Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?

Kyllä, mutta olen löytänyt kirjat ja musiikin. Viestejä nekin on toiselta ihmiseltä.

Tunnistan kuule ihan täysin.

On vaikea löytää. Et ole ainut

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, mutta olen löytänyt kirjat ja musiikin. Viestejä nekin on toiselta ihmiseltä.

Sama, välillä joku tubettaja esimerkiksi tuntuu ihan sielunsiskolta tuotannon ja huumorin perusteella.

Joskus siinä kestää kauemmin eli saatat tuomita liian nopeasti. Toisaalta monelta on sitten paljastunut jotain ikävää. Kannattaa ystävystyä sellaisten kanssa, joiden taloudellinen tilanne on sama ja sitten karsia ne, jotka ovat liian erilaisia.

Olen samanikäinen ja olen tuntenut itseni yksinäiseksi lukuisista tuttavistani huolimatta koko ikäni johtuen älykkyydestäni. Olen korkeasti koulutettu ja ammatiltani tutkija, mutta tuttavapiiristäni huolimatta tunnen täydellistä eksistentiaalista yksinäisyyttä. Naisena minun on myös ollut mahdotonta löytää kumppania siitä huolimatta, että miehet pitävät minua viehättävänä.

Tutulta kuulostaa. Nimenomaan se samanhenkisyys puuttuu. Niinpä olen paljon yksin.

Olen vain huomannut että en oikeasti viihdy kuin tietynlaisten ihmisten seurassa siis jotka ovat itsenäisiä ja heillä on mielipiteitä asioista.

Olen puhelias mutta nykyään olen vähentänyt höpöttämistä. Ja opetellut olemaan hiljaa.

Kysymys resonoi täällä voimakkaasti, eli kyllä.

Ystävällisenä ja sosiaalisena ihmisenä olen havainnut, että jotkut kanssakulkijat tulkitsevat ystävällisyyteni väärin. Ei se, että kuuntelen ja esitän kysymyksiä tarkoita, jotta olisin heistä erityisemmin kiinnostunut, puhumattakaan ystävyydestä.

Sille on selitys. Samanhenkisiä ihmisiä ei vain ole.

Tuntuu, että itsessäni on jotenkin "vaikea" yhdistelmä piirteitä, vaikka en ole mitenkään todella erikoinen. Olen tosi laiska ja kiinnostumaton kaikesta sen tyyppisestä häsellyksestä kuin sisustuksesta ja ruuan laitosta, joten kosketuspintaa ihan niistä peruspuheenaiheesta ei yllättäen välttämättä saa. Tykkään musiikista ja kulttuurista, mutta ehkä aika kapeasta alasta loppujen lopuksi. En ole tarpeeksi menestynyt hyvin pärjäävien ihmisten seuraan, enkä osaa/jaksa pukeutua ja käyttäytyä tarpeeksi etiketin mukaisesti. Hipeille olen liian trendikäs, materialistinen ja kova arvoiltani. Hipsteri olisi ehkä aika lähellä, mutta olen arvoiltani heidän silmissään vähän juntti, koska en usko esim ekologiseen elämäntyyliin sillä vakauksella, ja itse inhoan muutamaa hipsterien suosimaa musiikkigenreä sekä semmoista tietynlaista teennäisyyttä. Maalaisten makuun olen liian erikoinen, kaupungistunut eivätkä he ymmärrä tyyliäni ja heittojani. Taiteilija en varsinaisesti ole, koska en ole saavuttanut mitään silläkään saralla ja taideihmisissäkin on älyttömästi usein rastapäistä, ärsyttävän teennäistä menijää. Päihteistä en koe juuri iloa, joten sellaisille omistautuneidenkaan kanssa ei ole ainakaan sitä asiaa yhteisenä. Kai vika on eniten itsessäni, kun on vaikea kiinnostua niin juuri kestään, mutta puolustuksekseni, itse kyllä annan toisten olla enkä tuomitse pitsantäytteitä, rahankäyttöä tai tapaa kierrättää, jos toinen ei myöskään anna ymmärtää, että minun pitäisi muuttua. Toisaalta aina välillä harvoin löytää ihmisen, jolla on samanlainen huumori, samanlaisia kiinnostuksen kohteita, ja joka on samoista asioista puolestaan välinpitämätön, ja se on aina ilo. Kyllä niitäkin kuitenkin on.

Aikuisena on vaikeaa löytää syvempää ystävyyttä, hyvänpäiväntuttuja ja lenkkikavereita  kyllä löytyy. Ehkä ne ystävyyssuhteet solmitaan nuorena, kun ei vielä ole persoona kehittynyt ja sitten kasvetaan samaan suuntaan.

Tavallaan. Jotkut teeskentelevät ystävällistä ja sosiaalista, mutta eivät sitten ehkä oikeasti olekaan. Juttelevat, ovat iloisia ja positiivisia, tulevat toimeen kaikkien kanssa.

Jossain vaiheessa huomaa, että se ei olekaan aitoa. Sellainen small talk-persoona, joka on kiinnostunut lähinnä itsestään ja antamastaan vaikutelmaata.

Olen vasta nyt reilusti yli viisikymppisenä havahtunut siihen, mikä ero minulla ja useimmilla muilla ihmisillä on: muut tekevät keskenään kaikenlaista, minun kanssani korkeintaan käväistään kahvilla. Muut siis pelaavat keskenään kaikenlaista, käyvät elokuvissa, lomamatkoilla ja kaupungilla, viettävät juhannusta mökillä ja uuttavuotta jonkun kotona, käyvät harrastuksissa ja viettävät illanistujaisia. Minun kanssani siis käväistään kahvilla. Tänä vuonna en ole käynyt edes kahvilla.

On vaikea sanoa, miten luiskahdin tällaiseen elämään. En koskaan puhu viikonlopuistani ja juhlapyhistä ja lomista muiden kanssa, koska niissä ei ole mitään kerrottavaa. Ilmeisesti minua pidetään ihmisenä, joka vain pitää omat asiansa omana tietonaan.

Tuliko minusta tällainen sen vuoksi, että olen aina yksin, vai olenko ollut yksin sen vuoksi, että olen luonteeltani tällainen? Kukapa tietää. Kanssani ei viihdytä, ja kyllä siihenkin tottuu. Veljeni on hyvin samanlainen kuin minä - meiltä eivät jutut lopu - mutta olemme joutuneet olemaan pelkissä kahvitteluväleissä parikymmentä vuotta, koska hänen vaimonsa ei halua hänen viettävän aikaa minun kanssani. Aika yksinäistä on.

Vierailija kirjoitti:

Olen vasta nyt reilusti yli viisikymppisenä havahtunut siihen, mikä ero minulla ja useimmilla muilla ihmisillä on: muut tekevät keskenään kaikenlaista, minun kanssani korkeintaan käväistään kahvilla. Muut siis pelaavat keskenään kaikenlaista, käyvät elokuvissa, lomamatkoilla ja kaupungilla, viettävät juhannusta mökillä ja uuttavuotta jonkun kotona, käyvät harrastuksissa ja viettävät illanistujaisia. Minun kanssani siis käväistään kahvilla. Tänä vuonna en ole käynyt edes kahvilla.

On vaikea sanoa, miten luiskahdin tällaiseen elämään. En koskaan puhu viikonlopuistani ja juhlapyhistä ja lomista muiden kanssa, koska niissä ei ole mitään kerrottavaa. Ilmeisesti minua pidetään ihmisenä, joka vain pitää omat asiansa omana tietonaan.

Tuliko minusta tällainen sen vuoksi, että olen aina yksin, vai olenko ollut yksin sen vuoksi, että olen luonteeltani tällainen? Kukapa tietää. Kanssani ei viihdytä, ja kyllä siihenkin tottuu. Veljeni on hyvin samanlainen kuin minä - meiltä eivät jutut lopu - mutta olemme joutuneet olemaan pelkissä kahvitteluväleissä parikymmentä vuotta, koska hänen vaimonsa ei halua hänen viettävän aikaa minun kanssani. Aika yksinäistä on.

Tosi on surullista. Enkä ymmärrä miten joku voi päättää toisen puolesta kenen kanssa toinen saa viettää aikaa.

Minulle on aina ollut vaikeaa. Olen lopettanut monia ihmissuhteita, sillä en ole saanut niistä mitään irti enkä ole viihtynyt seurassa. Olemme olleet kuin eri planeetoilta. Olen todennut ettei samanhenkisiä ihmisiä taida ollakaan, joten vietän oikein mielelläni aikaa yksinäni. Myöskin parisuhteen löytäminen on osittautunut samasta syystä mahdottomaksi.

Joo vähän samaa ongelmaa, ja parisuhteessa en tietty ole ollut koskaan.

Minulla on jonkin verran ystäviä/kavereita, mutta en ole mitenkään erityisen samanhenkinen niiden kanssa, enkä jaksa olla niiden kanssa kovin paljoa vaikka kaipaankin seuraa.

Parin kaverin kanssa synkkaa erityisen hyvin, mutta heistä kumpikaan ei ole suomalainen eikä asu Suomessa vaan molemmat ihan eri suunnissa maailmaa, joten ei tule nähtyä juuri koskaan (viestein ollaan kyllä viikottain yhteyksissä).

Olen huomannut, että usein kun tapaan uusia ihmisiä vaikkapa jossain juhlissa, niin ne joiden kanssa jään keskustelemaan pitkiksi ajoiksi ja on helppo olla, ovat jostain ihan muualta.

Olen kohta 50v eikä minulla ole ystäviä. En siis ole mistään löytänyt samanhenkisiä ihmisiä. Tuttuja on jonkin verran, olen aktiivinen mm. koiraharrastuksessa ja vapaaehtoistyössä. Lasten entisten koulukavereidem vanhemmista oli kaksi kaveria, joita kumpaakaan en enää jaksa juuri siksi kun ei olla samanhenkisiä. En jaksa kuunnella heidän juttujaan. Yksi lapsuudenystävä olisi samanhenkinen, mutta hänen kanssaan yhteydenpito oli vuosia todella yksipuolists, siis minä pidin yhteyttä, etten enää jaksa yksin pitää yhteyttä yllä.

En usko että samanhenkisiä kavereita minulla enää löytyy, näillä mennään.

Onhan meitä. Itse olen vähän alle 40, eikä mulla ole ikinä ollut elämässäni ihmisiä, joita olisin voinut kutsua ystäviksi. Kavereita/tuttavia olen aina saanut helposti, vaikka olen introvertti, mutta ystävyydeksi ei mikään suhde ole kasvanut.

Tiedän olevani vähän hankala ja kummallinen tyyppi. Mua ei kiinnosta asiat, jotka ikäisiäni yleisesti kiinnostaa, näin on ollut siis aina, musiikkimakuni on aika rajoittunut, leffamaku samoin, joten yhteistä juteltavaa on hankala löytää ns. tavisten (tällä en sitten tarkoita mitään pahaa) kanssa. En silti ole mitenkään erikoinen tyyliltäni, vaan hyvinkin harmaa hiirulainen, eli ulkoinen habitus ei vastaa sisäistä minääni ollenkaan.

Olen suorasanainen ja aika kömpelö sosiaalisesti. Sanon, mitä sylki suuhun tuo, ja vaikken tarkoita pahaa, ilmaisuni kuulostaa joskus aika töykeältä. Yritän tietenkin pitää kieleni kurissa, mikä johtaa siihen, etten oikein uskalla heittäytyä keskusteluun siinä pelossa, että sanon jotain tyhmää. Tämän vuoksi minua varmaan pidetään aika yksinkertaisena ja tylsänä tapauksena, kun en useinkaan uskalla paljon muuta kuin nyökkäillä sopiviin väleihin.

En edes tiedä, mistä ja millaisista piireistä lähtisin ystäviä hakemaan, jos sellaisia haluaisin. Oma ikäluokkani näkee minut pelkkänä epäonnistujana, eikä mulla heidän kanssaan ole oikein mitään yhteistäkään. En ole kiinnostunut rahan ja materian haalimisesta, ulkomaanmatkoista, merkkituotteista. Lapsetonkin olen ja vielä vapaaehtoisesti. Vaikka teen luovaa työtä, olen taiteilijapiireihin kai silti liian keskiluokkainen, sillä asun omistusasunnossa ja autokin löytyy..... Niinkuin ap totesi, en koe olevani samalla aaltopituudella oikein kenenkään kanssa minäkään.

Nykyään mulla ei ole edes yhtään kaveria ja välillä olen todella yksinäinen. Puoliso on, muttei hänen kanssaan voi ihan kaikesta puhua niinkuin (naispuolisen) ystävän kanssa voisi. Toisaalta olen niin tottunut tähän tilanteeseeni, etten tiedä, osaisinko edes olla ystävä kenellekään. Eikä sitä "bestistä" ole koskaan ollut, eli ehkä vain sössisin senkin.

Olen kyllä avoin ja lämmin ihminen silloin, kun koen, että minut hyväksytään, mutta ikävä kyllä vaistoan hyvin herkästi, jos toinen ei pidä minusta tai viihdy seurassani, ja otan sitten itse heti etäisyyttä. Tässä vuosien varrella olen kyynistynytkin niin pahoin, etten enää viitsi edes yrittää tutustua ihmisiin. Ei ne tuttavuudet kestä saati syvene kuitenkaan ja aina tulee se päivä, kun se mahtavimmaltakin vaikuttanut tyyppi tuo julki, mitä oikeasti minusta ajattelee. Tyydyn siis osaani ja olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. En sentään ole täysin yksin, vaikka ystävätön olenkin.