Lue keskustelun säännöt.
Miten erota masentuneesta miehestä?
17.03.2015 |
Mieheni on sairastanut masennusta kauan. Takana on pitkä terapia, erilaisia lääkityksiä on yritetty. Vuosi sitten oli myös osastojakso. Ei ole auttanut.
Mies suhtautuu kaikkeen apaattisesti. Kun puhun erosta, se ei aiheuta minkäänlaisia näkyviä tunteita. Mies toteaa suunnilleen sillä tavalla, että "ok, ymmärtäähän sen". Miehellä ei ole käytännössä lainkaan muita ihmissuhteita, olen hänen elämänsä ainoa ihminen.
Vaikka mieheni sanoo ymmärtävänsä erohaluni, niin tuntuu, että ero olisi miehelleni viimeisen lopun alkua. Eniten pelkään, että hän tappaa itsensä. Toiseksi eniten pelkään, että hän alkoholisoituu. Jos olisin sellainen ihminen, että pystyisin unohtamaan menneen, selviäisin tästä, mutta kun en ole. Yli kymmenen vuotta tässä on yhdessä menty ja nyt sitten pitäisi lähteä.
Mistä saisin voimia lähtöön ja kuinka selviän kaikista syyllisyydentunteistani ja valtavasti miestäni kohtaan tuntemasta huolesta? Voiko tilanteesta selviämiseen saada Kelan maksamaa terapiaa?
Kommentit (113)
Katotaan kuka sut sitten hylkää jos itse satut myöhemmin elämässäsi masentumaan.
Valitettavasti sitä ei voi itse valita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos edelleen rakastat, ota käyttöön "tough love". Itseäsi kohtaan myös. Hän on sairas päästään, sinä et, joten olet se, joka päättää miten teillä eletään ja ollaan siihen asti kun miehesi voi jälleen ottaa elämästään vastuuta.
Heivaa telkkari, kaikki mikä passivoi. Hommaa lemmikki, kutsu kotiisi ihmisiä, tee remppa, myllää koko elämäsi, kotisi, vaatteesi, harrastuksesi. Sinä voit olla elossa vaikka hän ei täysin ole. Jos teet näin se on hyvin vaativaa sinulle itsellesi, vaatii energiaa ja päättäväisyyttä irrottautua vuosien henkisestä jamasta, jossa olet ollut. Mutta se on tehtävä jos haluat olla esimerkkinä miehellesi uudesta elämästä.
Jos viet mieheltäsi kaikki, millä hän turruttaa itseään, tuskaansa ja pelkoaan: tv, roskaruoka, täysihoito, niin hänen tuskansa ensin lisääntyy. Hänestä voi tulla negatiivisempi. Et voi kuitenkaan olla sairauden puolella. Hän on heikko ja sinä vahva, joten kyllä sinä negatiivisuutta kestät, jos vaan pidät itsestäsi huolta. Muista tämä kun itse kamppailet uuden elämän kanssa, että hänelle se on vielä paljon vaikeampaa. En näe, että olisi muita vaihtoehtoja kuin että joko muutat elämääsi ja jatkat naimisissaoloa tai eroat ja muutat elämäsi. Luulen kuitenkin, että ensimmäinen vaihtoehto on sinullekin helpompi. Jos sittenkään ei mikään muutu, niin tiedät omalta osaltasi yrittäneesi kaikkesi.
Näin siis jos edelleen rakastat ja tahdot rakastaa. Jos et, niin yhteiselonne on pahitteeksi molemmille.
[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 01:58"]Katotaan kuka sut sitten hylkää jos itse satut myöhemmin elämässäsi masentumaan.
Valitettavasti sitä ei voi itse valita.[/quote]
Omaishoitajuus ja rakkaus ovat eri asioita. Vähän yli 30-vuotiaana on kova paikka uhrautua loppuelämäksi miehen hyväksi. Etenkin kun on jo kymmenen vuotta uhrautunut. Ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei vakaata elämää.
Ero!ero!ero!ero!eroeroeroeroeroero nyyyt tai sit jäät sen kanssa ja jatkat valittamista
Entäs väliaikainen asumusero tms? Katsotte molemmat miltä tuntuu. Ehkä mieskin aktivoituisi enemmän kun joutuu pitämään enemmän huolta itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäi eselväksi, onko ap sen kirjoittaja, joka laittoi kesken jääneestä gradusta. Jos on, niin voisko ap auttaa siinä graduasiassa. Ihan konkreettisesti mennä mukaan graduneuvotteluihin ja auttaa sen kirjoittamisessa paperille. Minusta ainakin se asettelu, lähdeviitteet, sisällysluettelo jne omi hankalia miettiä, miten ne tulee. Mies tuottaa asian siihen graduun.
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 19:37"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 19:35"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 19:33"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 18:52"][quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 18:13"] [quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 17:56"]Kertoiko ap kuinka kauan tätä on jatkunut?[/quote] Masennusta on jatkunut kymmenisen vuotta, siis tätä vaihetta, että elämä on käytännössä koti, tietokone ja televisio. [/quote] Ohho, no jo on pitkään jatkunut. Ja hormonit on tarkistettu, terapiaa jatkunut jne? En tunne ketään, jolla masennus olisi ollut noin pitkäkestoinen. Varmasti olisin itsekin jo luovuttanut, jos todella noin pitkään olisi jatkunut, eikä mikään hoitomuoto ole tehonnut. Yleensä masennuksesta toipuminen kestää puolesta vuodesta vuoteen. 61 [/quote] Sä et oo vissiin käynyt suljetulla..
[/quote]
Masennuksesta kärsiviä hyvin harvoin hoidetaan suljetulla.
[/quote]
Näinpä. Harvoin masentuneita otetaan edes mielisairaalaan, saati suljetulle osastolle, yleensä hoidotaan avohoidossa. Suljetulla on ennemminkin psykoottisia potilaita.
[/quote]
Oletko kuullut psykoottisesta masennuksesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerro aikovasi erota ja anna miehellesi linkki tähän keskusteluketjuun.
Ap, kokemuksesta voin sanoa että teidän on erottava jos kaikki keinot on yritetty. Älä yhtään kuuntele näitä tekopyhiä ääniä täällä jotka moralisoivat avioliiton velvollisuuksista, he eivät voi käsittää millaista on elää aaveen kanssa vuosikausia. Sinun elämänhalusi ja unelmasi alkavat pikkuhiljaa kuolla pois miehesi sairauden myötä eikä sellainen ole oikein. Nykyinen miehesi saattaa olla välinpitämätön tästä kaikesta, mutta se mies joka rakasti sinua ennen sairastumistaan haluaisi että elät elämääsi vapaana ja onnellisena.
Mies voi yrittää itsemurhaa, mutta se ei ole sinun vallassasi eikä sitä välttämättä tule tapahtumaan, joten älä pelkää sitä. Alkoholisoituminen on realistisempi pelko, mutta miehesi saattaa ruveta juomaan vaikka pysyisitte yhdessä. Masennus voi pahentua eron jälkeen psykoosiinkin, mutta alkaa helpottaa shokkivaiheen jälkeen.
Parhaimmillaan ero on muutoksen tekevä juttu myös miehellesi, se saattaa herättää hänessä tunteita pitkästä aikaa. Voi olla että sinä tai suhteenne on yksi syy miehen masennukseen, vaikka mitään syytä ei olisi. Miehesi saattaa jumittaa pahassa olossaan sillä ei tahdo sitoutua asuntoon tai lapsiin mutta ei kykene edes itse käsittämään sitä.
Ennen eroamispäätöstä mieti vielä, oletko tehnyt kaiken minkä voit ja onko rakkautesi miestä kohtaan todella muuttunut niin ettet voi enää jatkaa yhdessä. Hakeudu itse rohkeasti avun äärelle, sinulle voisi olla hyväksi käydä itse juttelemassa terapeutin kanssa ja osallistua johonkin vertaistukiryhmätoimintaan jos et ole sitä vielä tehnyt.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kroonisesti masentuneen ja jätetyksi tulleen äitini suusta: avioliitossa on oltava rakkaudesta, ei säälistä.
Kyllähän se asia on niin että aikuinen ihminen päättää omasta elämästään. Kyllä masentunutkin ihminen tajuaa ettei kellään ole siihen velvollisuus jäädä, elämäänsä pilaamaan ja kenties itseäänkin sairastuttamaan. Lähde rohkeasti ja hanki uusi onnellinen elämä itsellesi, et ole vastuussa toisen mielen sairauksista..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 20:03"]Kroonisesti masentuneen ja jätetyksi tulleen äitini suusta: avioliitossa on oltava rakkaudesta, ei säälistä.[/quote]
Aika harva avioliitto tuolla ajatuksella kestää. Mutta pitääkö kestääkään? Yksi elämä ja sitä rataa.
tiesitkö että jossain vaimoke, masentunu tahi, ei jätettiin sinne timbuktun metroasemalle..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tiesitkö että jossain vaimoke, masentunu tahi, ei jätettiin sinne timbuktun metroasemalle..
Jos lääkkeet ja terapia on kokeiltu, onko sähköhoitoa kokeiltu? Se on kuitenkin lääkkeitä tehokkaampi masennuksen hoidossa.
Ap, vastaisitko vielä että miksi ylipäänsä olet mennyt miehen kanssa naimisiin? Oliko hän jo silloin kotona kyhjöttäjä, vai onko miehelläsi joskus ollut parempi vaihe? Jos oikeasti on ollut, niin en suostu uskomaan etteikö hän voisi/haluaisi parantua.
Jos todella haluat jättää hänet, niin tee miehellesi edes se palvelus, että ilmoita nyt heti eroajatuksistasi. Vaikka ero ei toteutuisikaan, miehesi ansaitsee kuulla pohdinnastasi, että et ehkä halua olla hänen kanssaan. Jos mies masennuksensa keskellä luottaa sinuun ja pitää sinua pysyvänä peruskalliona elämässään, ero tulee olemaan todella raskas. Eromahdollisuuden ottaminen jo tässä vaiheessa esille antaa miehellesi kuitenkin edes hieman mahdollisuuksia valmistautua tulevaan.
Sairaan ihmisen jättäminen on suunnattoman itsekäs teko, mutta on aivan totta että jokaisella meillä on elämässä oikeus olla itsekkäitä ja asettaa oma onnellisuutemme toisten edelle.
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 17:05"] Ymmärrän toki, ettei masentuneiden vanhempien kanssa eläminen ole helppoa (kokemuksesta), mutta kyllä meidän lapsi tulee kaiken tarvitsemansa saamaan. Oletko sitä mieltä, ettei me saatais saada lapsia, koska ollaan masentuneita? Mun masennus on aika aaltoilevaa, on välillä hyviä kausia ja joskus niitä synkempiä kausia, mut elämä voittaa.[/quote]
Mitä tarkoitat sillä, että lapsi tulee saamaan kaiken tarvitsemansa? Vaikka olisi ruokaa, puhtaat vaatteet ja katto pään päällä, ja rakkauttakin, se ei välttämättä riitä. Lapsi vaistoaa vanhempien pahan olon, ja jos kummallakin vanhemmalla on mt-ongelmia, lapsi voi jäädä tunnetasolla jotakin vaille, tai saada ajatusmalleja, jotka myöhemmin sairastuttavat hänetkin, tai ainakin tekevät elämästä vaikeaa. Nämä asiat on vielä siinä mielessä vaikeita, että puutteita ja vaikutuksia ei näe heti (verrattuna vaikka siihen, että lapsi kulkisi rikkinäisissä vaatteissa ja liian pienissä kengissä), niin että tietäisi, milloin alkaa mennä vikaan.
Mä en päätä, kuka saa saada lapsia ja kuka ei, mutta en pidä fiksuna valintana tehdä lapsia tilanteeseen, jossa kumpikin vanhempi sairastaa masennusta. Varsinkin, jos toisella masennus on vaikeaa ja "koko ajan päällä". Toinen on kausittain ok ja kausittain vähemmän ok, mitäs sitten jos tämä terveempi osapuoli romahtaa oikein kunnolla? Varsinkin naisella raskaus ja synnytys tekee aivoihin sellaisen hormonimyrskyn, että se aikaisemmin aaltoileva, lievä masennus voi muuttuua pelkäksi pimeydeksi ja lamaannuttaa toimintakyvyn. Kuka sitten jeesaa, jos isäkin on jo valmiiksi ns. poissa pelistä masennuksensa vuoksi?
Toivon, että teillä menee kaikki hyvin.
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 13:23"]Syyllisyys voi kyllä kasvaa tuollaisessa tilanteessa. Itse olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin miehesi, ja aika lailla samat ajatukset olivat minullakin - syytin kylläkin ihan itseäni siitä, että toinen halusi päästää irti ja ottaa hajurakoa tilanteeseeni. Minun masennukseni syyt olivat syvällä, jo lapsuudesta asti resonoivia tapahtumia, joita ei minkään maailman lääkkeillä ja terapioilla saanut pois. Taustalla myöskin vahvaa pelkoa hylätyksi tulemisesta (yksinhuoltajaperheessä kun kasvanut olin), joten jonkin asteista läheisriippuvuutta oli taustalla.
Kun ero tuli, niin olin aika syvissä vesissä itseni suhteen - huomasin puhuvani peilikuvalleni useamman kerran päivässä ja kuuntelevani naapureiden elon rytmiä seinien läpi. Mutta se, etten ollut ollut oikeastaan koskaan pahemmin itsekseni, oli iso osa ongelmaani. Pikkuhiljaa aloin löytää sen oman twangini...ja nyt oikeastaan pidän siitä, että saan olla itsekseni. Oikeastaan arvostan sitä enemmän, kuin muiden kanssa 'minglaamisesta'.
Just my two cents.
[/quote] haluaisin tutustua suhun! Itse asiassa!...Kuulostat tutulta. Tyypiltä keneen tutustuin, mutta omien ongelmien takia tein katoamistempun. Saan nyt apua. T. S*****
Ups yks kirjain tuli liikaa tai tähti. mutta muistan sut vieläkin. Hyvällä . Anteeks kun katosin !
Hyvä keskustelun aloittaja,
olen itse jokseenkin samassa tilanteessa kuin sinä. En tosiaan tiedä, mitä sinulle sanoisin (:
Noin 20 vuoden jälkeen olen hyväksynyt sen, että tämä on elämäni: yrittää elättää ja tukea elämänhalunsa menettänyttä miestä. Ei ole voimia lopulliseen ratkaisuun ja syyllisyydentuntoon: mies luultavasti tappaa itsensä tai juo itsensä hengiltä, jos hänen ainoa ihmiskontaktinsa eli minä, jättää hänet. Siitä tilanteesta ei kukaan auta, vaikka kuinka Kela maksaisi terapiaa: heidän mukaansa itse olet oman tiesi valinnut, senkin, että olet sekaantunut masentuneeseen ja vielä yrittänyt auttaa häntä. Jokainen askel hänen auttamisekseen vie sinut kauemmaksi itsestäsi ja omasta elämästäsi ja toisaalta muuta vaihtoehtoa ole, koska mitään muutakaan ei ole tarjolla.
Suurin kiitollisuudenaiheeni on se, että lapsia ei tosiaankaan ole eikä ole koskaan ollut tarkoituskaan olla - HÄVETKÄÄ TE, JOTKA ETTE TAJUA, ETTEI TÄLLAISIIN OLOSUHTEISIIN HANKITA LAPSIA!
Hyvä keskustelun aloittaja, toivon sinulle lohdutusta, toivon sinulle rohkeutta, toivon, että uskallat ottaa sen riskin, mitä minä en uskalla ottaa: uskallat lähteä ja vain toivoa parasta.
Kävi, miten kävi, toivon sinulle lohdutusta sydämeltä Kristuksen - älä loukkaannu, tämä lause merkitsee minulle paljon - suurinta mahdollista lohdutusta.