Miksi jotkut ihmiset jättäytyy aina ystäväpiirin ”laidalle”

Vierailija kirjoitti:

Olen mitäänsanomaton ihminen ja tähän kommenttiin tuskin kukaan reagoi tai vastaa mitenkään ja kommenttini jää kiusallisesti ketjun viimeiseksi.

❤️

Vierailija kirjoitti:

Ei jättäydy vaan jätetään. Itse olen sellainen enkä tiedä mikä mussa on vikana. En esim. ole koskaan ollut kenenkään paras kaveri.

Jotkut jätetään, jotkut jättäytyvät ihan itse ja vapaaehtoisesti. Syitä on monia, ei haluta sitoutua, olla huomion keskipisteenä, koetaan että läheisyys muiden kanssa on tosi vaikeaa. Tämä viimeksi mainittu syy lienee se yleisin. 

Ulkokehältä pääsee nopeasti karkuun, kun paineet kasvavat. 

Vierailija kirjoitti:

Etelämpänä ei olla niin varautuneita ja jokainen tulee vedetyksi mukaan vaikka väkisin riippumatta siitä millainen on.

... nimenomaan, "vaikka väkisin". Vetäytyminen on paheksuttavampaa kuin täällä pohjolan perukoilla. 

Kanala: "Kaikki me halutaan tulla nähdyksi."

No se on huomattu. Ens kaudella Kanala vois hakea näkyvyyttä jossain muussa ohjelmassa.

On kyllä kauniita ihmisiä tällä kaudella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi olla ulkokehää, mutta aina porukassa on joku, joka tuntuu ajavan minua ulkopuoliseksi. Yleensä se on se porukan suosittu, vähän johtajatyyppi. Koska tämä on nähty niin monta kertaa, niin minussa täytyy olla joku piirre, joka sen aiheuttaa. En vain tiedä mikä se on. Ne suositut haalivat muut helposti omaan sisäpiiriinsä ja mustamaalaavat sitten minua, niin että kohta minusta ei pidä enää kukaan. Yritän olla ystävällinen ja huomaavainen, mutta tuntuu, että mikään ei auta. Yritän keskustella samoista asioista ja sulautua. Nyt siitä on tullut jo sellainen kehä, että etukäteen jo tiedän, miten asiat menevät. Yhteisiä kiinnostuksenkohteita on joskus enemmänkin kuin monilla muilla samassa ryhmässä, mutta sillä ei ole merkitystä. Minussa on jotain, josta ihmiset eivät pidä. Minusta puhutaan helposti pahaa ja suurennellaan asioita, jotka toisten kohdalla ovat ihan ok. En voi esimerkiksi heittää huulta tai avautua asioista samaan tapaan kuin jotkut muut, koska minun ajatuksiin ja sanomisiin suhtaudutaan eri tavoin kuin muiden, vaikka kysymys olisi ihan samasta asiasta. Myötätunto ja halu ymmärtää puuttuu ihmissuhteistani. Tekemisiäni ja saavutuksiani vähätellään ja saan paljon ilkeitä kommentteja asioista, joista toisia onnitellaan vuolaasti. Esimerkiksi kun kerroin tekeillä olevasta väitöskirjastani ihan vain maininnan tasolla illallisella, jossa oli mukana paljon ihmisiä, niin ainoa kommentti siihen oli, että eikö kuka tahansa voi nykyään tehdä väitöskirjan. Niin ehkä voikin, mutta miksi tällainen suhtautuminen ja juuri siinä tilanteessa? Mietin, olisiko tämä nainen sanonut sen, jos olisimme olleet kahden. Tuskin. Nämä samat ihmiset osaavat kuitenkin olla hyvinkin fiksuja muita ihmisiä kohtaan. Tätä olen miettinyt paljon, että mikä minussa on, mikä saa aikaan ko. vähättelyn muissa. Paljon on sitäkin, että seurueessa sanomiseni jätetään vain huomiotta, minua ei katsota, vaan puhutaan ohi, aivan kuin en olisi paikalla ollenkaan. Tätä vastaavaa on tullut tässä ketjussa esille useaan kertaan. Se on joko tahallista, mutta usein ei. Ihmistä ei vain jollain tasolla pidetä sellaisena, jolle halutaan puhua ja luoda yhteyttä. Olen tämän asian jo aika pitkälle hyväksynyt ja opetellut olemaan yksin. Silti toivoisin, että saisin tietää, miksi asiat menevät, niin kuin menevät. Ehkä voisin saada vielä mahdollisuuden.

Kommenttisi kuvasi täysin kokemukseni.

Yläasteelle saakka elin onnellisen tietämättömänä siitä, että minussa olisi jotain outoa. Silloin alkoi porukan reunalle työntäminen, ulos sulkeminen, juoruilu ja kiusaaminen. Tämä sama toistuu työpaikoilla, kaveriporukoissa, jopa siskojeni kesken. Vanhat kaveritkin olivat kahden kesken mukavia mutta kaikkien ollessa koolla muutun näkymättömäksi.

Tämä ei ole vitsi. Minut on useita kertoja ihan kirjaimellisesti suljettu keskusteluringin ulkopuolelle bileissä ja porukoissa. Kukaan ei tee tilaa tullessani paikalle ja olen jäänyt seisomaan muiden selkien taakse. Itse en koskaan kohtelisi vieraitakaan ihmisiä noin.

Koska ryhmäkohtelu minua kohtaan muuttui lapsuuden vaihduttua murrosikään, en voi olla ajattelematta, että muut naiset näkevät minut alitajuisesti kilpailijana. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kilpailuviettiä tai halua pelata pelejä.

Tämä kohtelu tuntuu siksi oudolta, että minulla on kaikenlaisten porukoiden ja kuppikuntien ulkopuolella normaalit sosiaaliset taidot ja paljon tuttavia. Saan usein kuulla olevani hauska, älykäs, mukava ja huomaavainen. Sellaisilla ominaisuuksilla ei ilmeisesti pärjää porukassa, vaan jotain puuttuu.

Täällä myös yksi, jolla osittain sama kohtalo ja alkoi murrosiässä. Siihen asti olin osa porukkaa, sosiaalinen ja sain helposti ystäviä ja myös pidettyä heidät. Jotain muuttui enkä vieläkään yli nelikymppisenä ymmärrä mitä teen väärin. Esittäessäni aivan samankaltaisessa tilanteessa aivan samankaltaisen kysymyksen kuin joku muu porukan "suosittu", muut alkavat esim. tirskua tai pyöritellä silmiään eli pakko olla joku ulkoinen habitus, ääni tms, jotka nekin ovat omasta mielestäni melko normaaleja. En haise pahalle, pukeuden kuten muutkin, en ole erityisen ujo tai toisaalta päällekäyvä, olen todistetusti vähintään keskiverto älyltäni ja ymmärrän esim. sarkasmia eli en ole asperger eikä ole sellaisiakaan haasteita. Opintojen kautta muodostuneissa kaveripiireissä minua hyljeksitään, eikä muisteta kutsua mukaan tai jos joskus muistetaankin, muut jotenkin vaikuttavat olevan jatkuvasti ärsyyntyneitä jo läsnäolostani. Ainoa ihminen, joka viihtyy seurassani on oma mies ja sanoo minua parhaaksi ystäväkseen ja viihtyy todella hyvin kanssani. Tämä on outoa siinä mielessä, että mieheni taas on kaikkialla kovin pidetty henkilö. Olen pikku hiljaa tyytynyt tähän osaani ja alkanut yksinkertaisesti jättäytyä ulkokehälle elämässä. Hoidan töissä pakolliset, harkitsen hyvin tarkkaan mitä sanon, en osallistu mihinkään ellei ole ihan pakko enkä tapaa enää ketään vapaa-ajalla. Olen opetellut viihtymään myös yksin ja harrastukseni tukevat yksinoloa. Vähän surullista, mutta itseään ei osaa muuttaa, kun ei tiedä missä vika on.

Siis onko nämä tirskujat ja silmien pyörittelijätkin nelikymppisiä?? Aika pahasti heillä on jotain vialla, ei ainakaan normaalia tuollainen käytös, vaan kuuluisi jäädä sinne yläasteikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi tuttuni on tällainen vähän syrjään jäävä ja valitettavasti itsekin olen välillä jättänyt hänet syrjään, kun en aina oikein jaksa häntä. En tiedä onko hänellä mitään diagnoosia, mutta käytös viittaa lievään aspergeriin. Ko. henkilö on vähän kömpelö sosiaalisissa suhteissa. Hän ei oikein osaa tarkastella asioita muiden näkökulmasta. Ei esimerkiksi ymmärrä, ettei joku ehdi tavata kiireiden takia. Kun hänellä itsellään ei ole kiire, niin ei tahdo ymmärtää, että muilla voi olla. Tämä näkyy muissakin asioissa. Kerran esim. olimme menossa porukalla ravintolaan. Hänelle tuli yllätyksenä, että kaikki eivät pidäkään hänen lempiruuistaan ja ravintolaa ei voi valita vain niiden mukaan.

Hän saattaa myös tahattomasti loukata, kun ei ihan tajua mitä missäkin tilanteessa kannattaa sanoa. Tätä pahentaa se, että hän on itse herkkä loukkaantumaan. Jos joku vaikkapa huomauttaa, ettet voi sanoa tai tehdä noin ja muitakin pitäisi huomioida, hän loukkaantuu ja reagoi vetäytymällä. Voin kertoa, että kukaan kaveripiiristämme ei jaksa mennä perään pyytämään anteeksi sitä, että hänelle ihan asiasta huomautettiin.

Tällaiset ovat oikeasti haastavia. Itse olen tehnyt vähän kuin pikkulapsien kanssa: sanonut napakasti esim. että on nyt porukalla päätetty, että mennään tonne, koska kukaan muu ei tykkää intialaisesta ruuasta. Jos lähtee kotiin, menköön, leppyy aikanaan. Jos lähtee mukaan ja mököttää, antaa mököttää, kun kohta vaan puhellaan muusta ja kysyn jotain esim. lempiaiheesta, alkaa kyllä sulaman ja juttelemaan. Jos töksäyttelee, senkun, yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.

Mutta: joo, raskasta on. Ja sen vuoksi jos oikeasti haluan vain pitää rennosti hauskaa, eli itse en vaan jaksa, en kutsu. Ikävää myöntää. Usein siis kutsun, mutta aina en, koska...en vaan jaksa.

Oma pinna on aika pitkä, toisilla kavereilla joskus lyhyempi ja voi kiistoja tulla. Niihin en mene väliin, ei ole mun asia, setviköön itse muiden kanssa.

Kuulostaa kyllä todella raskaalta. Silloin harvoin kun pääsen ulos ystävien kanssa haluan rentoutua enkä huolehtia yhdestä kuin pikkulapsesta. Kuulostaa karulta, mutta arjessa on jo työtä ja vastuita ihan tarpeeksi ilmankin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi tuttuni on tällainen vähän syrjään jäävä ja valitettavasti itsekin olen välillä jättänyt hänet syrjään, kun en aina oikein jaksa häntä. En tiedä onko hänellä mitään diagnoosia, mutta käytös viittaa lievään aspergeriin. Ko. henkilö on vähän kömpelö sosiaalisissa suhteissa. Hän ei oikein osaa tarkastella asioita muiden näkökulmasta. Ei esimerkiksi ymmärrä, ettei joku ehdi tavata kiireiden takia. Kun hänellä itsellään ei ole kiire, niin ei tahdo ymmärtää, että muilla voi olla. Tämä näkyy muissakin asioissa. Kerran esim. olimme menossa porukalla ravintolaan. Hänelle tuli yllätyksenä, että kaikki eivät pidäkään hänen lempiruuistaan ja ravintolaa ei voi valita vain niiden mukaan.

Hän saattaa myös tahattomasti loukata, kun ei ihan tajua mitä missäkin tilanteessa kannattaa sanoa. Tätä pahentaa se, että hän on itse herkkä loukkaantumaan. Jos joku vaikkapa huomauttaa, ettet voi sanoa tai tehdä noin ja muitakin pitäisi huomioida, hän loukkaantuu ja reagoi vetäytymällä. Voin kertoa, että kukaan kaveripiiristämme ei jaksa mennä perään pyytämään anteeksi sitä, että hänelle ihan asiasta huomautettiin.

Kummallista että diagnosoidaan ilman pätevyyttä. Minulla on asperger, ihan diagnosoitu, ja olen hyvin sosiaalinen, ja tarkkanäköisyyteni, sekä kykyni tarkastella asioita kaikista mahdollisista näkökulmista on sellaisella tasolla, että työssäni(kin) olen huippupalkoilla ja huippupaikassa tätä tekemässä.

Nimenomaan ei diagnosoitu, vaan itseasiassa sanottiin ettei tiedä onko diagnoosia. Juuri tämänkaltainen närppiminen ja siihen perään oman erinomaisuutensa korostaminen on vähän raskasta ja voi aiheuttaa porukan ulkopuolelle jäämistä. En tarkoita pahalla, tiedän että ne ovat usein aspergerin piirteitä eikä ihminen itse niillä tarkoita sitä miltä se neurotyypillisille kuulostaa. Se vain tekee seurasta helposti raskasta ja ihmiset hakeutuvat vapaa-ajallaan usein mielummin leppoisampaan seuraan. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen toiminut useammankin yhdistyksen, myös vanhempainyhdistyksen, hallituksessa. Olen monessa porukassa se ”sisäpiiriläinen”. Mutta ei ne ole mitään ystäväporukoita. Se on yhdistys, jonka toiminta-ajatuksena on jonkun asian edistäminen, ja yhdistykseen on kokoontunut ihmisiä joita kiinnostaa ko. asian edistäminen. Olen päätynyt ”sisäpiiriin” siksi, että minulla on ollut aikaa, näkemystä ja innostusta tehdä asioita yhdistyksen hyväksi. 10 vuoden vanhempainyhdistyskokemuksella sanon, että sisäpiiriin yhdistyksissä ei ole juuri tunkua ja jokainen halukas otetaan mieluusti vastaan. Sitten jos ei teekään mitään vaan vain hengailee, jää vähän ulkopuolelle, koska toiminta pyörii sen tekemisen ympärillä. Joskus yhdistyksissä muodostuu jonkun kansaa oikeitakin ystävyyksiä, useimpien kanssa ei.

Olen pyörinyt myös aktiivina erilaisissa yhdistyksissä jo 20 vuoden ajan. Joku puhui statuksesta, mutta omalla kokemuksella näiden porukoiden sisäpiirissä on juurikin ne joita asia kiinnostaa ja jotka haluavat käyttää vapaa-aikaansa ja energiaansa asian edistämiseen. Kyllä näitä status-ihmisiäkin pyörii joskus mukana, mutta aika nopeasti he jättäytyvät pois, kun huomaavat että statusta ei saa ilman työtä ja se ponnistelu asian eteen ei niin kiinnostakaan. 

Ja totta sekin, että näihin sisäpiireihin pääsee käytännössä aina. Tarvitsee vain olla valmis tekemään asian eteen jotain. Toimin itse tällä hetkellä nuorisoyhdistyksessä ja eläinsuojeluyhdistyksessä aktiivina ja molemmissa on koko ajan tekemistä valtavasti enemmän kuin tekijöitä. Kaikki lisäkädet otetaan avosylin vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi olla ulkokehää, mutta aina porukassa on joku, joka tuntuu ajavan minua ulkopuoliseksi. Yleensä se on se porukan suosittu, vähän johtajatyyppi. Koska tämä on nähty niin monta kertaa, niin minussa täytyy olla joku piirre, joka sen aiheuttaa. En vain tiedä mikä se on. Ne suositut haalivat muut helposti omaan sisäpiiriinsä ja mustamaalaavat sitten minua, niin että kohta minusta ei pidä enää kukaan. Yritän olla ystävällinen ja huomaavainen, mutta tuntuu, että mikään ei auta. Yritän keskustella samoista asioista ja sulautua. Nyt siitä on tullut jo sellainen kehä, että etukäteen jo tiedän, miten asiat menevät. Yhteisiä kiinnostuksenkohteita on joskus enemmänkin kuin monilla muilla samassa ryhmässä, mutta sillä ei ole merkitystä. Minussa on jotain, josta ihmiset eivät pidä. Minusta puhutaan helposti pahaa ja suurennellaan asioita, jotka toisten kohdalla ovat ihan ok. En voi esimerkiksi heittää huulta tai avautua asioista samaan tapaan kuin jotkut muut, koska minun ajatuksiin ja sanomisiin suhtaudutaan eri tavoin kuin muiden, vaikka kysymys olisi ihan samasta asiasta. Myötätunto ja halu ymmärtää puuttuu ihmissuhteistani. Tekemisiäni ja saavutuksiani vähätellään ja saan paljon ilkeitä kommentteja asioista, joista toisia onnitellaan vuolaasti. Esimerkiksi kun kerroin tekeillä olevasta väitöskirjastani ihan vain maininnan tasolla illallisella, jossa oli mukana paljon ihmisiä, niin ainoa kommentti siihen oli, että eikö kuka tahansa voi nykyään tehdä väitöskirjan. Niin ehkä voikin, mutta miksi tällainen suhtautuminen ja juuri siinä tilanteessa? Mietin, olisiko tämä nainen sanonut sen, jos olisimme olleet kahden. Tuskin. Nämä samat ihmiset osaavat kuitenkin olla hyvinkin fiksuja muita ihmisiä kohtaan. Tätä olen miettinyt paljon, että mikä minussa on, mikä saa aikaan ko. vähättelyn muissa. Paljon on sitäkin, että seurueessa sanomiseni jätetään vain huomiotta, minua ei katsota, vaan puhutaan ohi, aivan kuin en olisi paikalla ollenkaan. Tätä vastaavaa on tullut tässä ketjussa esille useaan kertaan. Se on joko tahallista, mutta usein ei. Ihmistä ei vain jollain tasolla pidetä sellaisena, jolle halutaan puhua ja luoda yhteyttä. Olen tämän asian jo aika pitkälle hyväksynyt ja opetellut olemaan yksin. Silti toivoisin, että saisin tietää, miksi asiat menevät, niin kuin menevät. Ehkä voisin saada vielä mahdollisuuden.

Kommenttisi kuvasi täysin kokemukseni.

Yläasteelle saakka elin onnellisen tietämättömänä siitä, että minussa olisi jotain outoa. Silloin alkoi porukan reunalle työntäminen, ulos sulkeminen, juoruilu ja kiusaaminen. Tämä sama toistuu työpaikoilla, kaveriporukoissa, jopa siskojeni kesken. Vanhat kaveritkin olivat kahden kesken mukavia mutta kaikkien ollessa koolla muutun näkymättömäksi.

Tämä ei ole vitsi. Minut on useita kertoja ihan kirjaimellisesti suljettu keskusteluringin ulkopuolelle bileissä ja porukoissa. Kukaan ei tee tilaa tullessani paikalle ja olen jäänyt seisomaan muiden selkien taakse. Itse en koskaan kohtelisi vieraitakaan ihmisiä noin.

Koska ryhmäkohtelu minua kohtaan muuttui lapsuuden vaihduttua murrosikään, en voi olla ajattelematta, että muut naiset näkevät minut alitajuisesti kilpailijana. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kilpailuviettiä tai halua pelata pelejä.

Tämä kohtelu tuntuu siksi oudolta, että minulla on kaikenlaisten porukoiden ja kuppikuntien ulkopuolella normaalit sosiaaliset taidot ja paljon tuttavia. Saan usein kuulla olevani hauska, älykäs, mukava ja huomaavainen. Sellaisilla ominaisuuksilla ei ilmeisesti pärjää porukassa, vaan jotain puuttuu.

Täällä myös yksi, jolla osittain sama kohtalo ja alkoi murrosiässä. Siihen asti olin osa porukkaa, sosiaalinen ja sain helposti ystäviä ja myös pidettyä heidät. Jotain muuttui enkä vieläkään yli nelikymppisenä ymmärrä mitä teen väärin. Esittäessäni aivan samankaltaisessa tilanteessa aivan samankaltaisen kysymyksen kuin joku muu porukan "suosittu", muut alkavat esim. tirskua tai pyöritellä silmiään eli pakko olla joku ulkoinen habitus, ääni tms, jotka nekin ovat omasta mielestäni melko normaaleja. En haise pahalle, pukeuden kuten muutkin, en ole erityisen ujo tai toisaalta päällekäyvä, olen todistetusti vähintään keskiverto älyltäni ja ymmärrän esim. sarkasmia eli en ole asperger eikä ole sellaisiakaan haasteita. Opintojen kautta muodostuneissa kaveripiireissä minua hyljeksitään, eikä muisteta kutsua mukaan tai jos joskus muistetaankin, muut jotenkin vaikuttavat olevan jatkuvasti ärsyyntyneitä jo läsnäolostani. Ainoa ihminen, joka viihtyy seurassani on oma mies ja sanoo minua parhaaksi ystäväkseen ja viihtyy todella hyvin kanssani. Tämä on outoa siinä mielessä, että mieheni taas on kaikkialla kovin pidetty henkilö. Olen pikku hiljaa tyytynyt tähän osaani ja alkanut yksinkertaisesti jättäytyä ulkokehälle elämässä. Hoidan töissä pakolliset, harkitsen hyvin tarkkaan mitä sanon, en osallistu mihinkään ellei ole ihan pakko enkä tapaa enää ketään vapaa-ajalla. Olen opetellut viihtymään myös yksin ja harrastukseni tukevat yksinoloa. Vähän surullista, mutta itseään ei osaa muuttaa, kun ei tiedä missä vika on.

Siis onko nämä tirskujat ja silmien pyörittelijätkin nelikymppisiä?? Aika pahasti heillä on jotain vialla, ei ainakaan normaalia tuollainen käytös, vaan kuuluisi jäädä sinne yläasteikään.

Kyllä valitettavasti monenikäisiä mahtuu tähän joukkoon ja osa keski-ikäisiä tai vanhempia.

Siksi kun heidät JÄTETÄÄN sinne.

Vetäydyn tarkoituksella porukoista, joissa minulla ei ole hyvä olla tai jos en vain pysty kiinnostumaan tai arvostamaan näitä ihmisiä. Näitä ei voi kutsua ystäväporukoiksi. Jotenkin vain ei synkkaa eikä ole kivaa. Monestakin syystä.

Sitten taas oikeiden ystävien kanssa olen yhtä lailla mukana ja arvostettua seuraa kuin muutkin. On mukavaa ja hauskaa yhdessä. Kukin voi olla oma itsensä.

Kunnioitus, ymmärrys, arvostus. Kun sitä on molempiin suuntiin, on löytänyt hengenheimolaisia. Ja itsellä on tärkeää, että älykkyystaso ja huumori kohtaavat.

Tajusin jo lapsena olevani toisille käytännössä näkymätön. Yritin kyllä monen vuoden ajan, aikuisenakin, tulla hyväksytyksi ja huomatuksi ja osaksi muita, mutta sitten luovutin. On helpompi elää ulkopuolisena, kun ei enää pyri muiden mukaan. Yksin jääminen ei enää satuta niin kuin ennen. Sekin helpottaa oloa vähäsen, kun tietää, etten ole ainoa, joka on jäänyt pysyvästi ulkopuolelle. En vain ymmärrä syytä, koska olen nähnyt, miten todella itserakkaatkin ihmiset ja jopa työpaikkakiusaajat ovat niitä, joilla tuntuu olevan paljon ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvemmin sitä tietoisesti jättäydytään laidalle, vaan kyllä se yleensä on niin että me introvertimmät ja aremmat tahdotaan jäädä sinne laidalle koska kaikki ihmiset ei oikein osaa antaa riittävästi tilaa meidän kaltaisille. Ne äänekkäämmät ja ulospäinsuuntautuneemmat tahtoo ottaa sen ilmatilan niin tehokkaasti haltuun.

Nyt vaadit muilta enemmän kuin itseltäsi. Sinä olet sitä mieltä, että introverttiytesi ja arkuutesi pitäisi hyväksyä sellaisenaan, ja sinulle pitäisi antaa enemmän tilaa. Mikä olisi sinänsä ok, ettet samalla vaatisi ekstroverttejä muuttumaan, ja olemaan niitä, jotka antaisivat sinulle ja kaltaisillesi tilaa. Minusta pitää tulla molempien puolitiehen vastaan. Ekstrovertille tekee hyvää ihan tietoisesti opetella kysymään muilta, että mitä sinulle kuuluu, ja mitä mieltä sinä olet. Ja introvertin vastavuoroisesti olisi hyvä opetella hyppäämään siihen lyhyeenkin hiljaiseen hetkeen ja sanoa se mielipiteensä.

Ihan rehellisesti, minä en halua jyrätä ketään, enkä puhua päälle. Siksi mieluummin juttelen ihmisen kanssa, joka pitää puolensa, ja on vähintään yhtä kova puhuja kuin minä, jolloin minun ei tarvitse jälkikäteen kärsiä syyllisyydestä, että taas puhuin liikaa. On raskasta, jos ihmissuhde rakentuu sen varaan, että minun pitää koko ajan varoa olla olemasta oma itseni.

Olipa hyvä kirjoitus! Olen tuo, joka kertoi, miten yritän kyllä ottaa kaikki tasa-arvoisesti huomioon. Mutta välillä se on todella raskasta, etenkin, jos vaikka koko työporukka on enemmän hiljaisia, vetäytyviä introverttejä. Itse lypsää ja lypsää, kyselee, antaa tilaa ja yrittää kuunnella, mutta ei saa mitään vastakaikua. Kotiin lähtee aivan takki tyhjänä yritettyään saada jotain keskustelua aikaan. 

Jos tilanteessa on toinenkin, tai useampi, puheliaampi ja osallistumaan valmiimpi, on helpompaa. Kun koko ajan ei ole tunne, että on yksin vastuussa keskustelusta, päätöksen teosta, jne. Ja väkisin tässä tilanteessa esim. kiireessä asiat luisuvat siihen, että on todella hankalaa käydä läpi, onko kaikki nyt varmasti saaneet ilmaista mielipiteensä, etenkin, kun naamasta näkee, että sanottavaa olisi, mutta vastaukseksi saa: emmää tiiä, ei mulla mitään. Sitten on kohta kysyttävä uudelleen.

Usein käy niin, että omat jutut jääkin sanomatta, kun huolehtii siitä, että hiljaisemmat saa sen puheenvuoron. Ei sekään reilulta tunnu ja välillä mäkin ajattelen, että voisihan hekin tulla tosiaan vähän vastaan.

Että ihan en allekirjoita näitä juttuja, että extrot vaan jyrää introt. Vallankäytöltäkin joskus tuntuu se, että hiljaa vaan osoitetaan mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo lapsena olevani toisille käytännössä näkymätön. Yritin kyllä monen vuoden ajan, aikuisenakin, tulla hyväksytyksi ja huomatuksi ja osaksi muita, mutta sitten luovutin. On helpompi elää ulkopuolisena, kun ei enää pyri muiden mukaan. Yksin jääminen ei enää satuta niin kuin ennen. Sekin helpottaa oloa vähäsen, kun tietää, etten ole ainoa, joka on jäänyt pysyvästi ulkopuolelle. En vain ymmärrä syytä, koska olen nähnyt, miten todella itserakkaatkin ihmiset ja jopa työpaikkakiusaajat ovat niitä, joilla tuntuu olevan paljon ystäviä.

Mun tulee tästä todella surullinen olo. En osaa neuvoa muuta kuin että jos löytyisi se yksi kaveri, jonka mukana lähteä menoihin ja sanoa hänelle suoraan, kertoa tästä kokemuksesta ja pyytää apua ja tukea. Hän voisi sitten siellä nostaa esiin sunkin ajatuksia, kysyä niitä, innostaa osallistumaan ja muita tutustumaan.

Mulla on tällaisia kavereita, kenen kanssa näin toimitaan ja se kyllä musta auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Ystäviä ei jätetä pois porukasta, hankalat jätetään.

Kyllä ne hankalat porukoissa säilyy, kun haluavat olla johtajia. Kyynärpäällä siellä ja heikot potkitaan tieltä

Minulla on sisäinen olo näkymättömyydestä ja erilaisuudesta. Johtuu lapsuustraumoista.

Minun on helppo olla ystävä, kun ei olla isossa joukossa. Minulle myös annetaan asemaa ja luottamusta työssä ja vapaaehtoishonmissa, koska olen ystävällinen, osaava ja aikaansaava. Minua ei kiinnosta status ja nokkimisjärjestykset ja sisäpiireys.

Vierailija kirjoitti:

Siksi kun heidät JÄTETÄÄN sinne.

Niin, sen sijaan että he itse kulkisivat minne tahtovat, he odottavat että joku kutsuu ja hakee. Rasittavia vänisijöitä.

Itse en hakeudu ihmisten seuraan, vaan pysyn suosiolla ulkokehällä. Tarkkailen ihmisiä ja viihdyn oikein hyvin omassa kuplassani. Jaksan olla sosiaalinen vain hyvin vähän aikaa. Minulla on yksi hyvä ystävä, en tarvitse enempää. En tiedä mistä tämä johtuu, en vain jaksa ihmisiä. Minua pidetään älykkäänä ja etäisenä, mutta ensimmäistä väitettä en voi allekirjoittaa. Olen ehkä sosiaalisesti älykäs, huomaan helposti ihmisten väliset dynamiikat ja vaikuttimet, mutta muuten olen ihan tavis.

Sieltä pääsee helpommin irtautumaan. Oma ystäväpiirini meni vuosien mukana yhä syvemmälle mukaan huumeidenkäyttöön ja yritti saada myös minua käyttämään huumeita. Tarkoitus olisi ilmeisesti ollut myydä minulle jatkossa huumeita ja tienata sillä rahaa omiin huumeisiin. Nyt osa ystävistä on sairastunut skitsofreniaan toistuvien huumepsykoosien jatkuttua vuodesta toiseen. Ehdin irtautumaan juuri ajoissa.