Lue keskustelun säännöt.
Adoptio on kallista!
02.12.2021 |
Olemme harkinneet adoptiota. Nyt tämän mielipidekirjoituksen jälkeen meinaa ahdistua. Onko tämä siis todellista?
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008439821.html
Otteita:
OLIMME mukana kansainvälisessä adoptioprosessissa yli 4,5 vuotta. Olemme vakavarainen, korkeasti koulutettu pariskunta, jolla oli kokemusta tukea kaipaavista lapsista. Haimme adoptiossa vanhempaa lasta tai sisaruksia. Heille on yleensä vaikeampi löytää kotia. Adoptioprosessimme loppui alkusyksystä siihen, että toinen meistä täytti 50 vuotta.
Ikärajan ohella myös kansainvälisen adoption prosessia tulisi uudistaa Suomessa. Adoptioprosessi kestää pitkään. Hakijoita läpivalaistaan henkisesti ja fyysisesti Suomen päässä ja kohdemaassa useaan otteeseen. Asiakirjoja pitää uusia säännöllisesti, ja rahaa palaa tuhansia euroja matkan varrella. Meiltä rahaa ehti kulua prosessiin yli 12 000 euroa.
Kommentit (137)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kommentoin, että todellakin käy sääliksi tuota pariskuntaa, joka halusi adoptoida ja oli adoptiojonossa 4,5 vuotta ja adoptioprosessi keskeytyi, koska toinen täytti 50 vuotta. Se on aivan kohtuutonta, koska kuitenkin säännöksissä on tähänkin asti ollut, että adolapsen ja vanhemman ikäero voi olla korkeintaan 45 vuotta. Nykyisiä adosääntöjä en enää tunne, mutta muistelen, että uusissa säännöissä taisi olla, että adoluvan sai uusia vain kaksi kertaa. Oliko todellakin näin? Se olisi ihan hirveää. Jouduin hakemaan varmaan 4 lupaa, koska yksi lupa oli voimassa vain 2 vuotta. Reilu 7 vuoden prosessin aikana kolmas lupa vanheni juuri ennen hakumatkaa. Luojan kiitos silloin pystyi hakemaan lupaa vielä uudestaan.
Ei ole kauhean tuloksellista adoptoida kouluikäisiä. On vaikeuksia oppia kieltä ja sopeutua uuteen elämään.
Siksi tuo 50 v raja on oikein hyvä.
Ihminen, joka adoptoi isomman lapsen täysin vieraaseen kulttuuriin ja kieleen, on äärimmäisen itsekäs ja julma ihminen.
Kuten myös ihminen, joka adoptoi lapsen siinä iässä, kun monista tulee isovanhempia.
Pitäisi lähteä prosessiin ajoissa. Ja maasta toiseen -adoptioon pitäisi antaa vain ihan vauvoja. Ei niin isoja lapsia, että on jo äidinkieli opittu.
Oletko itse koskaan ollut siinä tilanteessa, että olet yrittänyt omaa lasta vuosikausia siinä onnistumatta? Ehkä löytänyt kumppanin vasta reilusti yli kolmekymppisenä? Tai ollut taloudellisesti valmis vanhemmaksi vasta 40-vuotiaana? Jos olet kokenut näistä syistä lapsettomuutta aikuisiällä ja olet silti jalosti jättäytynyt syrjään vanhemmuudesta, koska olet "isovanhempi-iässä", niin puhu vaan.
Muuten voit olla ihan hiljaa.
Adoptiolapsi ei ole mikään viimeinen oljenkorsi johon mummona tartutaan epätoivoissaan.
T adoptioäiti
Jaa... ja mikäköhän on mummoikä? Adoptoitko itse 20-vuotiaana? Miltäs tuntuisi, jos sinua sanottaisiin epätoivoiseksi, koska adoptoit. Haloo?
Koska adoptiolapset ovat kokenee jo yhden hylkäämisen, hakijoille on noita ehtoja.
Alaikäikäraja on 25.
Ja ikäeron vanhempaan vanhempaan saa olla max 45. Kohdemailla voi olla tästä tiukempia ehtoja.
Nämä säännöt ovat lapsen etu.
Adoptio ei ole lapsettomuuden hoitoa.
Niin, no mikäs ongelma siinä on, jos vaikka 38 v. pari haluaa adoptoida lapsen, koska haluavat luoda yhdessä näin perheen? Vai mikä on nyt se ainoa "oikea" syy adoptoida? Siis mitä ihmettä?
Onko joku väittänyt että on?
Mutta kaikki ei sitä adoptiolasta saa koskaan ja tuossakin on jo se riski että ikäraja tulee vastaan.
En tajua tätä täällä vänkäämistä, että "adoptio on itsekästä" jne. Tai että on kamalaa, jos adoptoi sen jälkeen kun ei ole saanut omaa lasta. Ihan kuin vain ne, jotka kykenevät itse lisääntymään ovat jollakin jalolla oikeudella oikeutetut adoptoimaan. Muut ovat itsekkäitä. Näinhän täällä väitetään. Ihan kuin lapsettomuudesta kärsiviä ei tarpeeksi potkittaisi päähän mm. kertomalla, kuinka ivf-hoidot ovat itsekkäitä.
Adoptio ei ole lapsettomuuden hoitoa.
Ja jos tekee itse sen tietoisen oäätöksen että näkee adoption viimeisenä oljenkortena, ottaa riskin ettei lasta tule sitäkään kautta.
Näin se on, aikuisten maailmassa.
Perheen perustaminen on aina itsekäs teko.
Oletko muuten itse siellä Pelassa töissä? Koska tää nihilistinen kommentti vastaa juuri tuota kyykyttämistä, mitä joku tuolla edellä kuvaili :D
En ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei lapsen kasvattaminenkaan mitään halpaa ole, niin että kyllä se adoptiokin saa olla kallista. Siinä karsiutuu matkan varrella ne, jotka ei lapsesta pysty taloudellisesti huolehtimaan.
Eikä adoptio mitään hyväntekeväisyyttä ole, se on ihan väärä lähtökohta lähteä koko ruljanssiin. Siinä vaiheessa kun se ei-biologinen lapsi kiukuttelee, älä vaan päästä suustasi lausetta "ja niinkuin minä olen sinulle kodin antanut, ruokkinut ja vaatettanut...". Ei sitä lasta hommata siihen omaa erinomaisuuttasi pönkittämään ja sädekehää luomaan! Pitää aidosti haluta olla jonkun vanhempi ja rakastaa lasta pyyteettömästi. Kyse ei ole lahjoituksesta jollekin kissayhdistykselle.
terv. kolmen bioäiti ja siskon lapsen kasvattaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kommentoin, että todellakin käy sääliksi tuota pariskuntaa, joka halusi adoptoida ja oli adoptiojonossa 4,5 vuotta ja adoptioprosessi keskeytyi, koska toinen täytti 50 vuotta. Se on aivan kohtuutonta, koska kuitenkin säännöksissä on tähänkin asti ollut, että adolapsen ja vanhemman ikäero voi olla korkeintaan 45 vuotta. Nykyisiä adosääntöjä en enää tunne, mutta muistelen, että uusissa säännöissä taisi olla, että adoluvan sai uusia vain kaksi kertaa. Oliko todellakin näin? Se olisi ihan hirveää. Jouduin hakemaan varmaan 4 lupaa, koska yksi lupa oli voimassa vain 2 vuotta. Reilu 7 vuoden prosessin aikana kolmas lupa vanheni juuri ennen hakumatkaa. Luojan kiitos silloin pystyi hakemaan lupaa vielä uudestaan.
Ei ole kauhean tuloksellista adoptoida kouluikäisiä. On vaikeuksia oppia kieltä ja sopeutua uuteen elämään.
Siksi tuo 50 v raja on oikein hyvä.
Ihminen, joka adoptoi isomman lapsen täysin vieraaseen kulttuuriin ja kieleen, on äärimmäisen itsekäs ja julma ihminen.
Kuten myös ihminen, joka adoptoi lapsen siinä iässä, kun monista tulee isovanhempia.
Pitäisi lähteä prosessiin ajoissa. Ja maasta toiseen -adoptioon pitäisi antaa vain ihan vauvoja. Ei niin isoja lapsia, että on jo äidinkieli opittu.
Oletko itse koskaan ollut siinä tilanteessa, että olet yrittänyt omaa lasta vuosikausia siinä onnistumatta? Ehkä löytänyt kumppanin vasta reilusti yli kolmekymppisenä? Tai ollut taloudellisesti valmis vanhemmaksi vasta 40-vuotiaana? Jos olet kokenut näistä syistä lapsettomuutta aikuisiällä ja olet silti jalosti jättäytynyt syrjään vanhemmuudesta, koska olet "isovanhempi-iässä", niin puhu vaan.
Muuten voit olla ihan hiljaa.
Adoptioprosessin sääntöjen laatimista ei missään nimessä pidä antaa niille, jotka omien tarpeidensa ja mielitekojensa takia suhtautuvat aiheeseen tunteella. Joka tuntuu olevan näköjään katkeruudensekaista "mähaluun" -ulinaa.
Säännöt pitää laatia ajatellen vain ja ainoastaan lasten etua. Adoptioprosessin tarkoitus EI ole tarjota lapsia kaupan hyllyltä niille, jotka syystä tai toisesta eivät niitä saa. Tarkoitus on tarjota orpolapselle perhe. Se kannattaisi pitää mielessä. Kyse ei ole siitä, mitä sinä haluat, vaan siitä, mitä EHKÄ pystyt antamaan sille lapselle.
Toisekseen, miten vakaan ja turvallisen kodin traumatisoituneelle lapselle (hylätyksi tuleminen on vauvallekin trauma, tästä on tutkimuksia, ne tietävät kyllä, että se äiti, jonka ääntä kuunteli 9 kk, ei ole enää maisemissa) pystyy tarjoamaan ihminen, joka ei pääse yli siitä, että ei saa ihan kaikkea mitä haluaa, sillä aikataululla kuin haluaa?
Lapsettomia ihmisiä on ollut maailman sivu. Se on niitä asioita, joista aikuisten vaan on osattava päästä yli. Jos se adoptiolapsi on joku laastari tuohon suruun, se ei ennusta kovin hyvää lapsen tulevaisuuden kannalta. Lapsella on silloin liian iso vastuu vanhempien emotionaalisesta hyvinvoinnista.
Jos ei kykene olemaan onnellinen myös lapsettomana, ei kykene tarjoamaan hyvää kotia adoptiolapselle.
P.S. Menetin itse mahdollisuuteni tulla äidiksi sairastumalla vakavasti alle 30-vuotiaana. Terveydentilani ei sallisi myöskään adoptiota, koska en pysyisi lapsesta huolehtimaan. Enkä kyllä ikinä adoptoisikaan, minusta on todella sairasta raahata lapsia tänne toiselta puolelta maailmaa täyttämään ihmisten emotionaalisia tarpeita. Siitähän siinä on kyse.
Olen muuten samaa mieltä, mutta viimeistä kappaletta en ymmärrä. Ensinnäkin lapsen hankkimisellahan ihminen täyttää aina omia emotionaalista tarpeitaan. Biologinenkin lapsi hankitaan aina siksi, että itse haluaa ja kaipaa lasta ja tuntee tarvetta olla vanhempi. Kukas ei hanki biologista lasta tähän maailmaan ajatellen, että synnytänpä tästä lapsen, koska se on puhtaasti vaan sen tulevan lapsen etu ja hän varmasti haluaa syntyä.
Toiseksi olisiko sinusta parempi, että ulkomaille adoptoidut lapset jätettäisi asumaan täpötäysiin lastenkoteihin, eikä heitä siirretä ympäristöön, jossa he saavat ydinperheen ja mahdollisuuden jakamattomaan huomioon, turvaan ja rakkauteen? Trauma on heillä jo joka tapauksessa, koska nämä lapset ovat syystä tai toisesta kotia tarvitsevia, ja heidät on erotettu biologisesta äidistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kommentoin, että todellakin käy sääliksi tuota pariskuntaa, joka halusi adoptoida ja oli adoptiojonossa 4,5 vuotta ja adoptioprosessi keskeytyi, koska toinen täytti 50 vuotta. Se on aivan kohtuutonta, koska kuitenkin säännöksissä on tähänkin asti ollut, että adolapsen ja vanhemman ikäero voi olla korkeintaan 45 vuotta. Nykyisiä adosääntöjä en enää tunne, mutta muistelen, että uusissa säännöissä taisi olla, että adoluvan sai uusia vain kaksi kertaa. Oliko todellakin näin? Se olisi ihan hirveää. Jouduin hakemaan varmaan 4 lupaa, koska yksi lupa oli voimassa vain 2 vuotta. Reilu 7 vuoden prosessin aikana kolmas lupa vanheni juuri ennen hakumatkaa. Luojan kiitos silloin pystyi hakemaan lupaa vielä uudestaan.
Ei ole kauhean tuloksellista adoptoida kouluikäisiä. On vaikeuksia oppia kieltä ja sopeutua uuteen elämään.
Siksi tuo 50 v raja on oikein hyvä.
Ihminen, joka adoptoi isomman lapsen täysin vieraaseen kulttuuriin ja kieleen, on äärimmäisen itsekäs ja julma ihminen.
Kuten myös ihminen, joka adoptoi lapsen siinä iässä, kun monista tulee isovanhempia.
Pitäisi lähteä prosessiin ajoissa. Ja maasta toiseen -adoptioon pitäisi antaa vain ihan vauvoja. Ei niin isoja lapsia, että on jo äidinkieli opittu.
Oletko itse koskaan ollut siinä tilanteessa, että olet yrittänyt omaa lasta vuosikausia siinä onnistumatta? Ehkä löytänyt kumppanin vasta reilusti yli kolmekymppisenä? Tai ollut taloudellisesti valmis vanhemmaksi vasta 40-vuotiaana? Jos olet kokenut näistä syistä lapsettomuutta aikuisiällä ja olet silti jalosti jättäytynyt syrjään vanhemmuudesta, koska olet "isovanhempi-iässä", niin puhu vaan.
Muuten voit olla ihan hiljaa.
Adoptiolapsi ei ole mikään viimeinen oljenkorsi johon mummona tartutaan epätoivoissaan.
T adoptioäiti
Yleensä kai miehillä tulee ikäraja vastaan ensin, ja voivat nekin kärsiä lapsettomuudesta.
No kun täällä kerta käydään tätä "kenellä hyvä syy adoptoida" puintia, niin onko ok teidän mielestä, jos haluaa adoptoida, kun ei halua tuoda maailmaan uusia ihmisiä, kun jo olemassa oleville ei ole koteja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kommentoin, että todellakin käy sääliksi tuota pariskuntaa, joka halusi adoptoida ja oli adoptiojonossa 4,5 vuotta ja adoptioprosessi keskeytyi, koska toinen täytti 50 vuotta. Se on aivan kohtuutonta, koska kuitenkin säännöksissä on tähänkin asti ollut, että adolapsen ja vanhemman ikäero voi olla korkeintaan 45 vuotta. Nykyisiä adosääntöjä en enää tunne, mutta muistelen, että uusissa säännöissä taisi olla, että adoluvan sai uusia vain kaksi kertaa. Oliko todellakin näin? Se olisi ihan hirveää. Jouduin hakemaan varmaan 4 lupaa, koska yksi lupa oli voimassa vain 2 vuotta. Reilu 7 vuoden prosessin aikana kolmas lupa vanheni juuri ennen hakumatkaa. Luojan kiitos silloin pystyi hakemaan lupaa vielä uudestaan.
Ei ole kauhean tuloksellista adoptoida kouluikäisiä. On vaikeuksia oppia kieltä ja sopeutua uuteen elämään.
Siksi tuo 50 v raja on oikein hyvä.
Ihminen, joka adoptoi isomman lapsen täysin vieraaseen kulttuuriin ja kieleen, on äärimmäisen itsekäs ja julma ihminen.
Kuten myös ihminen, joka adoptoi lapsen siinä iässä, kun monista tulee isovanhempia.
Pitäisi lähteä prosessiin ajoissa. Ja maasta toiseen -adoptioon pitäisi antaa vain ihan vauvoja. Ei niin isoja lapsia, että on jo äidinkieli opittu.
Oletko itse koskaan ollut siinä tilanteessa, että olet yrittänyt omaa lasta vuosikausia siinä onnistumatta? Ehkä löytänyt kumppanin vasta reilusti yli kolmekymppisenä? Tai ollut taloudellisesti valmis vanhemmaksi vasta 40-vuotiaana? Jos olet kokenut näistä syistä lapsettomuutta aikuisiällä ja olet silti jalosti jättäytynyt syrjään vanhemmuudesta, koska olet "isovanhempi-iässä", niin puhu vaan.
Muuten voit olla ihan hiljaa.
Adoptiolapsi ei ole mikään viimeinen oljenkorsi johon mummona tartutaan epätoivoissaan.
T adoptioäiti
Yleensä kai miehillä tulee ikäraja vastaan ensin, ja voivat nekin kärsiä lapsettomuudesta.
Tottakai voi tulla ja tottakai voi kärsiä. Ihan samat säännöt heitäkin koskee.
Miksi teille tuli vibat, että tuo mielipidekirjoittaja olisi adoptoimassa vaan koska haluaa olla pyhimys? Siis ihan konkreettisesti, mikä lause tai sana tän aiheuttaa. Mun mielestä hän ei oikein avannut syitä suoraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos pariskunnalla on iso ikäero, voiko vain toinen adoptoida, jos on naimisissa (siis se nuori)?
Vierailija kirjoitti:
No kun täällä kerta käydään tätä "kenellä hyvä syy adoptoida" puintia, niin onko ok teidän mielestä, jos haluaa adoptoida, kun ei halua tuoda maailmaan uusia ihmisiä, kun jo olemassa oleville ei ole koteja?
Ei ole.
Adoptiossa on tarkoitus haluta lapsi adotion kautta. Se on tapa perustaa perhe tai kasvattaa perhettä.
Ei pelastaa lasta, eikä maailmaa tai ylipäätään muuten parantaa yhtikäs mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä kirjoittaja kyllä on oikeassa, että hakijoita kohdellaan törkeästi. Ja varsinkin Pela oli jotain täydellisen luokatonta.
t. adoptioäiti
Onko jotain esimerkkejä, miten Pela kohtelee hakijoita huonosti?
Valehtelua, kyykyttämistä, asiakirjojen tahallista hukkaamista, aina vain uusien maksujen ja käytäntöjen kehittelemistä yms. Joka käänteessä muistutetaan, että ei prosessissa ole pakko olla ja uhkaillaan ennen hakumatkaa, että ”ei se lapsi sinun vielä ole, voimme ottaa poiskin milloin tahansa, selän takana juoruilua, esim meille haukuttiin eräs toinen hakijaperhe törkeästi jne”.
Loputonta paskaa. Oikein sellaista mitä pienipalkkainen naisihminen huonossa työpaikassa ikinä keksii, kun kerrankin saa valtaa.
Pienipalkkainen? Eikö ne ole sossuja ja äkkiä kolmen tonnin palkka? Toki rikkaisiin verrattuna ei mitään.
Eva Biaudethan joskus kommentoi tuota että työntekijät olivat kateellisia kun hakija rikas, ja näyttivät valtaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä kirjoittaja kyllä on oikeassa, että hakijoita kohdellaan törkeästi. Ja varsinkin Pela oli jotain täydellisen luokatonta.
t. adoptioäiti
Onko jotain esimerkkejä, miten Pela kohtelee hakijoita huonosti?
Valehtelua, kyykyttämistä, asiakirjojen tahallista hukkaamista, aina vain uusien maksujen ja käytäntöjen kehittelemistä yms. Joka käänteessä muistutetaan, että ei prosessissa ole pakko olla ja uhkaillaan ennen hakumatkaa, että ”ei se lapsi sinun vielä ole, voimme ottaa poiskin milloin tahansa, selän takana juoruilua, esim meille haukuttiin eräs toinen hakijaperhe törkeästi jne”.
Loputonta paskaa. Oikein sellaista mitä pienipalkkainen naisihminen huonossa työpaikassa ikinä keksii, kun kerrankin saa valtaa.
Pienipalkkainen? Eikö ne ole sossuja ja äkkiä kolmen tonnin palkka? Toki rikkaisiin verrattuna ei mitään.
Eva Biaudethan joskus kommentoi tuota että työntekijät olivat kateellisia kun hakija rikas, ja näyttivät valtaansa.
No omasta mielestään ovat palkkakuopassa. Ja olen tismalleen samaa mieltä kuin Biadet. Ainakin minun aikanani he myös suosivat selkeästi samanlaisia hakijoita kuin mitä itse ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos pariskunnalla on iso ikäero, voiko vain toinen adoptoida, jos on naimisissa (siis se nuori)?
Ei voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomuudesta kärsivänä tuntuu kyllä hurjalta, että ensin meillä menee hoitoihin noin 10 000, ja jos ne eivät onnistuisi, niin vähintään sama summa adoptioprosessiin. Se on melkein vuoden palkka, joka pitää jostakin repiä. Ja jos sitten kaiken jälkeen jäisi jopa ilman adoptiolasta, niin on se varmasti musertavaa. Mutta ainakin tietäisi kaikkensa yrittäneen.
Pienituloiset ei saa adoptiolasta. Kannattaa ottaa se huomioon.
Ääh.. vielä sekin! Luulin, että Suomessa ei olisi niin, että raha puhuu. Jos kuitenkin on säännölliset tulot ja koti olemassa. Miten voidaan arvottaa ihmisiä tulojen perusteella?
Noilla lapsilla on ihan riittävän huono alku ollut elämässään. Ei sitä tarvitse enää huonontaa sillä, että asetetaan lapsi huonompaan sosioekonomiseen asemaan kuin olisi välttämätöntä. Varsinkin kansainvälinen adoptio heikentää lapsen tulevaa asemaa muutenkin, jos kyseessä ei ole ihan vauva -vieraaseen kieleen ja kulttuuriin joutuminen on lapselle äärimmäinen shokki ja menetyksen kokemus. Varsinkin kun lapsella ei itsellään ole prosessiin mitään sananvaltaa.
Olisi paljon parempi panna kaikki adoptioprosessiin käytettävät rahat siihen, että parannettaisiin lastenkoteja niissä kohdemaissa. Isommat lapset pärjäisivät siten paljon paremmin. Mutta ei, niitä täytyy repiä pois omasta kulttuuristaan, omasta äidinkielestään (mikä on tunteiden kieli), että maho länkkäri saa täytettyä hoivaviettiään.
Kaikki ymmärtävät, miten julmaa oli aikanaan pakottaa saamelaislapset kouluissa olemaan käyttämättä omaa kieltään ja kieltämään kulttuurinsa. Mutta kansainvälinen adoptio onkin sitten yhtäkkiä ihan eri asia, kun lapsi muka saa "rakastavan perheen".
Todella rakastavan, kuinka moni on edes opetellut sujuvasti sen maan kieltä, mistä lapsi tulee, tehdäkseen siirtymän lapselle helpommaksi? Prosessit kestää vuosia, joten kielen oppimiseen olisi aikaa, jos olisi motivaatiota. Mutta niin vaan tässäkin keskustelussa kerrotaan, että tulkkia tarvittiin lapsenhakumatkalla. Että niin paljon siitä tulevasta lapsesta välitetään. Ei edes kieltä viitsitä opetella. Vaikka kuitenkin lapsi jo kohdussa oppii äidinkielensä soinnun.
Maho? Eihän adoptoijan tarvitse olla lapseton, hyvä jos lapsia ennestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin sen pitääkin olla.
Miksi? Olen aina luullut että siitä maksetaan adoptioperheelle. Ihan mieletöntä, millä kaikella ihmisiä rahastetaan. Tee hyvää ja maksa siitä.
Ihmiskauppaa ehkä pahimmillaan.
Adoptio ei ole hyväntekeväisyyttä eikä adoptioperhe ole mikään sijaisperhe, jolle pitäisi maksaa. Adoptiossa hankitaan perheeseen lapsi. Adoptioon tulevia lapsia on vähemmän kuin adoptiohaluisia perheitä toisin kuin luulet.
höpö höpö. Todella törkeää ihmiskauppaa ja rahastusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kommentoin, että todellakin käy sääliksi tuota pariskuntaa, joka halusi adoptoida ja oli adoptiojonossa 4,5 vuotta ja adoptioprosessi keskeytyi, koska toinen täytti 50 vuotta. Se on aivan kohtuutonta, koska kuitenkin säännöksissä on tähänkin asti ollut, että adolapsen ja vanhemman ikäero voi olla korkeintaan 45 vuotta. Nykyisiä adosääntöjä en enää tunne, mutta muistelen, että uusissa säännöissä taisi olla, että adoluvan sai uusia vain kaksi kertaa. Oliko todellakin näin? Se olisi ihan hirveää. Jouduin hakemaan varmaan 4 lupaa, koska yksi lupa oli voimassa vain 2 vuotta. Reilu 7 vuoden prosessin aikana kolmas lupa vanheni juuri ennen hakumatkaa. Luojan kiitos silloin pystyi hakemaan lupaa vielä uudestaan.
Ei ole kauhean tuloksellista adoptoida kouluikäisiä. On vaikeuksia oppia kieltä ja sopeutua uuteen elämään.
Siksi tuo 50 v raja on oikein hyvä.
Ihminen, joka adoptoi isomman lapsen täysin vieraaseen kulttuuriin ja kieleen, on äärimmäisen itsekäs ja julma ihminen.
Kuten myös ihminen, joka adoptoi lapsen siinä iässä, kun monista tulee isovanhempia.
Pitäisi lähteä prosessiin ajoissa. Ja maasta toiseen -adoptioon pitäisi antaa vain ihan vauvoja. Ei niin isoja lapsia, että on jo äidinkieli opittu.
Oletko itse koskaan ollut siinä tilanteessa, että olet yrittänyt omaa lasta vuosikausia siinä onnistumatta? Ehkä löytänyt kumppanin vasta reilusti yli kolmekymppisenä? Tai ollut taloudellisesti valmis vanhemmaksi vasta 40-vuotiaana? Jos olet kokenut näistä syistä lapsettomuutta aikuisiällä ja olet silti jalosti jättäytynyt syrjään vanhemmuudesta, koska olet "isovanhempi-iässä", niin puhu vaan.
Muuten voit olla ihan hiljaa.
Adoptiolapsi ei ole mikään viimeinen oljenkorsi johon mummona tartutaan epätoivoissaan.
T adoptioäiti
Mummona? Ei 40 v ole mummo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kommentoin, että todellakin käy sääliksi tuota pariskuntaa, joka halusi adoptoida ja oli adoptiojonossa 4,5 vuotta ja adoptioprosessi keskeytyi, koska toinen täytti 50 vuotta. Se on aivan kohtuutonta, koska kuitenkin säännöksissä on tähänkin asti ollut, että adolapsen ja vanhemman ikäero voi olla korkeintaan 45 vuotta. Nykyisiä adosääntöjä en enää tunne, mutta muistelen, että uusissa säännöissä taisi olla, että adoluvan sai uusia vain kaksi kertaa. Oliko todellakin näin? Se olisi ihan hirveää. Jouduin hakemaan varmaan 4 lupaa, koska yksi lupa oli voimassa vain 2 vuotta. Reilu 7 vuoden prosessin aikana kolmas lupa vanheni juuri ennen hakumatkaa. Luojan kiitos silloin pystyi hakemaan lupaa vielä uudestaan.
Ei ole kauhean tuloksellista adoptoida kouluikäisiä. On vaikeuksia oppia kieltä ja sopeutua uuteen elämään.
Siksi tuo 50 v raja on oikein hyvä.
Ihminen, joka adoptoi isomman lapsen täysin vieraaseen kulttuuriin ja kieleen, on äärimmäisen itsekäs ja julma ihminen.
Kuten myös ihminen, joka adoptoi lapsen siinä iässä, kun monista tulee isovanhempia.
Pitäisi lähteä prosessiin ajoissa. Ja maasta toiseen -adoptioon pitäisi antaa vain ihan vauvoja. Ei niin isoja lapsia, että on jo äidinkieli opittu.
Oletko itse koskaan ollut siinä tilanteessa, että olet yrittänyt omaa lasta vuosikausia siinä onnistumatta? Ehkä löytänyt kumppanin vasta reilusti yli kolmekymppisenä? Tai ollut taloudellisesti valmis vanhemmaksi vasta 40-vuotiaana? Jos olet kokenut näistä syistä lapsettomuutta aikuisiällä ja olet silti jalosti jättäytynyt syrjään vanhemmuudesta, koska olet "isovanhempi-iässä", niin puhu vaan.
Muuten voit olla ihan hiljaa.
Adoptiolapsi ei ole mikään viimeinen oljenkorsi johon mummona tartutaan epätoivoissaan.
T adoptioäiti
Mummona? Ei 40 v ole mummo.
Jos haluaa adoptioäidiksi, kannattaa toimia viimeistään 35-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomuudesta kärsivänä tuntuu kyllä hurjalta, että ensin meillä menee hoitoihin noin 10 000, ja jos ne eivät onnistuisi, niin vähintään sama summa adoptioprosessiin. Se on melkein vuoden palkka, joka pitää jostakin repiä. Ja jos sitten kaiken jälkeen jäisi jopa ilman adoptiolasta, niin on se varmasti musertavaa. Mutta ainakin tietäisi kaikkensa yrittäneen.
Pienituloiset ei saa adoptiolasta. Kannattaa ottaa se huomioon.
Ääh.. vielä sekin! Luulin, että Suomessa ei olisi niin, että raha puhuu. Jos kuitenkin on säännölliset tulot ja koti olemassa. Miten voidaan arvottaa ihmisiä tulojen perusteella?
Noilla lapsilla on ihan riittävän huono alku ollut elämässään. Ei sitä tarvitse enää huonontaa sillä, että asetetaan lapsi huonompaan sosioekonomiseen asemaan kuin olisi välttämätöntä. Varsinkin kansainvälinen adoptio heikentää lapsen tulevaa asemaa muutenkin, jos kyseessä ei ole ihan vauva -vieraaseen kieleen ja kulttuuriin joutuminen on lapselle äärimmäinen shokki ja menetyksen kokemus. Varsinkin kun lapsella ei itsellään ole prosessiin mitään sananvaltaa.
Olisi paljon parempi panna kaikki adoptioprosessiin käytettävät rahat siihen, että parannettaisiin lastenkoteja niissä kohdemaissa. Isommat lapset pärjäisivät siten paljon paremmin. Mutta ei, niitä täytyy repiä pois omasta kulttuuristaan, omasta äidinkielestään (mikä on tunteiden kieli), että maho länkkäri saa täytettyä hoivaviettiään.
Kaikki ymmärtävät, miten julmaa oli aikanaan pakottaa saamelaislapset kouluissa olemaan käyttämättä omaa kieltään ja kieltämään kulttuurinsa. Mutta kansainvälinen adoptio onkin sitten yhtäkkiä ihan eri asia, kun lapsi muka saa "rakastavan perheen".
Todella rakastavan, kuinka moni on edes opetellut sujuvasti sen maan kieltä, mistä lapsi tulee, tehdäkseen siirtymän lapselle helpommaksi? Prosessit kestää vuosia, joten kielen oppimiseen olisi aikaa, jos olisi motivaatiota. Mutta niin vaan tässäkin keskustelussa kerrotaan, että tulkkia tarvittiin lapsenhakumatkalla. Että niin paljon siitä tulevasta lapsesta välitetään. Ei edes kieltä viitsitä opetella. Vaikka kuitenkin lapsi jo kohdussa oppii äidinkielensä soinnun.
Maho? Eihän adoptoijan tarvitse olla lapseton, hyvä jos lapsia ennestään.
No ei tarvitse, mutta kyllä useimmissa maissa lapseton pari menee edelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomuudesta kärsivänä tuntuu kyllä hurjalta, että ensin meillä menee hoitoihin noin 10 000, ja jos ne eivät onnistuisi, niin vähintään sama summa adoptioprosessiin. Se on melkein vuoden palkka, joka pitää jostakin repiä. Ja jos sitten kaiken jälkeen jäisi jopa ilman adoptiolasta, niin on se varmasti musertavaa. Mutta ainakin tietäisi kaikkensa yrittäneen.
Pienituloiset ei saa adoptiolasta. Kannattaa ottaa se huomioon.
Ääh.. vielä sekin! Luulin, että Suomessa ei olisi niin, että raha puhuu. Jos kuitenkin on säännölliset tulot ja koti olemassa. Miten voidaan arvottaa ihmisiä tulojen perusteella?
Noilla lapsilla on ihan riittävän huono alku ollut elämässään. Ei sitä tarvitse enää huonontaa sillä, että asetetaan lapsi huonompaan sosioekonomiseen asemaan kuin olisi välttämätöntä. Varsinkin kansainvälinen adoptio heikentää lapsen tulevaa asemaa muutenkin, jos kyseessä ei ole ihan vauva -vieraaseen kieleen ja kulttuuriin joutuminen on lapselle äärimmäinen shokki ja menetyksen kokemus. Varsinkin kun lapsella ei itsellään ole prosessiin mitään sananvaltaa.
Olisi paljon parempi panna kaikki adoptioprosessiin käytettävät rahat siihen, että parannettaisiin lastenkoteja niissä kohdemaissa. Isommat lapset pärjäisivät siten paljon paremmin. Mutta ei, niitä täytyy repiä pois omasta kulttuuristaan, omasta äidinkielestään (mikä on tunteiden kieli), että maho länkkäri saa täytettyä hoivaviettiään.
Kaikki ymmärtävät, miten julmaa oli aikanaan pakottaa saamelaislapset kouluissa olemaan käyttämättä omaa kieltään ja kieltämään kulttuurinsa. Mutta kansainvälinen adoptio onkin sitten yhtäkkiä ihan eri asia, kun lapsi muka saa "rakastavan perheen".
Todella rakastavan, kuinka moni on edes opetellut sujuvasti sen maan kieltä, mistä lapsi tulee, tehdäkseen siirtymän lapselle helpommaksi? Prosessit kestää vuosia, joten kielen oppimiseen olisi aikaa, jos olisi motivaatiota. Mutta niin vaan tässäkin keskustelussa kerrotaan, että tulkkia tarvittiin lapsenhakumatkalla. Että niin paljon siitä tulevasta lapsesta välitetään. Ei edes kieltä viitsitä opetella. Vaikka kuitenkin lapsi jo kohdussa oppii äidinkielensä soinnun.
Maho? Eihän adoptoijan tarvitse olla lapseton, hyvä jos lapsia ennestään.
No ei tarvitse, mutta kyllä useimmissa maissa lapseton pari menee edelle.
Voihan sitä lapseton ihan velana, eikä lapsettomuuden takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kommentoin, että todellakin käy sääliksi tuota pariskuntaa, joka halusi adoptoida ja oli adoptiojonossa 4,5 vuotta ja adoptioprosessi keskeytyi, koska toinen täytti 50 vuotta. Se on aivan kohtuutonta, koska kuitenkin säännöksissä on tähänkin asti ollut, että adolapsen ja vanhemman ikäero voi olla korkeintaan 45 vuotta. Nykyisiä adosääntöjä en enää tunne, mutta muistelen, että uusissa säännöissä taisi olla, että adoluvan sai uusia vain kaksi kertaa. Oliko todellakin näin? Se olisi ihan hirveää. Jouduin hakemaan varmaan 4 lupaa, koska yksi lupa oli voimassa vain 2 vuotta. Reilu 7 vuoden prosessin aikana kolmas lupa vanheni juuri ennen hakumatkaa. Luojan kiitos silloin pystyi hakemaan lupaa vielä uudestaan.
Ei ole kauhean tuloksellista adoptoida kouluikäisiä. On vaikeuksia oppia kieltä ja sopeutua uuteen elämään.
Siksi tuo 50 v raja on oikein hyvä.
Ihminen, joka adoptoi isomman lapsen täysin vieraaseen kulttuuriin ja kieleen, on äärimmäisen itsekäs ja julma ihminen.
Kuten myös ihminen, joka adoptoi lapsen siinä iässä, kun monista tulee isovanhempia.
Pitäisi lähteä prosessiin ajoissa. Ja maasta toiseen -adoptioon pitäisi antaa vain ihan vauvoja. Ei niin isoja lapsia, että on jo äidinkieli opittu.
Oletko itse koskaan ollut siinä tilanteessa, että olet yrittänyt omaa lasta vuosikausia siinä onnistumatta? Ehkä löytänyt kumppanin vasta reilusti yli kolmekymppisenä? Tai ollut taloudellisesti valmis vanhemmaksi vasta 40-vuotiaana? Jos olet kokenut näistä syistä lapsettomuutta aikuisiällä ja olet silti jalosti jättäytynyt syrjään vanhemmuudesta, koska olet "isovanhempi-iässä", niin puhu vaan.
Muuten voit olla ihan hiljaa.
Adoptiolapsi ei ole mikään viimeinen oljenkorsi johon mummona tartutaan epätoivoissaan.
T adoptioäiti
Mummona? Ei 40 v ole mummo.
Iän puolesta voisi olla jo monenkin lapsen mummo. Muttei tietenkään ole, jos ei ole lapsiakaan saanut.
Oletko muuten itse siellä Pelassa töissä? Koska tää nihilistinen kommentti vastaa juuri tuota kyykyttämistä, mitä joku tuolla edellä kuvaili :D