Joulu lähenee, kerro KARMEIN jouluaattosi ikinä. Jättikö mies, söikö koira kuusen?
Ap aloittaa:
Jouluaatto 1999, ensimmäinen oma asunto. Piti viettää aatto poikakaverin kanssa, olin ostanut lahjankin. Jätti 22 pv tekstarilla. Ja 23 pv kissa hyppäsi parvekkeelta pakoo, kun joku valopää päätti aloittaa uudenvuoden etuajassa ja ampui raketin. Aatto meni yksin itkiessä kissaa. Vanhemmat oli lähteneet risteilylle, sisaria ei ole.
Onneksi kissani kuitenkin sitten löytyi, mutta se joulu oli totaalisen pilalla!
Kommentit (2317)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...
Oletko varma, että se lapsuuden tunnelma on ollut todellisuutta niille aikuisillekin? Vai ovatko he vaan tehneet ihanan joulun sinulle, ja heillä on ollut koko ajan ne arjen harmit ja murheet selvittävänä. Lapsen näkökulmasta kannattaisi siirtyä aikuisuuteen ja ottaa aikuisen vastuu siitä tunnelman luomisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.
Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.
Hienoa että äitisi pahoitteli ja katui. Tiedäthän että äitilläsi on oikeus tunteisiinsa ja myös näyttää tunteensa. Myös vihan tunne on sallittu ja on hyvä, että kotonanne on saanut näyttää vihaa ja äitilläsi on ollut turvallista näyttää se. lisäksi luulen ettei äitisi ole räjähtänyt "ei mistään" vaan hän on esim pyytänyt jo miljoona kertaa isäänne tekemään asian x. Mitään ei tapahdu ja äitisi yksin järkännyt joulun. Lopulta ne äitin hermot vaan menee ja se on näyttänyt siltä, että ne menivät ihan yllättäen. Siten lapset monesti asian myös muistaa. Valikoiden. Luepa HS:n artikkeli Hyvä viha. Saattaa auttaa sinua ymmärtämään äitiäsi ja tajuamaan, että viha on tunne siinä missä ilokin ja on hienoa et tunteensa saa näyttää - ja osaa vielä pyytää anteeksi jos on aihetta! Harmi ettei äitisi sanoittanut, mistä raivostuminen johtui. Älä sinäkään pado voimakkaitakaan tunteita vaan opeta mahdollisille lapsillesikin että kaikki tunteet ovat sallittuja.
Heh. Vähän tuli sama mieleen, että oli jo sovittu, että isä tekee asian X, eikä vain saa aikaiseksi, äiti kimmahtaa ja isä kääntää asian niin, että pitikö sinun nyt lapsenkin mieli pahoittaa... Loppujen lopuksi äiti posket häpeästä hehkuen tekee asian X ja isä lojuu sohvalla ja hihittelee lapsen kanssa, että onpas äiti hassu. No joo, en tiedä miten meni oikeasti, mutta lapsi ei aina osaa nähdä kokonaiskuvaa.
Ja parempi, ettei näekään! Minä näin lapsuudessa ihan tarpeeksi sitä, kun juoppoisä pilasi kaiken... Jouluaattona narahti heti aamusta korkki ja jatkui tapaninpäivään... Äiti oli ihan aiheesta raivoissaan, mutta ehkä hänkin olisi voinut miettiä, että altistaako lapset tuollaiselle vai pitäisikö tehdä jotain muita järjestelyjä.
Vierailija kirjoitti:
Miehellä oli vyöruusu ja mulla korvatulehdus. Oli meidän eka joulu yhteisessä kodissa ja tunnelmaa vähän söi mun korvasärky johon mikään burana ei auttanut ja miehen hermokivut vatsassa sekä kyljessä. Mies kulki t-paidassa muna paljaana kun alushousutkin sattui.
Muuten oli ihana omannäköinen joulu,syötiin pitsaa ja katsottiin kauhuleffoja.
Apua! :'D Naurattaa mielikuva muna paljaana kulkevasta miehestä! Sori.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...
Oletko varma, että se lapsuuden tunnelma on ollut todellisuutta niille aikuisillekin? Vai ovatko he vaan tehneet ihanan joulun sinulle, ja heillä on ollut koko ajan ne arjen harmit ja murheet selvittävänä. Lapsen näkökulmasta kannattaisi siirtyä aikuisuuteen ja ottaa aikuisen vastuu siitä tunnelman luomisesta.
Nyt menee vähän hölmöksi. Ehkä me emme puhu samaa kieltä. Et tainnut ymmärtää lukemaasi, jos sinulle jäi sellainen olo, että olen jäänyt johonkin lapsen näkökulmaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.
Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.
No sentään teidän äiti pyysi anteeksi käytöstään ja pääsi yli tuohtumuksestaan päivänmittaan mutta meillä taas äiti saattoi hyvinkin aloittaa riidan isän (myöhemmin myös minun tai veljeni kanssa kun olimme yli 15 vuotiaita) kanssa ties mistä syystä eikä siinä isän "ei nyt pilata lapsilta joulua" sanomiset paljoa painaneet. Olisin kaivannut lapsuudessa tuollaista äitiä joka ymmärsi tulla pyytämään käytöstään anteeksi sen sijaan että itsekäädti purkaa omaa pahaaoloaan muihin välittämättä pilaako esim. Joulun lapsiltaan. Ja äitini on vielä pitkävihaista tyyppiä joten riidasta ei päässyt päivässä tai parissa yli. Kertoja jolloin äitini on oikeqsti pahoitellut käytöstään on laskettavissa yhden käden sormilla. Tietty olen tyytyväinen että hän purki tuntojaan ja selitti hieman käytöstään, olisin vain toivonut useammin näitä hetkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...
Oletko varma, että se lapsuuden tunnelma on ollut todellisuutta niille aikuisillekin? Vai ovatko he vaan tehneet ihanan joulun sinulle, ja heillä on ollut koko ajan ne arjen harmit ja murheet selvittävänä. Lapsen näkökulmasta kannattaisi siirtyä aikuisuuteen ja ottaa aikuisen vastuu siitä tunnelman luomisesta.
Nyt menee vähän hölmöksi. Ehkä me emme puhu samaa kieltä. Et tainnut ymmärtää lukemaasi, jos sinulle jäi sellainen olo, että olen jäänyt johonkin lapsen näkökulmaan.
Tai sitten sinä vaan yhä odotat sen tunnelman syntyvän tyhjästä, etkä ole tajunnut että nyt kun olet aikuinen, on SINUN hommasi luoda se tunnelma lapsille ja vanhuksille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...
Oletko varma, että se lapsuuden tunnelma on ollut todellisuutta niille aikuisillekin? Vai ovatko he vaan tehneet ihanan joulun sinulle, ja heillä on ollut koko ajan ne arjen harmit ja murheet selvittävänä. Lapsen näkökulmasta kannattaisi siirtyä aikuisuuteen ja ottaa aikuisen vastuu siitä tunnelman luomisesta.
Nyt menee vähän hölmöksi. Ehkä me emme puhu samaa kieltä. Et tainnut ymmärtää lukemaasi, jos sinulle jäi sellainen olo, että olen jäänyt johonkin lapsen näkökulmaan.
Tai sitten sinä vaan yhä odotat sen tunnelman syntyvän tyhjästä, etkä ole tajunnut että nyt kun olet aikuinen, on SINUN hommasi luoda se tunnelma lapsille ja vanhuksille.
No tämä. Tulee vähän mieleen nettipalstoilla kirjoittelevat vapaaehtoiset lapsettomat, jotka ovat närkästyneitä, kun parhaassa työiässä pitäisi olla nettomaksaja.
Jännä juttu etten muista yhtään varsinaisesti huonoa joulua, vaikka elin koko lapsiuden/nuoruuden narsistisen isäpuolen kanssa. Arjessa et tiennyt tuleeko haukut vai ei, vaikka et tehnyt mitään. Oli myös väkivaltainen.
Jostain syystä joulut hän oli ihmisiksi. Ärsyttävintä joulussa oli kun äiti herätti klo:06 aatonaattona siivoamaan, koko iso talo piti siivota, siinä meni koko päivä.
Joulut on edelleenkin itselleni tärkeitä ja rauhan aikaa. Silloin ei kiukutella tai riidellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.
Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.
Hienoa että äitisi pahoitteli ja katui. Tiedäthän että äitilläsi on oikeus tunteisiinsa ja myös näyttää tunteensa. Myös vihan tunne on sallittu ja on hyvä, että kotonanne on saanut näyttää vihaa ja äitilläsi on ollut turvallista näyttää se. lisäksi luulen ettei äitisi ole räjähtänyt "ei mistään" vaan hän on esim pyytänyt jo miljoona kertaa isäänne tekemään asian x. Mitään ei tapahdu ja äitisi yksin järkännyt joulun. Lopulta ne äitin hermot vaan menee ja se on näyttänyt siltä, että ne menivät ihan yllättäen. Siten lapset monesti asian myös muistaa. Valikoiden. Luepa HS:n artikkeli Hyvä viha. Saattaa auttaa sinua ymmärtämään äitiäsi ja tajuamaan, että viha on tunne siinä missä ilokin ja on hienoa et tunteensa saa näyttää - ja osaa vielä pyytää anteeksi jos on aihetta! Harmi ettei äitisi sanoittanut, mistä raivostuminen johtui. Älä sinäkään pado voimakkaitakaan tunteita vaan opeta mahdollisille lapsillesikin että kaikki tunteet ovat sallittuja.
Heh. Vähän tuli sama mieleen, että oli jo sovittu, että isä tekee asian X, eikä vain saa aikaiseksi, äiti kimmahtaa ja isä kääntää asian niin, että pitikö sinun nyt lapsenkin mieli pahoittaa... Loppujen lopuksi äiti posket häpeästä hehkuen tekee asian X ja isä lojuu sohvalla ja hihittelee lapsen kanssa, että onpas äiti hassu. No joo, en tiedä miten meni oikeasti, mutta lapsi ei aina osaa nähdä kokonaiskuvaa.
Meidät kutsuttiin miehen veljen luo jouluksi. Kaikki mitä hänen piti hoitaa oli hoitamatta. Hän vielä laski huumoria asiasta ja tirskui viinilasi kourassa, kun vaimonsa naama punaisena täynnä raivoa yritti tehdä kaikkea mitä suinkin ehti... Menin auttamaan ja samalla lapsetkin pyöri jaloissa, kun isäntä röhnötti nojatuolilla ja halusi alkaa tarjoilemaan muita alkoholipitoisia juomia miehelleni. Ei siis tehnyt elettäkään, että olisi tullut kattamaan pöytää ja auttamaan ruokien lämmityksessä, vaikka vaimonsa pyysi muutaman kerran todella kauniisti. Saunaa ei mennyt lämmittämään eikä laittamaan ulkotulia. Mieheni eli veljensä teki sen ja huomasin, että hänkin alkoi käydä kuumana ja tiuskaisikin pari kertaa, ettei ota yhtään viskiä ennen, kuin ne ulkotulet on laitettu.
Kun joulupöydässä alkoi ruuan irvailu ja punaviinit läikkyi pöydälle, niin vaimo heitti aterimet käsistään, huudahti jotain ja meni itkemään makuuhuoneeseen. Lapsetkin tietysti pelästyi ja alkoivat hätääntyä, että mikä äidille tuli. Mieheni käski veljensä mukaansa "lisäämään puita" saunalle ja läksyttikin varmaan kunnolla poissa lasten silmistä. Siinä sitten yritin pitää lapsille seuraa ja yritin saada tätä vaimoa syömään meidän kanssa ja osoitin myötätuntoa. Niin se pinna vaan kiristyy...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...
Oletko varma, että se lapsuuden tunnelma on ollut todellisuutta niille aikuisillekin? Vai ovatko he vaan tehneet ihanan joulun sinulle, ja heillä on ollut koko ajan ne arjen harmit ja murheet selvittävänä. Lapsen näkökulmasta kannattaisi siirtyä aikuisuuteen ja ottaa aikuisen vastuu siitä tunnelman luomisesta.
Nyt menee vähän hölmöksi. Ehkä me emme puhu samaa kieltä. Et tainnut ymmärtää lukemaasi, jos sinulle jäi sellainen olo, että olen jäänyt johonkin lapsen näkökulmaan.
Tai sitten sinä vaan yhä odotat sen tunnelman syntyvän tyhjästä, etkä ole tajunnut että nyt kun olet aikuinen, on SINUN hommasi luoda se tunnelma lapsille ja vanhuksille.
Niinhän minä teenkin :D olenko muuta väittänyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...
Oletko varma, että se lapsuuden tunnelma on ollut todellisuutta niille aikuisillekin? Vai ovatko he vaan tehneet ihanan joulun sinulle, ja heillä on ollut koko ajan ne arjen harmit ja murheet selvittävänä. Lapsen näkökulmasta kannattaisi siirtyä aikuisuuteen ja ottaa aikuisen vastuu siitä tunnelman luomisesta.
Nyt menee vähän hölmöksi. Ehkä me emme puhu samaa kieltä. Et tainnut ymmärtää lukemaasi, jos sinulle jäi sellainen olo, että olen jäänyt johonkin lapsen näkökulmaan.
Tai sitten sinä vaan yhä odotat sen tunnelman syntyvän tyhjästä, etkä ole tajunnut että nyt kun olet aikuinen, on SINUN hommasi luoda se tunnelma lapsille ja vanhuksille.
En ole se kirjoittaja jolle vastaat, mutta minusta tässä on nyt puhuttu HAIKEUDESTA ja SURUSTA, kun omat vanhemmat vanhenevat ja jouluna jotenkin kirkastuu se, miten aika etenee vääjäämättä ja on paljon asioita, jotka ovat auttamattomasti takana. Kyse ei ole siitä, että saataisiin jotain itkupotkuraivareita, kun meitä ei palvella riittävän hyvin, vaan ihan inhimillisestä ja mielestäni normaalista tunteesta, surusta, kun tajuaa, että läheisestä luopumisen aika lähenee. Tällainen aiheuttaa haikeaa mieltä, vaikka kuinka itse paistelisi laatikoita ja koristelisi kuusta ja kaikin tavoin loisi joulumieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.
Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.
Hienoa että äitisi pahoitteli ja katui. Tiedäthän että äitilläsi on oikeus tunteisiinsa ja myös näyttää tunteensa. Myös vihan tunne on sallittu ja on hyvä, että kotonanne on saanut näyttää vihaa ja äitilläsi on ollut turvallista näyttää se. lisäksi luulen ettei äitisi ole räjähtänyt "ei mistään" vaan hän on esim pyytänyt jo miljoona kertaa isäänne tekemään asian x. Mitään ei tapahdu ja äitisi yksin järkännyt joulun. Lopulta ne äitin hermot vaan menee ja se on näyttänyt siltä, että ne menivät ihan yllättäen. Siten lapset monesti asian myös muistaa. Valikoiden. Luepa HS:n artikkeli Hyvä viha. Saattaa auttaa sinua ymmärtämään äitiäsi ja tajuamaan, että viha on tunne siinä missä ilokin ja on hienoa et tunteensa saa näyttää - ja osaa vielä pyytää anteeksi jos on aihetta! Harmi ettei äitisi sanoittanut, mistä raivostuminen johtui. Älä sinäkään pado voimakkaitakaan tunteita vaan opeta mahdollisille lapsillesikin että kaikki tunteet ovat sallittuja.
Heh. Vähän tuli sama mieleen, että oli jo sovittu, että isä tekee asian X, eikä vain saa aikaiseksi, äiti kimmahtaa ja isä kääntää asian niin, että pitikö sinun nyt lapsenkin mieli pahoittaa... Loppujen lopuksi äiti posket häpeästä hehkuen tekee asian X ja isä lojuu sohvalla ja hihittelee lapsen kanssa, että onpas äiti hassu. No joo, en tiedä miten meni oikeasti, mutta lapsi ei aina osaa nähdä kokonaiskuvaa.
Meidät kutsuttiin miehen veljen luo jouluksi. Kaikki mitä hänen piti hoitaa oli hoitamatta. Hän vielä laski huumoria asiasta ja tirskui viinilasi kourassa, kun vaimonsa naama punaisena täynnä raivoa yritti tehdä kaikkea mitä suinkin ehti... Menin auttamaan ja samalla lapsetkin pyöri jaloissa, kun isäntä röhnötti nojatuolilla ja halusi alkaa tarjoilemaan muita alkoholipitoisia juomia miehelleni. Ei siis tehnyt elettäkään, että olisi tullut kattamaan pöytää ja auttamaan ruokien lämmityksessä, vaikka vaimonsa pyysi muutaman kerran todella kauniisti. Saunaa ei mennyt lämmittämään eikä laittamaan ulkotulia. Mieheni eli veljensä teki sen ja huomasin, että hänkin alkoi käydä kuumana ja tiuskaisikin pari kertaa, ettei ota yhtään viskiä ennen, kuin ne ulkotulet on laitettu.
Kun joulupöydässä alkoi ruuan irvailu ja punaviinit läikkyi pöydälle, niin vaimo heitti aterimet käsistään, huudahti jotain ja meni itkemään makuuhuoneeseen. Lapsetkin tietysti pelästyi ja alkoivat hätääntyä, että mikä äidille tuli. Mieheni käski veljensä mukaansa "lisäämään puita" saunalle ja läksyttikin varmaan kunnolla poissa lasten silmistä. Siinä sitten yritin pitää lapsille seuraa ja yritin saada tätä vaimoa syömään meidän kanssa ja osoitin myötätuntoa. Niin se pinna vaan kiristyy...
Ai kun tästä tuli lämmin olo kirjoittajan miehen takia. Semmoinen luotettava suomalainen mies, menee vaitonaisena sytyttämään ulkotulet ja mulkoilee veljeään kun lämmittää saunan ja ehkä myös kattaa pöydän, huomioi luultavasti lapsetkin jotenkin siinä, ja sitten kun pitää puuttua illan isännän toimintaan, hoitaa känniääliön sivummalle riputettäväksi, jottei lapset kärsi. Tuommoinen tuki ja turva -tyyppi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka surette, kun vanhemmat ovat tulleet liian vanhoiksi laittamaan joulua. Ettekö osaisi nauttia sukupolvien etenemisestä? Siis siitä, että kun ennen äiti oli se joulun keskushäärääjä ja laittaja, niin nyt on oma vuoro? Vanhukset voi kutsua valmiiseen jouluun omaan kotiinsa.
Tämä joulutunnelman jatkuminen uusien sukupolvien voimin mutta katkeamatta tosin varmaan edellyttää sitä, että on lapsia, jotta perhe ja perinteet jatkuvat, ja ehkä sitäkin, että omiin lapsuuden jouluihin on kuulunut myös vanhussukupolvea. Silloin on jotenkin luontevaa, että mummi ja ukki istuvat nojatuoleissa vähän sivussa seuraamassa, kun äiti ja isä tekevät sen joulun kaikilla mausteilla, ja lapset siitä riemuitsevat.
Tuntuu vähän ehkä oudoltakin, jos aikuinen, ehkä keski-ikäinen suree sitä, että oma lapsen rooli joulussa on ohi.
Itse muistan turhauttavanakin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja halusi jo oman joulun, mutta omat vanhemmat odottivat vielä minunkin olevan jouluna lapsen roolissa, ei emännän roolissa. Alkoi huomata alati kasvavan määrän asioita, joita meidän perheessä tehdään vähän toisin, ja oli yhä vaikeampi sopeutua siihen lapsen rooliin ”putoamiseen”, mikä jouluaattona tapahtui kun mentiin kylään vanhemmille.
Kyse ei varmasti ole siitä, että haluaisi valmiiseen pöytään ikääntyville vanhemmille, vaan siitä miltä se tuntuu, kun sen muutoksen huomaa! Kyllä se vähän haikea fiilis on, kun muistelee omia lapsuuden jouluja... Varmasti vanhempamme myöskin muistelevat niitä lapsuusaikojaan, mikäli kotona on ollut lämmin ja ihana tunnelma jouluisin. Tottakai sitä itse nyt paremmin jaksavana tekee ja laittaa ja on hyväksynyt sen nykyisen roolin, mutta se hetki, kun sen huomaa, niin voi tuntua haikealta...
Oletko varma, että se lapsuuden tunnelma on ollut todellisuutta niille aikuisillekin? Vai ovatko he vaan tehneet ihanan joulun sinulle, ja heillä on ollut koko ajan ne arjen harmit ja murheet selvittävänä. Lapsen näkökulmasta kannattaisi siirtyä aikuisuuteen ja ottaa aikuisen vastuu siitä tunnelman luomisesta.
Nyt menee vähän hölmöksi. Ehkä me emme puhu samaa kieltä. Et tainnut ymmärtää lukemaasi, jos sinulle jäi sellainen olo, että olen jäänyt johonkin lapsen näkökulmaan.
Tai sitten sinä vaan yhä odotat sen tunnelman syntyvän tyhjästä, etkä ole tajunnut että nyt kun olet aikuinen, on SINUN hommasi luoda se tunnelma lapsille ja vanhuksille.
En ole se kirjoittaja jolle vastaat, mutta minusta tässä on nyt puhuttu HAIKEUDESTA ja SURUSTA, kun omat vanhemmat vanhenevat ja jouluna jotenkin kirkastuu se, miten aika etenee vääjäämättä ja on paljon asioita, jotka ovat auttamattomasti takana. Kyse ei ole siitä, että saataisiin jotain itkupotkuraivareita, kun meitä ei palvella riittävän hyvin, vaan ihan inhimillisestä ja mielestäni normaalista tunteesta, surusta, kun tajuaa, että läheisestä luopumisen aika lähenee. Tällainen aiheuttaa haikeaa mieltä, vaikka kuinka itse paistelisi laatikoita ja koristelisi kuusta ja kaikin tavoin loisi joulumieltä.
Sitä haikeuttahan puolet meidän kotimaisista joululauluista kuvaa!
Ei aatto, mutta 26.12.2004 ja Intian valtameren tsunami. Tuttavaperhe oli lomalla Thaimaassa, kun tämä katastrofi tapahtui. En muista, mutta olikohan isäni joka kertoi, että Virtaset (sukunimi muutettu) ovat kateissa. Aluksi koko perhepiiri/ystävät pidimme toivoa yllä tämän perheen löytymisestä elossa. Järjestettiin muistelutilaisuus kirkossa, jossa pappi yritti lohduttaa, että toivoa vielä on. Muistan isäni itkeneen ja vieläkin tätä ajatellessa vatsani tuntuu kääntyvän ympäri. Lopulta perheen ruumiit löydettiin, en muista milloin. Siellä menivät vanhemmat, kouluikäinen lapsi ja taapero. Olin 13, kun tapahtui.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.
Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.
Hienoa että äitisi pahoitteli ja katui. Tiedäthän että äitilläsi on oikeus tunteisiinsa ja myös näyttää tunteensa. Myös vihan tunne on sallittu ja on hyvä, että kotonanne on saanut näyttää vihaa ja äitilläsi on ollut turvallista näyttää se. lisäksi luulen ettei äitisi ole räjähtänyt "ei mistään" vaan hän on esim pyytänyt jo miljoona kertaa isäänne tekemään asian x. Mitään ei tapahdu ja äitisi yksin järkännyt joulun. Lopulta ne äitin hermot vaan menee ja se on näyttänyt siltä, että ne menivät ihan yllättäen. Siten lapset monesti asian myös muistaa. Valikoiden. Luepa HS:n artikkeli Hyvä viha. Saattaa auttaa sinua ymmärtämään äitiäsi ja tajuamaan, että viha on tunne siinä missä ilokin ja on hienoa et tunteensa saa näyttää - ja osaa vielä pyytää anteeksi jos on aihetta! Harmi ettei äitisi sanoittanut, mistä raivostuminen johtui. Älä sinäkään pado voimakkaitakaan tunteita vaan opeta mahdollisille lapsillesikin että kaikki tunteet ovat sallittuja.
Heh. Vähän tuli sama mieleen, että oli jo sovittu, että isä tekee asian X, eikä vain saa aikaiseksi, äiti kimmahtaa ja isä kääntää asian niin, että pitikö sinun nyt lapsenkin mieli pahoittaa... Loppujen lopuksi äiti posket häpeästä hehkuen tekee asian X ja isä lojuu sohvalla ja hihittelee lapsen kanssa, että onpas äiti hassu. No joo, en tiedä miten meni oikeasti, mutta lapsi ei aina osaa nähdä kokonaiskuvaa.
Meidät kutsuttiin miehen veljen luo jouluksi. Kaikki mitä hänen piti hoitaa oli hoitamatta. Hän vielä laski huumoria asiasta ja tirskui viinilasi kourassa, kun vaimonsa naama punaisena täynnä raivoa yritti tehdä kaikkea mitä suinkin ehti... Menin auttamaan ja samalla lapsetkin pyöri jaloissa, kun isäntä röhnötti nojatuolilla ja halusi alkaa tarjoilemaan muita alkoholipitoisia juomia miehelleni. Ei siis tehnyt elettäkään, että olisi tullut kattamaan pöytää ja auttamaan ruokien lämmityksessä, vaikka vaimonsa pyysi muutaman kerran todella kauniisti. Saunaa ei mennyt lämmittämään eikä laittamaan ulkotulia. Mieheni eli veljensä teki sen ja huomasin, että hänkin alkoi käydä kuumana ja tiuskaisikin pari kertaa, ettei ota yhtään viskiä ennen, kuin ne ulkotulet on laitettu.
Kun joulupöydässä alkoi ruuan irvailu ja punaviinit läikkyi pöydälle, niin vaimo heitti aterimet käsistään, huudahti jotain ja meni itkemään makuuhuoneeseen. Lapsetkin tietysti pelästyi ja alkoivat hätääntyä, että mikä äidille tuli. Mieheni käski veljensä mukaansa "lisäämään puita" saunalle ja läksyttikin varmaan kunnolla poissa lasten silmistä. Siinä sitten yritin pitää lapsille seuraa ja yritin saada tätä vaimoa syömään meidän kanssa ja osoitin myötätuntoa. Niin se pinna vaan kiristyy...
Ai kun tästä tuli lämmin olo kirjoittajan miehen takia. Semmoinen luotettava suomalainen mies, menee vaitonaisena sytyttämään ulkotulet ja mulkoilee veljeään kun lämmittää saunan ja ehkä myös kattaa pöydän, huomioi luultavasti lapsetkin jotenkin siinä, ja sitten kun pitää puuttua illan isännän toimintaan, hoitaa känniääliön sivummalle riputettäväksi, jottei lapset kärsi. Tuommoinen tuki ja turva -tyyppi <3
Kyllä mieheni on ihana. Ihan erilainen, kuin veljensä. Eikä ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun veljensä aiheutti humalassa epämiellyttäviä ja noloja hetkiä. Jopa heidän äidin hautajaisissa. Eikä kyllä syynä pelkkä alkoholikaan ole, vaan lapsellinen ja itsekäs käytös näkyy myös selvinpäin.
Tämä tarinani ei oikein vertailussa muihin vaikuta kovin kamalalta. Eniten tässä harmittaa näin jälkikäteen, että se jäi lasteni ydinperheen viimeiseksi. He olisivat ansainneet vähän idyllisemmän joulun.
Olimme kyseisen joulun ex-miehen veljellä sen verran kaukana kotoa, että siellä oltiin yötä. Lähtökohtaisesti odotin tunnelmallista joulua, lasten iloa yhdessä serkkujen kanss. Saavuimme puolen päivän jälkeen ja aloittelimme yhdessä joulun valmistelua. Lapset olivat innoissaan, koirat riehaantuivat mukana, tunnelma alkoi nousta. Isäntäväen valmistelut olivat vähän puolitiessä, meidän tuomat ruuat tietysti mukana valmiina. Miehet alkoivat lämmittää saunaa ja nauttia joulujuomia.
Vielä odoteltiin anoppia, joka oli luvannut tuoda pääosan alkuruuista. Ja odoteltiin, ja odoteltiin. Miehet saunoivat ja jatkoivat juomien nauttimista. Lopulta lapsille oli pakko antaa ruokaa, etteivät ihan nääntyisi.
Anoppi sitten viimein saapui, en muista mihin aikaan, mutta useamman tunnin myöhemmin kuin oli tarkoitus. Siitä alkoi säätäminen, että saadaan viimein ruokaa pöytään. Juhlatunnelmaa yritettiin kaivaa, mutta anoppi oli närkästynyt, kun hänen myöhästymisensä oli otettu viileästi vastaan, me miniät nälkäkiukkuisia ja miehet jo humalan puolella. Lahjoja päästiin jakamaan, kun lapset olivat väsymyksestä sekaisin,
Loppuillasta isäntäpari riiteli ja rouvakin kiskoi osansa juhlajuomista.
Yöllä kuopus alkoi oksentaa, joten uni meni pätkissä. Onneksi ei ilmeisesti ollut vatsatauti, kun ei tarttunut muihin.
Aamulla heräsin lasten kanssa, keittelin kahvia, laitoin aamupalaa ja ulkoilutin koirat. Lapset leikkivät leluillaan ja ihmettelivät, miten kauan muut aikuiset aikovat nukkua. Sitä ihmettelin minäkin, kun siivoilin paikkoja edellisen illan jäljiltä.
Jännä miten lähes jokaisen ketjun tulee pilaamaan nämä tunkion empatiakyvyllä ja näkkileivän älykkyysosamäärällä varustetut, joilla on keittiöpsykologian alkeista luettuna ensimmäinen sivu ja jotka siksi ovat ihmismielen ylimpiä asiantuntijoita.
Vierailija kirjoitti:
Se joulu, tai niitä oli varmaan oikeasti parikin, kun tajusin omien vanhempieni huonon kunnon ja vanhentumisen, ovat jääneet itselläni jotenkin järkyttävinä ja surullisina mieleen.
... ...
Tajusin sen joulun jälkeen, että on parempi käydä vain joulukahvilla päiväseltään ja viedä omat tarjottavat mukanaan, mukavampi kaikille niin.
Mitä jos auttaisit näitä huonokuntoisia vanhempiasi enemmän ja eritoten joulun järjestelyissä, etkä vain miettisi omia syömisiänne!
Vanhempani asuivat tuolloin vielä 15km kaupungin ulkopuolella,metsän keskellä .
Olimme lähinnä puhuneet puhelimessa kun minulla ei ollut omaa autoa ja oli työkiireitä .
Jouluaattona menimme sitten mieheni kanssa sinne syömään,tarjouduin tekemään ja ottamaan ruokaa mukaan mutta äitini torjui loukkaantuneena,hän tekee kuten ennenkin! Kun saavuimme perille piha oli umpiluminen,hyvä kun päästiin autosta ulos ja talo oli pimeä.
Löysimme keittiöstä kännissä olevan itkuisen äitini ja palaneen porkkanalaatikon. Isä makasi sängyssä ja pyyteli anteeksi ettei ollut kyennyt kolaamaan lumia,selkä kuulemma kipeä. Olin ihan sokissa,mitä täällä tapahtuu! Tuolloin selvisi äitini vakava masennus ja alko-ongelma,joilla ei ollut tahtonut vaivata minua sen enempää kuin isä kipeällä selällään.
Mieheni meni sitten ulos luomaan lunta ja minä komensin äidin lepäämään,koetin saada tarjolle edes jotain ruokaa. Äiti meni lepäämisen asemasta ulos tupakalle ja sammui kyykkyyn. En tunnistanut sitä naista ja olin murheesta mykkyrällä. Isänikin oli ihan tokkurassa kolmiokipulääkkeistä ja pelkäsin että tippuu saunassa kiukaaseen.
Mutta kaikki hyvin,muutama kuukausi tuon joulun jälkeen plussasin ja äiti lopetti juomisen koska ei halunnut lapsen näkevän mummia kännissä. Isäkin toipui.
Seuraavana jouluna tuli vastaan tuttu jouluruokien tuoksu ja joulun tunnelma 🙂