Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Minäkin olen kohtalotoveri, ei ole paljon ystäviä t. nainen 49 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hämmästyin, koska luin näitä teidän kommentteja ja minusta ainakin vaikutti siltä, että minulla on tosi paljon yhteistä monen teidän kanssa. Mistä teidän tyylisiin ihmisiin sitten oikein tutustuu? Onkohan meissä nyt vaan se vika, että me ei jotenkin osata löytää toistemme luokse? :D
Samaa täällä juuri mietin! Itselläni on ainakin se, että olen myös hieman introvertahtava - viihdyn kyllä ihmisten seurassa, mutta kuitenkin tietyin rajauksin, ja tarvitsen myös paljon omaa aikaa. Erihenkisessä seurassa tulee helposti ihmisähky. Onko teillä muilla samaa vai oletteko enemmän ekstroverttejä?
Minua ei löydä baareista tai muistakaan kovin meluisista paikoista, vaan ennemmin vaikka metsäpolulta koiran kanssa tai sohvannurkasta teemuki kourassa. Kummallista, että ei kukaan tule kotoa hakemaan kaveriksi! :D
T. Ap
Minä, mutta olenkin introvertti & HSP ja epäilen olevani Asperger (näitä vain 1% väestöstä joten ei ihme).
Netti on tosin hyvä apu, kun se ei katso maata eikä kansallisuutta, jos löytyy harrastusten vuoksi samanhenkinen ihminen. Sattuneesta syystä en paljon livenä tapaa ihmisiä.
"Mikä on vallassamme tehdä, se on vallassamme jättää tekemättä." — Aristoteles
Minulla oli sama ongelma vielä viime vuoteen saakka. Yritin aina ystävystyä, mutta jotenkin ne yritykset aina kuivui kasaan. Tai sitten jouduin lopettamaan ystävyyden, kun päädyin jonkun oksennusämpäriksi. Taisin tännekin kirjoittaa aloituksen suurin piirtein samalla otsikolla. Kun tuntui, ettei "miullaisii" ihmisiä vaan ollut missään.
Sitten yhtäkkiä ymmärsin, että yritän ystävystyä, koska ihmisellä kuuluu olla ystäviä. Kyse ei ole kohdallani todellisesta tarpeesta. En oikeasti kaipaa yhtään enempää sosiaalista vuorovaikutusta. Yritin luoda ystävyyttä väkisin, koska se kuuluu asiaan, tarvitsematta tai haluamatta sitä oikeasti.
Aloin kysyä itseltäni milloin mitäkin tehdessä, että "Tekisinkö tätä mieluummin jonkun muun kanssa kuin yksin?" Vastaus oli aina ei. Joten... Mitä hittoa minä niillä ystävillä siis ajattelisin tekeväni? Älyllistä vuorovaikutusta saan töissä, ja mieheni kanssa sekä älyllistä että emotionaalista sen verran kuin tarvitsen.
Nyt on hyvä olla.
Vaikeaa on ollut aina. Vaadin ehkä ystävältä liikaa, siis todellista sielunsiskoa. En vain pysty viettämään pitkiä aikoja muunlaisten ihmisten kanssa vaan olen mieluummin yksin. Muutenkin introvertti ja ADD niin ei ole helppoa. Mutta on elämän varrella pari tällaista helmeä löytynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystävällisenä ja sosiaalisena ihmisenä olen havainnut, että jotkut kanssakulkijat tulkitsevat ystävällisyyteni väärin. Ei se, että kuuntelen ja esitän kysymyksiä tarkoita, jotta olisin heistä erityisemmin kiinnostunut, puhumattakaan ystävyydestä.
Sama. Jos olen ystävällinen jollekin tuntemattomalle kysyy tämä tunnetaanko me ennestään, tai jos pyydän perhetuttua lasketteleen rinteeseen vastaa hän hymyillen ettei oikein lähtis, mutta lähtee toisten kanssa huimempiinkin juttuihin. Mistä kyse?
Kyllä. Sitten vielä kaikenmaailman siipeilijät parveilee kuin hyeenat ympärillä udellen tavaroita ja asioita mistä olen ne ostanut ja keksinyt ideat. Matkijoita ja hyötyjiä riittää mutta tasoista keskustelu ym. seuraa ei missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen jollain tavalla sosiaalisilta taidoiltani hyvin kömpelö, enkä tiedä miten parantaa tätä osaamistani. Kerta toisensa jälkeen ihmissuhteet kaatuvat enkä näe ratkaisuna "hankkia uusia kavereita", koska niiden pitäminen on se minun ongelmani.
Luulin jo päässeeni yli siitä surusta, mitä koen yksinäisyydestä, mutta tänään taas tuntuu niin toivottomalta. Ainoa ihmiskontakti työajan ulkopuolella on terapeuttini. Muut ihmiset eivät halua olla missään tekemisissä kanssani ja en minä halua elää näin.
Vaihtaisin elämäni kenen kanssa tahansa, en halua enää tätä painajaista. 😭
Ystävän minusta saat luotettavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jollain tavalla sosiaalisilta taidoiltani hyvin kömpelö, enkä tiedä miten parantaa tätä osaamistani. Kerta toisensa jälkeen ihmissuhteet kaatuvat enkä näe ratkaisuna "hankkia uusia kavereita", koska niiden pitäminen on se minun ongelmani.
Luulin jo päässeeni yli siitä surusta, mitä koen yksinäisyydestä, mutta tänään taas tuntuu niin toivottomalta. Ainoa ihmiskontakti työajan ulkopuolella on terapeuttini. Muut ihmiset eivät halua olla missään tekemisissä kanssani ja en minä halua elää näin.
Vaihtaisin elämäni kenen kanssa tahansa, en halua enää tätä painajaista. 😭
Olet tärkeä ja hyvä juuri noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jollain tavalla sosiaalisilta taidoiltani hyvin kömpelö, enkä tiedä miten parantaa tätä osaamistani. Kerta toisensa jälkeen ihmissuhteet kaatuvat enkä näe ratkaisuna "hankkia uusia kavereita", koska niiden pitäminen on se minun ongelmani.
Luulin jo päässeeni yli siitä surusta, mitä koen yksinäisyydestä, mutta tänään taas tuntuu niin toivottomalta. Ainoa ihmiskontakti työajan ulkopuolella on terapeuttini. Muut ihmiset eivät halua olla missään tekemisissä kanssani ja en minä halua elää näin.
Vaihtaisin elämäni kenen kanssa tahansa, en halua enää tätä painajaista. 😭
Olet tärkeä ja hyvä juuri noin.
Ole kiltti äläkä sano noin. En ole kenellekään tärkeä, kukaan ei ole halunnut olla tekemisissä kanssani tänä vuonna kertaakaan, lapsuudenystäväni ei kaivannut minua yli kahteen vuoteen, minulla on uskomaton kyky suututtaa ihmisiä ympärilläni.
Eikä se oma "hyvyys" auttaisi, jos minusta tuntuu niin paskalta ja eristyneeltä. Saan kyllä töistä merkitystä elämääni, mutta se jää työpaikalle.
(Ja en reaalielämässäni halua tuoda yksinäisyyttäni ja suruani esille, nyt tällä hetkellä on vain niin sysimusta olo.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millaista olisi "avoin haavoittuvuus" mitä joku aiemmassa kauniissa kirjoituksessaan perään kuulutti?
Mitä ylipäätään odotatte ystävyydeltä?
Minun elämäni on niin jukoliste tavallista, että en minä edes keksisi siitä juuri mitään syvällistä puhuttavaa. Luulen, että näin on monien muidenkin laita. Mitä te sille ystävälle vuodattaisitte ja olisitte valmiit auliisti kuuntelemaan?
Minä löysin uskomattoman sopivan miehen. Nuorena ystäviä oli suht. niukalti, ja nekään ei just oman tyylisiä. Nyt on ystäväperheitä ja sinkkuystäviä, mutta syvempi sielunsiskous kyllä puuttuu. En tunne ketään samanlaisilla elämänarvoilla varustettua kuin minä ja mieheni. Ymmärrän tuskasi täysin ap! Kaksinkin on välillä yksinäistä näin erilaisena maailmassa. Mutta tuon mieheni kanssa olemme kyllä erittäin läheisiä, tunnen paljon ihmisiä mutten yhtään näin kiinteästi yhdessä olevaa paria. Tuntuu että ollaan sama ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just tässä juon kahvia yksin sohvalla ja mietin, että olisi kyllä mahtavaa, jos olisi sellainen ystävä, jonka kanssa voisi rennosti tässä jutella samalla. Ilman kiirettä tai Insta-kuvia. Ihan vaan olla ja jutella kaikesta mieleen juolahtavasta. Itse nautin siitä, että sama keskustelu voi polveilla vaikka päivän ruuasta ihmisen psykologiaan tai tv-sarjoista tunnemuistoihin tai koiran kommelluksista koronapolitiikkaan. Minua varten eivät ole sellaiset keskustelut, joissa täytyy koko ajan pysytellä hyvin yleisissä, pinnallisissa ja ei-henkilökohtaisissa teemoissa.
Omassa tuttavapiirissäni ei ole juurikaan muita lapsettomia, ja ymmärrän ihan hyvin, että perheellisellä harvoin on aikaa istua tuntitolkulla juttelemassa tavallisena torstai-iltana. Mutta minulla on. Puolisoni kanssa vietetään kyllä paljon aikaa yhdessä, mutta eihän kenenkään sosiaalinen elämä saa olla pelkästään puolison varassa.
Tokikaan en itsekään joka ilta jaksa vain istua ja jutella, mutta kaipaisin sellaista ns. matalan kynnyksen yhdessäoloa. Että voisi vaan soittaa, että nähdäänkö huomenna, ja sitten nähdään huomenna. Vaikka tosiaan jomman kumman kotona ihan rennosti kotilookissa ilman aikataulua ja stressiä tarjottavista. Niin, että se ihminen ja kiireetön kohtaaminen on siinä se juttu. :)
Ap
Minua on alkanut ahdistamaan syvempi ystävyys. Lapsena minulla oli monta kaveria joiden kanssa natsasi, nyt on taas harvassa. Pidän siitä että ystävyys on vain pintapuolista koska en tykkää jos joku tulee liikaa mun "reviirille".
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jollain tavalla sosiaalisilta taidoiltani hyvin kömpelö, enkä tiedä miten parantaa tätä osaamistani. Kerta toisensa jälkeen ihmissuhteet kaatuvat enkä näe ratkaisuna "hankkia uusia kavereita", koska niiden pitäminen on se minun ongelmani.
Luulin jo päässeeni yli siitä surusta, mitä koen yksinäisyydestä, mutta tänään taas tuntuu niin toivottomalta. Ainoa ihmiskontakti työajan ulkopuolella on terapeuttini. Muut ihmiset eivät halua olla missään tekemisissä kanssani ja en minä halua elää näin.
Vaihtaisin elämäni kenen kanssa tahansa, en halua enää tätä painajaista. 😭
Itselläni on ihan tismalleen sama ongelma, eli suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut ihmissuhteiden pitäminen! Tutustun kyllä helposti ihmisiin ja saan nopeasti "tuttuja" sekä osaan luoda itsestäni hauskan, mukavan ja sosiaalisen vaikutelman, mutta sen ylläpitäminen onkin sitten ihan eri juttu. Ihmissuhteeni hankaloittuvat ihan systemaattisesti parin kuukauden tuntemisen jälkeen, jotenkin vain olen loppupeleissä sosiaalisesti kummallinen, ehkä kyse on mikroilmeistä ja -eleistä, kehonkielestä, en tiedä. Ihmiset tuntuvat lopulta vaivaantuvan seurassani - tai sitten se on pelkkää kuvitelmaani, mutta joka tapauksessa epävarmuuteni lisääntyy, mikä puolestaan vaikuttaa käytökseeni vain negatiivisesti. Huoh, ihmisenä oleminen on niin vaikeaa toisinaan :D
Vierailija kirjoitti:
Itselläni hirveä suru kun vakiporukka puuttuu. On niin tylsää viiko loppuna ja lomalla. Traumatisoivaa.
En käsitä miten he onnistuvat. He jolla on jättimäinen ystäväporukka. Miten?
Tämä on vain oma kokemukseni,mutta ehkäpä monet yltiösosiaalisista ihmisistä eivät harrasta yleensä kovinkaan paljon omilla aivoillaan ajattelua, kyseenalaistamista tai suhtaudu maailmaan ja sen ikäviin ilmiöihin kovinkaan raskaasti,vaan elelevät täällä,kuin kuolemaa ei olisi olemassakaan keskittyen hedonismin ja sosiaalisen hyväksynnän haalimiseen. He luottavat,minulle jostain mysteeriksi jääneestä, syystä, että heidät automaattisesti hyväksytään,he ovat riittäviä omassa ihanassa persoonassaan,kenties eivät pode huonoa omaatuntoa tai häpeää mokistaan tai sitten he ovat hyviä valehtelijoita,teeskentelijöitä ja omanedun tavoittelijoita mm.työpaikoilla eli ns.sosiaaliset hiekkalaatikkopelit hallussa.
Itse en ole koskaan edes halunnut sellaisia ihmisiä lähelleni joiden elämän täyttää muoti,ulkonäkö,varallisuuden määrä,ystäväpiirin laajuus ja montako tykkäystä somepostaus sai. Ne ihmiset,jotka ovat päässeet lähelleni,ovat kuvanneet minua toistuvasti taiteelliseksi,herkäksi,boheemiksi taivaanrannanmaalariksi. Toisaalta myös taistelijaksi,kriittiseksi maailmanparantajaksi ja kapinalliseksikin. Oikeudenmukaiseksi,reiluksi ja älykkääksikin monet väittävät,mutta jos näin on, se on sisäsyntyistä,sillä elämän olosuhteiden vuoksi en ole voinut opiskella, eli en pidä itseäni erityisen älykkäänä tai taiteellisena..kekseliäs olen ehkä ennemminkin.
Meitä on moneen junaan,mutta yleensä syvempi yhteys syntyy esim.henkisistä arvoista- siinä toisessa ihmisessä vain kohtaa jotain samankaltaista ja jos sitä ei tule, saa olla tulematta minun puolestani,sillä yksinolo on monesti myös vapautta.
On ja tiedän olevani ristiriitainen ihminen.
Tykkään tieteestä ja tutkimuksista, mutta tykkään myös kyseenalaistaa asioita, VAIKKA en olisikaan sitä mieltä. Luen samasta aiheesta kattavasti kaikkia mielipiteitä ja pohdin asiaa molemmilta kannoilta ja saatan koostaa mielipiteeni molempia puolia keräillen.
Useimmat ovat yhden faktan ihmisiä ja pitävät itseään minunlaisina avoimina ja pohdiskelevina, mutta todellisuudessa eivät kestä keskustelua tai mielen muuttimista pohdiskelujen edetessä.
Onneksi on vaimo, jonka kanssa ollaan aidosti sielunkumppaneita. Muut ovat sitten vain työkavereita, harrastekavereita tai opiskelukavereita. Ihan kivoja, mutta yhdenkään kanssa ei ole aitoa yhteyttä.
Hämmästyin, koska luin näitä teidän kommentteja ja minusta ainakin vaikutti siltä, että minulla on tosi paljon yhteistä monen teidän kanssa. Mistä teidän tyylisiin ihmisiin sitten oikein tutustuu? Onkohan meissä nyt vaan se vika, että me ei jotenkin osata löytää toistemme luokse? :D