Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?

Te kaikki yksinäisyyttä kokevat ja siitä kärsivät, jotka osaatte noin hienosti ja tarkasti erotella, mitä ystävyydeltä haluatte ja mitä ette, niin miksi ette tee itsellenne tarkkaa ystävähaku -ilmoitusta nettiin, kun siihen on kerran tehty ihan toimiva ja ilmainen suomalainen palsta:

https://www.kaverihaku.net/tag/ystavahaku

Menkää ihmeessä kokeilemaan. Ehkä löydätte vielä sen sielunsiskon/veljen, jota on niin vaikea löytää ekstroverttien valtaamasta somesta.

Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel. 

Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.  

Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin.  Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaista olisi "avoin haavoittuvuus" mitä joku aiemmassa kauniissa kirjoituksessaan perään kuulutti?

Mitä ylipäätään odotatte ystävyydeltä?

Minun elämäni on niin jukoliste tavallista, että en minä edes keksisi siitä juuri mitään syvällistä puhuttavaa. Luulen, että näin on monien muidenkin laita. Mitä te sille ystävälle vuodattaisitte ja olisitte valmiit auliisti kuuntelemaan?

Avoin haavoittuvuus tarkoittaa, että uskaltaa kertoa vaikeitakin asioita, koska ystävien välille on syntynyt luottamusta. Koen, että ystävyys on tällaisen luottamuksen syntymiseen jopa otollisempi kuin parisuhde: ystävyydessä ei ole yhtä tiukasti kiinni, jolloin on helpompi jättää omat intressinsä ja arvonsa taka-alalle ja siten keskittyä kuuntelemaan tuomitsematta.

Minä olisin valmis kuuntelemaan erityisesti ystävän analyysia arvomaailmastaan, tunteistaan ja ajatuksistaan. Olen erittäin introvertti ja kiinnostunut älyllisistä aiheista, joten pidän myös psykologisista pohdinnoista. Toisaalta sitten taas ihmisten raportit jokapäiväisistä puuhaamisistaan kiinnostavat minua vähemmän. Minusta syvällisyys ei perustu siihen, kuinka tavallista tai poikkeuksellisen tapahtumarikasta oma elämä on. Enemmänkin syvällisyys syntyy siitä, että on halua miettiä syitä ja syiden syitä, pukea mieli vaihtoehtoisiin perspektiiveihin, löytää uusia kytköksiä asioiden välille. Toisaalta syvällisyys on myös sitä, että näyttää itsessä syvällä olevia asioita: kipupisteitä, haaveita, vaikeimmin sanoitettavia tuntoja.

Aika raskaalta ystävyydeltä kuulostaa jos pelkästään pitäisi puhua vakavia ja syvällisiä asioita. Totta kai ystävän kanssa haluaa olla avoin ja kertoa vaikeita asioita kuten ihaniakin asioita. Kokisin raskaaksi, jos en voisi kertoa myös kepeitä asioita ystävälle, eihän se elämä nyt pelkkää synkkää vastatuuleen tarpomista ole. Ja jotenkin kokisin olevani huono ystävä, jos en olisi laisinkaan kiinnostunut ystäväni arjesta ja arjen ongelmista ja iloista.

Joo, mutta ei haittaa. Olen introvertti, joten muutama hyvä ystävä riittää varsin hyvin.

Tulen kyllä kaikkien kanssa toimeen ja ihmiset pitävät minusta helposti (olen kuulemma ihana ja empaattinen), mutta tosi harvan kanssa tunnen olevani samalla aaltopituudella. Olen aidosti kiinnostunut toisista ihmisistä ja se varmaan välittyy muille, mutta suhtaudun muihin vähän kuin tutkimuskohteisiin. Pyrin oppimaan muilta mahdollisimman paljon ja ymmärtämään erilaisten mielipiteiden ja ajattelutapojen taustoja, eikä sillä ole niinkään väliä pidänkö ihmisestä. Hankalasti selitetty, enkä totta puhuen tiedä onko muita kaltaisiani olemassa. Luultavasti, mutta en ehkä ole törmännyt kehenkään. Välillä olen miettinyt, että minulla on varmaan joku neurologinen poikkeama.

Vierailija kirjoitti:

Joo, mutta ei haittaa. Olen introvertti, joten muutama hyvä ystävä riittää varsin hyvin.

Tulen kyllä kaikkien kanssa toimeen ja ihmiset pitävät minusta helposti (olen kuulemma ihana ja empaattinen), mutta tosi harvan kanssa tunnen olevani samalla aaltopituudella. Olen aidosti kiinnostunut toisista ihmisistä ja se varmaan välittyy muille, mutta suhtaudun muihin vähän kuin tutkimuskohteisiin. Pyrin oppimaan muilta mahdollisimman paljon ja ymmärtämään erilaisten mielipiteiden ja ajattelutapojen taustoja, eikä sillä ole niinkään väliä pidänkö ihmisestä. Hankalasti selitetty, enkä totta puhuen tiedä onko muita kaltaisiani olemassa. Luultavasti, mutta en ehkä ole törmännyt kehenkään. Välillä olen miettinyt, että minulla on varmaan joku neurologinen poikkeama.

Ja näköjään toistan itseäni pahasti, kun en vaivautunut oikolukemaan tekstiä :D

Vierailija kirjoitti:

Aika raskaalta ystävyydeltä kuulostaa jos pelkästään pitäisi puhua vakavia ja syvällisiä asioita. Totta kai ystävän kanssa haluaa olla avoin ja kertoa vaikeita asioita kuten ihaniakin asioita. Kokisin raskaaksi, jos en voisi kertoa myös kepeitä asioita ystävälle, eihän se elämä nyt pelkkää synkkää vastatuuleen tarpomista ole. Ja jotenkin kokisin olevani huono ystävä, jos en olisi laisinkaan kiinnostunut ystäväni arjesta ja arjen ongelmista ja iloista.

Syvällisyys ei ole sama kuin synkkyys, vakavuus tai raskaus. Jos syvällisyyteen sisällytetään uusien kytkösten ja näkökulmien muodostaminen, se voi tarkoittaa vilkasta ja älyllisesti stimuloivaa keskustelua monenkirjavista aiheista: politiikasta, reality-sarjoista, tieteestä, vieraista kulttuureista, ihmissuhteista, vuodenajoista, toimintaleffoista.

Valikoivia voi toki aina kutsua nirsoiksi; samaa kuulee erityisesti parisuhdekontekstissa. Itse ajattelen, että jokainen voi ihmissuhteissa olla niin valikoiva kuin haluaa, kunhan tiedostaa että hintana on usein yksinolo. Minä olen tämän hinnan tiedostanut, enkä siksi syytä tai valita. Pelkästään totean, että kaipaan tietynlaista henkistä yhteyttä. Vaikken olisi valikoiva lainkaan, kaipaukseni ei siitä miksikään muuttuisi – sen tiedän kokemuksesta. Tiedän myös, etten yksinäisyyden kokemuksessani ole lainkaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jollain tavalla sosiaalisilta taidoiltani hyvin kömpelö, enkä tiedä miten parantaa tätä osaamistani. Kerta toisensa jälkeen ihmissuhteet kaatuvat enkä näe ratkaisuna "hankkia uusia kavereita", koska niiden pitäminen on se minun ongelmani.

Luulin jo päässeeni yli siitä surusta, mitä koen yksinäisyydestä, mutta tänään taas tuntuu niin toivottomalta. Ainoa ihmiskontakti työajan ulkopuolella on terapeuttini. Muut ihmiset eivät halua olla missään tekemisissä kanssani ja en minä halua elää näin.

Vaihtaisin elämäni kenen kanssa tahansa, en halua enää tätä painajaista. 😭

Kohtalotoveri. Kun olin parisuhteessa, mies kannusti kaikessa ja sanoi tee jotain asialle, tutustu ihmisiin. En halunnut tai oikeestaan osannut. Nyt mies jätti minut ja nyt vasta olenkin yksin. Ei kestänyt tätä minun surullista vaikeeta luonnetta 😔. Nyt yritän löytää uutta miestä mutta tiiän, en löydä samanlaista tukea ja se on väärin ja masentavaa 😅

Mulla on yksi ystävä, joka on mun kanssa samanhenkinen. Ihanaa, kun voi jutella mistä vaan, kun ollaan kummatkin älykkäitä, analyyttisia ja tiedonjanoisia. Ei ole tullut vastaan aihetta, josta ei saataisi keskustelua aikaiseksi. Jq tykätään vanhoista leffoista ja taide-elokuvista kummatkin. :) Muut ystävät on vähän hömppiä, mutta hekin rakkaita. Koita löytää vaikka netistä edes yksi samanhenkinen kuin sinä, esim. FB:n keskusteluryhmistä.

Suosittelen kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille elokuvaa nimeltä Pig.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel. 

Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.  

Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin.  Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.  

Tämä ei ole mitään itsekehua tai muiden mollausta, vaan ihan todellinen juttu, että mieluummin olen yksin (tai juttelen netissä asioista tietävien ihmisten kanssa) kuin kuuntelen ns. Perus-Pirkon höpinää lapsensa kakkavaipoista tai työn deadlineista. En ole siis ap, vaan toinen, jolla vähän ystäviä. Mieluummin se "laatu" kuin määrä. :) Älykkäät ihmiset turhautuu jonninjoutavia kuunnellessaan ja introvertit rasittuu tällaisista substanssiköyhistä kevyistä ihmissuhteista.

En löydä arvoisiani ystäviä tai seuraa varsinkaan Suomesta enkä myöskään maailmasta, mutta olen hyvää pataa UFOjen kanssa.

Täällä tuntee 40v mies samoin.

Harvojen kanssa syvennän ystävyyssuhteita.

Ei jaksa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ei pysty keskustelemaan mitään syvällistä.

Ei jaksa suppean maailmankatsomuksen omaaviakaan.

Siksi varmaan suurin osa ystävistä läpi elämän on ollut fiksuja naisia.

Vierailija kirjoitti:

Millaisista aiheista tahtoisitte ystävän kanssa jutella? Tai, millaisen ystävän /millaisia ystäviä tahtoisitte?

Olisi mukavaa, jos voisi jakaa itselle tärkeitä asioita. Jos olisi surullinen tai iloinen jostain asiasta, niin siitä voisi kertoa ystävälle, eikä hän väittäisi vastaan kaikkeen mitä sanon. Olisi myös mukavaa, jos ystävä ei unohtaisi saman tien kaikkea, mitä olen puhunut.

Niin tuttua. Tämä kuulostaa ehkä oudolta joidenkin korviin, mutta yksi syy mun yksinäisyyteen on se, että olen henkisesti keskiluokkainen, mutta työväenluokkainen ihminen. Eli duunariporukassa olen liian "fiini" (puhetyyli, kiinnostus kulttuuriin ja asiakeskusteluihin) ja keskiluokkaisessa seurassa liian duunari. Toisin sanoen vähän tienaava jolla ei ole esim. varaa tiettyihin harrastuksiin eikä kokemusta matkustelusta. Eli puheenaiheet ovat kuitenkin joltain osin vajavaiset.

En osaa tuota paremmin selittää, mutta tiedän, että täällä on ihmisiä jotka tietävät mitä tarkoitan. :)

Minulla on kyllä kavereita ja ystäviä eri ympyröistä, mutta tuntuu, että ei ole ketään, joka tuntisi minua kokonaisuutena. On työkaverit, jotka tuntevat työminäni ja harrastuskaverit, joiden kanssa vietetään aikaa harrastuksen parissa ja perhe ja sukulaiset, joihin on läheiset välit. Ei kuitenkaan ole sellaista ystävää saati poikaystävää, joka kuuluisi elämäni kaikkiin osa-alueisiin, vaan kaikki ovat omissa siiloissaan.

Samaistun täysin. Joskus olen miettinyt, että olisipa ihana sellainen sydänystävien "deitti"palvelu, jossa etsitään ystävää/ystäviä ilman romanttisia ajatuksia. Voisi käydä muutamilla treffeillä ja sitten katsoa natsaako vai ei.

Ahdistaa se, että menee jonkun aikaa tutustua ihmiseen tietääkseen onko hän samalla aaltopituudella. Yleensä ihmisillä on kuitenkin se kulissi enemmän tai vähemmän. Kiusallinen tilanne jos huomaa, ettei toisen seura kiinnostakaan muttei sitä voi suoraan sanoa ja toinen on iloinen uudesta ystävästä.

Ihmisillä ei ole paikkoja joissa kohdata niitä saman henkisiä.

Minulla ei ole yhtään ystävää, kaveria, tuttua siis mitään.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel. 

Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.  

Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin.  Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.  

Kiitos. Puit hyvin ajatukseni sanoiksi ;-)

Tunnistan hyvin. Tuntuu myös, että muut ihmiset ovat jotenkin liian kiireisiä pysähtymään ja katsomaan ympärilleen. Ovat omissa ympyröissään, eivätkä välttämättä edes kaipaa mitään muuta. Ajattelevat ehkä että heillä on jo tarpeeksi ystäviä, omat kaveriporukat ja harrastukset. 

En haluaisi itse näin nelikymppisenä lapsettomana urautua vielä sellaiseen, enkä välttämättä koskaan. Haluan jatkuvasti löytää uutta tekemistä, ajattelemista ja uusia ihmisiä, mutta vaikeaa tuntuu olevan.