Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Luulen oman yksinäisyyteni juontavan juurensa lapsuudestani. Vanhempani olivat vanhoja minut saadessaan, olin ainoa lapsi ja minua suojeltiin maailmalta. Tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei minua laitettu päiväkotiin vaan tätini hoiti minua kotona. Minua ei viety mihinkään kerhoon tai ryhmiin ja kouluikäisenä ainoa harrastukseni oli viulunsoittotunnit, joilla tietysti kävin yksin. En jotenkin ole sosiaalistunut lapsena enkä oikein osaa toimia naisporukoissa.
Minulla on ollut kolme bestistä elämäni aikana, nyt ei enää ketään. Teini-iän ja nuoruuden parhaat kaverit jäivät, koska ystävyys tavallaan kulutettiin loppuun. Oltiin siis kuin paita ja peppu vuosikaudet kunnes ei enää ollut yhtään mitään sanottavaa.
Pinnallisempia tuttavuuksia on heitäkin ollut, olen kuitenkin aika sosiaalinen ja monessa mukana, mutta enää ei ole jäljellä kuin pari. Tämä taas johtuu ihan siitä, että olen vuosien kuluessa edennyt uralla ja vaurastunut, jolloin entiset kaverit ovat alkaneet katsoa karsaasti. Jään aina porukan ulkopuolelle enkä edes ymmärrä miksi. En vaan osaa lukea ihmisiä enkä ymmärrä kaikkia sosiaalisia kuvioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen kohtalotoveri, ei ole paljon ystäviä t. nainen 49 v.
Sama täällä t mies 45
Kuinka samanhenkinen sitä oikeastaan tarvii olla. Koulussa, etenkin lukiossa, oli helppo saada paljon ystäviä - oli ihan ok, että ihmiset on erilaisia, ja itse asiassa just se teki seurasta mielenkiintoista. Että oltiin erilaisia, mutta oli tahto olla yhdessä. Aina oli jollakin aikaa, ja eri asioihin sai erilaisiakin näkökulmia. Usein oltiin porukalla yhdessä.
Vanhemmiten sitä helposti karsastaa erilaisuutta, tajuaa että tuhoan on arvoiltaan noin erilainen... "eihän tuollaisen kansa voi olla ystävä, kun se on noin eri mieltä siinä ja tuossa asiassa, kuin minä!?" No siinäpähän on sitten yksin oman täydellisyytensä kanssa. Jos kokee, että ihan kaikki on pakko jakaa, tai ihan kaikesta oltava samat arvot, tai "mää en ala". Erilaisten ihmisten kanssa voisi olla vähän eri tavalla, ja jokaisesta saisi jotain.
Mutta. Minä olen jättänyt kaikki yhteydenpidot enkä edes etsi uusia. Välillä siitä tulee haikea mieli. Mutta mulla on projekti, enka jotenkin vaan pidä nyt ajankohtaisena ottaa ystäviä elämääni; toivon, että asia vielä muuttuu! Tätä on kyllä kestänyt aika kauan... Ja tiedän varsin hyvin, ettei ystäväksi varmaan kelpaa yhtä hyvin muillekaan - aikuiset vaan on itsetietoisempia, kriittisempiä, tai jotain. Jokainen kuitenkin kaipaisi ystäviä, joille voisi puhua edes silloin tällöin.
Olisipa ystäväsovellus! Sillä voisi joku rikastua!
Millaisista aiheista tahtoisitte ystävän kanssa jutella? Tai, millaisen ystävän /millaisia ystäviä tahtoisitte?
Täällä yksi yksinäinen lisää. Minulla oli viimeksi ystäviä lähes 20 vuotta sitten. Löysin tuosta porukasta aviomieheni, joka on paras ystäväni. Silti koen valtavaa ulkopuolisuutta. Minulla ei ole ketään, jolle voisin soittaa. Ei ketään, jota pyytää kylään.
Kaipaisin sellaista ystävää kuin nuorena. Hengailtiin jonkun kämpällä kokkaillen ja musiikkia kuunnellen. Lainailtiin toisillemme leffoja ja kirjoja. Oli niin hauskanpitoa kuin hyviä keskusteluja. Ystävien ovet olivat aina avoinna. Autettiin ja tuettiin toisiamme monin tavoin. Meitä oli sekä naisia että miehiä monilta eri aloilta. Sitten tuli muuttoja, lapsia, eroja ja päihdeongelmia, mihin tuttavapiiri hajosi.
Olen nyt 40, lapseton, ura epämääräinen, yhteiskunnallinen asema myös. Muutin kaupunkiin, jossa vain puolisollani on vanha kaveripiiri. Miehen kavereiden vaimojen perhekuvioon en mahdu, enkä raittiina kykene heille viikonloppuna baariseuraksi. Eivät he enää pyydäkään, koska en osaa jutella some-temppari-juoruilu-akselilla.
Ystävää en ole löytänyt harrastustenkaan kautta - olen ollut ainoa ei-eläkeläinen. Mummoista ja papoista olen kyllä saanut ihania hyvänpäiväntuttuja. Olen onnellinen siitä, että täällä päin on elävä juttelukulttuuri, ainakin vanhemman väestön keskuudessa. Se pitää minut jokseenkin keskustelutaitoisena ja järjissäni.
Ennen muuttoa minulla oli pari lapsetonta kaveria, joiden kanssa oli samat harrastukset ja elämänpiiri. Sekään ei takaa syvemmän yhteyden syntymistä. Heitä tapasin lounailla ja kahviloissa parin kuukauden välein. Minua ei pyynnöistä huolimatta kutsuttu mukaan bileisiin, lomille, kylpylöihin tms, joista sain kyllä kuulla kaikki jutut. Tapaamisilla heillä oli koko ajan puhelin kädessä mutta minun viesteihini he vastasivat päivien viiveellä. Kai porukoihin tarvitaan joku ulkojäsen, että ydinryhmä lujittuu.
Mietin, olisiko minut koettu läheisemmäksi, jos olisin somessa. Välillä tuntuu siltä, että ikäiseni suomalaiset naiset eivät osaa kommunikoida ja olla läsnä reaalielämässä. Lisäksi ikään kuin heti arvotettaisiin: köyhä, outolintu, ei tunne ketään tärkeää, en voi hyötyä tuosta ihmisestä. Mieheni ystävien, iäkkäiden harrastustuttavieni ja sukulaislasten kanssa löytyy yhteinen taajuus paljon helpommin kuin oman viiteryhmäni.
En tosiaankaan etsi identtistä kaksosta, vaan ihmistä joka jakaisi elämänarvoni pääpiirteittäin ja joitain kiinnostuksenkohteita. On ollut helpotus lukea, että teitä samalla ajattelevia on useita. Olette pukeneet tunteet tästä asiasta sanoiksi niin hienosti, että olen liikuttunut viestejä lukiessani. Toivon ja uskon, että jokaiselle meistä on vielä ystävä jossain. Tämän ketjun porukka vaikuttaa sen arvoisilta: älykkäiltä ja sydämellisiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useita kommentteja tulee mieleen, että ehkä ystävyyssuhteen luomiseen / ylläpitoon on luotu niin suuret paineet, että se estää syvenemisen? Keskustelussa toisesta ihmisestä aistitaan paljon sanatonta viestintää ja mikroviestejä ilmeistä, hyvin pienistä eleistä ym ym. Syvällinen keskustelu edellyttää välittömyyttä ja rentoutta, ja jos keskustelussa huomaamattaan yliyrittää on Keskustelun kääntyminen pinnalliseksi sitten ihan normaali käänne edetä.
Vähän sama kuin unen kanssa - jos yrittää kaikin keinoin nukkua hyvin siihen tulee usein sellaiset paineet että ei ainakaan nukahda.
Ehkä ns pakotettu tavoite ystävyyssuhteen syntymisestä onkin juuri se este, ettei mikään kaveruus sellaiseksi etenekään? Jos saatte ajatuksesta kiinni.
On.. ja tähän kaverittomuuteen on surullista kyllä tottunut. Olen huono tutustumaan rohkeasti ihmisiin, sillä olen aluksi ujo ja muutenkin aika hiljaista tyyppiä. En jaksa puhua älyttömästi ja minusta olisi kiva vaan tehdä yhdessä mielenkiintoisia juttuja, sekä joskus olla vaan niin, että hiljaisuus ei tuntuisi kiusalliselta.
Mun mielenkiinnon kohteet eivät yleensä samanikäisiäni kiinnosta. Elän todella paljon haave/fantasiamaailmoissa. Tykkään niin paljon Harry Potterista, että larppaan Pottermaailmaa ihan jokapäiväisesti. Rakastan myös kaikkea viktoriaanista, viktoriaaniseen tai sitä vanhempaan aikaan perustuvia kirjoja, elokuvia ja tv-sarjoja. Kuuntelen klassista ja dark wave musiikkia. Minua kiehtoo taikuus, hengelliset asiat, mysteerit ja true crime.
Lempi vuodenaikani on syksy ja rakastankin sadetta, pimeyttä ja kynttilänvaloa. Nukahdan joka yö kuunnellen Youtubesta sateen ja vanhan kirjaston ääniä.
N28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millaista olisi "avoin haavoittuvuus" mitä joku aiemmassa kauniissa kirjoituksessaan perään kuulutti?
Mitä ylipäätään odotatte ystävyydeltä?
Minun elämäni on niin jukoliste tavallista, että en minä edes keksisi siitä juuri mitään syvällistä puhuttavaa. Luulen, että näin on monien muidenkin laita. Mitä te sille ystävälle vuodattaisitte ja olisitte valmiit auliisti kuuntelemaan?
Avoin haavoittuvuus tarkoittaa, että uskaltaa kertoa vaikeitakin asioita, koska ystävien välille on syntynyt luottamusta. Koen, että ystävyys on tällaisen luottamuksen syntymiseen jopa otollisempi kuin parisuhde: ystävyydessä ei ole yhtä tiukasti kiinni, jolloin on helpompi jättää omat intressinsä ja arvonsa taka-alalle ja siten keskittyä kuuntelemaan tuomitsematta.
Minä olisin valmis kuuntelemaan erityisesti ystävän analyysia arvomaailmastaan, tunteistaan ja ajatuksistaan. Olen erittäin introvertti ja kiinnostunut älyllisistä aiheista, joten pidän myös psykologisista pohdinnoista. Toisaalta sitten taas ihmisten raportit jokapäiväisistä puuhaamisistaan kiinnostavat minua vähemmän. Minusta syvällisyys ei perustu siihen, kuinka tavallista tai poikkeuksellisen tapahtumarikasta oma elämä on. Enemmänkin syvällisyys syntyy siitä, että on halua miettiä syitä ja syiden syitä, pukea mieli vaihtoehtoisiin perspektiiveihin, löytää uusia kytköksiä asioiden välille. Toisaalta syvällisyys on myös sitä, että näyttää itsessä syvällä olevia asioita: kipupisteitä, haaveita, vaikeimmin sanoitettavia tuntoja.
Olen oman tieni kulkija. Korkeasti koulutettu, akateeminen ja viihdy aivan hyvin perheeni kanssa. Ajattelen ihmissuhteista niin, että joidenkin kanssa kuljen hetken matkaa ja sitten tulee uusia, jos on tullakseen. Olen viehättävä ja sosiaalinen enkä mikään tuppisuu. En ryyppää enkä rällää kesämökillä, vaan harrastan tavallisia asioita. Somessa minua ei näy, koska se ei ole minun juttuni. Rakastan matkustamista ja kirjallisuutta yli kaiken. Koen, että ne ovat asioita, jotka avaavat aina uusia ovia ja maailmoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos perustaisi kiinnostuksen mukaisia ringejä; tuntuisiko turvallisemmalta tutustua toiseen, jos se tapahtuisi sovittujen aiheiden mukaan? Ainakin aluksi!
Mitä aiheet olisivat? Ruuanlaitto, lapsuus, raha, taide, tiede, pukeutuminen ja muu tyyli, rakentaminen, puutarhanhoito, eläimet, filosofia, mikä vaan.
Mikä aihe kiinnostaisi eniten? (Leikitään, että meillä on elämä.)
terapeutti kirjoitti:
Useita kommentteja tulee mieleen, että ehkä ystävyyssuhteen luomiseen / ylläpitoon on luotu niin suuret paineet, että se estää syvenemisen? Keskustelussa toisesta ihmisestä aistitaan paljon sanatonta viestintää ja mikroviestejä ilmeistä, hyvin pienistä eleistä ym ym. Syvällinen keskustelu edellyttää välittömyyttä ja rentoutta, ja jos keskustelussa huomaamattaan yliyrittää on Keskustelun kääntyminen pinnalliseksi sitten ihan normaali käänne edetä.
Vähän sama kuin unen kanssa - jos yrittää kaikin keinoin nukkua hyvin siihen tulee usein sellaiset paineet että ei ainakaan nukahda.
Ehkä ns pakotettu tavoite ystävyyssuhteen syntymisestä onkin juuri se este, ettei mikään kaveruus sellaiseksi etenekään? Jos saatte ajatuksesta kiinni.
Ymmärrän mitä haet takaa mutta anteeksi, en ketjun luettuani usko tämän olevan keskustelijoiden ongelma. Mielestäni syy löytyy kulttuurista ja nykymaailmasta, joka suosii lyhytjänteisyyttä, pinnallisuutta ja sometodellisuutta arjen sijaan. Introverttien ja herkimpien, joita täällä suuri osa on, on vaikea löytää paikkaansa ja kaltaisiaan koko ajan hektisemmissä, nopeasti vaihtuvissa ja ekstroverttejä suosivissa sosiaalisissa tilanteissa. Arkielämä on siirtynyt nettiin eivätkä ihmiset todellakaan kohtaa arjessa yhtä helposti ja toistuvasti kuin ennen. Tuttavuus ei pääse pikku hiljaa kehittymään syvemmäksi. Tuttuja haetaan netissä omasta ideologisista kuplasta.
Omalla kohdalla uskoisin ongelman olevan siinä, että olen itsenäinen ja yksin pärjäävä ihminen. En ole valmis tekemään yhteydenpidon eteen niin paljon töitä, kuin moni tuntuu vaativan.
Kaveripiirissäni oli ennen ihmisiä, jotka halusivat jakaa kaiken heille tapahtuneen prosessoidakseen asiaa, kysyäkseen apua, saadakseen tietää muiden mielipiteen tai ollakseen ihailun kohteena. Näillä ihmisillä oli määrällisesti eniten ystäviä. He myös liikkuivat porukoissa. Jos heihin ei pitänyt yllä jatkuvaa kontaktia, hiipui ulkopuolelle. Se on sosiaalista peliä, jota en jaksanut pelata. Oikeille ystävilleni riitti aito, mutkaton läsnäolo.
Olen myös kokenut, että minua kohtaan tehdään tosi paljon ystävystymisyrityksiä siihen verrattuna, kuinka paljon itse haluan muihin tutustua. Aina olen antanut mahdollisuuden uudelle tuttavuudelle mutta ei todellisesta ystävyydestä tule mitään, jos ei synkkaa. Tiedän jo kokemuksesta, että haluaisin keskustella kirjoista enkä realitysarjoista, henkisestä kasvusta enkä ryyppyreissuista jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos perustaisi kiinnostuksen mukaisia ringejä; tuntuisiko turvallisemmalta tutustua toiseen, jos se tapahtuisi sovittujen aiheiden mukaan? Ainakin aluksi!
Mitä aiheet olisivat? Ruuanlaitto, lapsuus, raha, taide, tiede, pukeutuminen ja muu tyyli, rakentaminen, puutarhanhoito, eläimet, filosofia, mikä vaan.
Mikä aihe kiinnostaisi eniten? (Leikitään, että meillä on elämä.)
Tämä on hyvä idea!
Olisi mukava päästä juttelemaan kasvimaan hoidosta tai kirjallisuudesta, meditoida tai joogata porukassa tai vaikka laulaa äänissä :)
Vierailija kirjoitti:
On vaikea löytää. Et ole ainut
Hep, täällä.
Olen siviilissä yksinäinen
Ja työpaikalla, missä aina kaikilla muilla on ainakin yksi tukiverkko.
Vaikka olen ns tavallinen, kiltti, mukava, auttavainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen kohtalotoveri, ei ole paljon ystäviä t. nainen 49 v.
Mulla ei puolison lisäksi ketään Ystävää, eikä kaveriakaan eikä perhettä.
N44
Tutulta kuulostaa. Olen korkeasti koulutettu ja tykkään keskustella monista eri asioista aina kvanttifysiikasta uusimpiin hiustrendeihin ja juhlameikkeihin, sekä huomioida muut ihmiset ja ilmiöt ympärilläni. Minulla on muutama samanhenkinen ystävä onneksi elämässäni mutta näemme harvoin. Muiden ihmisten kanssa huomaan usein, että sopisin enemmän sosiaalisempiin/kohteliaampiin kulttuureihin kuin mikä Suomessa vallitsee vaikka olen ihan umpisuomalainen juuriltani. Minut on kasvatettu kohteliaaksi ja huomioonottavaksi, koko suku on sellaista sakkia. Esim.toivotetaan hyvät päivät/joulut/onnet/osanotot/kiitokset/olehyvät/vastataan viesteihin ja toivotuksiin, kysellään kuulumisia, osallistetaan mukaan keskusteluun, hymyillään ja kohdataan toiset lämmöllä, viedään tuliaisia kylään jne. Perusjuttuja, jotka sitten kuitenkin tuntuvat monella kohtaamallani olevan harvassa ja siten itselle tulee pöhkö olo. Ja joo, työkaverit eivät kovin innostu girlygirl jutuista eli niistä ulkonäköön liittyvistä asioista, mitkä myös itseäni kiinnostaa - tykkään vaatteista, tykkään meikeistä, ja tykkään näyttää hyvältä jne, sen lisäksi että teen asiantuntijatyötä.
Vierailija kirjoitti:
Olen oman tieni kulkija. Korkeasti koulutettu, akateeminen ja viihdy aivan hyvin perheeni kanssa. Ajattelen ihmissuhteista niin, että joidenkin kanssa kuljen hetken matkaa ja sitten tulee uusia, jos on tullakseen. Olen viehättävä ja sosiaalinen enkä mikään tuppisuu. En ryyppää enkä rällää kesämökillä, vaan harrastan tavallisia asioita. Somessa minua ei näy, koska se ei ole minun juttuni. Rakastan matkustamista ja kirjallisuutta yli kaiken. Koen, että ne ovat asioita, jotka avaavat aina uusia ovia ja maailmoja.
Jokaiseen keskusteluun missä ihmiset hakevat vertaistukea eksyy aina joku itsensä ylentävä kertomaan, ettei hänellä ainakaan ole kyseistä ongelmaa.
Vaikeuteeni löytää ystäviä vaikuttaa paljon se, etten jaksa pinnallisuutta ja tyhjänpäiväisyyksiä. Koen hyvin helposti, että ihmiset puhuvat aivan jonninjoutavia asioita enkä jaksa kuunnella sellaista. Kuitenkin ystävyyteen ja syvällisiin keskusteluihin ei voi sukeltaa päätäpahkaa uuden ihmisen kanssa vaan ensin pitää tutustua ja alkuun jutut ovat väkisinkin näitä pinnallisia jaaritteluja.
Ikäiseni naiset puhuvat (loputtomiin) perheistään, naapureistaan, tv-sarjoista jne. jotka eivät rehellisesti kiinnosta minua lainkaan ja koska en jaksa kuunnella näitä juttuja niin en tutustukaan kehenkään sen syvemmin. En tiedä miten pääsisin tästä vaikeasta vaiheesta yli.
Minä kun lopetin työt eli myin yritykseni niin sen jälkeen ei mitään kontakteja kehenkään ole ollut.En ole naimisissa,en seurustele, sukulaisia ei ole paitsi Amerikan puolelle muuttaneita.Päivät menee niin et aamulla lähden vanhalle verstaalleni jonka säilytin, sielä kuluttelen päivän vaikka autoani tai m-pyörääni kiilottelemalla.Sieltä kotiin ja tvtä katsomaan ja nukkumaan näin on mennyt jo ainakin 10v,samoiten mulla on kesämökki mutta tylsää sieläkin on olla yksinään ja yllätys vieraitakin turha odotella kun se on saaressa.
Kaltaistani outoa perverssiä naista ei ole tullut kohdalle vielä.
Oon tehnyt saman oivalluksen! Koin esimerkiksi instagramin takia paineita, kun kaikki tuntuivat viettävän kaveri-iltoja jatkuvasti. Tuntui, että jään jostain paitsi, kun en itse rilluttele menemään. Mutta sitten tajusin, että viihdyn kotona enkä jaksaisi jatkuvasti olla menossa kavereiden kanssa. Yleinen oletus tuntuu olevan, että kaikki kaipaavat ympärilleen hirveästi kavereita ja meininkejä. Nyt on ollut vapautunut fiilis, kun ymmärsin olevani onnellisimmillani kotona perheeni kesken. Poistin instankin luomasta turhia paineita. Muutama ystävä löytyy, joita tapaan muutaman kuukauden välein. Mutta ainoastaan mieheni on samalla aaltopituudella kanssani.