Helsingin Naistenklinikalla kovat arvot
Vietin kesällä yli kuukauden vuodelevossa Naistenklinikan odottavien äitien osastolla ennenaikaisen lapsiveden menon vuoksi. Tuo aika oli henkisesti minulle varmasti elämäni vaikeimpia kokemuksia. Heti helpottui kun raskausviikkoja tuli täyteen riittävästi ja pääsin maakuntasairaalaan jatkamaan vuodelepoani. Vasta oikeastaan tuolloin kohdatessani ymmärtäväisiä pienen sairaalan lääkäreitä tajusin, kuinka kova ilmapiiri Naistenklinikalla oli ollut.
Naistenklinikka on iso paikka, joten käytännössä (etenkin kesälomien aikaan) lääkärit vaihtuvat jatkuvasti. Ei se vielä mitään, mutta jokaisella lääkärillä on täysin omanlaisensa hoitolinja ja mielipide esim. samoista tulehdusarvoista saattaa olla kahdella lääkärillä täysin vastakkainen. Minun kohdallani esim. perjantaina ollut lääkäri määräsi minulle kohonneiden tulehdusarvojen vuoksi toisen yhdeksän pussin annoksen suoneen laitettavaa antibioottia. Suoneni olivat edellisestä tiputuksesta vielä aivan tukossa ja kanyylia jouduttiin jatkuvasti (myös keskellä yötä) anestesialääkärin avustuksella vaihtamaan paikasta toiseen. No, ei siinä mitään, mutta tuskaisen viikonlopun jälkeen, maanantaina vuoroon tullut lääkäri tokaisi: " No, noilla arvoilla tiputus on aivan hätävarjelun liioittelua, mutta jatketaan silti" Perjantainen lääkäri oli sanonut, että sektio rv 29 tulee, ellei tiputusta aloiteta. No, tämä oli vain yksi esimerkki monista, monista vastaavista tapauksista.
Mietimme usein muiden pitkäaikaspotilaiden kanssa, mitä asian eteen voisi tehdä. Auttaisiko Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoitus vai mikä. Potilaiden henkiseen hyvinvointiin ei kiinnitetä Naistenklinikalla mitään huomiota. Oli aivan tavallista, että me odottavat äidit itkimme yhdessä lääkärikierron jälkeen. Pitkäaikaisvuodepotilaille ei tarjota mitään virikkeitä. Meidän huoneessa oli tv (mutta kaikilla sitä ei ole), on myös vanhoja naistenlehtiä. Mutta kanttiinikärryä, kirjastokärryä yms. ei ole. Oikeastaan nuo virikkeetkin ovat pieni asia. Olisin vain kaivannut, että hoitohenkilökunta olisi edes kerran sanonut: " Ymmärrän, että tämä on sinulle vaikeaa aikaa. Voinko jotenkin helpottaa oloasi?" ja antanut vaikka paperinenäliinoja kyynelten pyyhkimiseen. Mutta yleinen ilmapiiri vaati, että äidin tulee olla joka tilanteessa vahva ja ajatella vain masuvauvan parasta. Muutaman kerran purskahtaessani itkuun lääkärin luona, minua vain syyllistettiin " Etkö ajattele sikiön parasta? Miten voit tässä tilanteessa kaivata kotiin?" Kotona oli kaksi pientä lasta, jotka olivat tilanteen pakosta joutuneet yllättäen päivähoitoon... Minusta oli ihanaa, kun maakuntasairaalan lääkärin ensimmäinen kysymys oli: " Miten sinä henkisesti jaksat kaiken tämän jälkeen?" Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Ei odottavien äitien ahdistusta (tilanteessa, jossa on vielä jatkuva ennenaikaisen synnytyksen uhka, jatkuvaa antibioottitiputusta ym. ikäviä hoitotoimenpiteitä) saa ohittaa olankohautuksella " kaikkihan te raskaana olevat äidit aina pillitätte" (kuten minulle eräänä vaikeana aamuna sanottiin).
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vauva syntyi ennenaikaisena rv 34, mutta on jo kotona ja voi hyvin. Mutta edelleen minua kaivertaa tuo Naistenklinikan julma ilmapiiri, josta tiedän monta riipaisevaa tarinaa. Tiedän äidin joka makasi täysin vuodelevossa 6 viikkoa ja tasapainoelin häiriintyi, eikä hän saanut luoksensa vuodelevon aikana edes fysoterapeuttia. Äidin, jonka masuvauva oli todettu vakavasti sairaaksi. Tuo äiti oli todella masentunut, muu perhe asui kaukana Pääkaupunkiseudusta ja hän oli asian kanssa täydellisen yksin. Mutta hän ei päässyt puhumaan asiasta kenenkään kanssa. Yms. Yms. Yms.
Kommentit (124)
Äidin voinnista oltiin kiinnostuneita, käytiin paljon juttelemassa niitä näitä, lohduttamassa surullisia jne. Tosin lääkäreiden kanssa kuvio oli aivan sama; kun lääkäri on joka kierrolla eri on myös hoitosuunnitelma aina erilainen jne.
Siellä hoitajilla on aikaa, ja lakanoita ei tosiaankaan tartte itse vaihtaa! Imetysohjaus on loistavaa, kapalointiohjaus on loistavaa, ja vauvanhoidossa sai jopa perhehuoneelaiset paljon apua.
Takana 3 omaa synnytystä Naikkarilla, yksi niistä kaksossynnytys. Lisäksi olen ollut kaksi kertaa tukihenkilönä mukana synnytyksessä, myös Naikkarilla.
Hyvät kokemukset on minulla, ei pahaa sanottavaa. Äidin täytyy olla vain itsekin oma-aloitteinen eikä vain vajota makaamaan sänkyynsä. Synnyttämättömien osastolta kävin kävelyillä huonekaverin kanssa, katseltiin telkkaria, luettiin lehtiä jne.
Synnyttäneiden osastolla vauvat on saaneet olla koko ajan vieressä, imetystä on opetettu, kun olen apua pyytänyt (esikoisen aikaan), kaksosille tarjottiin imetystyyny ensiryyppyjä varten jo synnytyssalissa (v 2004).
Mukavia hoitajia ovat, mutta työtä on heillä kovasti. Paljon varmaan henkilökunnan käytökseen vaikuttaa myös äidin - synnyttäneen tai synnyttämättömän - käytös. Jos vaaditaan vakavana, tai pyydetäänkin vakavana, niin voi olla ettei sillä ole ihan samanlaista vastakaikua kuin hymyillen ja iloisesti asiaa esitettynä.
Terveisiä ainakin Johannalle synnytysaleihin ja Jaanalle, joka hoiti kaksossynnytykseni tosi kivasti!
Niin, ja riskiraskauden seurannoissa mukavat lääkärit ainakin Olga ja toinen venäläinen, sekä suomalainen vaalea kikkarapää. Terveisiä kaikille :)
Suomessa kaikilla on oikeus hyvään hoitoon, ja jos hyvään hoitoon mielestänne kuuluu empaattisuus, niin silloin vaaditte sitä suureen ääneen!!!!!!!!! Lekurit ja hoitsut on siellä töissä TEITÄ varten, ei itseään eikä naapureitaan varten. Te olette asiakkaita, joita varten heidät on sinne palkattu.
Oikeasti, valittakaa asiasta vaikka jälkikäteenkin!!
Itse synnytin sektiolla Mikkelissä, aivan uskomattoman suuren sairaalakammon siivittämänä. Jouduin olemaan sairaalassa 2 viikkoa, ja joka ikinen hetki oli aivan järkyttävää oloa (johtuen siis tuosta sairaalakammostani). Yksi lääkäri oli aivan kamala, ja tein hänelle selväksi, etten häntä kuuntele. Sain toisen lääkärin - onneksi. Tämä lääkäri leikkasi minut.
Hoitsut olivat kaikki ihania, vaikka suurin osa olikin sijaisia, joten en ole heitä päässyt kiittämään :(. Muita, vakkareita siis, kyllä kiitin lähtiessäni ihanasta suhtautumisesta minuun (yritin karata sairaalasta kolmena päivänä... Tiesin siis, että vauvalla ei ollut mitään hätää...).
neensä suht normaalisti; ei mitenkään ilkeästi tai vaativasti. Pikemminkin kyse on siitä, että on oltu liiankin kilttejä ja nöyriä. Ja jos hoitajia ärsyttää se, että äiti voi syystä tai toisesta olla hermostunut, huolestunut, itkuinen tai muuten " hankala" (vastoin omaa tarkoitustaan) niin kyllä on hoitaja silloin väärällä alalla!
Kummallisia kommentteja sai naikkarilla hoitsuilta kuulla ja se kätilö Toljamo olis joutanut burnout lomalle kun piti ihan huokailla kun joutui yöllä töitä tekemään. Niinkin vaativan toimenpiteen kuin katetrointi. Ja sillä asenteella että hänen kiusakseen en saanut synnytyksen aikana pissattua. Jouduin sitten kiireelliseen sektioon ja AINUTTAKAAN rohkaisevaa sanaa puhumattakaan edes hymyntapaisesta ei tältä tyypiltä onnistunut saamaan. Onneksi loppu hyvin kaikki hyvin mutta eukko ei sanonut sanaakaan kun lapsi syntyi vähän huonona. Paitsi kun kyselin vauvan vointia ja saanko hänet osastolle mukaani vastaus oli " tietysti saat, sun lapseshan se on." Ja käveli tiehensä.
vain ulkomailla synnyttämisestä jenkeissä. Ja vaikka siellä
synnytys maksaa reilut 10.000e ei se palvelukaan niin huippua siellä ollut. Kun halusin kipulääkettä ja painoin nappia, saattoi mennä 30minuuttiakin siitä kun hoitaja tuli tuomaan lääkkeen. Takana siis sektio. Lapsi oli välillä valvonnassa limaisuuden ja sokeriarvojen takia, ja siksi en voinut pitää vieressä. Pyysin vauva vierelle yöllä, ennen nukkumaan menoa, mutta eivät herättäneet mua. Mulla oli siis herätyskello itsellä soimassa ja kankeasti menen hoitolaan, jossa syötetty vauva jo nukkuu. Selitys oli että kun se itki nälkäänsä jo aikaisemmin. Juottivat pullosta, vaikka en halunnut, koska halusin opetella imetystä. Imetys ei koskaan onnistunut. Sain vain kaksi kertaa apua imetyksestä. Vauva ei oppinut koskaan imemään.
Yksi hoitaja oli tosi epämiellyttävä, haisi tupakalta eikä sitä kiinnostanut mikään ja kun kotiinlähtö koitti, odotimme 3h!!! hänen tuloaan välissä oli tietty hoitajan ruokatunnin ja tavallinen kierros.
Kyllä vitutti! Että näin sitä osataan muuallakin.
olin todella järkyttynyt joidenkin kätilöiden tylystä ja leipiintyneestä asenteesta. Neljän hengen huoneessa meno oli aikamoista. Ilman miestäni en olisi selvinnyt. Hän vietti siellä jokaisen vapaan hetken töidensä jälkeen.
Tapasin siellä vain yhden mukavan kätilön, jonka mieheni haki kansliasta neuvomaan imetyksessä kotiinlähtöä edeltävänä iltana. Muistaakseni Katja, tummat pitkät hiukset. Tosi empaattinen ja mukava. Voi kun olisin tavannut hänet jo aiemmin...
Äiti on siellä todellakin oman onnensa nojassa. Ihmettelen, miten kätilöt saavat työpäivänsä kulumaan etupäässä kansliassa istuessa. Vauvojakaan heidän ei tarvitse hoitaa, sitä vartenhan on vauvala lastenhoitajineen.
Vauva-lehden jutut on aina niin sievisteleviä, nyt olisi jutun siivellä sauma saada kunnon keskustelu käyntiin valtamedioissa ja sillä lailla mainosta Vauva-lehdelle.
Olen synnyttänyt NKL:llä 2004 ja 2006, ollut sikiötutkimusyksikön asiakkaana kahdesti ja esikoisemme vietti myös aikaa vastasyntyneiden valvontaosastolla. Kaikki minua hoitaneet kätilöt, lääkärit, hoitajat jne. olivat äärimmäisen ammattitaitoisia ja empaattisia ihmisiä, ei pahaa sanaa sanottavana kenestäkään. Tunsin kokoajan olevani paitsi erittäin osaavissa, myös todellakin sekä vauvan että äidin parhaan huomioivissa käsissä. Muistelen molempia synnytyksiä ja sairaalassaoloaikaa lämmöllä ja jos joskus vielä synnytän, menen ehdottomasti jälleen NKL:lle.
Voisiko kuitenkin osassa edellä kuvatuista tapauksista olla kyse ilmiöstä " niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan" ?
Olin liiankin vaatimaton ja kiltti. Lopulta keskustelin asiallisesti ja ystävällisesti epäkohdista. Metsä ei vastannut kuten huudettiin vaan kaatui päälle.
hoitajat olivat oikeasti myötätuntoisia ja muistivat kysellä vointiani. Tuli miltei ikävä heitä kun pääsin pois. Piti lähettää joku kiitos jälkeenpäin mutta se sitten unohtui. Osasto 52.
Tuntui, että sekä minusta että vauvasta pidetään todella hyvää huolta. Olen menossa viikon päästä taas naistenklinikalle käynnistykseen ja odotan sitä positiivisin mielin. Muualle en uskaltaisi mennä synnyttämään mahdollisten komplikaatioiden takia.
Nande
Ihanat kätilöt, hoitajat, imetysohjausta moneen otteeseen, kipulääkettä sai heti jos halusi (ennemminkin tyrkytettiin) ja soittoon vastattiin, mikäli jotain oli - myös maitohuoneen vermeet opastettiin kädestä pitäen. Hieman kyllä sai olla oma-aloitteinen ja kysyä itse niitä " tyhmiä" kysymyksiä (mistä saan lisää vaippoja, kuinka kauan lämpöpussia tulee pitää kantapäällä ennen verikoetta, koska vauva pitää tuoda punnitukseen, tarviiko nää pumppuvehkeet desinfioida kuinka usein yms. ) mutta ystävällisiin kysymyksiin vastattiin ystävällisesti.
Ehdottomasti uudelleen NKL: lle.
Yksi sektio ja kaksi synnytystä Naistenklinikalla. Kätilöt, hoitajat, lääkärit, labran väki, kaikki olivat oikein mukavia ja ystävällisiä. Apua sai, kun halusi, lääkkeitä sai, kun halusi, imetysohjausta sai, kun halusi. Jos lisää lapsia siunaantuu, ne synnytetään kyllä Naistenklinikalla. Eikä se Lastenklinikan vieressä olo ole yhtään hullumpi bonus...
Kiva kuulla, että joillakin on positiivisia kokemuksia naistenklinikasta. Omani ovat niin epämiellyttäviä, etten halua niistä edes kirjoittaa. Vielä hirveämmistä kauhutarinoista olen kuullut. Kyseistä sairaalaa kyllä suosittelen kaikkia tuttuja karttamaan kuin ruttoa, jos ei ole sinne pakko mennä synnyttämään.
Kuulun ilmeisesti niihin harvoihin, jotka kyseenalaistavat paikan lääketieteellisen hoidon. En kylläkään lasten teknisen hoidon osalta vaan sen osalta, että äitien terveys synnytyksen jälkeen ei kiinnosta enää lainkaan. Koska riskisynnyttäjät synnyttävät kyseisessä sairaalassa, olisi hyvä, että heidän terveydentilaansa kiinnitettäisiin huomioita myös synnytyksen jälkeen. Pelottavimpiin hoitovirheisiin kuuluu ykköstyypin diabetikon verensokerin mittauksen unohtaminen sektion jälkeen. Jos kyseinen diabeetikko ei olisi sattunut itse heräämään, olisi hän aamuun mennessä kuollut, koska hoitaja oli nukahtanut kansliaan. Myöskään tuntitolkulla naistenklinikan kellarissa viruneen tajuttomana kättäriltä kärrätyn äidin tarina ei kuulostanut kauhean rohkaisevalta. Sairaalahoitoa kaipaavan astmaatikkoystäväni pakkokotiutus keuhkokuumeessa ei lisännyt paikan lääketieteellistä uskottavuutta. Tunnetusti Naistenklinikan imetyskielteisyys on myös aivan omaa luokkaansa.
Koska toivon, että vanhemmilla lapsillani on äiti myös pikkusisarusten syntymän jälkeen, en missään nimessä halua Naistenklinikalle. Ainoa tilanne, missä suostuisin siellä synnyttämään olisi se, että tietäisin ennen synnytystä lapseni kaipaavan heti synnytyksen jälkeen leikkausta tai hoitoa Lastenlinnassa.
enempi ehkä sellaisia reportaaseja tyyliin: " synnytyssairaalan 24 h" . Ja tuskin NK antais lupaa sellaiselle jutulle, että mepä tullaan nyt seuraamaan, miten tylysti te täällä äitejä kohtelette! :)
Eli kyllä se Hesari tms. uutislehti pitäisi olla, joka tästä asiasta nostaisi kissan pöydälle. Laittakaa vinkkiä menemään!
Viruin 3 vuotta sitten vaikean raskauteni uuvuttamana osastolla 42 neljä viikkoa. Kohtelu oli ihan käsittämätöntä. Me äidit juuri AP:n kuvaamalla tavalla itkimme siellä rivissä, kun inhottavat lääkärit (paitsi Reija Hietala) ja sotilaallista komentoa pitävät hoitajat käyttäytyivät epäkohteliaasti. Koska itseäni kohdeltiin erittäin epäasiallisesti osittain kävin samalla aina sairaalasta kerran viikossa yksityisellä huippugynekologilla, joka muuten työskentelee kyseisesssä sairaalassa. Halusin lapseni tilasta yhden ammattimaisen lausunnon ja sen sain. Hän mm. määräsi synnytyksen käynnistysajankohdan, jota onneksi osastolla työskentelevät lääkärit eivät uskaltaneet vastustaa.
Synnytys oli ihana ja siellä oleva kätilö loistava. Mutta osasto 52 oli ihan kauhea. Siellä oli ihan liikaa vauvoja ja useita kaksosia. Lapseni oli vielä valvonnassa pari yötä keskosuutensa ja " vammansa" vuoksi. Imetystä ei ehditty opettaa, koska se on neuvolan tehtävä. Mulle tuli ensimmäisenä päivänä ruoat sänkyyn. Seuraavan päivänä ei tullutkaan ja kukaan ei kertonut muutoksesta. En tiennyt ruoka-ajoista ja makasin tiputusletkuissa -- jäin ilman ruokaa. Itkin ja itkin siellä. Sain erittäin vähän tukea erityislapseni hoitoon, siellä oli yksi kätilö koko sairaalassa, joka tiesi asiasta edes vähän. Voi ei, nytkin alkaa itkettää kun kirjoitan tätä. Niin huonot muistot tulivat mieleeni. Kun ajan sairaalan ohikin, nousee karvat pystyyn.
Mutta ehkäpä tämä kertoo myös jotain meidän terveydenhuollon nykytilasta. Toisaalta myös siitä välinpitämättömyydestä uudistaa julkisen hallinnon organisaatioita. Ei ole menestymispakkoa, kun asiakkaita on tehtiin työt hyvin tai huonosti.
mutta pakko munkin on kommentoida. Itse olen saanut vain ja ainoastaan loistavaa palvelua NKL:llä. Kävin siellä ultrissa, mukavia ja viisaita kätilöitä molemmat. Kävin pelkopolilla, joka oli myös erittäin miellyttävä kokemus. Päivystyksessä ramppasin varmaan kerran kuussa ja koskaan ei oltu tylyjä eikä vähätelty, vaikkei ne tulon syyt niin kummoisia olleetkaan.
Synnytys sujui hyvin, sain kaiken haluamani kivunlievityksen ja yksityishuoneen (kun ei ollut vapaina kun perhehuoneita), jossa hoitajat vuorollaan kävivät jutustelemassa. Apua ja neuvoja sai niin paljon kun tajusi pyytää ja ihan pyytämättäkin. Viihdyin niin hyvin, etten meinannut malttaa kotiin lähteä. Olinkin sairaalassa viisi päivää, vaikkei siihen ollut mitään varsinaista tarvetta.
Vieläkin lämmöllä muistelen kaikkea NKL:llään liittyvää. Ja mä olen sekä sairaala- että synnytyskammoinen.
Henkilökuntapulan vuoksi naistenklinikkakin joutuu rekrytoimaan henkilökuntaa Virosta ja Venäjältä.