Helsingin Naistenklinikalla kovat arvot

Jos äiti on ahdistunut ja itkuinen ja kovasti huolissaan vauvan voinnista, niin se nostaa verenpainetta ja pahentaa tilannetta. Tämä on asia, jonka osaston lääkäritkin myöntävät. Silti ei panosteta potilaiden hyvinvointiin...

ja itse jouduin 51.osastolle, jossa minut pelasti pahimmalta masennukselta aivan ihana hoitaja. Yhden henkilön ystävällisyys korvasi kaiken sen tylyyden, jota siellä sai muuten kokea. Tosin onneksi ei sentään tarvinnut epäillä porukan lääketieteellistä ja hoidollista ammattitaitoa.

en nyt muista.

Olen vakaasti sitä mieltä, että omat kolmen ja puolen vuoden takaiset kokemukseni Naistenklinikalla, hoitajien tölväisyt ja välinpitämättömyys, edesauttoivat synnytyksen jälkeisen masennuksen muodostumisessa. Niin paljon niitä asioita mietin ja koin olevani surkea ja mitään osaamaton äiti. Nyt kun teidän muiden kokemuksia lukee, lohduttaa, että ei se syy ehkä minussa ollutkaan. Miten asiat voivat siellä olla näin paljon pielessä?

Siellä jopa siivooja kysyi multa onko kaikki hyvin.

Kyllä tosiaan aivan liian vähän kiinnitetään huomiota odottavien/synnyttäneiden äitien henkiseen tilaan.



Itse olen satavarma, että synnytyksessä kokemani kohtelu aloitti synnytyksen jälkeisen masennuksen kehittymisen. Olin jotenkin niin herkässä tilassa raskauden ja synnytyksen myötä, että en kyennyt puolustamaan itseäni millään tavalla. Koin hirvittävää huonommuutta kun en muka osannut oikein synnyttää, ja sitä kun jäin päässäni vatvomaan niin pikkuhiljaa kehittyi vakava masennustila. Toki muitakin asioita oli, mutta uskon että synnytyskokemus oli laukaiseva tekijä. Tänä päivänä en käsitä, miten voin alistua sellaiseen kohteluun, mutta synnytyksessä olin aivan avuton pitämään puoliani... Ja näin on varmaan monella äidillä.



Asiaan pitäisi sen vuoksi kiinnittää älyttömästi huomiota, koska tosiaan tämä äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus on niin tärkeää!!!



Kätilöt eivät taida ymmärtää (kuuluukohan heidän koulutukseensa?), miten suuri vaikutus äidin masennuksella saattaa olla pienen viattoman lapsen loppuelämään. Varhaisten kiintymyssuhteiden häiriöthän altistavat mielenterveysongelmille ym.



Yleensäkin masennuksen hoito Suomessa on käsittättämättömän huonoa, kun ottaa huomioon kuinka montaa ihmistä se välillisesti koskettaa.



Kyseessä on kuitenkin vakava sairaus, enkä käsitä miksi tylyllä käytöksellä otetaan riskejä siitä, että äiti saattaa tällaisen kohtelun jälkeen sairastua.



Synnytyksen jälkeisen masennuksen ehkäisyssä olisi ensisijaisen tärkeää kätilöiden, hoitajien ja lääkärien perehdyttäminen aiheeseen. Heidät pitäisi saada tajuamaan mitä oma käytöksensä aiheuttaa.

Silti kun lukee näitä karmeita juttuja, niin tulee mieleen, että tästä pitäisi saada kunnon julkinen keskustelu. Jotainhan on selvästi pielessä Nkl:n toimintatavoissa!

AV:n ammattivalittajasiipi on vain taas liikenteessä. Hyvä ohje käyttäymisneuvoksi on: Älä VAADI mitään, kyllä ne siellä tietävät mitä sinä tarvitset.

siellä ole mitään alansa huippuja? Suurin osa synnyttäjistä tapaa myös äitipolilla erikoistumiskoulutuksen loppuvaiheessa olevan lääkärin. Siis nuoren lääkärin, joka ei ole vielä edes valmis gyne. Seniorilääkärin hoitoon pääsevät ne, joilla on hankalimmat komplikaatiot, tai joiden hoidon juniorilääkäri on onnistunut sössimään...

Paikka on samalla opetussairaala, jossa ne ammattitaitoisiksi haluavat saavat opetella. Lääkärin työ on niin pitkälti työssä oppimista.



Sama pätee siis kaikkii Yliopistosairaaloihin ja opetussairaaloihin, ei pelkästään Naistenklinikkaan.

Mutta ikimaailmassa missään muualla minulle ei ole puhuttu niin epäkohteliaasti ja töykeästi kuin NKL:lla. En osaisi itse vieraille ihmisille edes niin töykeästi puhua (ehkä sitten, jos joku suunnilleen antaisi turpiin). Miksi ainoastaan juuri synnyttäneitä äitejä saa kohdella niin? Onko se joku rangaistus?

Silloin kun yritin olla aivan ylireipas ja ylittää itseni jatkuvasti, sain myönteistä kohtelua osakseni. Kai sain jotain " plussaa" , kun pyysin heti päästä jalkeille sektion jälkeen, valvoin hulluna vauvan kanssa ja vaihdoin lakanat vuoteesta.



Pyysin monta kertaa anteeksi sitä, että aluksi sänky oli kamalassa kunnossa, koska en saanut liikkua ja verta vain valui joka puolelle. Pyysin anteeksi sitä, että piti tuoda alusastia pissaamista varten. Pyysin anteeksi kaikkia toimenpiteitä, joita tarvitsin.



Sain tosi hyvää imetysohjausta ja kaikki olivat ystävällisiä.



Ne huonetoverini, jotka olivat tosi heikossa kunnossa, saivat todella heikkoa (mitäänsanomatonta) imetysohjausta, heitä ei autettu vauvan hoidossa juuri lainkaan ja he joutuivat olemaan pitkälti ns oman onnensa nojassa. No heillä oli sitten mies, joka auttoi.



Itse olin täysin yksin koko ajan, sen ajan mitä sairaalassa olin (2,5 viikkoa). No siis muutama vieras kävi, muttei lapsen isä.



Ehkä se on jotenkin niin, että jos yrittää tsempata ja olla hirveän aktiivinen (sietokyvyn ylärajoilla), saa apua. Mutta jos on oikeastikin tosi dead, niin tukea ei saa?

Oma kokemukseni Naistenklinikasta on aivan mahtava. Olin 5 vrk hoidettavana siellä pahaksi äityneen sukupuolitaudin takia ja sain aivan ihanaa kohtelua! Välillä melkein itketti kun henkilökunta oli niin ystävällistä ja empaattista. Vaikka kyseessä oli kiusallinen vaiva, kukaan ei syyllistänyt tai pitänyt mitään saarnoja holtittomasta sukupuolikäyttäytymisestä. Minulla oli oma huone ja hoitajat kuuntelivat toiveitani kipulääkityksestä jne. Päätin jo tuolloin että haluan ehdottomasti synnyttämään NKL:lle!

Vierailija:

Silloin kun yritin olla aivan ylireipas ja ylittää itseni jatkuvasti, sain myönteistä kohtelua osakseni. Kai sain jotain " plussaa" , kun pyysin heti päästä jalkeille sektion jälkeen, valvoin hulluna vauvan kanssa ja vaihdoin lakanat vuoteesta.

Pyysin monta kertaa anteeksi sitä, että aluksi sänky oli kamalassa kunnossa, koska en saanut liikkua ja verta vain valui joka puolelle. Pyysin anteeksi sitä, että piti tuoda alusastia pissaamista varten. Pyysin anteeksi kaikkia toimenpiteitä, joita tarvitsin.

Sain tosi hyvää imetysohjausta ja kaikki olivat ystävällisiä.

Ne huonetoverini, jotka olivat tosi heikossa kunnossa, saivat todella heikkoa (mitäänsanomatonta) imetysohjausta, heitä ei autettu vauvan hoidossa juuri lainkaan ja he joutuivat olemaan pitkälti ns oman onnensa nojassa. No heillä oli sitten mies, joka auttoi.

Itse olin täysin yksin koko ajan, sen ajan mitä sairaalassa olin (2,5 viikkoa). No siis muutama vieras kävi, muttei lapsen isä.

Ehkä se on jotenkin niin, että jos yrittää tsempata ja olla hirveän aktiivinen (sietokyvyn ylärajoilla), saa apua. Mutta jos on oikeastikin tosi dead, niin tukea ei saa?

minun kokemukseni nkl:ltä oli muutoin hyvä, mutta ne 2 seurantaultraa olivat ihan hirveitä. niin hirveät, tympeät, paskantärkeät kätilöt kuin olla ja voi. toinen halusi välttämättä tehdä ERITTÄIN KIVULIAAN SISÄTUTKIMUKSEN, eikä kuitenkaan edes merkinnyt sitä siihen neuvolakorttiin. kerroin lääkärille, jonka luona yksityisesti kävin ja hän sanoi, ettei kätilön olisi mitään sisätutkimusta edes kuulunut tehdä.

molemmat kätilöt myös puhuivat ultratessaan erittäin epäystävällisesti syntymättömälle sikiölleni. " no siirrä nyt sitä kättä!" , " eih, ei tästä tuu mitään kun ei tää käänny" . ensiksi itketti, sitten nauratti. ajattelin, että nuoko nyt on niitä, kelle mukamas maksetaan niin hirveän paljon vähemmän palkkaa kuin muille. noiden kokemusten mukaan en maksaisi nykyistäkään vähää...

nimenomaan tuosta henkisestä puolesta eikä tuo lääketieteellinenkään aina niin hienosti mennyt.



Olen ikävä kyllä aina Naikkarilla, kun maha alkaa paisua.



1. kerralla tuli keskenmeno viikolla 10. Vauva oli hartaasti toivottu ja potkuhousut jo ostettu. Verenvuoto alkoi tiputteluna torstaina. Kun mukaan tuli mahakivut, menin päivystykseen. Ei ultrattu. " Kohtu vaan muistelee menkkoja" ja kotiin. Viikonlopun kärvistelin kotona, maanantaina päivystykseen. Lopulta ultrattiin ja todettiin sikiön kuolleen, keskeytynyt keskenmeno. Purskahdin itkuun. Lääkäri: " Mitä sinä itket, ajattele jos se olisi tapahtunut viikolla 17, joutuisit synnyttämään sen, nyt pääset kaavinnalla" .



En ole koskaan ollut missään leikkauksessa, joten seuraavana päivänä pelkäsin. Onneksi oli yksi ihana sairaanhoitaja, joka otti minua kädestä ja silitti.



2. kerralla jouduin osastolle viikolla 34, raskausmyrkytysoireiden + raskausdiapeteksen takia. Virikkeet ovat todella mitä tässä on kuvailtu, silloin vielä oli tosin kirjastokärry. Helsinkihän lakkautti senkin määrärahan!



1. lääkäri meinasi laittaa synnyttämään heti samantien, toinen lääkäri esti sen. Sitten lääkärit eivät osanneet päättää miten synnyttäisin, sektiolla vai alakautta. Sanoin itse, että sektio lienee viisain, koska olen luonnostani pieni (152 cm, XS). Synnytys lopulta käynnistettiin. Kärvistelin 4 päivää, kunnes voimani loppuivat, vauva ei laskeutunut. Sitten tehtiin sektio, sekin vasta mieheni ja paikalle tulleen isäni vaatiessa että nyt on tehtävä jotain!



Olin moisen urakan jälkeen todella kipeä ja pääsin ylös vasta 3. päivänä. Eräs päivähoitsu ei uskonut että olen kipeä vaan piti minua narkkarina, kun pyysin vahvempaa kipulääkettä. Vatsani oli niin monen päivän supistusten jäljiltä niin hurjan kipeä, että sain kipukrampin vauvan ollessa sylissäni seisaallani - piti sitten huutaa hoitajaa ottamaan vauva! Lopulta sain piikkini ja pystyin kävelemään.



3. kerralla sama sirkus. Tosin nyt ylilääkäri totesi, että lantioni on liian ahdas...



Sektiossa sitten lääkäri alkaa keskustella toisen kanssa kuin meitä ei olisi paikalla. " Vauvalta puuttui jalka ja lonkka oli vääntynyt" Mieheni meni kalmankalpeaksi ja oli pyörtyä, kunnes itse tajusin että ultrassahan MEIDÄN vauvalla oli molemmat jalat ja sain kuiskatuksi miehelleni.



Mitään imetysopetusta en koskaan saanut. Suvun naiset neuvoivat.

Olin ensin yliaikaisraskauden vuoksi 42:lla raskauden käynnistyksessä ja sieltä ei nyt niin hirmuisen huonot muistot jääneet, samoin kuin ei synnytysosastoltakaan. Mutta os. 51:llä oli aika paha olla. Anoppini kehoitti soittaessaan ja onnitellessaan vain viipymään sairaalassa lepäilemässä ja että kyllä ne hoitajat hoitavat vauvaa, niin saa äiti lepäillä... Voi vinde, sanoinkin että heti kun pääsen niin kiireellä kotiin. Olo oli niin ahdistava. Imetysohjausta ei ollut ollenkaan ja kun ohjausta kysyin hoitajaltani, niin hän tokaisi että mitäs sä siitä haluat tietää. Tuntui että ihan asiaankuulumattomia kyselisin. Tiuski myös mulle, että hänen pitäisi nyt ehtiä syömään. Tukea imetykseen sain sitten imetystukiryhmän sivuilta netistä. Vauvan napaa ei kukaan opettanut puhdistamaan, kunnes sanoin painokkaasti jollekin toiselle hoitajalle joka oli huoneessamme että voisiko hän näyttää, kun sitä ei ole opetettu. Vauva oli tällöin kahden päivän vanha.

Vierustoverini sai kaksoset ja oli siksi NKL:lla ja muisteli Lohjan sairaalaa lämmöllä edellisten lastensa synnytyspaikkana. Hänelle lupailtiin tuoda vauvoja syönnille, mutta ajoista ei pidetty kiinni ja hän joutui itse soittelemaan ja pyytämään uudelleen. Siis tosi oma-aloitteisia pitää äitien olla! Ymmärrän että on kiire ja paljon hoidettavia, mutta kyllä heitteillä koin olevani ja vaivaksikin asti.

Edellisen lapseni synnytin jo 1995 Jorvissa ja sieltä jäi hyvät muistot. Nyt oli riskiraskaus ja siksi jouduin NKL:lle.



Joskus Elleissä taidettiin vertailla NKL:aa ja Kättäriä ja silloin tuntui, että NKL:aan oltiin paljon tyytyväisempiä kuin nyt tästä ketjusta saa lukea.

???

Joudun nimittäin NKL:lle synnyttämään seuraavankin lapsen (jota nyt odotan). Toivon vaan sydämestäni, että tämä reissu on parempi kuin edellinen.



Nro 130 kommentti siitä, että kävi yksityisellä lääkärillä joka määräsi synnytyksen käynnistysajankohdan jne. kiinnosti... Johtuiko se, että se lausunto otettiin vakavasti siitä, että kys. lääkäri myös työskenteli NKL:lla? Vai voiko kuka tahansa yksityislääkäri antaa lausunnon, joka pitää ottaa huomioon sairaalassa..? Jos kuka tahansa lääkäri ei käy, niin tietääkö joku kenelle NKL:n lääkäreille voisi mennä yksityisesti ja sitä kautta edistää asioitaan???

Itse olen asioinut siellä kahden raskauden ultrat + muut äitiyspolikäynnit ja pari kertaa käynyt päivystyksessä esikoisen synnytyksen lisäksi. Aina olen saanut todella ystävällistä kohtelua, myös silloin kun jouduin synnytyksen jälkeen olemaan osastolla viikon oman huonon vointini takia. Päivystyksessäkin käydessäni kaikki vain lohduttelivat että turhaa käyntiä ei ole ja aina pitää tulla kun siltä tuntuu. Hyvillä mielin olen siis menossa kuopustakin synnyttämään, vaikka tätä ketjua lukiessa tietysti käy mielessä että käykö toisessa synnytyksessä yhtä hyvä tuuri hoitavien henkilöiden kohdalla.

On sentään joku keino takataskussa, jos tulee ongelmia..!