Helsingin Naistenklinikalla kovat arvot

Vietin kesällä yli kuukauden vuodelevossa Naistenklinikan odottavien äitien osastolla ennenaikaisen lapsiveden menon vuoksi. Tuo aika oli henkisesti minulle varmasti elämäni vaikeimpia kokemuksia. Heti helpottui kun raskausviikkoja tuli täyteen riittävästi ja pääsin maakuntasairaalaan jatkamaan vuodelepoani. Vasta oikeastaan tuolloin kohdatessani ymmärtäväisiä pienen sairaalan lääkäreitä tajusin, kuinka kova ilmapiiri Naistenklinikalla oli ollut.

Naistenklinikka on iso paikka, joten käytännössä (etenkin kesälomien aikaan) lääkärit vaihtuvat jatkuvasti. Ei se vielä mitään, mutta jokaisella lääkärillä on täysin omanlaisensa hoitolinja ja mielipide esim. samoista tulehdusarvoista saattaa olla kahdella lääkärillä täysin vastakkainen. Minun kohdallani esim. perjantaina ollut lääkäri määräsi minulle kohonneiden tulehdusarvojen vuoksi toisen yhdeksän pussin annoksen suoneen laitettavaa antibioottia. Suoneni olivat edellisestä tiputuksesta vielä aivan tukossa ja kanyylia jouduttiin jatkuvasti (myös keskellä yötä) anestesialääkärin avustuksella vaihtamaan paikasta toiseen. No, ei siinä mitään, mutta tuskaisen viikonlopun jälkeen, maanantaina vuoroon tullut lääkäri tokaisi: " No, noilla arvoilla tiputus on aivan hätävarjelun liioittelua, mutta jatketaan silti" Perjantainen lääkäri oli sanonut, että sektio rv 29 tulee, ellei tiputusta aloiteta. No, tämä oli vain yksi esimerkki monista, monista vastaavista tapauksista.

Mietimme usein muiden pitkäaikaspotilaiden kanssa, mitä asian eteen voisi tehdä. Auttaisiko Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoitus vai mikä. Potilaiden henkiseen hyvinvointiin ei kiinnitetä Naistenklinikalla mitään huomiota. Oli aivan tavallista, että me odottavat äidit itkimme yhdessä lääkärikierron jälkeen. Pitkäaikaisvuodepotilaille ei tarjota mitään virikkeitä. Meidän huoneessa oli tv (mutta kaikilla sitä ei ole), on myös vanhoja naistenlehtiä. Mutta kanttiinikärryä, kirjastokärryä yms. ei ole. Oikeastaan nuo virikkeetkin ovat pieni asia. Olisin vain kaivannut, että hoitohenkilökunta olisi edes kerran sanonut: " Ymmärrän, että tämä on sinulle vaikeaa aikaa. Voinko jotenkin helpottaa oloasi?" ja antanut vaikka paperinenäliinoja kyynelten pyyhkimiseen. Mutta yleinen ilmapiiri vaati, että äidin tulee olla joka tilanteessa vahva ja ajatella vain masuvauvan parasta. Muutaman kerran purskahtaessani itkuun lääkärin luona, minua vain syyllistettiin " Etkö ajattele sikiön parasta? Miten voit tässä tilanteessa kaivata kotiin?" Kotona oli kaksi pientä lasta, jotka olivat tilanteen pakosta joutuneet yllättäen päivähoitoon... Minusta oli ihanaa, kun maakuntasairaalan lääkärin ensimmäinen kysymys oli: " Miten sinä henkisesti jaksat kaiken tämän jälkeen?" Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Ei odottavien äitien ahdistusta (tilanteessa, jossa on vielä jatkuva ennenaikaisen synnytyksen uhka, jatkuvaa antibioottitiputusta ym. ikäviä hoitotoimenpiteitä) saa ohittaa olankohautuksella " kaikkihan te raskaana olevat äidit aina pillitätte" (kuten minulle eräänä vaikeana aamuna sanottiin).

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vauva syntyi ennenaikaisena rv 34, mutta on jo kotona ja voi hyvin. Mutta edelleen minua kaivertaa tuo Naistenklinikan julma ilmapiiri, josta tiedän monta riipaisevaa tarinaa. Tiedän äidin joka makasi täysin vuodelevossa 6 viikkoa ja tasapainoelin häiriintyi, eikä hän saanut luoksensa vuodelevon aikana edes fysoterapeuttia. Äidin, jonka masuvauva oli todettu vakavasti sairaaksi. Tuo äiti oli todella masentunut, muu perhe asui kaukana Pääkaupunkiseudusta ja hän oli asian kanssa täydellisen yksin. Mutta hän ei päässyt puhumaan asiasta kenenkään kanssa. Yms. Yms. Yms.