Joulu lähenee, kerro KARMEIN jouluaattosi ikinä. Jättikö mies, söikö koira kuusen?
Ap aloittaa:
Jouluaatto 1999, ensimmäinen oma asunto. Piti viettää aatto poikakaverin kanssa, olin ostanut lahjankin. Jätti 22 pv tekstarilla. Ja 23 pv kissa hyppäsi parvekkeelta pakoo, kun joku valopää päätti aloittaa uudenvuoden etuajassa ja ampui raketin. Aatto meni yksin itkiessä kissaa. Vanhemmat oli lähteneet risteilylle, sisaria ei ole.
Onneksi kissani kuitenkin sitten löytyi, mutta se joulu oli totaalisen pilalla!
Kommentit (2317)
Sain kutsun syömään jouluateriaa. Tarjolla oli keitettyjä perunoita, ruskeakastiketta jossa muutama pieni lihanpala. Tummaa leipää, ohuen ohutta juustoviipaleina, ohuen ohutta kinkkusiivuina. Ei laatikoita eikä kalaa. Isäntäväki sanoi, että kaapissa on lisää. Kiitin ruoasta ja lähdin kotiin. Jääkaappini täynnä perinneruokia joten en nääntynyt nälkään.
2019. Ero melkein kolmentoista vuoden suhteesta tuli itsenäisyyspäivän jälkeen. Oli mennyt huonosti jo pidempään. Heti seuraavana viikonloppuna mies ilmoitti pyytäneensä jotain naista ulos. Siinä erinnäisten käänteiden kautta selvisi, että kyseessä oli vanhempi nainen työpaikalta. Pari viikkoa ennen eroa oli ollut firman pikkujoulut, joista ei tullut yöksi kotiin (oli muka sammunut jatkoilla miespuolisen työkaverin luokse, jonka nimeä ei suostunut kertomaan. Just).
Miehellä oli kerran aikaisemmin ollut pitkä säätö selkäni takana, josta olin mennyt henkisesti todella huonoon kuntoon ja romahdin sitten tälläkin kertaa (en niinkään eron takia, halusin itsekin erota, mutta se todellisuus, että äijä oli taas kusettanut ja säätänyt selän takana oli liikaa ja jouduin seuraamaan sivusta jätkän uutta suhdetta vaikka asuttiin vielä yhdessä ja kaikki asiat hoitamatta).
Jouluksi mies yritti esittää ja valehdella lähtevänsä vanhempiensa luokse, mutta myönsi lopulta, että sen naisen luohan se oikeasti oli menossa. Osti minulle paketin suklaita, mistä olin yleensä tykännyt ja mitä oli ennenkin ostanut. Oli vissiin huono omatunto. Makasin koko joulun sohvalla itkemässä, en nukkunut enkä syönyt. Ei ollut jaksamista lähteäkään mihinkään. Jouluaattoyönä äiti soitti kotipaikkakunnalta 300 km päästä, että isä on saanut aivoinfarktin (selvisi kyllä siitä).
Joulun jälkeen ukko tuli kotiin, jätti lähmäiset kalsarit pesukoneeseen muun pyykin päälle näkyville ja söi itse ne suklaat. Minä kävin lääkäristä hakemassa kunnon unilääkkeet, sain pääni jonkin ajan kuluttua kasaan ja heitin sen pihalle. Niitä suklaita en ole sen jälkeen ostanut...
Viimeiset kuusi joulua olen viettänyt täysin yksin, ja vaikka kuinka sitä koittaa asennoitua siten, että joulu on vain yksi päivä muiden joukossa, niin silti se todella synkkä alakulo ja yksinäisyyden tunne valtaa aina mielen.
Hävettää myöntää, että tuleva joulu ahdistaa jo nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se joulu, tai niitä oli varmaan oikeasti parikin, kun tajusin omien vanhempieni huonon kunnon ja vanhentumisen, ovat jääneet itselläni jotenkin järkyttävinä ja surullisina mieleen.
Asumme kaukana, emmekä ihan joka joulu mummolassa pyhiä viettäneet, mitä nyt kahvilla saatoimme käydä tapanina tms. Muutaman vuoden tauon jälkeen menimme koko perhe mummolaan maalle jouluksi. Minulla oli jotenkin suuret odotukset ja mielessäni ne lapsuuteni ihanat joulut: Jännittynyt, iloinen tunnelma, herkullinen leivinuunissa paistettu kinkku ja äidin tekemät laatikot, runsaat koristeet, joulukuusi ja joulupukki, sukua koolla...
Mennessämme aatonaattona mummolaan tajusin, että joulua ei oltu valmisteltu juuri yhtään, mistään tunnelmasta ei ollut tietoakaan. Ruokaa oli varattu pari saarioisten laatikkoa ja valmiita kinkkusiivuja muovipaketissa, siinä se joulupöytä. Taloa ei oltu siivottu eikä koristeltu, ja vastassa oli kaksi riitelevää vanhusta, joista isän kunto tosi huono ja äiti väsynyt ja kiukkuinen hänen hoitamiseensa. Yritin siinä siinä sitten joulukuusta koristella lasten kanssa ja pitää tunnelmaa heille yllä, kun isä ja äiti riitelevät ja mököttävät keskenään jostakin isän lääkkeiden ottamisesta ja vessassa käymisestä.
Tajusin sen joulun jälkeen, että on parempi käydä vain joulukahvilla päiväseltään ja viedä omat tarjottavat mukanaan, mukavampi kaikille niin.
Tuli paha mieli mutta lähinnä vanhojen vanhempiesi puolesta. Ettekö te aikuiset terveet ihmiset voineet tuoda jouluruoat heille kun kerran kylään tulitte? Ymmärrän, ettei ruuhkavuosina välttämättä jaksa laittaa itse laatikoita jne. mutta olisitte voineet ostaa kunnon ruoat kaupasta tai tilata cateringista. Lisäksi olisitte voineet tulla päivää etukäteen siivoamaan kämppä (tai tilata kunnon siivous etukäteen paikallisesta siivousfirmasta!) ja tuoda niitä koristeita mukananne?
En ole se, jolle vastaat, mutta nuo asiat on helpompi sivullisen tajuta. Kyllä itselleni on ollut joka joulu jonkin sortin järkytys ja pettymys se, että äitini nyt kerta kaikkiaan vanhenee, eikä lapsuuden joulujen tunnelmaa ole enää lainkaan. Kyse ei siis ole vain siitä, ettei äiti jaksa laittaa joulua, vaan se tunnelma puuttuu täysin. Jotenkin se, ettei äiti enää tavallaan edes halua joulutunnelmaa, on kaikkein pahinta, kun äiti on se, joka ennen oli oikein jouluihminen. Vaikka veisin kaikki ruoat ja koristeet, pettymys se olisi silti.
No olisiko aika itse ottaa vastuuta siitä tunnelman luomisesta? Tarjota apua? Aika moni tässä ketjussa menee valmiille vanhojen vanhempien luo ja sitten hämmästyy kun vanhat ihmiset eivät jaksakaan,
Siis pointti on se, että äitini ei todellakaan halua, että alan kantaa sinne kinkkuja ja joulukuusia. Hän haluaa, että menemme siellä jouluna käymään ja menemmekin tietysti ja hän laittaa jonkin ruoan, koska haluaa. Äitini on aina ollut vähän sellainen, ettei ilahdu, jos häntä yrittää auttaa. Tarkoitin vain, että on SURULLISTA nähdä oman äitinsä vanhojen kiinnostuksenkohteiden hiipuvan pois, että häntä ei enää kiinnosta mikään joulutunnelma, vaikka sitä sinne yrittäisi viedäkin. Jouluaaton vietämme miehen suvun kanssa jouluisemmissa merkeissä, joten kyllä meillä sitä joulua on. Yleensä käymme äitini luona tapaninpäivänä, asuu satojen kilometrien päässä. Sinänsä tämä on ihan toimiva käytäntö, enkä todellakaan ole vaatimassa äidiltäni mitään, mutta en myöskään halua usuttaa häntä viettämään sen kummempaa joulua kuin itse haluaa. Tunnelmat ovat itselläni siis vain vähän haikeat. Sellaista se elämä on.
Vierailija kirjoitti:
Viimeiset kuusi joulua olen viettänyt täysin yksin, ja vaikka kuinka sitä koittaa asennoitua siten, että joulu on vain yksi päivä muiden joukossa, niin silti se todella synkkä alakulo ja yksinäisyyden tunne valtaa aina mielen.
Hävettää myöntää, että tuleva joulu ahdistaa jo nyt.
Koita ajatella, että meitä muita joulun yksin vietäjiä on useampia, eli siinä mielessä et ole mikään poikkeus! Pidä myös mielessä (kuten tästä ketjusta käynyt ilmi), ettei joulu muiden seurassa todellakaan tarkoita mitään ihanaa ja idyllistä joulua!
Vierailija kirjoitti:
Viimeiset kuusi joulua olen viettänyt täysin yksin, ja vaikka kuinka sitä koittaa asennoitua siten, että joulu on vain yksi päivä muiden joukossa, niin silti se todella synkkä alakulo ja yksinäisyyden tunne valtaa aina mielen.
Hävettää myöntää, että tuleva joulu ahdistaa jo nyt.
Tiedän tunteen ja olen pahoillani. Jouluna yksin ollessa jotenkin konkretisoituu vähän liiankin rankasti se, että ei ole onnistunut luomaan yhtään merkityksellistä ihmissuhdetta koko elämässään, ja vaikka sattuisit kuolemaan samana iltana niin kukaan ei huomaisi tai välittäisi.
Sen ajatteleminen on niin raskasta, että parempi vain tehdä kaikkensa jotta pitää itsensä ja ajatuksensa kiireisenä muissa puuhissa. Itse yleensä siivoan kodin lattiasta kattoon kunnes lopulta olen niin uupunut että päässä ei liiku yhtään mitään.
Surkimus kirjoitti:
Mulla on ollut lapsena vanhempien kännijouluja joita joutunut kestämään, mutta "onneksi " sellaisia vähäriitaisia. Lahjoja sain aina säkkikaupalla, eli rakkautta ostettu rahalla.
Nyt viimeiset 3 joulua on myös olleet kurjia, kun työttömyyden (minä sentään olen töissä), sairauksien ja ulosottojen vuoksi emme ole pystyneet tarjota lapsille joulua. Hyvä jos edes ruokaa. Ja minun vanhemmat juuri noista syistä vihaa meitä ja hekään eivät muista edes ainoita lapsenlapsiaan.
Me olemme niin jumissa pankin kanssa lainoista ja ulosoton kanssa kun kumpikaan ei huomioi toista, että on turha sanoa että säästä pitkin vuotta, kun olen iloinen ettei sähköt ole tänä vuonna olleet poikki kertaakaan.
Nyt olen itse ulosottovapaa joten kyllä tämä tästä varmaan ensi vuoden jouluksi helpottaa.
No et ole todellakaan mikään surkimus! Hienoa, että ulosotosta olet nyt päässyt eroon ja ensi vuonna teidän perheellä on toivottavasti enemmän rahaa käytettävissä jouluna. Mutta mieti ihan oikeasti, että ei joulun tunnelmaan loppujen lopuksi tarvita rahaa. Pahinta on juurikin riitelyt, kännäilyt, turvaton ilmapiiri, tai sitten jotkut traagiset kuolemat ja onnettomuudet, tai avioliiton karahtaminen ihan joulun kynnysellä, mistä monet tänne jo kirjoittaneetkin. Joulutunnelmaan pikkurahalla tai ihan ilmaiseksikin pääsee jo sillä, että käy hyvissä ajoin ennen joulua hakemassa/varaamassa kirjastosta koko porukalle kivaa luettavaa ja/tai leffoja. Jouluista musiikkia youtubesta tai radiosta soimaan, joulukonsertteja, -ohjelmia ja -leffoja telkkarista. Kolmella eurolla saa Lidlistä kilon piparitaikinaa, josta tulee kivaa puuhaa ja jouluistatunnelmaa kun leipoo pipareita ja askartelee vaikka piparitalon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viimeiset kuusi joulua olen viettänyt täysin yksin, ja vaikka kuinka sitä koittaa asennoitua siten, että joulu on vain yksi päivä muiden joukossa, niin silti se todella synkkä alakulo ja yksinäisyyden tunne valtaa aina mielen.
Hävettää myöntää, että tuleva joulu ahdistaa jo nyt.
Tiedän tunteen ja olen pahoillani. Jouluna yksin ollessa jotenkin konkretisoituu vähän liiankin rankasti se, että ei ole onnistunut luomaan yhtään merkityksellistä ihmissuhdetta koko elämässään, ja vaikka sattuisit kuolemaan samana iltana niin kukaan ei huomaisi tai välittäisi.
Sen ajatteleminen on niin raskasta, että parempi vain tehdä kaikkensa jotta pitää itsensä ja ajatuksensa kiireisenä muissa puuhissa. Itse yleensä siivoan kodin lattiasta kattoon kunnes lopulta olen niin uupunut että päässä ei liiku yhtään mitään.
Jaa. Voihan sitä toki siivotakin raivopäissään, jos siltä tuntuu mutta minä olen yksinäisenä ihmisenä ottanut joulun siten, että se on kuitenkin aikaa minulle itselleni. Koristelen pienen (teko)kuusen, laitan jouluvalot (tai ne on laitettu jo aiemmin), jne muitakin pieniä joulukoristeita. Varaan itselleni jotain tavallista parempaa ja arvokkaampaa ruokaa, yleensä juustoja, keksejä ja hilloja, lisäksi hyvää viiniglögiä. Jälkiruoaksi myös jotain herkkuja joita en yleensä osta. Nautiskelen rauhassa tunnelmallisessa valaistuksessa ja katson leffoja tai luen kirjoja. En elä siinä fantasiassa, että muiden elämä on aina lähtökohtaisesti hienompaa ja parempaa mitä minulla. Kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa ja kipukohdassa, oli sitten perheellinen tai sinkku.
Appiukko joi itsensä oikein huolella känniin ja alkoi huorittelemaan vaimoaan ja tytärtään, eli vaimoani. Ja kuin pisteenä iin päällä, lapset olivat pieniä ja ihmeissään kuuntelivat tuon juopon älämölöä. No hiljeni kyllä nopeasti, kun kävin hieman ohjeistamassa häntä.
Äitini joi draamailukännit ja uhkaili uskottavasti itsemurhalla. Sen jälkeen joulu ei enää ole tuntunut aidosti joululta ja menetti hohtonsa, vaikka muuten olenkin edelleenkin juhlapyhäfiilistelijä ja -hyggeilijä. Olin parikymppinen itse.
Kaikki joulut on perseestä kun on absolutisti.
Kaikki vaan puhuu alkoholista ja koska lähetää kylille.
WITTUJEE!
Mies söi koiran. No ei vaan se joulu, kun mies joutui aatonaattona umpparileikkaukseen eikä mikään lepyttänyt 2vuotiasta joka halusi isin. Oli just tuolloin joku isi-vaihe. Pappakaan ei kelvannut korvikkeeksi. Uudet lelut lenteli ja huuto kuului varmaan naapurikorttelin asti.
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystävä hakkasi minut.
Jos nainen pystyy hakkaamaan miehen, niin sellainen "mies" ansaitseekin tulla hakatuksi. N32
Sun mielestä tosimies löis takasin?
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.
Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.
Hienoa että äitisi pahoitteli ja katui. Tiedäthän että äitilläsi on oikeus tunteisiinsa ja myös näyttää tunteensa. Myös vihan tunne on sallittu ja on hyvä, että kotonanne on saanut näyttää vihaa ja äitilläsi on ollut turvallista näyttää se. lisäksi luulen ettei äitisi ole räjähtänyt "ei mistään" vaan hän on esim pyytänyt jo miljoona kertaa isäänne tekemään asian x. Mitään ei tapahdu ja äitisi yksin järkännyt joulun. Lopulta ne äitin hermot vaan menee ja se on näyttänyt siltä, että ne menivät ihan yllättäen. Siten lapset monesti asian myös muistaa. Valikoiden. Luepa HS:n artikkeli Hyvä viha. Saattaa auttaa sinua ymmärtämään äitiäsi ja tajuamaan, että viha on tunne siinä missä ilokin ja on hienoa et tunteensa saa näyttää - ja osaa vielä pyytää anteeksi jos on aihetta! Harmi ettei äitisi sanoittanut, mistä raivostuminen johtui. Älä sinäkään pado voimakkaitakaan tunteita vaan opeta mahdollisille lapsillesikin että kaikki tunteet ovat sallittuja.
Minua ihmetyttää kun yksinäisiä neuvotaan aina ajattelemaan, että joulu on vain yksi päivä vuodessa. Eikö yksinäinen saisi nauttia joulusta? Itsellä joulusurkeus alkoi hellittämään kun lakkasin uskomasta moista ajattelukuviota. Joo olen edelleen yksinäinen ja suren yksinäisyyttäni aika ajoin, mutta laitan joulua itselleni juuri niin paljon kuin haluan. Leivon, kokkaan ja ostan itselleni lahjan. Laitan myös joulukoristeita. En tee ylimääräisiä työvuoroja sen takia, ettei minulla ole ketään. Vaan nautin joulun tunnelmasta ja rauhoitun itsekseni. Myls minulla yksinäisellä on oikeus päästä joulun tunnelmaan ja viettää sitä juhlallisesti!
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Olen se, jonka äiti asuu kaukana. Hän on kahdeksankymppinen ja terveys reistaa, ei hän todellakaan voi tai halua meille matkustaa jouluna. Asumme samassa pihapiirissä kuin miehen vanhemmat ja aattoa vietämme miehen suvun kanssa. Äidilläni oli vaikeat välit mm. anoppiinsa, eikä hän jotenkin sulata sitä, että viihdyn itse oman anoppini kanssa. Äitini asui aiemmin tällä samalla paikkakunnalla ja jo silloin hänen oli todella vaikea suhtautua mieheni sukulaisiin ja jopa mieheeni. Kaikki mitä he tekivät ja olivat, oli väärin. Eli jo aiemmin ajatuskin siitä, että hän olisi tullut jouluna meille, olisi ollut sula mahdottomuus. Silloin kun äitini täällä vielä asui ajattelin muutenkin, että jahka hän vanhenee, tietysti autan häntä yhä enemmän, mutta sehän ei äidille sopinut. Hän muutti kauas pois käsittääkseni ihan sillä ajatuksella, ettei hän halua meidän auttavan.
Joten ei se aina mitenkään kitkattomasti suju tämä, että ensin ollaan lapsia ja vain nautitaan helposta joulusta, sitten ollaan se tekevä ikäpolvi ja myöhemmin taas seurataan sivusta muiden hääräämistä - ihana ajatus sinänsä. Ehkä tähän haikeuteen liittyy sekin, että lapsena joulut olivat sellaista onnen ja auvon aikaa, eikä silloin osannut vielä ajatellakaan sukulaisten välisiä tulehtuneita ihmissuhteita. Nyt kun ajattelen, niin aika usein noissa kuvaamissasi idylleissä "vanhukset seuraavat sivusta jouluvalmisteluja ja lasten riemua" oli lopulta taustalla se, että vanhukset siunailivat, miten huonosti joulua laitetaan, kinkku on väärin paistettu ja kuusikin vääränlainen. Olen oikeastaan ihan onnellinen siitä, että lapsuudessani kaikki joulut vietettiin tasan perheen kesken. Esim. juuri äitini ja anoppinsa kohtaaminen olisi vesittänyt joulumielen sinnikkäimmältäkin lapselta.