aina sitä on kuitenkin kiinnostanut kysymys siitä, miksi kannattaa elää ja mikä on elämän arvo. Siitä se jauhoi jo ensitreffeillä.

Epäonnistunut opiskelu painaa tässä kuviossa eniten. Miehellä oli varmaan suuret odotukset/paineet gradua tehdessään ja lopulta ei pystynyt tekemään gradua ollenkaan. Saattaa myös pelätä aikuistumista ja aikuiselämän vastuuta. Fakta kuitenkin on, että yksi asia mitä vanhukset katuvat on opintojen kesken jääminen. Miten olisi täydennyskoulutuksella gradun loppuun saattaminen? Onkohan miehellä ollut problematiikkaa lapsuudessa? Liian ankarat vanhemmat?

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 15:12"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:56"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:49"]Onko kaikki hoitokonstit varmasti kokeiltu?

Terapia, lääkkeet ja sähköhoito on kokeiltu. Onko niitä vielä muita?

Mistä miehen masennus alkoi?

Ei kai se mistään tietystä hetkestä varsinaisesti alkanut. Opintojen loppuvaiheilla alkoi oireilla reiluna parikymppisenä ja gradun teon aikaan oli jo selvästi masentunut. Gradu jäi kesken ja sen jälkeen tuo ei ole tehnyt muuta kuin maannut kotona.

Miten masentunut mies ja mies, johon rakastuit eroavat toisistaan?

Terve mies pyrki eteenpäin kohti keskiluokkaista elämää. Masentunut mies makaa kotona ja odottaa, että elämä kulkee ohi.

Jos miehelle olisi tullut jokin muu sairaus, olisitko toiminut samoin?

Se nyt riippuu sairaudesta, mutta jos mies olisi esimerkiksi halvaantunut ja joutunut pyörätuoliin, niin kyllä minä sen kanssa pystyisin elämään, koska mies olisi kuitenkin vielä sama mies, vain ilman liikuntakykyä. Masentuneessa kuitenkin menettää sen ihmisen, joka ihminen aikaisemmin oli.

Onko mies ollut aiemmin taipuvainen itsetuhoisuuteen?

Ei tekojen muodossa. Aina sitä on kuitenkin kiinnostanut kysymys siitä, miksi kannattaa elää ja mikä on elämän arvo. Siitä se jauhoi jo ensitreffeillä.

Epäonnistunut opiskelu painaa tässä kuviossa eniten. Miehellä oli varmaan suuret odotukset/paineet gradua tehdessään ja lopulta ei pystynyt tekemään gradua ollenkaan. Saattaa myös pelätä aikuistumista ja aikuiselämän vastuuta. Fakta kuitenkin on, että yksi asia mitä vanhukset katuvat on opintojen kesken jääminen. Miten olisi täydennyskoulutuksella gradun loppuun saattaminen? Onkohan miehellä ollut problematiikkaa lapsuudessa? Liian ankarat vanhemmat?

Ehkä miehellä on ongelmia AP:n odotuksiinkin vastaamisessa ja siksi Ap:n lähtö voisi oikeastaan olla vain helpotus. Toisaalta se voi olla myös uusi epäonnistuminen, jota miehen itsetunto ei ehkä kestä. Toisaalta taas joskus on pakko käydä täydellisesti pohjalla ennen kuin voi parantua. 

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 12:57"]

Et voi olla vastuussa toisen elämästä. Sun pitää riuhtaista itsesi irti.

[/quote]

Ennen ajateltiin, että aviopuolisot nimenomaan ovat vastuussa toistensa elämästä. Sinunkaltaisiasi oltaisiin pidetty moraalittomina.

Poikaystäväni jätti, koska en ollut enään sama ihminen kun ennen, koska olen masentunut. Olen nuori ja kaikki nahdollisuudet parantua koska lääkket terapia ja oma halu olla "terve". Jätti silti, palattiin yhteen jonkin ajan kuluttua, ei siksi että voisin joskus muutta, vaan siksi, että tajusi että hän on se joka haluaa muuttua ja ymmärtää minua. Nyt oon jo selättämässä tätä, SE ON ITSESTÄ KIINNI ❤️ Mä en olisi koskaan selvinny ilman apua, kävin joka kerta terapiassa söin kaikki lääkkeet, PYYSIN vaihtamaan lääkkeet koska omasta mielestäni ne eivät minua auttaneet joten sain toisenlaisia! Pitää vaan itse kokeilla erilaisia asioita. TSEMPPIÄ KAIKILLE!!❤️

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 15:12"]Miehellä oli varmaan suuret odotukset/paineet gradua tehdessään[/quote]

En usko. Mies suhtautui yliopistoon hyvin halveksuvasti koko opiskeluaikansa (ajautui muutaman kerran konfliktiin opettajienkin kanssa). Hän meni sinne siksi, että oli erinomainen koulumenestyjä (aivan poikkeuksellinen) ja sekä opettajat että perhe kannustivat tai painostivat häntä yliopisto-opintoihin.

Mies on kotoisin maatilalta ja tehnyt tilan töitä siitä saakka kuin vain suinkin kykeni. Jälkeenpäin minusta on vahvasti tuntunut, että sinne miehen olisi pitänyt jäädäkin. Yliopistoon lähteminen oli juurilta repäisy, jonkinlaista henkistä väkivaltaa. En siis oikein usko, että gradu sinänsä olisi paineistanut. Se sen sijaan lienee paineistanut, että gradun jälkeen edessä olisi ollut elämä, joka oli miehelleni täysin vieras.

Hän olisi pystynyt rakentamaan keskiluokkaisen elämän tilallakin, mutta alkoi elää muiden odotusten mukaan. Tätä asiaa hän on kuulemma käsitellyt myös terapiassa.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 13:03"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 12:59"]Oletteko siis naimisissa? Miten se "myötä- ja vastoinkäymisissä" menikään?[/quote]

Joo, naimisissa ollaan. Se on vain niin iso ratkaisu, että jos miehen kanssa jatkaa, täytyy luopua lasten tekemisestä (olen nyt vähän yli 30), omistusasuntohaaveista jne. Tässä sitä kituutellaan miehen pienillä tuilla ja mun pienellä palkalla.

[/quote]

kannattaa miettiä tarkkaan mitä omalta elämältäsi haluat. 

lapsia ei tuohon tilanteeseen kannata todellakaan hankkia. siinä olet oikeassa. kasvoin vakavasti masentuneen isän varjossa, äiti ei lähtenyt juuri siksi kun ajatteli, että isäni muuten tappaa itsensä. koko perhe kärsi suunnattomasti, ja äitini alkoi elää vasta kun isäni sitten viisikymppisenä joi itsensä kuoliaaksi. 

sinuna varmaan lähtisin. sulla on vielä paljon elämää edessä, ja toista elämää ei ole. voit itse vaikuttaa siihen, millainen oma ainoa elämäsi tulee tästä eteenpäin olemaan. miestä,sinun läsnäolosi ei paranna, se on selvää.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 16:34"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 13:03"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 12:59"]Oletteko siis naimisissa? Miten se "myötä- ja vastoinkäymisissä" menikään?[/quote]

Joo, naimisissa ollaan. Se on vain niin iso ratkaisu, että jos miehen kanssa jatkaa, täytyy luopua lasten tekemisestä (olen nyt vähän yli 30), omistusasuntohaaveista jne. Tässä sitä kituutellaan miehen pienillä tuilla ja mun pienellä palkalla.

[/quote]

kannattaa miettiä tarkkaan mitä omalta elämältäsi haluat. 

lapsia ei tuohon tilanteeseen kannata todellakaan hankkia. siinä olet oikeassa. kasvoin vakavasti masentuneen isän varjossa, äiti ei lähtenyt juuri siksi kun ajatteli, että isäni muuten tappaa itsensä. koko perhe kärsi suunnattomasti, ja äitini alkoi elää vasta kun isäni sitten viisikymppisenä joi itsensä kuoliaaksi. 

sinuna varmaan lähtisin. sulla on vielä paljon elämää edessä, ja toista elämää ei ole. voit itse vaikuttaa siihen, millainen oma ainoa elämäsi tulee tästä eteenpäin olemaan. miestä,sinun läsnäolosi ei paranna, se on selvää.

[/quote]

Mitä tarkoittaa että alkaa elää vasta 50-v? tarkoitan että mitä silloin teki erilailla? 

Rupesi bailaamaan? Tapaamaan ystäviä? Miehiä? Mitä?

Musta aika säälittävää jos koki ettei pystynyt elämään sairaan puolison rinnalla. Itse sairastan masennusta ja jo monta vuotta sairastanut. Meillä mies on se kotihiiri ja erakoituneempi. Ei halua mennä mihinkään ja kaikki sukulaistapaamiset on vaikeita. En mitenkään ole kahlinnut miestä. Ei halua bailata tai muutakaan. Pelaa vaan koneella. 

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 15:28"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 12:57"]

Et voi olla vastuussa toisen elämästä. Sun pitää riuhtaista itsesi irti.

[/quote]

Ennen ajateltiin, että aviopuolisot nimenomaan ovat vastuussa toistensa elämästä. Sinunkaltaisiasi oltaisiin pidetty moraalittomina.

[/quote]

Vaan ei ajatella enää, ja ihan syystä. Oletko huomannut, että maailma on mennyt muutenkin eteenpäin asenteiden osalta (esim. vaimon ei tarvitse jäädä väkivaltaisen miehen luo ja lapsillakin on ihmisarvo)?

On liian itsekästä, jos ei kestä puolisonsa tilapäistä kriisiä. Jos ei jaksa olla ap:n kuvailemassa parisuhteessa loppuelämäänsä, niin se ei todellakaan ole liian itsekästä, vaan tervettä. Parisuhteessa pitäisi molempien puolisojen saada jotain suhteelta, että siinä olisi mitään mieltä. Ap ei saa suhteelta yhtään mitään, päinvastoin, eikä ole toivoa siitä, että tilanne olisi väliaikainen. Tuossahan oli jo kokeiltu kaikkia hoitomuotoja, mitä on saatavilla. Ja jos sen miehen kannalta ajattelee, niin liitto ap:n kanssa ei näytä häntä auttavan.

Ja näille, jotka toistelevat, että mies ei voi masennukselleen mitään - oletteko ajatelleet, että ehkä ap:kaan ei voi sille mitään, ettei enää jaksa tuossa suhteessa?

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:41"]Mun mielestä teijän pitäis yrittää vielä, puhu tosta miehes kanssa, kerro sille kuinka rakastat sitä ja haluat elää sen kanssa onnellisesti. Tsemppaa sitä, tehkää jotain joka voisi kohottaa miehen mielialaa, masennuksesta voi parantua ja siitä parantuu, sitä pitää vaan itse haluta tarpeeks paljon. Se on itsestä kiinni:) Lapset voisi oikeesti tuoda elämänhalua miehellesi.

Itse sain ihn järkyttävän kuvan sinusta. Haluat siis miehen jolla on rahaa ja tehdä sen kanssa lapsia ja elää iloisesti, HALOOO?? tätä se elämä on. Ei heti voi luovuttaa!?

Maailman paskin syy jättää puoliso masennuksen takia, mitäs helvettiä se sille voi että on sairastunut? Nyt pitää vaan saada se tajuamaan että se pystyy parantumaan kunhan haluaa oikeesti!!

Tsemppiä ihan hirveesti, kaikki kääntyy kyllä parhain päin :)
[/quote]

Juurikin näin.

Jos ei ole valmis uhraamaan ja ottamaan vastuuta toisen elämästä, miksi mennä naimisiin. Miksei voi modernisti pysyä avoliitossa. Mun mielestä naimisiinmeno on lupaus pysyä rinnalla tuli mitä tuli. Sen mä ymmärrän toki, että jos toinen alkaa väkivaltaiseksi tai paljastuu muuten täudeksi mulkuksi, voi erota, mutta muuten avioliitto on lupaus olla tukena vaikka sen kuusikymmentä vuotta kestävän masennuksen ajan.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:44"][quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:37"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:26"][quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:21"]Onko rakkaus mieheesi loppunut vai miksi haluat erota?[/quote] Siksi kai, kun tuntuu, että oma elämä jää elämättä. Tilanne olisi erilainen, jos kyseessä olisi sairaus, joka kestäisi aikansa ja sitten loppuisi, mutta tässä tapauksessa on kokeiltu ne keinot, jotka lääketieteellä on tarjottavanaan, eivätkä ne ole auttaneet.  Paitsi se, että on taloudellisesti niukkaa ja ettei saa lapsia, on myös aika ankeaa tulla joka päivä kotiin, jossa on synkkä ja elämäniloton mies, joka ei tee muuta kuin nukkuu, istuu koneella tai katsoo televisiota. Mihinkään tuota ei saa lähtemään eikä mitään yhteistä tekemistä ole. Jos vieraita kutsuu, mies ahdistuu silmin nähden ja lymyää piilossa. [/quote] Meillä on juurikin aika sama tilanne, paitsi, että sitä masennusta tosiaan on mullakin ja mä oon vasta vähän päälle 20v. Mä olen nyt raskaana ja uskon pystyväni hoitamaan lapseni ja mies on lapsesta onnellinen ja lupautunut auttamaan lapsenhoidossa vaikka onkin masentunut. Toisaalta ymmärrän sua, ei ole mullakaan helppoa katella päivät nukkuvaa miestä, no lapsi tuo ainakin iloa ja sisältöä hänenkin elämään. Mekin ollaan köyhiä. Ettekö te pysty saamaan ollenkaan lapsia?

[/quote]

Et ole tehnyt kaikkein viisaimpia valintoja elämässäsi nyt, mutta nuoruutesi riittää selittämään tämän. Nuorena on helposti ihanteellinen ja kokee, että muiden puolesta on uhrauduttava. Vanhempana sitä sitten miettii, oliko uhrautumisessa mitään järkeä, koska se vähensi puolison motivaatiota parantua ja oma elämä jäi elämättä. Isän ei kuulu olla äidin apuri vaan tasavertainen vanhempi. Kahden masentuneen vanhemman lapsena ei myöskään ole kaikkein helpointa.

Tsemppiä kuitenkin. Valitsemasi tie ei tosiaankaan ole helpoin.
[/quote]

Tiedostan sanomasi asiat, mutta eihän elämä vaan aina mene niinkuin toivois. Mies saattaa osallistua meidän lapsen hoitoon vähemmän juurikin, koska ei välttämättä jaksa niin paljoa kuin minä (on myös fyysisesti parantumattomasti sairas) mutta kyllä me pärjätään. :) Onnea ap lle kin mitä sitten päättääkään.

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 12:20"]Jos on, niin voisko ap auttaa siinä graduasiassa. Ihan konkreettisesti mennä mukaan graduneuvotteluihin ja auttaa sen kirjoittamisessa paperille.[/quote]

Tuollahan AP kertoo, että mies halveksii yliopistoa ja nimenomaan gradun jälkeinen elämä ahdistaa, koska se olisi maatilalta tulleelle miehelle niin vierasta. Tuskin se nyt mitään auttaisi, jos miestä rupeaisi painostamaan kohti elämää, jota hän ei tahdo. 

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 00:31"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 13:23"]Syyllisyys voi kyllä kasvaa tuollaisessa tilanteessa. Itse olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin miehesi, ja aika lailla samat ajatukset olivat minullakin - syytin kylläkin ihan itseäni siitä, että toinen halusi päästää irti ja ottaa hajurakoa tilanteeseeni. Minun masennukseni syyt olivat syvällä, jo lapsuudesta asti resonoivia tapahtumia, joita ei minkään maailman lääkkeillä ja terapioilla saanut pois. Taustalla myöskin vahvaa pelkoa hylätyksi tulemisesta (yksinhuoltajaperheessä kun kasvanut olin), joten jonkin asteista läheisriippuvuutta oli taustalla. Kun ero tuli, niin olin aika syvissä vesissä itseni suhteen - huomasin puhuvani peilikuvalleni useamman kerran päivässä ja kuuntelevani naapureiden elon rytmiä seinien läpi. Mutta se, etten ollut ollut oikeastaan koskaan pahemmin itsekseni, oli iso osa ongelmaani. Pikkuhiljaa aloin löytää sen oman twangini...ja nyt oikeastaan pidän siitä, että saan olla itsekseni. Oikeastaan arvostan sitä enemmän, kuin muiden kanssa 'minglaamisesta'. Just my two cents. [/quote] haluaisin tutustua suhun! Itse asiassa!...Kuulostat tutulta. Tyypiltä keneen tutustuin, mutta omien ongelmien takia tein katoamistempun. Saan nyt apua. T. S*****

[/quote]

Öh...voisitko kertoa ajankohdan, milloin olemme olettamasi mukaan tavanneet?

-8-

Äitini masentui ollessani 10. Käytös oli minusta hyvin pelottavaa ja epätasaista. En pystynyt elämään ollenkaan murrosiän kapinavaihetta ja tein kaikkea, mikä miellytti äitiäni, jotta hänellä olisi vähän paremmin.
En ole pystynyt itsenäistymään. Olen kärsinyt vuosia paniikkihäiriöstä. Olen jo itsekin naimisissaja on lapsia. Tajuan nyt, että otin miehen, jonka tunnetilojen annan hallita itseäni samoin kuin lapsuudessa äitini kanssa oli. (Mieheni on ehkä hieman narsisti)
Ja mitem mulle olisi käynyt, jollei isäni olisi ollut optimistina tukemassa nuoruuden kasvuani.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 12:53"]

Mieheni on sairastanut masennusta kauan. Takana on pitkä terapia, erilaisia lääkityksiä on yritetty. Vuosi sitten oli myös osastojakso. Ei ole auttanut.

Mies suhtautuu kaikkeen apaattisesti. Kun puhun erosta, se ei aiheuta minkäänlaisia näkyviä tunteita. Mies toteaa suunnilleen sillä tavalla, että "ok, ymmärtäähän sen". Miehellä ei ole käytännössä lainkaan muita ihmissuhteita, olen hänen elämänsä ainoa ihminen.

Vaikka mieheni sanoo ymmärtävänsä erohaluni, niin tuntuu, että ero olisi miehelleni viimeisen lopun alkua. Eniten pelkään, että hän tappaa itsensä. Toiseksi eniten pelkään, että hän alkoholisoituu. Jos olisin sellainen ihminen, että pystyisin unohtamaan menneen, selviäisin tästä, mutta kun en ole. Yli kymmenen vuotta tässä on yhdessä menty ja nyt sitten pitäisi lähteä.

Mistä saisin voimia lähtöön ja kuinka selviän kaikista syyllisyydentunteistani ja valtavasti miestäni kohtaan tuntemasta huolesta? Voiko tilanteesta selviämiseen saada Kelan maksamaa terapiaa? 

[/quote]

Kello on jo paljon, enkä jaksa lukea koko ketjua läpi. Haluan kuitenkin sanoa sinulle, että et ole vastuussa kenekään hyvinvoinnista, et edes masentuneen miehesi. Sinä siis eroat miehestäsi ihan niin kuin eroaisit ihan kenestä tahansa ihmisestä. Muista myös pitää selkeä "hajurako" mieheesi eron jälkeen. Et saa jäädä roikkumaan tai roikuttamaan miestäsi missään välitilassa. Joko te olette yhdessä tai eroatte reilusti ja annat miehellesi mahdollisuuden järjestää itse oman eron jälkeisen elämänsä, myös terapiat sun muut asiat. 

Äläkä jää kuuntelemaan kenenkään syyllistäviä kommentteja. Sinä eroat, koska sinusta tuntuu siltä, että suhde on tiensä päässä. On epäreilua sinua ja miestäsi kohtaan, jos jäisit toimimattomaan suhteeseen pelkästä velvollisuudentunteesta tai säälistä. Ne ovat täysin vääriä syitä jäädä mihinkään suhteeseen.

Sanon tämän masentuneena naisena. Olen ollut vakavasti masentunut, mutta toipunut siitä keskivaikean asteelle. Minä jätin mieheni, koska olimme mielestäni ihan vääristä syistä yhdessä. Miehelle kulissit olivat tärkeämmät kuin mikään muu. En saanut häneltä aitoa myötätuntoa. Tunsin olevani taakka hänelle. Lopulta rupesin vihaamaan yhteistä kotiamme ja elämäämme. Se masensi minua entisestään. Nyt eron jälkeen on parempi.