Joulu lähenee, kerro KARMEIN jouluaattosi ikinä. Jättikö mies, söikö koira kuusen?

Vierailija kirjoitti:

Veli oli aiemmin samana vuonna paljastunut huumeriippuvaiseksi. Oli ottanut kamaa myös jouluna ja nukahti nojatuoliin. Jossain vaiheessa tajuttiin että hän onkin nukkunut pois. Hyvän perheen pojasta joka sai hymypoika patsaat ja sulatti kaikkien sydämet oli vuodessa tullut rikollinen ja huumeriippuvainen. Uskon hänen olevan paremmassa paikassa. Syytä tälle muutokselle ei ikinä saatu tietää.

Todella surullista, olen pahoillani. Ikävä kyllä monesti riippuvuus tulee yllätyksenä, ehkä ihan puskista. Ihmettelen, miksei kukaan ihmetellyt ja tarkistanut hänen vointiaan välillä, jos kerran oli tiedossa hänen huumeiden käyttö ja yhtäkkiä vain simahti nojatuoliin?

Yksi ikävänä mieleen jäänyt joulu oli muutama vuosi sitten. Isoisäni menehtyi vähän ennen joulua ja juuri ennen joulua hänet haudattiin. Isoisä oli monelle rakas ja hänen poismenonsa luonnollisesti vaikutti negatiivisesti joulutunnelmaan.

Silloinen miesystäväni oli mukana hautajaisissa. Esitti välittävää kumppania joka tukee vaikeassa paikassa. Vaan muutama viikko joulun jälkeen hän jäi kiinni suhteesta toiseen naiseen. Tuota oli jatkunut jo pitkään, oli siis pettänyt minua jo silloin, kun päätti tulla hautajaisiin mukaan esittämään hyvää miestä. Oksetti tajuta, että hän oli ollut rakkaan isoisäni hautajaisissa vaikka samalla petti minua.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani asuivat tuolloin vielä 15km kaupungin ulkopuolella,metsän keskellä .

Olimme lähinnä puhuneet puhelimessa kun minulla ei ollut omaa autoa ja oli työkiireitä .

Jouluaattona menimme sitten mieheni kanssa sinne syömään,tarjouduin tekemään ja ottamaan ruokaa mukaan mutta äitini torjui loukkaantuneena,hän tekee kuten ennenkin! Kun saavuimme perille piha oli umpiluminen,hyvä kun päästiin autosta ulos ja talo oli pimeä.

Löysimme keittiöstä kännissä olevan itkuisen äitini ja palaneen porkkanalaatikon. Isä makasi sängyssä ja pyyteli anteeksi ettei ollut kyennyt kolaamaan lumia,selkä kuulemma kipeä. Olin ihan sokissa,mitä täällä tapahtuu! Tuolloin selvisi äitini vakava masennus ja alko-ongelma,joilla ei ollut tahtonut vaivata minua sen enempää kuin isä kipeällä selällään.

Mieheni meni sitten ulos luomaan lunta ja minä komensin äidin lepäämään,koetin saada tarjolle edes jotain ruokaa. Äiti meni lepäämisen asemasta ulos tupakalle ja sammui kyykkyyn. En tunnistanut sitä naista ja olin murheesta mykkyrällä. Isänikin oli ihan tokkurassa kolmiokipulääkkeistä ja pelkäsin että tippuu saunassa kiukaaseen.

Mutta kaikki hyvin,muutama kuukausi tuon joulun jälkeen plussasin ja äiti lopetti juomisen koska ei halunnut lapsen näkevän mummia kännissä. Isäkin toipui.

Seuraavana jouluna tuli vastaan tuttu jouluruokien tuoksu ja joulun tunnelma 🙂

Ihana, kun onnellinen loppu! Kokemuksesi on kuin jostain joululeffsta, jossa onneksi kaikki kääntyy hyväksi. 

Vierailija kirjoitti:

2018 jouluruuista tuli ihan hirveä ummetus, kaks päivää saikkua ja kieriskelin vain tuskassani tuon ajan.

1998 sisko oli pyytänyt nalle puh -pehmomaskotin, jonka saisi koulureppuun roikkumaan. Sitä huutoa ja ovien paiskomista, kun nalle ei ollut aitoa nalle puh-kamaa. Äiti itkee olkkarissa, kun oli käynyt koko kaupungin kaupat läpi, eikä ollut löytänyt muuta kuin tuon kopion.

2014 on herkullisin muisto. Samaisella siskolla oli tapana ronkkia puurokulhosta etukäteen manteli esiin ja jemmata se sopivaan kohtaan kulhossa. Sitä touhua oltiin katsottu jo muutaman vuoden ja tuo ärsytti kaikkia. Kun siskon silmä vältti, kävin kääntämässä kulhoa 90 astetta. Ruokailun aikana katsoin, mistä kohtaa sisko kauhoi puuroa itselleen ja itse otin 90 astetta siitä vierestä. Sisko oli vetänyt naamariin varmaan neljäsosan siitä puurosta ja ihmetteli mantelin perään. Minä söin hitaasti ja piilottelin mantelia mahdollisimman pitkään ja viimein onnesta hihkuen kerroin saaneeni sen. Ai että porukoilla oli hauskaa, kun jymäytin isosiskoa tuolla tavalla. Myöhemmin sain siskolta tukkapöllyn, tein vissiin väärin vaikka ihan samaa peliä pelasin kuin hänkin.

Siis jos on vuonna 1998 koulureppuun halunnut maskotin, on ollut ilmeisesti vähintään ekaluokkalainen? Eli vuonna 2014 sinulla ja vähintään 23-vuotiaalla siskollasi on ollut meneillään joku mantelidraama, jonka seurauksena tämä aikuinen siskosi on pahoinpidellyt sinut, kun ei saanut mantelia? Siis mitä ihmettä?

Karmein jouluaatto oli anoppilassa, kun lapset olivat pieniä. Kävimme vuorotellen anoppilassa ja vanhempieni luona. Molemmissa autoissa omat ongelmansa. Isäni alkoholin käyttö meni monesti överiksi ja silloin riidat yleensä tiukkapipoisten siskoni kanssa saivat melkoisen metelin. Kerran huvikseni juotiin siskon miehen viskihumalaan meteli oli samanlainen kuin hänen isän kanssa riidellessä.

Anoppilassa joulu oli suorittamista. Kaiken piti olla juuri, kuten anopin lapsuudessa oli ollut. Varsinkin silloin, kun anopin vanhapiikasisko, joka oli ravintola-alan ammattilainen oli mukana laittamassa joulua. Mistään ei joustettu ja auttaa ei saanut, siitä sitten myöhemmin valitettiin. Joulun jälkeen ruokaa kannettiin roskiin, kun aiempien vuosien virheistä ei koskaan otettu opiksi. Tietyt ruoat ja tietenkin itsetehtyinä kuuluivat jouluun, riippumatta siitä, halusiko niitä joku syödä. Saunassa piti käydä päivällä, kuten aina ennenkin, vaikkei kukaan halunnut. Raivoa kesti alkuiltaan, lapset olivat ihan kiukkuväsyneitä. Jouluateria syötiin joskus lähempänä 20:00. Sen jälkeen tuli joulupukki ja lapset enää itkivät ja kiukuttelevat. Siinä tilanteessa hyvän joulun toivotukset olivat irvokkaalta.yleensä aaton raivoamisen jälkeen anoppi sai migreenin, kun paineet hellittivät.

Pian tämän jälkeen aloimme viettää omia jouluja, varsinkin kun muutimme molempia isovanhempia lähemmäksi eikä kummassakaan paikassa tarvinnut yöpyä. Kun lapset olivat leikki- ja alskouluikäisiä, söimme jouluaterian ”vääräoppisesti” jo iltapäivällä ja pukki tuli joskus 16-16:30 aikoihin. Saunassa kävimme illalla, jos huvitti. Joulu- ja/tai tapaninpäivänä vierailimme isovanhemmilla ja molemmilta puolilta oltiin tervetulleita myös meille.

Vierailija kirjoitti:

Karmein jouluaatto oli anoppilassa, kun lapset olivat pieniä. Kävimme vuorotellen anoppilassa ja vanhempieni luona. Molemmissa autoissa omat ongelmansa. Isäni alkoholin käyttö meni monesti överiksi ja silloin riidat yleensä tiukkapipoisten siskoni kanssa saivat melkoisen metelin. Kerran huvikseni juotiin siskon miehen viskihumalaan meteli oli samanlainen kuin hänen isän kanssa riidellessä.

Anoppilassa joulu oli suorittamista. Kaiken piti olla juuri, kuten anopin lapsuudessa oli ollut. Varsinkin silloin, kun anopin vanhapiikasisko, joka oli ravintola-alan ammattilainen oli mukana laittamassa joulua. Mistään ei joustettu ja auttaa ei saanut, siitä sitten myöhemmin valitettiin. Joulun jälkeen ruokaa kannettiin roskiin, kun aiempien vuosien virheistä ei koskaan otettu opiksi. Tietyt ruoat ja tietenkin itsetehtyinä kuuluivat jouluun, riippumatta siitä, halusiko niitä joku syödä. Saunassa piti käydä päivällä, kuten aina ennenkin, vaikkei kukaan halunnut. Raivoa kesti alkuiltaan, lapset olivat ihan kiukkuväsyneitä. Jouluateria syötiin joskus lähempänä 20:00. Sen jälkeen tuli joulupukki ja lapset enää itkivät ja kiukuttelevat. Siinä tilanteessa hyvän joulun toivotukset olivat irvokkaalta.yleensä aaton raivoamisen jälkeen anoppi sai migreenin, kun paineet hellittivät.

Pian tämän jälkeen aloimme viettää omia jouluja, varsinkin kun muutimme molempia isovanhempia lähemmäksi eikä kummassakaan paikassa tarvinnut yöpyä. Kun lapset olivat leikki- ja alskouluikäisiä, söimme jouluaterian ”vääräoppisesti” jo iltapäivällä ja pukki tuli joskus 16-16:30 aikoihin. Saunassa kävimme illalla, jos huvitti. Joulu- ja/tai tapaninpäivänä vierailimme isovanhemmilla ja molemmilta puolilta oltiin tervetulleita myös meille.

Anteeksi autocorrect- ja kirjoitusvirheet, en oikolukenut.

Vierailija kirjoitti:

Karmein jouluaatto oli anoppilassa, kun lapset olivat pieniä. Kävimme vuorotellen anoppilassa ja vanhempieni luona. Molemmissa autoissa omat ongelmansa. Isäni alkoholin käyttö meni monesti överiksi ja silloin riidat yleensä tiukkapipoisten siskoni kanssa saivat melkoisen metelin. Kerran huvikseni juotiin siskon miehen viskihumalaan meteli oli samanlainen kuin hänen isän kanssa riidellessä.

Anoppilassa joulu oli suorittamista. Kaiken piti olla juuri, kuten anopin lapsuudessa oli ollut. Varsinkin silloin, kun anopin vanhapiikasisko, joka oli ravintola-alan ammattilainen oli mukana laittamassa joulua. Mistään ei joustettu ja auttaa ei saanut, siitä sitten myöhemmin valitettiin. Joulun jälkeen ruokaa kannettiin roskiin, kun aiempien vuosien virheistä ei koskaan otettu opiksi. Tietyt ruoat ja tietenkin itsetehtyinä kuuluivat jouluun, riippumatta siitä, halusiko niitä joku syödä. Saunassa piti käydä päivällä, kuten aina ennenkin, vaikkei kukaan halunnut. Raivoa kesti alkuiltaan, lapset olivat ihan kiukkuväsyneitä. Jouluateria syötiin joskus lähempänä 20:00. Sen jälkeen tuli joulupukki ja lapset enää itkivät ja kiukuttelevat. Siinä tilanteessa hyvän joulun toivotukset olivat irvokkaalta.yleensä aaton raivoamisen jälkeen anoppi sai migreenin, kun paineet hellittivät.

Pian tämän jälkeen aloimme viettää omia jouluja, varsinkin kun muutimme molempia isovanhempia lähemmäksi eikä kummassakaan paikassa tarvinnut yöpyä. Kun lapset olivat leikki- ja alskouluikäisiä, söimme jouluaterian ”vääräoppisesti” jo iltapäivällä ja pukki tuli joskus 16-16:30 aikoihin. Saunassa kävimme illalla, jos huvitti. Joulu- ja/tai tapaninpäivänä vierailimme isovanhemmilla ja molemmilta puolilta oltiin tervetulleita myös meille.

Ai se on tiukkapipoista, jos joku ei pidä siitä, että jouluna örvelletään kännissä? Varsinkin, jos on lapsia talossa! Se on järkyttävää, tiedän omista lapsuuden kokemuksista enkä voi sietää sitä, että jollain menee jouluna överiksi viinan kanssa, kun lapset on mukana.

Minä sain virallisen avioero päätöksen aatonaattona muutama kymmenen vuotta sitten.

Exä oli muuttanut kotoa lopullisesti pois kesäkuussa.

Vietimme joulua sitten nelistään. Lapset olivat 13 ja 11 vuotiaita ja pienin 3 kk.

Selvittiin.

Mielestäni ihan hyvinkin sitten kun ensimmäinen vuosi meni....

Äitini oli kuollut 5kk aiemmin joten oma isäni halusi tulla viettämään joulua minun ja pienen lapseni luokse. Ilmoitti aatonaattona junasta että on nyt matkalla. Tunnit kuluivat ja isä ei enää vastannut soittoihin tai tekstareihin. Huolestuneena valvoin yöhön asti ja mietin mitä on tapahtunut. Soittelin sairaaloihin ja poliisiasemille löytyykö isäni sieltä. Soitin sitten aattona päivällä lapsen sukulaiselle pääsisimmekö sittenkin heille viettämään joulua kun olivat aiemmin sinne pyytäneet ja sovittiin että tulevat pian hakemaan. Ulkovaatteet päällä yhtäkkiä ovikello soi ja krapulainen isäni oli ovella pyydellen anteeksi katoamistaan. Oli löytänyt junan ravintolavaunussa jonkun naisen jonka matkaan oli lähtenyt. Jätin isälle vara-avaimen ja lähdin sukulaisen luo lapsen kanssa. Olin kyllä ihan rikki siellä, kaikki se huoli, äidin kuolemasta vähän aikaa ja vieraiden ihmisten kanssa hautausmaalle viemään kynttilöitä. Teki mieli vaan itkeä. Kotiin tullessa isäni oli hakenut kaupasta sen mitä siellä oli jäljellä. En muista siitä joulusta paljoakaan, isäkin taisi häipyä jo tapaninpäivänä takaisin kotiinsa.

Olisin toivonut lähemmäs 60v isältäni löytyneen enemmän järkeä ja empatiaa tytärtään kohtaan joka on menettänyt äitinsä alle puoli vuotta aiemmin ja viettämässä ensimmäistä joulua lapsen kanssa yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veli oli aiemmin samana vuonna paljastunut huumeriippuvaiseksi. Oli ottanut kamaa myös jouluna ja nukahti nojatuoliin. Jossain vaiheessa tajuttiin että hän onkin nukkunut pois. Hyvän perheen pojasta joka sai hymypoika patsaat ja sulatti kaikkien sydämet oli vuodessa tullut rikollinen ja huumeriippuvainen. Uskon hänen olevan paremmassa paikassa. Syytä tälle muutokselle ei ikinä saatu tietää.

Todella surullista, olen pahoillani. Ikävä kyllä monesti riippuvuus tulee yllätyksenä, ehkä ihan puskista. Ihmettelen, miksei kukaan ihmetellyt ja tarkistanut hänen vointiaan välillä, jos kerran oli tiedossa hänen huumeiden käyttö ja yhtäkkiä vain simahti nojatuoliin?

Arvasin, että kommentti tulee saamaan reippaasti alapeukkuja. Yritin esittää kysymyksen niin asiallisesti kuin vain pystyn, sillä en oikeasti tarkoittanut pahantahtoisesti. Tiedän surullisen tapauksen jossa kaverit jättivät huumeita käyttävän ystävänsä yksin sammuneena penkkiin, eikä kellekään tullut ilmeisesti mieleen tarkistaa kaverin tila.

2017 jouluna sain selville että vaimo on pettänyt pari vuotta.

Erottiin, mutta edelleen vietetään joulua yhdessä isolla porukalla, että lapset näkee serkkujaan. Minulla on lievästi vaikeuksia päästä joulutunnelmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.

Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.

Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.

Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.

Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...

Oletko varma, että se lapsuuden tunnelma on ollut todellisuutta niille aikuisillekin? Vai ovatko he vaan tehneet ihanan joulun sinulle, ja heillä on ollut koko ajan ne arjen harmit ja murheet selvittävänä. Lapsen näkökulmasta kannattaisi siirtyä aikuisuuteen ja ottaa aikuisen vastuu siitä tunnelman luomisesta.

On se varmaan ollut niille aikuisilleki taianomaisempaa ja tunnelmallisempaa heidän omassa lapsuudessaan (mihin aiempi kirjoittaja viittasi, jos luet tekstin kunnolla). Mikä ihmeen vimma joillakin on tulla selittämään muille heidän tunteitaan ja sitä miksi niiden tunteminen on väärin? Jos täällä joku kertoo, että "Onhan se surullista nähdä omien vanhempien vanhenevan ja rapistuvan ja haikeaa muistella niitä lapsuuden jouluja, joissa oli vielä taikuutta mukana" niin heti on joku ilmeisen tunnevajaa besserwisseröimässä, että "No jos ne sinun vanhemmat ei kuolisi ikinä, niin eihän tänne mahtuisi tulevia sukupolvia ja miksi olet niin itsekäs että haluat olla vanhempiesi passaama lapsi koko ikäsi? Tunteesi ovat väärin, kohtuuttomat ja sinun pitäisi vain kasvaa ihmisenä vähemmän itsekkäälle tasolle, jossa suru ja haikeus ei enää tunnu."

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli kuollut 5kk aiemmin joten oma isäni halusi tulla viettämään joulua minun ja pienen lapseni luokse. Ilmoitti aatonaattona junasta että on nyt matkalla. Tunnit kuluivat ja isä ei enää vastannut soittoihin tai tekstareihin. Huolestuneena valvoin yöhön asti ja mietin mitä on tapahtunut. Soittelin sairaaloihin ja poliisiasemille löytyykö isäni sieltä. Soitin sitten aattona päivällä lapsen sukulaiselle pääsisimmekö sittenkin heille viettämään joulua kun olivat aiemmin sinne pyytäneet ja sovittiin että tulevat pian hakemaan. Ulkovaatteet päällä yhtäkkiä ovikello soi ja krapulainen isäni oli ovella pyydellen anteeksi katoamistaan. Oli löytänyt junan ravintolavaunussa jonkun naisen jonka matkaan oli lähtenyt. Jätin isälle vara-avaimen ja lähdin sukulaisen luo lapsen kanssa. Olin kyllä ihan rikki siellä, kaikki se huoli, äidin kuolemasta vähän aikaa ja vieraiden ihmisten kanssa hautausmaalle viemään kynttilöitä. Teki mieli vaan itkeä. Kotiin tullessa isäni oli hakenut kaupasta sen mitä siellä oli jäljellä. En muista siitä joulusta paljoakaan, isäkin taisi häipyä jo tapaninpäivänä takaisin kotiinsa.

Olisin toivonut lähemmäs 60v isältäni löytyneen enemmän järkeä ja empatiaa tytärtään kohtaan joka on menettänyt äitinsä alle puoli vuotta aiemmin ja viettämässä ensimmäistä joulua lapsen kanssa yksin.

Eikö isäsikin ollut menettänyt vaimonsa? Empatia häntä kohtaan olisi ollut mielestäni paikallaan. Kukin suree tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli kuollut 5kk aiemmin joten oma isäni halusi tulla viettämään joulua minun ja pienen lapseni luokse. Ilmoitti aatonaattona junasta että on nyt matkalla. Tunnit kuluivat ja isä ei enää vastannut soittoihin tai tekstareihin. Huolestuneena valvoin yöhön asti ja mietin mitä on tapahtunut. Soittelin sairaaloihin ja poliisiasemille löytyykö isäni sieltä. Soitin sitten aattona päivällä lapsen sukulaiselle pääsisimmekö sittenkin heille viettämään joulua kun olivat aiemmin sinne pyytäneet ja sovittiin että tulevat pian hakemaan. Ulkovaatteet päällä yhtäkkiä ovikello soi ja krapulainen isäni oli ovella pyydellen anteeksi katoamistaan. Oli löytänyt junan ravintolavaunussa jonkun naisen jonka matkaan oli lähtenyt. Jätin isälle vara-avaimen ja lähdin sukulaisen luo lapsen kanssa. Olin kyllä ihan rikki siellä, kaikki se huoli, äidin kuolemasta vähän aikaa ja vieraiden ihmisten kanssa hautausmaalle viemään kynttilöitä. Teki mieli vaan itkeä. Kotiin tullessa isäni oli hakenut kaupasta sen mitä siellä oli jäljellä. En muista siitä joulusta paljoakaan, isäkin taisi häipyä jo tapaninpäivänä takaisin kotiinsa.

Olisin toivonut lähemmäs 60v isältäni löytyneen enemmän järkeä ja empatiaa tytärtään kohtaan joka on menettänyt äitinsä alle puoli vuotta aiemmin ja viettämässä ensimmäistä joulua lapsen kanssa yksin.

Eikö isäsikin ollut menettänyt vaimonsa? Empatia häntä kohtaan olisi ollut mielestäni paikallaan. Kukin suree tavallaan.

Empatiaa on helpompi tuntea, jos kohteella on edes jotain käytöstapoja. Olishan se isukki voinut edes laittaa viestin, että lähdin viihteelle, tulenkin vasta huomenna, älä ole huolissasi! Aika mitätöidyksi siinä tuntee itsensä, kun kastike kuivuu kattilaan eikä ole uskaltanut kauppaankaan lähteä, ja toinen on vaan ryypännyt.

Vierailija kirjoitti:

Sitä ihmettelen että miten voi vanhemmista toinen vain tuijottaa tumput suorina vieressä kun toinen pahoinpitelee lasta?

Miksi ei halua puolustaa ja järjestää vaikka eron, varsinkin jos itsekin on pahoinpitelyn kohteena?

Lapsi saa tuollaisesta ympäristöstä elinikäiset tunnevammat.

Tämähän se on kaikkien kaltoinkohtelevien kotien ongelma, toinen vanhemmista väkivaltainen ja toinen niin riippuvainen, ettei pysty pitämään lasten puolta. Aiemmin ketjussa oli 11-vuotias, jonka äiti oli lähtenyt uuden miehen luo joulun viettoon ja jättänyt tämän yksin. Samasta ilmiöstä kyse. 

Yksi joulu piti viettää armeijassa kiinniolovuorossa. Voiko huonompaa joulua ollakaan kuin semmoinen, jossa olet systeemin vankina vapautesi menettäneenä voimatta poistua joulunviettoon perheen pariin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.

Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.

Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.

Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.

Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...

Oletko varma, että se lapsuuden tunnelma on ollut todellisuutta niille aikuisillekin? Vai ovatko he vaan tehneet ihanan joulun sinulle, ja heillä on ollut koko ajan ne arjen harmit ja murheet selvittävänä. Lapsen näkökulmasta kannattaisi siirtyä aikuisuuteen ja ottaa aikuisen vastuu siitä tunnelman luomisesta.

Olen eri, mutta valitettavasti se ei ole aina noin yksinkertaista. Vaikka sitä aikuisena lapsena kuinka haluaisi ja yrittäisi olla vuorostaan se joka laittaa joulun, se vanhempi usein haraa vastaan kaikin voimin. Haluaa edelleen olla se joka laittaa joulun ja tekee ja puuhaa. Ei voi mitenkään myöntää ettei enää jaksakaan. Sitten voimat loppuvat kesken ja tulee joko katkera itkukohtaus tai kiukkukohtaus. Mikään ei ole hyvin ja haluaa jääräpäisesti viettää sen joulun omassa kodissaan niinkuin on aina ennenkin tehnyt. Käytännössä tuo "lapsen tekemä" joulu onnistuisi ainoastaan niin että aikuinen lapsi ilmestyisi vanhempien luo aatonaattona ja tekisi suursiivon ja kaikki jouluruoat vanhempien yksityiskohtaisten ohjeiden ja valvonnan alla. Ja sittenkin olisi suurimmaksi osin väärin tehty ja valitusta piisaisi. Että hyvää joulua vaan.

Joidenkin jäärien kanssa vaan ei voi voittaa.

Vierailija kirjoitti:

Yksi joulu piti viettää armeijassa kiinniolovuorossa. Voiko huonompaa joulua ollakaan kuin semmoinen, jossa olet systeemin vankina vapautesi menettäneenä voimatta poistua joulunviettoon perheen pariin?

Joo, pappani aikoinaan oli samaa mieltä, joulut rintaman etulinjassa oli niitä kaikkein surkeimpia. Talvisodan joulu varsinkin.

Otan osaa, kova kohtalo sulla.

Varmaan yksi vuosi kun oli pörssiromahdusta juuri jouluaaton tienoilla ja vivutettu osakesalkkuni oli hyvin hilkulla likvidointia, jolloin olisin hävinnyt kaikki elämäni säästöt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ihmettelen että miten voi vanhemmista toinen vain tuijottaa tumput suorina vieressä kun toinen pahoinpitelee lasta?

Miksi ei halua puolustaa ja järjestää vaikka eron, varsinkin jos itsekin on pahoinpitelyn kohteena?

Lapsi saa tuollaisesta ympäristöstä elinikäiset tunnevammat.

Tämähän se on kaikkien kaltoinkohtelevien kotien ongelma, toinen vanhemmista väkivaltainen ja toinen niin riippuvainen, ettei pysty pitämään lasten puolta. Aiemmin ketjussa oli 11-vuotias, jonka äiti oli lähtenyt uuden miehen luo joulun viettoon ja jättänyt tämän yksin. Samasta ilmiöstä kyse. 

No nimenomaan. Oma äitini oli niin umpirakastunut hoitoonsa että antoi miehen raivokännissä hakata minut sinipunaiseksi ja voivotteli vaan vieressä että yrittäisitte nyt tulla toimeen. 

Siis olin 11-12, ja kyseessä oli aikuinen nelikymppinen raavas mies.  Mutta minun  -lapsen - olisi pitänyt osata käyttäytyä niin ettei mies vaan suutu ja käy käsiksi kännipäissään. Koskaan ei äiti minua puolustanut.

No kun vartuin, aloin lyömään takaisin. Muuttui äijäkin hiukan varovaisemmaksi sen jälkeen kun sai pari kertaa  silmänsä mustaksi. Tajusi etten pelkää sitä ja että voi vielä itselle käydä huonosti.

Tällaisen tajuaa vain ne jotka on itse joutuneet sen läpikäymään, niin sairas kuvio se on.