Miksi jotkut ihmiset jättäytyy aina ystäväpiirin ”laidalle”

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi ystävä, joka on tällainen ulkopuolelle jäävä. Hänellä on ollut lapsesta asti sellainen temperamentti, että vaikkapa synttärijuhlilla ei suostunut osallistumaan ohjelmanumeroihin. Ei uskalla mennä uusiin tilanteisiin yksin, pitäisi aina olla joku turvaihminen – ei siis helposti tutustukkaan kehenkään. On ne tietyt omat jutut ja puheenaiheet, joissa haluaa turvallisesti pysyä. Jos vaikkapa esittelen hänelle uuden ihmisen, ei kysele tältä ihmiseltä mitään.

Varovaiset ja hiljaiset luonteet jäävät helposti ulkopuolelle.

Olen mitäänsanomaton ihminen ja tähän kommenttiin tuskin kukaan reagoi tai vastaa mitenkään ja kommenttini jää kiusallisesti ketjun viimeiseksi.

Menisi vankilaan niin siellä saisi hyviä ystäviä sekä ajankuluakin.

Kuullostaa niin tutulta. Muut ajattelee ehkä että rauhallinen ei viihdy tai on ylimielinen ja jopa halveksii muiden intoa. Ei sille mitään voi ettei innostu yhtä paljon kuin vilkkaammat. Silloin ei pääse samaan tunnelmaan ja jää vähän ulkopuoliseksi niin omasta kuin muittenkin mielestä. Mutta voisitko välillä ilmaista muille että haluat olla mukana ja olet innostunut ja otat vastuutakin, vaikka et riehu ? Ehdota vaikka joskus itse tapaamisia jne. Ole aloitteellinen omalla rauhallisella tyylillä. Ei kannata esittää vilkkaampaa tai riehakasta.

Etelämpänä ei olla niin varautuneita ja jokainen tulee vedetyksi mukaan vaikka väkisin riippumatta siitä millainen on.

Olen aika introvertti ihminen, mutta tulen usein vedetyksi sisäpiireihin. En tiedä mistä johtuu. Kuulemma näytän helpostilähestyttävältä ja seurassani on turvallinen, rento olo. Voi olla oma itsensä.

Uskon, että siksi koska tällainen ihminen antaa muille tilaa puhua ja jää odottamaan omaa vuoroaan (eikä kukaan sitten jaksa enää kuunnella kun se oma asia on kerrottu). Tai sitten tämä haluaa keskustella vakavista ja syvällisistä aiheista ja small talk ei kiinnosta tai huumorintaju on erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että siksi koska tällainen ihminen antaa muille tilaa puhua ja jää odottamaan omaa vuoroaan (eikä kukaan sitten jaksa enää kuunnella kun se oma asia on kerrottu). Tai sitten tämä haluaa keskustella vakavista ja syvällisistä aiheista ja small talk ei kiinnosta tai huumorintaju on erilainen.

Omat sisarukseni ovat tällaisia, että aina on mentävä syviin vesiin. Ihan mielenkiintoista, mutta raskasta. Useammin tulee nähtyä sellaisia ihmisiä, jotka tuovat arkeen iloa ja energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että siksi koska tällainen ihminen antaa muille tilaa puhua ja jää odottamaan omaa vuoroaan (eikä kukaan sitten jaksa enää kuunnella kun se oma asia on kerrottu). Tai sitten tämä haluaa keskustella vakavista ja syvällisistä aiheista ja small talk ei kiinnosta tai huumorintaju on erilainen.

Omat sisarukseni ovat tällaisia, että aina on mentävä syviin vesiin. Ihan mielenkiintoista, mutta raskasta. Useammin tulee nähtyä sellaisia ihmisiä, jotka tuovat arkeen iloa ja energiaa.

Miksi alapeukku? Joku ei kestä, että näin se vaan menee? Etenkin jos arki on väsynyttä ja kiireistä, ei siihen mitään raskasta maailmanparannusmeininkiä kaipaa. Vaan iloista, kepeää ja lämmintä kohtaamista.

Porukassa on todennäköisesti ainakin yksi sisäpiiriläinen, jolla ei syystä tai toisesta oikein natsaa tuon henkilön kanssa kemiat, muut tietoisesti tai tiedostamattomasti seuraavat hänen esimerkkiä.

Miksi esimerkiksi sinä et auta tyyppiä osallistumaan enemmän sisäpiirin juttuihin, kun kerran kuulut sinne?

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että siksi koska tällainen ihminen antaa muille tilaa puhua ja jää odottamaan omaa vuoroaan (eikä kukaan sitten jaksa enää kuunnella kun se oma asia on kerrottu). Tai sitten tämä haluaa keskustella vakavista ja syvällisistä aiheista ja small talk ei kiinnosta tai huumorintaju on erilainen.

Minusta tuntuu, että omalla kohdallani se on tuo ensimmäinen! Teen myös tätä kuuntelua työkseni, olen siinä tosi hyvä. Ihmiset hakeutuvat todella paljon seuraani, olen pidetty ihminen jne. Mutta en silti kelpaa porukkaan. Uskon, että se johtuu siitä, että en osaa vuorovaikuttaa porukan kanssa (tarkkailen, kuuntelen, harvoin osallistun small talkiin). Kun joku haluaa puhua syvällisiä, hakeutuu hän minun seuraani.

Harmi vaan, että olen tosiaan yleensä aina vaan se kuuntelija eikä kukaan sitten kuuntele minun juttuja :) Viimeisimmät neljät kekkerit missä olen ollut, olen löytänyt itseni auttamassa jotain reflektoimaan elämäänsä, parisuhdettansa, u name it!

Onneksi mulla on tosi ihana miesystävä, joka kuuntelee myös minua. Sekä muutama luottoystävä, joiden kanssa vuorovaikutus on vastavuoroista. Nämä "porukkaihmiset" hakevat minulta monesti sellaista rauhaa ja kuuntelevaa korvaa, eikä siinäkään mitään. Olen aika kävelevä tietopankki yhen sun toisen hyvänpäivän kaverin vaikeimmissa asioissa heidän tietämättä minusta suunnilleen mitään. Minut 99% todennäköisyydellä unohdetaan kutsua mukaan, mutta ilahdutaan aina jos satun tulemaan (esim joku saattanut pyytää minut ekstrana).

Olen introvertti, työkseni kuuntelen ihmisiä, en paljon muuta ;)

Vastustan sisäpiirejä, koska piiriläiset ovat usein sieluttomia, ulkoapäin puhallettuja barbaroita. Kyllä vaan, tarkoitan niitä miesten pumpattavia nukkeja. Näiden kanalaumojen jutut pyörivät parin kolmen asian ympärillä. Minulla on muutama mieskaveri (ihan oikeasti vain kavereita) ja meillä on hauskaa keskenämme. Olen tuntenut nämä mieheksi kasvaneet kaverit jo lapsesta saakka. Aikuisena on vaikeampi tutustua miehiin ja rakentaa ystävyyttä, koska meillä aikuisilla tapana ajatella heti jotain parisuhdevirityksiä.

Olen se, joka jättäytyy ulkolaidalle ja minut myös jätetään laidalle. Olen liian hiljainen, tarkkaileva, vakavamielinen ja melankolinen pysyäkseni sisäpiirissä. En pääse porukoihin, vaikka yritän ja joskus olen erehtynyt luulemaan, että olen ns. samalla viivalla, sisäkehällä, joidenkin kanssa, mutta lopulta huomaan, että ihmiset ovat löytäneet porukkansa ja olen jäänyt ulos.

Vierailija kirjoitti:

On varmaan hiljaisempi ja hitaasti lämpenevää tyyppiä?

Kuulostaa siltä kolmikirjaimiselta suomenkieliseltä sanalta, mikä alkaa u-kirjaimella. Heidät unohdetaan sosiaalisissa suhteissa, jos kukaan ei rempseästä porukasta tutustu kahdenkesken. Terveisin kyseisen persoonallisuuspiirteen ihminen, kahdenkeskisyyden vaalija.

Eli liikaa pyydät.

Mistä te löydätte näitä ystäväpiirejä? Minulla on kyllä ystäviä, mutta he eivät taida edes tuntea toisiaan. Missään isoissa poppoissa en ole ikinä ollut mukana.

Vierailija kirjoitti:

Porukassa on todennäköisesti ainakin yksi sisäpiiriläinen, jolla ei syystä tai toisesta oikein natsaa tuon henkilön kanssa kemiat, muut tietoisesti tai tiedostamattomasti seuraavat hänen esimerkkiä.

Miksi esimerkiksi sinä et auta tyyppiä osallistumaan enemmän sisäpiirin juttuihin, kun kerran kuulut sinne?

Eipä ne tohdi mitään tehdä,pelkäävät että itse saavat vähemmän huomiota,kun tulee uusi kasvo rinkiin.

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi olla ulkokehää, mutta aina porukassa on joku, joka tuntuu ajavan minua ulkopuoliseksi. Yleensä se on se porukan suosittu, vähän johtajatyyppi. Koska tämä on nähty niin monta kertaa, niin minussa täytyy olla joku piirre, joka sen aiheuttaa. En vain tiedä mikä se on. Ne suositut haalivat muut helposti omaan sisäpiiriinsä ja mustamaalaavat sitten minua, niin että kohta minusta ei pidä enää kukaan. Yritän olla ystävällinen ja huomaavainen, mutta tuntuu, että mikään ei auta. Yritän keskustella samoista asioista ja sulautua. Nyt siitä on tullut jo sellainen kehä, että etukäteen jo tiedän, miten asiat menevät. Yhteisiä kiinnostuksenkohteita on joskus enemmänkin kuin monilla muilla samassa ryhmässä, mutta sillä ei ole merkitystä. Minussa on jotain, josta ihmiset eivät pidä. Minusta puhutaan helposti pahaa ja suurennellaan asioita, jotka toisten kohdalla ovat ihan ok. En voi esimerkiksi heittää huulta tai avautua asioista samaan tapaan kuin jotkut muut, koska minun ajatuksiin ja sanomisiin suhtaudutaan eri tavoin kuin muiden, vaikka kysymys olisi ihan samasta asiasta. Myötätunto ja halu ymmärtää puuttuu ihmissuhteistani. Tekemisiäni ja saavutuksiani vähätellään ja saan paljon ilkeitä kommentteja asioista, joista toisia onnitellaan vuolaasti. Esimerkiksi kun kerroin tekeillä olevasta väitöskirjastani ihan vain maininnan tasolla illallisella, jossa oli mukana paljon ihmisiä, niin ainoa kommentti siihen oli, että eikö kuka tahansa voi nykyään tehdä väitöskirjan. Niin ehkä voikin, mutta miksi tällainen suhtautuminen ja juuri siinä tilanteessa? Mietin, olisiko tämä nainen sanonut sen, jos olisimme olleet kahden. Tuskin. Nämä samat ihmiset osaavat kuitenkin olla hyvinkin fiksuja muita ihmisiä kohtaan. Tätä olen miettinyt paljon, että mikä minussa on, mikä saa aikaan ko. vähättelyn muissa. Paljon on sitäkin, että seurueessa sanomiseni jätetään vain huomiotta, minua ei katsota, vaan puhutaan ohi, aivan kuin en olisi paikalla ollenkaan. Tätä vastaavaa on tullut tässä ketjussa esille useaan kertaan. Se on joko tahallista, mutta usein ei. Ihmistä ei vain jollain tasolla pidetä sellaisena, jolle halutaan puhua ja luoda yhteyttä. Olen tämän asian jo aika pitkälle hyväksynyt ja opetellut olemaan yksin. Silti toivoisin, että saisin tietää, miksi asiat menevät, niin kuin menevät. Ehkä voisin saada vielä mahdollisuuden.

Kommenttisi kuvasi täysin kokemukseni.

Yläasteelle saakka elin onnellisen tietämättömänä siitä, että minussa olisi jotain outoa. Silloin alkoi porukan reunalle työntäminen, ulos sulkeminen, juoruilu ja kiusaaminen. Tämä sama toistuu työpaikoilla, kaveriporukoissa, jopa siskojeni kesken. Vanhat kaveritkin olivat kahden kesken mukavia mutta kaikkien ollessa koolla muutun näkymättömäksi.

Tämä ei ole vitsi. Minut on useita kertoja ihan kirjaimellisesti suljettu keskusteluringin ulkopuolelle bileissä ja porukoissa. Kukaan ei tee tilaa tullessani paikalle ja olen jäänyt seisomaan muiden selkien taakse. Itse en koskaan kohtelisi vieraitakaan ihmisiä noin.

Koska ryhmäkohtelu minua kohtaan muuttui lapsuuden vaihduttua murrosikään, en voi olla ajattelematta, että muut naiset näkevät minut alitajuisesti kilpailijana. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kilpailuviettiä tai halua pelata pelejä.

Tämä kohtelu tuntuu siksi oudolta, että minulla on kaikenlaisten porukoiden ja kuppikuntien ulkopuolella normaalit sosiaaliset taidot ja paljon tuttavia. Saan usein kuulla olevani hauska, älykäs, mukava ja huomaavainen. Sellaisilla ominaisuuksilla ei ilmeisesti pärjää porukassa, vaan jotain puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Joskus kyse voi olla vastavuoroisuudesta. Yksi ystäväni on surullinen, koska ympärillä ei oikein ole ihmisiä.

Olen huomannut hänen kohdallaan, että hän kyläilee toisten luona mielellään, käy muiden tarjoamilla lounailla, juhlissa ym. mutta ei juuri koskaan kutsu ketään kotiinsa tai tarjoa kahvilassa tai ravintolassa vastavuoroisesti muille. Rahasta tämä ei ole kiinni, vaan hän vain jotenkin ei huomaa asiaa tai ei halua nähdä mitään vaivaa muiden eteen. Hän kai tiedostamattaan haluaa aina olla saavana osapuolena. "Emmä niille mitään kahvia ala keittää." Ihmiset katsovat tätä aikansa ja vähitellen tapaamiset harvenevat. Sitten hän ihmettelee, mikä hänessä on vikana.

Kukaan ei laske, että pitäisi tarjota tai kutsua vuorotellen joka toinen kerta, mutta jos toinen ihan aina vain odottaa muiden tekevän, niin en ihmettele, että ajan mittaan henkilö jää ulkopuolelle.

Aikoinaan koetin monesti kysyä, että entäs jos kutsuisit ihmisiä luoksesi, tarjositko sinä vuorostasi lounaan, niin vastaus on ei.

Niin ja joskus ei kelpaa avuksi vaikka haluaisi mennä auttamaan muutossa, juhlatarjoiluissa tms. Eikä kukaan tule kylään vaikka pyytää, koska muilla on jo parempi seura jonka luona voi kyläillä. On raskasta olla se ylimääräinen joka ei mahdu mihinkään porukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi olla ulkokehää, mutta aina porukassa on joku, joka tuntuu ajavan minua ulkopuoliseksi. Yleensä se on se porukan suosittu, vähän johtajatyyppi. Koska tämä on nähty niin monta kertaa, niin minussa täytyy olla joku piirre, joka sen aiheuttaa. En vain tiedä mikä se on. Ne suositut haalivat muut helposti omaan sisäpiiriinsä ja mustamaalaavat sitten minua, niin että kohta minusta ei pidä enää kukaan. Yritän olla ystävällinen ja huomaavainen, mutta tuntuu, että mikään ei auta. Yritän keskustella samoista asioista ja sulautua. Nyt siitä on tullut jo sellainen kehä, että etukäteen jo tiedän, miten asiat menevät. Yhteisiä kiinnostuksenkohteita on joskus enemmänkin kuin monilla muilla samassa ryhmässä, mutta sillä ei ole merkitystä. Minussa on jotain, josta ihmiset eivät pidä. Minusta puhutaan helposti pahaa ja suurennellaan asioita, jotka toisten kohdalla ovat ihan ok. En voi esimerkiksi heittää huulta tai avautua asioista samaan tapaan kuin jotkut muut, koska minun ajatuksiin ja sanomisiin suhtaudutaan eri tavoin kuin muiden, vaikka kysymys olisi ihan samasta asiasta. Myötätunto ja halu ymmärtää puuttuu ihmissuhteistani. Tekemisiäni ja saavutuksiani vähätellään ja saan paljon ilkeitä kommentteja asioista, joista toisia onnitellaan vuolaasti. Esimerkiksi kun kerroin tekeillä olevasta väitöskirjastani ihan vain maininnan tasolla illallisella, jossa oli mukana paljon ihmisiä, niin ainoa kommentti siihen oli, että eikö kuka tahansa voi nykyään tehdä väitöskirjan. Niin ehkä voikin, mutta miksi tällainen suhtautuminen ja juuri siinä tilanteessa? Mietin, olisiko tämä nainen sanonut sen, jos olisimme olleet kahden. Tuskin. Nämä samat ihmiset osaavat kuitenkin olla hyvinkin fiksuja muita ihmisiä kohtaan. Tätä olen miettinyt paljon, että mikä minussa on, mikä saa aikaan ko. vähättelyn muissa. Paljon on sitäkin, että seurueessa sanomiseni jätetään vain huomiotta, minua ei katsota, vaan puhutaan ohi, aivan kuin en olisi paikalla ollenkaan. Tätä vastaavaa on tullut tässä ketjussa esille useaan kertaan. Se on joko tahallista, mutta usein ei. Ihmistä ei vain jollain tasolla pidetä sellaisena, jolle halutaan puhua ja luoda yhteyttä. Olen tämän asian jo aika pitkälle hyväksynyt ja opetellut olemaan yksin. Silti toivoisin, että saisin tietää, miksi asiat menevät, niin kuin menevät. Ehkä voisin saada vielä mahdollisuuden.

Kommenttisi kuvasi täysin kokemukseni.

Yläasteelle saakka elin onnellisen tietämättömänä siitä, että minussa olisi jotain outoa. Silloin alkoi porukan reunalle työntäminen, ulos sulkeminen, juoruilu ja kiusaaminen. Tämä sama toistuu työpaikoilla, kaveriporukoissa, jopa siskojeni kesken. Vanhat kaveritkin olivat kahden kesken mukavia mutta kaikkien ollessa koolla muutun näkymättömäksi.

Tämä ei ole vitsi. Minut on useita kertoja ihan kirjaimellisesti suljettu keskusteluringin ulkopuolelle bileissä ja porukoissa. Kukaan ei tee tilaa tullessani paikalle ja olen jäänyt seisomaan muiden selkien taakse. Itse en koskaan kohtelisi vieraitakaan ihmisiä noin.

Koska ryhmäkohtelu minua kohtaan muuttui lapsuuden vaihduttua murrosikään, en voi olla ajattelematta, että muut naiset näkevät minut alitajuisesti kilpailijana. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kilpailuviettiä tai halua pelata pelejä.

Tämä kohtelu tuntuu siksi oudolta, että minulla on kaikenlaisten porukoiden ja kuppikuntien ulkopuolella normaalit sosiaaliset taidot ja paljon tuttavia. Saan usein kuulla olevani hauska, älykäs, mukava ja huomaavainen. Sellaisilla ominaisuuksilla ei ilmeisesti pärjää porukassa, vaan jotain puuttuu.

Täällä myös yksi, jolla osittain sama kohtalo ja alkoi murrosiässä. Siihen asti olin osa porukkaa, sosiaalinen ja sain helposti ystäviä ja myös pidettyä heidät. Jotain muuttui enkä vieläkään yli nelikymppisenä ymmärrä mitä teen väärin. Esittäessäni aivan samankaltaisessa tilanteessa aivan samankaltaisen kysymyksen kuin joku muu porukan "suosittu", muut alkavat esim. tirskua tai pyöritellä silmiään eli pakko olla joku ulkoinen habitus, ääni tms, jotka nekin ovat omasta mielestäni melko normaaleja. En haise pahalle, pukeuden kuten muutkin, en ole erityisen ujo tai toisaalta päällekäyvä, olen todistetusti vähintään keskiverto älyltäni ja ymmärrän esim. sarkasmia eli en ole asperger eikä ole sellaisiakaan haasteita. Opintojen kautta muodostuneissa kaveripiireissä minua hyljeksitään, eikä muisteta kutsua mukaan tai jos joskus muistetaankin, muut jotenkin vaikuttavat olevan jatkuvasti ärsyyntyneitä jo läsnäolostani. Ainoa ihminen, joka viihtyy seurassani on oma mies ja sanoo minua parhaaksi ystäväkseen ja viihtyy todella hyvin kanssani. Tämä on outoa siinä mielessä, että mieheni taas on kaikkialla kovin pidetty henkilö. Olen pikku hiljaa tyytynyt tähän osaani ja alkanut yksinkertaisesti jättäytyä ulkokehälle elämässä. Hoidan töissä pakolliset, harkitsen hyvin tarkkaan mitä sanon, en osallistu mihinkään ellei ole ihan pakko enkä tapaa enää ketään vapaa-ajalla. Olen opetellut viihtymään myös yksin ja harrastukseni tukevat yksinoloa. Vähän surullista, mutta itseään ei osaa muuttaa, kun ei tiedä missä vika on.