Lue keskustelun säännöt.
Miten erota masentuneesta miehestä?
17.03.2015 |
Mieheni on sairastanut masennusta kauan. Takana on pitkä terapia, erilaisia lääkityksiä on yritetty. Vuosi sitten oli myös osastojakso. Ei ole auttanut.
Mies suhtautuu kaikkeen apaattisesti. Kun puhun erosta, se ei aiheuta minkäänlaisia näkyviä tunteita. Mies toteaa suunnilleen sillä tavalla, että "ok, ymmärtäähän sen". Miehellä ei ole käytännössä lainkaan muita ihmissuhteita, olen hänen elämänsä ainoa ihminen.
Vaikka mieheni sanoo ymmärtävänsä erohaluni, niin tuntuu, että ero olisi miehelleni viimeisen lopun alkua. Eniten pelkään, että hän tappaa itsensä. Toiseksi eniten pelkään, että hän alkoholisoituu. Jos olisin sellainen ihminen, että pystyisin unohtamaan menneen, selviäisin tästä, mutta kun en ole. Yli kymmenen vuotta tässä on yhdessä menty ja nyt sitten pitäisi lähteä.
Mistä saisin voimia lähtöön ja kuinka selviän kaikista syyllisyydentunteistani ja valtavasti miestäni kohtaan tuntemasta huolesta? Voiko tilanteesta selviämiseen saada Kelan maksamaa terapiaa?
Kommentit (113)
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:51"][quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:37"]Meillä on juurikin aika sama tilanne, paitsi, että sitä masennusta tosiaan on mullakin ja mä oon vasta vähän päälle 20v. Mä olen nyt raskaana ja uskon pystyväni hoitamaan lapseni ja mies on lapsesta onnellinen ja lupautunut auttamaan lapsenhoidossa vaikka onkin masentunut. Toisaalta ymmärrän sua, ei ole mullakaan helppoa katella päivät nukkuvaa miestä, no lapsi tuo ainakin iloa ja sisältöä hänenkin elämään. Mekin ollaan köyhiä. Ettekö te pysty saamaan ollenkaan lapsia?
[/quote]
No eipä ole häävit lähtökohdat syntyvällä lapsella, köyhä koti ja kumpikin vanhempi mielenterveysongelmainen. Eikö teidän pitäisi miettiä, mitä te voitte tarjota lapsille, sen sijaan että teette lapsia tuomaan itsellenne iloa ja sisältöä elämään?
[/quote]
No nyt kyllä käsitit väärin, missä kohtaa olen sanonut, että hankimme lapsen sen takia, että tuo meille iloa ja sisältöä?? Meillä on tarjota lapsellemme aidosti rakastavat ja läsnäolevat vanhemmat vaikka rahallisesti ei olekaan puitteet kunnossa. Ymmärrän toki, ettei masentuneiden vanhempien kanssa eläminen ole helppoa (kokemuksesta), mutta kyllä meidän lapsi tulee kaiken tarvitsemansa saamaan. Oletko sitä mieltä, ettei me saatais saada lapsia, koska ollaan masentuneita? Mun masennus on aika aaltoilevaa, on välillä hyviä kausia ja joskus niitä synkempiä kausia, mut elämä voittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 13:03"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 12:59"]Oletteko siis naimisissa? Miten se "myötä- ja vastoinkäymisissä" menikään?[/quote]
Joo, naimisissa ollaan. Se on vain niin iso ratkaisu, että jos miehen kanssa jatkaa, täytyy luopua lasten tekemisestä (olen nyt vähän yli 30), omistusasuntohaaveista jne. Tässä sitä kituutellaan miehen pienillä tuilla ja mun pienellä palkalla.
[/quote]
.
? Miksi sinun pitää luopua lapsihaaveista?
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 16:50"]
Jos ei ole valmis uhraamaan ja ottamaan vastuuta toisen elämästä, miksi mennä naimisiin. Miksei voi modernisti pysyä avoliitossa. Mun mielestä naimisiinmeno on lupaus pysyä rinnalla tuli mitä tuli. Sen mä ymmärrän toki, että jos toinen alkaa väkivaltaiseksi tai paljastuu muuten täudeksi mulkuksi, voi erota, mutta muuten avioliitto on lupaus olla tukena vaikka sen kuusikymmentä vuotta kestävän masennuksen ajan.
[/quote]
Miksi väkivaltaista ei tarvitse kestää, mutta kroonisesti masentunutta tarvitsee?
Minä ymmärrän sinua, ap, usko tai älä. Mieheni on sairastanut pitkään masennusta, ja kun hän viimein vuosien jälkeen parani, sairastui syöpään.
Mutta minä tein kyllä sen ratkaisun, että jään. Minusta olisi ollut aika halpamaista panna lusikat jakoon, vuosien liiton päälle. Mies ei ole minua kiusatakseen sairastunut. Enkä allekirjoita sitä, että kukin on oman onnensa seppä, emmekä ole muista vastuussa... Se on kätevä asenne, jos haluaa olla itsekäs, mutta jos puoliso haluaa parantua ja yrittää parhaansa, se kumppaninsa tukeminen ON puolison velvollisuus.
En sano silti, etten ymmärtäisi toivottomuuttasi ja halua ottaa hatkat. Masennus on kyllä kamalaa juuri tuon takia, ettei sen päättymisen aikataulua tiedä, ja joskus masentunut voi vielä projisoida pahaa oloaan lähimpään ihmiseensä eli puolisoonsa ja syyttää tätä masennuksestaan. Niin minun mieheni teki, mikä tietysti oli hiton raskasta.
Mutta haluan ajatella, että mieheni tukisi muös minua. Ja vaikka ei tukisikaan, minä tiedän ainakin tekeväni oikein. Teen niin, kuten haluaisin minua kohdeltavan.
Eikä se ny ihan pelkkää uhrautumistakaan onneksi ole. On parempia päiviä ja hetkiä. Paranemistakin tapahtuu, masennus on toki pitkäkestoinen vaiva, mutta en usko, että teillä on ap vielä kaikkia keinoja kokeiltu. Onko psykoterapiaa käytetty kuinka pitkään? Onko miehesi hormonitasot tutkittu, joskus tuollainen lamaannus ja toimintakyvyttömyys voi olla myös hormonaalisya, eli testosteronitasot kannattaa ehdottomasti tarkistuttaa, koska masennuslääkkeet ja terapia eivät auta siihen.
Kaikille tässä keskustelussa, jotka masentuneina meinaavat hankkia lapsia: ÄLKÄÄ TEHKÖ SITÄ. Ette tiedäkään kuinka pahasti lapsi voi vammautua emotionaalisesti kun toinen tai pahimmillaan molemmat vanhemmat ovat masentuneita. Kasvoin meinaan masentuneen vanhemman kanssa. On puhdas mahdottomuus ettei vanhemman sairastama masennus tulisi koskaan vaikuttamaan lapseen, ettei se tulisi ilmi. Masennus teki minun äidistäni emotionaalisesti täysin etäisen hahmon. Pelkäsin äidin itsemurhaa. Masennuksen takia äiti ei koskaan ollut läsnä kuten äidin kuuluu, hän oli aina väsynyt, poikki, ei jaksanut minua ja hermostui helposti. Masentuneet vanhemmat ovat lapselle aika raskas kantaa, siinä on liikaa epävarmuutta, etäisyyttä ja pelkoa. Vaikka teistä nyt tuntuisikin että "joo kyllä meidän lapsi on vaan iloinen asia ja saa paljon rakkautta", tulee todellisuus olemaan hyvin toisenlainen. Harkitkaa vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mieltä nro. 61 kanssa, viisaita sanoja! Rinnalla pysytään myötä- ja vastamäessä :)
T: myös meidän perheessä masennusta
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 16:50"]
Jos ei ole valmis uhraamaan ja ottamaan vastuuta toisen elämästä, miksi mennä naimisiin. Miksei voi modernisti pysyä avoliitossa. Mun mielestä naimisiinmeno on lupaus pysyä rinnalla tuli mitä tuli. Sen mä ymmärrän toki, että jos toinen alkaa väkivaltaiseksi tai paljastuu muuten täudeksi mulkuksi, voi erota, mutta muuten avioliitto on lupaus olla tukena vaikka sen kuusikymmentä vuotta kestävän masennuksen ajan.
[/quote]
Ehkä kaikki eivät naimisiin mennessään tiedosta, mitä kaikkea ovat valmiita sietämään. Se on helppo huudella, kun omat rajat eivät ole tulleet vastaan.
Ja mielestäni on kohtuutonta vaatia, että jättäytyisi lapsettomaksi miehen takia, tai tekisi lapset omasta mielestään huonoon tilanteeseen (EN siis tuomitse masentuneen kanssa lapsia tehneitä, mutta esim itse en olisi halunnut niin tehdä, enkä myöskään jäädä lapsettomaksi, jos miehelle olisi puhjennut masennus, johon mikään ei auta).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kyllä masennuksesta (toistaiseksi) parantuneena ymmärrän ap:n lähtöhalun. Ei se miestä auta, että ap hautaa omatkin haaveensa. Ja te, jotka ehdotatte vielä tekemään lapsen tuohon tilanteeseen olette kyllä harvinaisen vastuuttomia.
Nykyinen tilanne ei miestä selvästikään auta. Luultavasti hän tuntee ap:nkin takia syyllisyyttä. Paraneminen vaatii jonkinlaisen sysäyksen. Jos mikään ei muutu, niin mistä sellainen sysäys tulisi? Niinkuin addiktienkin kanssa, aviopuolison on tietenkin hyvä seisoa rinnalla niin kauan kuin siitä on jotain apua ja oma tilanne sen kestää. Mutta omankin elämän pilaaminen mieleltään sairaan rinnalla ei oikeasti auta ketään. Terve itsekkyys ja rajojen vetäminen on nimenomaan yksi asia, jonka tuosta masennuksesta selviytymisessä oli pakko opetella.
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 17:20"]Minä ymmärrän sinua, ap, usko tai älä. Mieheni on sairastanut pitkään masennusta, ja kun hän viimein vuosien jälkeen parani, sairastui syöpään.
Mutta minä tein kyllä sen ratkaisun, että jään. Minusta olisi ollut aika halpamaista panna lusikat jakoon, vuosien liiton päälle. Mies ei ole minua kiusatakseen sairastunut. Enkä allekirjoita sitä, että kukin on oman onnensa seppä, emmekä ole muista vastuussa... Se on kätevä asenne, jos haluaa olla itsekäs, mutta jos puoliso haluaa parantua ja yrittää parhaansa, se kumppaninsa tukeminen ON puolison velvollisuus.
En sano silti, etten ymmärtäisi toivottomuuttasi ja halua ottaa hatkat. Masennus on kyllä kamalaa juuri tuon takia, ettei sen päättymisen aikataulua tiedä, ja joskus masentunut voi vielä projisoida pahaa oloaan lähimpään ihmiseensä eli puolisoonsa ja syyttää tätä masennuksestaan. Niin minun mieheni teki, mikä tietysti oli hiton raskasta.
Mutta haluan ajatella, että mieheni tukisi muös minua. Ja vaikka ei tukisikaan, minä tiedän ainakin tekeväni oikein. Teen niin, kuten haluaisin minua kohdeltavan.
Eikä se ny ihan pelkkää uhrautumistakaan onneksi ole. On parempia päiviä ja hetkiä. Paranemistakin tapahtuu, masennus on toki pitkäkestoinen vaiva, mutta en usko, että teillä on ap vielä kaikkia keinoja kokeiltu. Onko psykoterapiaa käytetty kuinka pitkään? Onko miehesi hormonitasot tutkittu, joskus tuollainen lamaannus ja toimintakyvyttömyys voi olla myös hormonaalisya, eli testosteronitasot kannattaa ehdottomasti tarkistuttaa, koska masennuslääkkeet ja terapia eivät auta siihen.
[/quote]
Näin minäkin ajattelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 17:24"]
Kaikille tässä keskustelussa, jotka masentuneina meinaavat hankkia lapsia: ÄLKÄÄ TEHKÖ SITÄ. Ette tiedäkään kuinka pahasti lapsi voi vammautua emotionaalisesti kun toinen tai pahimmillaan molemmat vanhemmat ovat masentuneita. Kasvoin meinaan masentuneen vanhemman kanssa. On puhdas mahdottomuus ettei vanhemman sairastama masennus tulisi koskaan vaikuttamaan lapseen, ettei se tulisi ilmi. Masennus teki minun äidistäni emotionaalisesti täysin etäisen hahmon. Pelkäsin äidin itsemurhaa. Masennuksen takia äiti ei koskaan ollut läsnä kuten äidin kuuluu, hän oli aina väsynyt, poikki, ei jaksanut minua ja hermostui helposti. Masentuneet vanhemmat ovat lapselle aika raskas kantaa, siinä on liikaa epävarmuutta, etäisyyttä ja pelkoa. Vaikka teistä nyt tuntuisikin että "joo kyllä meidän lapsi on vaan iloinen asia ja saa paljon rakkautta", tulee todellisuus olemaan hyvin toisenlainen. Harkitkaa vielä.
[/quote]
Mutta ei masennus ole ikuista, useimmilla ainakaan. Jos ap:n mies on ny masentunut, hän ei välttämättä ole sitä loputtomiin. Tai mikään ei takaa, että jos ap vaihtaa toiseen, se toinen ei ikinä masennu. Että sikäli en ihan usko siihen, että lapsiasia ratkeaa miestä vaihtamalla. Ap on kumminkin vielä nuori, joten kannattaisiko odottaa vielä vaikka vuosi ja tehdä miehen kanssa kaikkensa paranemisen eteen?
Sanon tämän siksikin, että ap selvästi - koska on moraalinen ihminen, pisteet siitä hänelle - itsekin on kahden vaiheilla ja ymmärtää, että jos mies tappaa itsensä tms. kamalaa, hän on siitä osavastuussa ja potisi loppuikänsä siitä syyllisyyttä. Siksi mielestäni hänen pitäisi vähän vielä antaa aikaa paranemille, että voisi sitten rehellisesti katsoa itseään peilistä silmiin ja kokea, että on yrittänyt kaikkensa. Se, että hän empii on merkki siitä, ettei hän vielä ihan sisimmässään usko tehneensä kaikkeaan.
En minäkään nyt tietysti häntä kannusta loppuikäänsä odottelemaan. Mutta sentään hiukan vielä?
61
Kunhan ap muistat, että myös sinä voit sairastua joku päivä. Jos sinulla on siinä vaiheessa se rikas mies ja omistusasunto, et sitten laita yhtään vastaan jos miehesi haluaa lähteä. Muista se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 16:49"][quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:41"]Mun mielestä teijän pitäis yrittää vielä, puhu tosta miehes kanssa, kerro sille kuinka rakastat sitä ja haluat elää sen kanssa onnellisesti. Tsemppaa sitä, tehkää jotain joka voisi kohottaa miehen mielialaa, masennuksesta voi parantua ja siitä parantuu, sitä pitää vaan itse haluta tarpeeks paljon. Se on itsestä kiinni:) Lapset voisi oikeesti tuoda elämänhalua miehellesi.
Itse sain ihn järkyttävän kuvan sinusta. Haluat siis miehen jolla on rahaa ja tehdä sen kanssa lapsia ja elää iloisesti, HALOOO?? tätä se elämä on. Ei heti voi luovuttaa!?
Maailman paskin syy jättää puoliso masennuksen takia, mitäs helvettiä se sille voi että on sairastunut? Nyt pitää vaan saada se tajuamaan että se pystyy parantumaan kunhan haluaa oikeesti!!
Tsemppiä ihan hirveesti, kaikki kääntyy kyllä parhain päin :)
[/quote]
Juurikin näin.
[/quote]
Heti luovuttaa? Luitko kun ap sanoi, että kaikki hoitomuodot on kokeiltu. Saitko sen kuvan että mies on vain pikkasen apea hetkisen ja ap pakkaa laukkujaan. Ja tuo että parantuu jos vain haluaa. Oletko 12 -vuotias vai onko ymmärryksesi sairauksista korkeammalla tasolla?
Jos mies tappaa itsensä niin ap ei todellakaan ole siitä vastuussa, oli sitten eronnut tai ei. Törkeää väittää tuollaista.
Lapsen ensimmäiset vuodet ovat todella tärkeät koko tunne-elämän kehittymisen kannalta eikä todellakaan kannata tehdä lasta tilanteeseen, jossa toinen vanhempi on valmiiksi masentunut ja toinen tämän takia jaksamisen rajoilla. Pikkuvauva-aika on rankkaa terveillekin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 17:42"][quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 17:24"]
Kaikille tässä keskustelussa, jotka masentuneina meinaavat hankkia lapsia: ÄLKÄÄ TEHKÖ SITÄ. Ette tiedäkään kuinka pahasti lapsi voi vammautua emotionaalisesti kun toinen tai pahimmillaan molemmat vanhemmat ovat masentuneita. Kasvoin meinaan masentuneen vanhemman kanssa. On puhdas mahdottomuus ettei vanhemman sairastama masennus tulisi koskaan vaikuttamaan lapseen, ettei se tulisi ilmi. Masennus teki minun äidistäni emotionaalisesti täysin etäisen hahmon. Pelkäsin äidin itsemurhaa. Masennuksen takia äiti ei koskaan ollut läsnä kuten äidin kuuluu, hän oli aina väsynyt, poikki, ei jaksanut minua ja hermostui helposti. Masentuneet vanhemmat ovat lapselle aika raskas kantaa, siinä on liikaa epävarmuutta, etäisyyttä ja pelkoa. Vaikka teistä nyt tuntuisikin että "joo kyllä meidän lapsi on vaan iloinen asia ja saa paljon rakkautta", tulee todellisuus olemaan hyvin toisenlainen. Harkitkaa vielä.
[/quote]
Mutta ei masennus ole ikuista, useimmilla ainakaan. Jos ap:n mies on ny masentunut, hän ei välttämättä ole sitä loputtomiin. Tai mikään ei takaa, että jos ap vaihtaa toiseen, se toinen ei ikinä masennu. Että sikäli en ihan usko siihen, että lapsiasia ratkeaa miestä vaihtamalla. Ap on kumminkin vielä nuori, joten kannattaisiko odottaa vielä vaikka vuosi ja tehdä miehen kanssa kaikkensa paranemisen eteen?
Sanon tämän siksikin, että ap selvästi - koska on moraalinen ihminen, pisteet siitä hänelle - itsekin on kahden vaiheilla ja ymmärtää, että jos mies tappaa itsensä tms. kamalaa, hän on siitä osavastuussa ja potisi loppuikänsä siitä syyllisyyttä. Siksi mielestäni hänen pitäisi vähän vielä antaa aikaa paranemille, että voisi sitten rehellisesti katsoa itseään peilistä silmiin ja kokea, että on yrittänyt kaikkensa. Se, että hän empii on merkki siitä, ettei hän vielä ihan sisimmässään usko tehneensä kaikkeaan.
En minäkään nyt tietysti häntä kannusta loppuikäänsä odottelemaan. Mutta sentään hiukan vielä?
61
[/quote]
Kertoiko ap kuinka kauan tätä on jatkunut? Mietin vain että jos vaikka 5 vuotta niin kuudennenko jälkeen voi lähteä. Ulkopuolelta on helppo huudella.
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 17:56"]Kertoiko ap kuinka kauan tätä on jatkunut?[/quote]
Masennusta on jatkunut kymmenisen vuotta, siis tätä vaihetta, että elämä on käytännössä koti, tietokone ja televisio.
Kymmenen vuotta! Mun puoliso parani masennuksesta, onneksi. En olisi ikinä kestänyt noin pitkää aikaa.
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 17:51"]Kunhan ap muistat, että myös sinä voit sairastua joku päivä. Jos sinulla on siinä vaiheessa se rikas mies ja omistusasunto, et sitten laita yhtään vastaan jos miehesi haluaa lähteä. Muista se.[/quote]
Mistä tämä juttu on tullut, että AP tahtoo rikkaan miehen? Ei hän kirjoita sellaisesta ainoassakaan kirjoituksessaan. Päinvastoin hän on kirjoittanut keskiluokkaisuudesta.
Se ettei pysty saamaan lapsia toisen kanssa on maailman paskin syy erota ja jättää toinen.
Mitä väliä on rakkaudella kunhan toinen on kykenevä lisääntymään ja lapsia tupsahtelee. Ja jos se ei onnistu ni heti ollaan jättämässä toinen.
En ole 12-vuotias. Sairastan itse masennusta ja tiedän hyvin millaista se voi olla. "Kaikki hoitomuodot kokeiltu.." Jotenkin en vaan usko, että joku ihminen on koko elämänsä masentunut. Halu parantua ja kun saa siihen apua, uskaltaa kokeilla kaikkea, auttaa. Se että käy esim. psykoterapiassa puhumassa niitä näitä eikä edes halua parantua, ei siitä mitään hyötyäkään ole :( AP, käyttääkö miehesi jotain lääkkeitä? Itsellä aloitettiin migreenilääkitys (jonka piti vielä kaikenlisäksi kohottaa mielialaa ja jotkut käyttävät masennuslääkkeenä..) tämän jälkeen sairastuin masennukseen ja vinguin VUODEN että saanko lopettaa kyseisen migreenilääkkeen. Kun sain, ihanien vierotusoireiden jälkeen, kaikki vaan meni parempaan suuntaan, liekö sitten usko ollut kova vai auttoiko oikeasti! Ja kaupanpäälle kolmevuotiaasta saakka sairastettu rankka migreeni hävisi kokonaan.
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 14:29"]
Ihme moralisteja täällä. AP, pelasta itsesi epätyydyttävästä suhteesta. Muuten katkeroidut, koska joudut luopumaan unelmistasi miehesi tähden. Katkeroitunut puoliso ei ole hyvä puoliso.
Jos miehesi joskus paraneekin, aika tavanomainen veto vakavasta masennuksesta parantuneelta on vaihtaa puolisoa, koska suhteen dynamiikka on vuosien varrella vääristynyt ja mies kaipaa potilaan aseman sijaan ihailua. Siinä jää ap yksin lapsettomana ihmettelemään, kun ex perustaa perheen nuoremman naisen kanssa.
[/quote]
Mulle kävi juuri noin. Noin 10 vuotta yhdessä, tuin miestä läpi sairauden, kun toinen ei fyysisesti päässyt sängystä ylös. Sitten lääkitys kohdilleen - > mies rakastui työtoveriinsa. Minut oli aika jättää kolmevitosena, kun "oli niin muuttunut henkisesti" ja edustin hänelle "vanhaa elämää". Sitä myötä meni luultavasti minun mahdollisuuteni lapsiin.