Joulu lähenee, kerro KARMEIN jouluaattosi ikinä. Jättikö mies, söikö koira kuusen?

Vierailija kirjoitti:

Yksi joulu piti viettää armeijassa kiinniolovuorossa. Voiko huonompaa joulua ollakaan kuin semmoinen, jossa olet systeemin vankina vapautesi menettäneenä voimatta poistua joulunviettoon perheen pariin?

Itseä harmittaa, kun en jäänyt jouluksi armeijaan, vaikka uuden vuoden juhla oli kuulemma toisinto ja lisäksi ammumme valojuovia ruokalan katolta. Olisihan sekin tullut sitten koettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli kuollut 5kk aiemmin joten oma isäni halusi tulla viettämään joulua minun ja pienen lapseni luokse. Ilmoitti aatonaattona junasta että on nyt matkalla. Tunnit kuluivat ja isä ei enää vastannut soittoihin tai tekstareihin. Huolestuneena valvoin yöhön asti ja mietin mitä on tapahtunut. Soittelin sairaaloihin ja poliisiasemille löytyykö isäni sieltä. Soitin sitten aattona päivällä lapsen sukulaiselle pääsisimmekö sittenkin heille viettämään joulua kun olivat aiemmin sinne pyytäneet ja sovittiin että tulevat pian hakemaan. Ulkovaatteet päällä yhtäkkiä ovikello soi ja krapulainen isäni oli ovella pyydellen anteeksi katoamistaan. Oli löytänyt junan ravintolavaunussa jonkun naisen jonka matkaan oli lähtenyt. Jätin isälle vara-avaimen ja lähdin sukulaisen luo lapsen kanssa. Olin kyllä ihan rikki siellä, kaikki se huoli, äidin kuolemasta vähän aikaa ja vieraiden ihmisten kanssa hautausmaalle viemään kynttilöitä. Teki mieli vaan itkeä. Kotiin tullessa isäni oli hakenut kaupasta sen mitä siellä oli jäljellä. En muista siitä joulusta paljoakaan, isäkin taisi häipyä jo tapaninpäivänä takaisin kotiinsa.

Olisin toivonut lähemmäs 60v isältäni löytyneen enemmän järkeä ja empatiaa tytärtään kohtaan joka on menettänyt äitinsä alle puoli vuotta aiemmin ja viettämässä ensimmäistä joulua lapsen kanssa yksin.

Eikö isäsikin ollut menettänyt vaimonsa? Empatia häntä kohtaan olisi ollut mielestäni paikallaan. Kukin suree tavallaan.

Empatiaa on helpompi tuntea, jos kohteella on edes jotain käytöstapoja. Olishan se isukki voinut edes laittaa viestin, että lähdin viihteelle, tulenkin vasta huomenna, älä ole huolissasi! Aika mitätöidyksi siinä tuntee itsensä, kun kastike kuivuu kattilaan eikä ole uskaltanut kauppaankaan lähteä, ja toinen on vaan ryypännyt.

Minäminäminäminä….

Olin opiskelupaikkakunnalla ulkomailla, tarkoituksena lentää kotiin 23. päivä illalla viimeisellä Ryanairin lennolla. Kaikki kaverit tietysti kotona perheidensä luona. Muutamaan päivää ennen joulua selvisi että jo äitinsä luokse matkustanut poikaystäväni oli pettänyt oikeastaan koko suhteen ajan. Rahat loppu ja vuokrakämpän boileri brakaa. No, mitäpä siinä kun olen itsekin jouluksi menossa kotiin Suomeen ja siellä on ruuat pöydässä. Viimeisenä aamuna se boileri sitten posahti lopullisesti, ulkona -7 astetta. Söin viimeiset ruuat jääkaapista ja ostin bussilipun lentokentälle. Lentoa myöhäistettiin pari kertaa ja sitten peruttiin kokonaan huonon sään takia. Ei siis edes opiskelupaikkakunnalla huono sää, vaan siellä mistä kone oli tulossa. Ei ollut mahdollista saada korvaavaa lentoa ennen kuin joulupyhien jälkeen. Ryanairin lennoista kun oli kyse ja sään takia peruuntui niin ei heitä kiinnostanut järjestää mitään korvaavaa lentoa. Eipä siinä muuta kuin bussilla takaisin opiskelupaikkakunnalle, onneksi oli meno-paluu niin ei tarvinnut liftata. Vanhemmat olisi lähettänyt rahaa mutta joulupyhien takia ei pystynyt. Ainoa opiskelupaikkakunnalla oleva "kaveri" oli entisen poikaystävän kämppis, joka siis kyllä oli tästä pettämisestäkin ollut tietoinen. Ei auttanut muuta kun pyytää apua, vietin eksän kämpillä joulun eksän sängyssä nukkuen. Edelleen olen äärimmäisen kiitollinen että ko. kämppis auttoi ja vietti joulun kanssani ja lainasi vielä rahaa että sain omalle kämpille ostettua vähän ruokaa siihen asti että vanhempien lähettämä raha joulupyhien jälkeen tuli tilille. Se boilerin korjaaminen oli kanssa farssi erikseen. Kolme päivää istuin kämpillä odottamassa korjaajaa joka aina viime hetkellä perui, ja siitä sitten palasin entisen poikaystävän kämpille yöksi. Vaikka oli kerrostaloasunto niin kyllä se aika kylmäksi menee kun ulkona on -5-10 astetta. Lopulta vuokraemäntä soitti sille korjaajalle ja sai sen tulemaan. Summa summarum, aika pohjalla kävin tuon joulun aikoihin.

Olin 11-vuotias. Vanhempani olivat riitaisan ja isän alkoholiongelman hankaloittaman avioliiton päätteeksi päättäneet erota mutta vietimme joulun vielä yhdessä perheenä. Joulunpyhien jälkeen minä, sisarukseni ja äiti muutimme pois kodistamme. Muistan sen ahdistavan ja surullisen tunnelman jouluna. Koin syyllisyyttä vanhempieni erosta. Kaiken lisäksi oli hirveä pakkanen ja hanasta ei tullut vettä ollenkaan kun putket oli jäässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ihmettelen että miten voi vanhemmista toinen vain tuijottaa tumput suorina vieressä kun toinen pahoinpitelee lasta?

Miksi ei halua puolustaa ja järjestää vaikka eron, varsinkin jos itsekin on pahoinpitelyn kohteena?

Lapsi saa tuollaisesta ympäristöstä elinikäiset tunnevammat.

Tämähän se on kaikkien kaltoinkohtelevien kotien ongelma, toinen vanhemmista väkivaltainen ja toinen niin riippuvainen, ettei pysty pitämään lasten puolta. Aiemmin ketjussa oli 11-vuotias, jonka äiti oli lähtenyt uuden miehen luo joulun viettoon ja jättänyt tämän yksin. Samasta ilmiöstä kyse. 

No nimenomaan. Oma äitini oli niin umpirakastunut hoitoonsa että antoi miehen raivokännissä hakata minut sinipunaiseksi ja voivotteli vaan vieressä että yrittäisitte nyt tulla toimeen. 

Siis olin 11-12, ja kyseessä oli aikuinen nelikymppinen raavas mies.  Mutta minun  -lapsen - olisi pitänyt osata käyttäytyä niin ettei mies vaan suutu ja käy käsiksi kännipäissään. Koskaan ei äiti minua puolustanut.

No kun vartuin, aloin lyömään takaisin. Muuttui äijäkin hiukan varovaisemmaksi sen jälkeen kun sai pari kertaa  silmänsä mustaksi. Tajusi etten pelkää sitä ja että voi vielä itselle käydä huonosti.

Tällaisen tajuaa vain ne jotka on itse joutuneet sen läpikäymään, niin sairas kuvio se on.

Samanlaisia kokemuksia minulla. Isäni hakkasi minua ja siskoani, pieniä tyttöjä, teini-iän kynnykselle saakka. Äidin kommentit oli "yrittäkää nyt tulla toimeen", "älkää riidelkö", "eläkää sovussa", jne. Jossain vaiheessa teini-iässä aloin psyykkisesti oireilla lapsuuden traumoja siten, että en kestänyt olla isän kanssa samassa huoneessa, aloin huutaa ja kiljua hysteerisesti. Sitten tuli - niin isän kuin äidinkin suusta - "hullu", "mielisairas", "pipipää"-kommentteja, vaikka reagointini oli itseasiassa ihan järkevä ja ymmärrettävä. 

Tänä jouluna "tappelen" miesystäväni kanssa siitä, että en haluaisi kutsua joulunviettoomme vanhempiani, korkeintaan äidin nopeasti pullakahveille. Mies on sitä mieltä, että minun on annettava anteeksi iäkkäille vanhemmilleni vain sen takia, että he ovat iäkkäitä ja vaatii, että vanhempani pitää kutsua KOKO PÄIVÄKSI kunnon jouluruoille ja joulun viettoon. Mies tulee hyvästä isosta perheestä, eikä hänellä ole mitään ymmärrystä siitä, millaisessa perhehelvetissä jotkut meistä ovat kasvaneet. 

Minun kaikkein murheellisen jouluaatto oli se:

Kun jouluaaton iltapäivällä kävimme katsomassa sairaalassa olevaa isäämme. Isä sairasti syövän loppuvaihetta.

Jouluaatto illan, minä  sinkku ihminen,  ja äiti,  vietimme veljeni perheen luona. Siellä söimme jouluaterian ja seurasimme pienille lapsille tilatun joulupukin käyntiä.

Joulupäivän aamuna äiti läksi taas sairaalaan isän luo. Ja oli siellä koko joulupäivän sekä seuraavan eli  Tapanin päivää vasten olevan  yön.

Varhain Tapanin päivän aamuna,  syöpää sairastava isäni nukkui pois.

Äiti piteli aviomiehensä ja lastensa isän kättä aivan viimeiseen hetkeen.

Vaikka tiesimme, että kuolema on vääjäämätön, silti  se oli vaikea hetki meille kaikille, kun kuulimme, että nyt isä on lopullisesti siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Tämä on surullisin ja raskain joulu, jonka tulen muistamaan elämäni loppuun saakka.

Päätimme mennä vuosien tauon jälkeen mummolaan viettämään joulua. Aattoaamuna saapuessamme löydettiin mummo kuolleena vaatehuoneesta. Pitkään sitä toivoi mielessään, että kumpa olisimme saapuneet jo aatonaattona paikalle niin näin ei olisi ehkä käynyt :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli kuollut 5kk aiemmin joten oma isäni halusi tulla viettämään joulua minun ja pienen lapseni luokse. Ilmoitti aatonaattona junasta että on nyt matkalla. Tunnit kuluivat ja isä ei enää vastannut soittoihin tai tekstareihin. Huolestuneena valvoin yöhön asti ja mietin mitä on tapahtunut. Soittelin sairaaloihin ja poliisiasemille löytyykö isäni sieltä. Soitin sitten aattona päivällä lapsen sukulaiselle pääsisimmekö sittenkin heille viettämään joulua kun olivat aiemmin sinne pyytäneet ja sovittiin että tulevat pian hakemaan. Ulkovaatteet päällä yhtäkkiä ovikello soi ja krapulainen isäni oli ovella pyydellen anteeksi katoamistaan. Oli löytänyt junan ravintolavaunussa jonkun naisen jonka matkaan oli lähtenyt. Jätin isälle vara-avaimen ja lähdin sukulaisen luo lapsen kanssa. Olin kyllä ihan rikki siellä, kaikki se huoli, äidin kuolemasta vähän aikaa ja vieraiden ihmisten kanssa hautausmaalle viemään kynttilöitä. Teki mieli vaan itkeä. Kotiin tullessa isäni oli hakenut kaupasta sen mitä siellä oli jäljellä. En muista siitä joulusta paljoakaan, isäkin taisi häipyä jo tapaninpäivänä takaisin kotiinsa.

Olisin toivonut lähemmäs 60v isältäni löytyneen enemmän järkeä ja empatiaa tytärtään kohtaan joka on menettänyt äitinsä alle puoli vuotta aiemmin ja viettämässä ensimmäistä joulua lapsen kanssa yksin.

Eikö isäsikin ollut menettänyt vaimonsa? Empatia häntä kohtaan olisi ollut mielestäni paikallaan. Kukin suree tavallaan.

Olisi toki voinut mainita että vanhempani olivat eronneet 15v aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Viime joulu, koronan takia. Istuimme lumihangessa sukulaisten hylkääminä ja joimme punaviiniä. Sormet olivat ihan jäässä ja katselimme illemmalla ikkunan takana ihmisten aatonviettoa surullisina.

Nyt oli vähän mystinen selostus. Siis koronan takia hylkääminä? Keillä se korona oli, teillä vai sukulaisilla, vai ihan noin yleisesti tilanteen takia sukujoulu peruttiin? Kuitenkaan ei kuulosta, että kipeänä oltaisi oltu, jos kerran ollaan hangessa istuttu (siis miksi?) punaviiniä juoden. 

Moni perhe/pariskunta viettää ihan omalla porukalla joulua, joten mikäs teitä olisi estänyt sitä aattoa viettämästä, niin kuin katselemanne ihmiset? Kuitenkin puhut monikossa, eli yksin et ole onneksi joutunut olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli kuollut 5kk aiemmin joten oma isäni halusi tulla viettämään joulua minun ja pienen lapseni luokse. Ilmoitti aatonaattona junasta että on nyt matkalla. Tunnit kuluivat ja isä ei enää vastannut soittoihin tai tekstareihin. Huolestuneena valvoin yöhön asti ja mietin mitä on tapahtunut. Soittelin sairaaloihin ja poliisiasemille löytyykö isäni sieltä. Soitin sitten aattona päivällä lapsen sukulaiselle pääsisimmekö sittenkin heille viettämään joulua kun olivat aiemmin sinne pyytäneet ja sovittiin että tulevat pian hakemaan. Ulkovaatteet päällä yhtäkkiä ovikello soi ja krapulainen isäni oli ovella pyydellen anteeksi katoamistaan. Oli löytänyt junan ravintolavaunussa jonkun naisen jonka matkaan oli lähtenyt. Jätin isälle vara-avaimen ja lähdin sukulaisen luo lapsen kanssa. Olin kyllä ihan rikki siellä, kaikki se huoli, äidin kuolemasta vähän aikaa ja vieraiden ihmisten kanssa hautausmaalle viemään kynttilöitä. Teki mieli vaan itkeä. Kotiin tullessa isäni oli hakenut kaupasta sen mitä siellä oli jäljellä. En muista siitä joulusta paljoakaan, isäkin taisi häipyä jo tapaninpäivänä takaisin kotiinsa.

Olisin toivonut lähemmäs 60v isältäni löytyneen enemmän järkeä ja empatiaa tytärtään kohtaan joka on menettänyt äitinsä alle puoli vuotta aiemmin ja viettämässä ensimmäistä joulua lapsen kanssa yksin.

Eikö isäsikin ollut menettänyt vaimonsa? Empatia häntä kohtaan olisi ollut mielestäni paikallaan. Kukin suree tavallaan.

Olisi toki voinut mainita että vanhempani olivat eronneet 15v aiemmin.

Olisi varmasti avannut tilannetta hiukan paremmin kyllä.

Viime vuoden joulu meni sairaalassa. Sain koronan miehen siskolta joka tiesi että hänellä on korona (ei aluksi me tiedetty, vaan myöhemmin kertoi kun mies ja minä oltiin sairastuttu. lapsi onneksi ei sairastunut), vaan pakko oli tulla meidän luo ennen joulua kun halusi lainata rahaa. Mies sai myös koronan, mutta lievänä, mutta itse jouduin sairaalaan tehohoitoon, jossa sitten meni kauan odottamani joulu (lapsen eka joulu jota odotin), henkihieverissä koronaa sairastaen.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani asuivat tuolloin vielä 15km kaupungin ulkopuolella,metsän keskellä .

Olimme lähinnä puhuneet puhelimessa kun minulla ei ollut omaa autoa ja oli työkiireitä .

Jouluaattona menimme sitten mieheni kanssa sinne syömään,tarjouduin tekemään ja ottamaan ruokaa mukaan mutta äitini torjui loukkaantuneena,hän tekee kuten ennenkin! Kun saavuimme perille piha oli umpiluminen,hyvä kun päästiin autosta ulos ja talo oli pimeä.

Löysimme keittiöstä kännissä olevan itkuisen äitini ja palaneen porkkanalaatikon. Isä makasi sängyssä ja pyyteli anteeksi ettei ollut kyennyt kolaamaan lumia,selkä kuulemma kipeä. Olin ihan sokissa,mitä täällä tapahtuu! Tuolloin selvisi äitini vakava masennus ja alko-ongelma,joilla ei ollut tahtonut vaivata minua sen enempää kuin isä kipeällä selällään.

Mieheni meni sitten ulos luomaan lunta ja minä komensin äidin lepäämään,koetin saada tarjolle edes jotain ruokaa. Äiti meni lepäämisen asemasta ulos tupakalle ja sammui kyykkyyn. En tunnistanut sitä naista ja olin murheesta mykkyrällä. Isänikin oli ihan tokkurassa kolmiokipulääkkeistä ja pelkäsin että tippuu saunassa kiukaaseen.

Mutta kaikki hyvin,muutama kuukausi tuon joulun jälkeen plussasin ja äiti lopetti juomisen koska ei halunnut lapsen näkevän mummia kännissä. Isäkin toipui.

Seuraavana jouluna tuli vastaan tuttu jouluruokien tuoksu ja joulun tunnelma 🙂

Näin perhe pitää yhtä ja tukee toisiaan hädän hetkellä. Kiitos ihana kun jaoit tämän tänne! Hyvää Joulua!

Vierailija kirjoitti:

Yksi joulu piti viettää armeijassa kiinniolovuorossa. Voiko huonompaa joulua ollakaan kuin semmoinen, jossa olet systeemin vankina vapautesi menettäneenä voimatta poistua joulunviettoon perheen pariin?

Silloisen poikaystäväni nykyisen puolisoni ollessa armeijassa sai valita onko kiinni jouluna vai uutena vuotena. Hän oli kiinni jouluna. Oli kuulemma yllättävän rento joulu, ruoat hyviä ja kävivät joulupukkina ja tonttuina kapiaisten perheissä 😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani asuivat tuolloin vielä 15km kaupungin ulkopuolella,metsän keskellä .

Olimme lähinnä puhuneet puhelimessa kun minulla ei ollut omaa autoa ja oli työkiireitä .

Jouluaattona menimme sitten mieheni kanssa sinne syömään,tarjouduin tekemään ja ottamaan ruokaa mukaan mutta äitini torjui loukkaantuneena,hän tekee kuten ennenkin! Kun saavuimme perille piha oli umpiluminen,hyvä kun päästiin autosta ulos ja talo oli pimeä.

Löysimme keittiöstä kännissä olevan itkuisen äitini ja palaneen porkkanalaatikon. Isä makasi sängyssä ja pyyteli anteeksi ettei ollut kyennyt kolaamaan lumia,selkä kuulemma kipeä. Olin ihan sokissa,mitä täällä tapahtuu! Tuolloin selvisi äitini vakava masennus ja alko-ongelma,joilla ei ollut tahtonut vaivata minua sen enempää kuin isä kipeällä selällään.

Mieheni meni sitten ulos luomaan lunta ja minä komensin äidin lepäämään,koetin saada tarjolle edes jotain ruokaa. Äiti meni lepäämisen asemasta ulos tupakalle ja sammui kyykkyyn. En tunnistanut sitä naista ja olin murheesta mykkyrällä. Isänikin oli ihan tokkurassa kolmiokipulääkkeistä ja pelkäsin että tippuu saunassa kiukaaseen.

Mutta kaikki hyvin,muutama kuukausi tuon joulun jälkeen plussasin ja äiti lopetti juomisen koska ei halunnut lapsen näkevän mummia kännissä. Isäkin toipui.

Seuraavana jouluna tuli vastaan tuttu jouluruokien tuoksu ja joulun tunnelma 🙂

Näin perhe pitää yhtä ja tukee toisiaan hädän hetkellä. Kiitos ihana kun jaoit tämän tänne! Hyvää Joulua!

Hädän?

Jäin auton alle viikkoa ennen joulua. Jalka ja kylkiluuta murtuivat ja pahan aivotäräyksen sain & tikkejä päähän.  Kun pääsin sairaalasta kotiin, en pystynyt mitään muuta tekemään kuin olla sängyssä kipujen ollessa niin kovia ja se oli kova paikka miehelle (hän on laiska kuin mikä) joka yleensä odottaa että mä teen jouluna aina kaiken siivouksen, ostan lahjat meille ja lapsille ja kieli pitkällä odotti että leivon ja teen ruoat. Hän syyllisti mua koko sen ajan ja lapset ihmettelivät että miksi isi huutaa kipeälle äidille. Koin oloni niin paskaksi ja syyllistin sitten itseänikin että keppien avulla sitten tyhmänä nousin ylös, söin kipulääkkeitä vaikka sattui niin helvatisti. Mies makasi sohvalla ja mä kipeänä siivosin lasten kanssa, tilasin lahjat kotiin sekä leivoin ja tein jouluruoat. En saanut kiitosta, vaan edelleen sitä syyllistämistä että ihan kuin se oli mun vika että se auto ajoi suojatiellä mun päälle. Mies kun joutui hiukan myös siivoamaan, niin oli niiiin kova paikka hänelle. Mun fyysinen olo paheni kaiken tuon fyysisen rasituksen jälkeen ja oli tilattava ambulanssi + sairaalaan oli mentävä. Siellä sitten pari päivä joulun jälkeen jouduin leikkaukseen. Tämän jälkeen kun heräämöstä heräsin, niin totesin että on pakko erota/lähteä lasten kanssa, ja niin teinkin. Tästäkin on jo vuosia aikaa ja edelleen mietin että mitä jos olisinkin jäänyt lasten kanssa? Onneksi ei jääty.

Vierailija kirjoitti:

Viime vuoden joulu meni sairaalassa. Sain koronan miehen siskolta joka tiesi että hänellä on korona (ei aluksi me tiedetty, vaan myöhemmin kertoi kun mies ja minä oltiin sairastuttu. lapsi onneksi ei sairastunut), vaan pakko oli tulla meidän luo ennen joulua kun halusi lainata rahaa. Mies sai myös koronan, mutta lievänä, mutta itse jouduin sairaalaan tehohoitoon, jossa sitten meni kauan odottamani joulu (lapsen eka joulu jota odotin), henkihieverissä koronaa sairastaen.

En usko. Tosin en kyl usko suurinta osaa näistä "tarinoista" tässä ketjussa.

Meidät on kerran kutsuttu joulun viettoon vain huomataksemme, että kutsun esittäjä ei puhunutkaan koko isäntäperheen puolesta. Kiva huomata, että ei todellakaan oltu tervetulleita ja meidän tuloa oli selvästi edeltänyt perheriita jos parikin. Lapset muistaa sen myös kuinka ikävä tunnelma oli. Ei voi ymmärtää miksei voinut vaan suoraan tunnustaa, että muutetaanko sittenkin suunnitelmaa. Parempi se olisi ollut kuin pilata joulu kaikilta. Tässä oli siis perhepiirissä vuoroin vieraissa tyyppinen kuvio miksi ylipäätään tuohon päädyttiin. Ollaan sittemmin vietetty joulu oman perheen kesken. Tulkoon meille kuka sukulainen haluaa mutta muiden nurkkiin ei enää lähdetä vaikka kuinka kutsuttaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Yksi joulu piti viettää armeijassa kiinniolovuorossa. Voiko huonompaa joulua ollakaan kuin semmoinen, jossa olet systeemin vankina vapautesi menettäneenä voimatta poistua joulunviettoon perheen pariin?

Kyllä, sellainen joulu jossa olisit "systeemin vankina menettänyt vapautesi" jonkun muun maan kuin Suomen armeijassa. Eikä kyseisessä maassa joulua läheskään niin paljon vietetäkään kuin uuttavuotta.

Vuosi 1999. Oli itsenäisyyspäivä maanantaina, kuten tänäkin vuonna. Itsenäisyyspäivää edeltävänä viikonloppuna avomieheni sanoi, että hän ei ole varma, onko tarpeeksi rakkauden tunteita minua kohtaan. Oltiin asuttu yhdessä lähes 3,5 vuotta, minä olin valmistumassa ammattiin ennen joulua. Hän lähti kaverinsa luo riidan jälkeen. Luulin, ettei tule enää kotiin. Itsenäisyyspäivän iltana itkin katsoen linnan juhlia, kun hän tulikin. Sovittiin, että jatketaan yhdessä.

Ostin hänen puolestaan joululahjat, Pentikin mukit anopille ja apelle. Tein kaikki kotityöt, odotin valmiina sängyssä, yritin olla hyvä puoliso. Pari päivää ennen jouluaattoa avopuolisoni yhtäkkiä sanoi, että hän ei halua viettää joulua minun kanssani. Minä sanoin, että jos nyt yksin lähdet vanhempiesi luo ja jätät minut yksin joulua viettämään kotiin, tämä suhde on ohi. Hän lähti. Odotin koko jouluaaton yksin kotona, katsoin ikkunasta ulos ja odotin. Odotin seuraavan yönkin, valveilla ja iso musta möykky sisälläni. Pelko, ahdistus, jätetyksi tulemisen tuska. Epätoivo ja välillä epäusko. Jokainen ohiajava auto, välähtävät ajovalot saivat pomppaamaan ikkunaan. Joulupäivänä toivo ja odotus olivat jo väistyneet, aloin raivata tavaroitani laatikkoon.

Mies kävi palauttamassa avaimen 2.1., kun olin töissä. Hän jätti lapunkin, että ikävää kun tämän piti päättyä näin ja ilmoitti, milloin hakee loput tavaransa. Vasta vuosia myöhemmin kuulin, että hän oli esitellyt uuden naisen joulun välipyhinä vanhemmilleen. Minulle ei kertonut missään vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ihmettelen että miten voi vanhemmista toinen vain tuijottaa tumput suorina vieressä kun toinen pahoinpitelee lasta?

Miksi ei halua puolustaa ja järjestää vaikka eron, varsinkin jos itsekin on pahoinpitelyn kohteena?

Lapsi saa tuollaisesta ympäristöstä elinikäiset tunnevammat.

Tämähän se on kaikkien kaltoinkohtelevien kotien ongelma, toinen vanhemmista väkivaltainen ja toinen niin riippuvainen, ettei pysty pitämään lasten puolta. Aiemmin ketjussa oli 11-vuotias, jonka äiti oli lähtenyt uuden miehen luo joulun viettoon ja jättänyt tämän yksin. Samasta ilmiöstä kyse. 

No nimenomaan. Oma äitini oli niin umpirakastunut hoitoonsa että antoi miehen raivokännissä hakata minut sinipunaiseksi ja voivotteli vaan vieressä että yrittäisitte nyt tulla toimeen. 

Siis olin 11-12, ja kyseessä oli aikuinen nelikymppinen raavas mies.  Mutta minun  -lapsen - olisi pitänyt osata käyttäytyä niin ettei mies vaan suutu ja käy käsiksi kännipäissään. Koskaan ei äiti minua puolustanut.

No kun vartuin, aloin lyömään takaisin. Muuttui äijäkin hiukan varovaisemmaksi sen jälkeen kun sai pari kertaa  silmänsä mustaksi. Tajusi etten pelkää sitä ja että voi vielä itselle käydä huonosti.

Tällaisen tajuaa vain ne jotka on itse joutuneet sen läpikäymään, niin sairas kuvio se on.

Samanlaisia kokemuksia minulla. Isäni hakkasi minua ja siskoani, pieniä tyttöjä, teini-iän kynnykselle saakka. Äidin kommentit oli "yrittäkää nyt tulla toimeen", "älkää riidelkö", "eläkää sovussa", jne. Jossain vaiheessa teini-iässä aloin psyykkisesti oireilla lapsuuden traumoja siten, että en kestänyt olla isän kanssa samassa huoneessa, aloin huutaa ja kiljua hysteerisesti. Sitten tuli - niin isän kuin äidinkin suusta - "hullu", "mielisairas", "pipipää"-kommentteja, vaikka reagointini oli itseasiassa ihan järkevä ja ymmärrettävä. 

Tänä jouluna "tappelen" miesystäväni kanssa siitä, että en haluaisi kutsua joulunviettoomme vanhempiani, korkeintaan äidin nopeasti pullakahveille. Mies on sitä mieltä, että minun on annettava anteeksi iäkkäille vanhemmilleni vain sen takia, että he ovat iäkkäitä ja vaatii, että vanhempani pitää kutsua KOKO PÄIVÄKSI kunnon jouluruoille ja joulun viettoon. Mies tulee hyvästä isosta perheestä, eikä hänellä ole mitään ymmärrystä siitä, millaisessa perhehelvetissä jotkut meistä ovat kasvaneet. 

Tää on pahinta. Sinuna sanoisin miehelle että valitsee: voi viettää joulunsa sinun kanssa tai sinun vanhempien kanssa mutta ei molempia. Olet jo joustanut elämässäsi tarpeeksi. Onneksi (no tavallaan) mun miehellä on samanlaista perhehelvettitaustaa joten ymmärtää täysin.