Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Samanhenkisten ystävien (tai edes kaverien) löytäminen on Suomessa yllättävän vaikeaa. Tiedän itsessäni olevan tiettyjä puutteita, mutta olen silti kiltti, ystävällinen, iloinen ihminen ja olen tehnyt useita aloitteita tutustuakseni muihin. Hyvin harvoin ne ovat johtaneet tuttavuuteen saati ystävyyteen. Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka vaistoaisin ns. samanhenkisyyttä ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita jonkun kanssa, niin olen itse hiukan epävarma ja jännittynyt sosiaalisesti (ikävien kokemusten vuoksi) ja tämä osaltaan karkottaa muita pois. Toisaalta onneksi on löytynyt osti ystävää, jotka pitävät musta uhan tällaisena. Lisäksi kaikilla meistä ei vain ole sitä sosiaalista karismaa, minkäs teet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joskus siinä kestää kauemmin eli saatat tuomita liian nopeasti. Toisaalta monelta on sitten paljastunut jotain ikävää. Kannattaa ystävystyä sellaisten kanssa, joiden taloudellinen tilanne on sama ja sitten karsia ne, jotka ovat liian erilaisia.
Taloudellinen tilanne ei liity millään lailla samanhenkisyyteen. Usein se kyllä määrittää esimerkiksi harrastusmahdollisuuksia, muttei kuitenkaan persoonallisuutta tai ajatusmaailmaa.
Olen niin paljon täynnä rakkautta ja hyvää...
Nuorempana kärsin yksinäisyydestä siinä määrin, että suostuin leikkimään ystävää kevyinkin perustein. Toisaalta silloin en ollut myöskään samanlainen änkyrä kuin nykyään, joten oli siinäkin mielessä helpompaa.
Nykyään en ole kiinnostunut juuri mistään siinä määrin, että jaksaisin jauhaa asioista. Harrastukset ovat pysyneet samoina vähän eri painotuksella, mutta teen niitä itsekseni. Mihin ystävää sitten tarvitaan, jos ei ajatustenvaihtoon? Mulle kävisi joku yhdessä sporttailu tai muu yhdessä tekeminen, jossa ei tarvitse lörpötellä, jos ei halua, mutta ... joo. Nyt näyttää siltä, että olen löytänyt viiteryhmän ulkomailta ja ehkä ensi kesänä jo tavataankin. En tunne näitä ihmisiä henkilökohtaisesti, mutta samanlaine tausta yhdistää, joten katsotaan ...
Totuin lapsena olemaan yksin, koska lähellä ei asunut muita lapsia. Olisiko tämä vaikuttanut jotenkin kehitykseeni ja näkyy jotenkin muille. Viihdyin kyllä yksinkin, luin ja piirtelin paljon.
Koulussa sain pari kaveria, joista toiseen pidän vieläkin yhteyttä.
Tunnen itseni aina jotenkin erilaiseksi kuin muut. Ehkä puhun jotenkin väärin. Tuntuu,että parhaiten sujuu, kun vaan kuuntelee muita eikä ota kantaa.
Luen paljon ja pidän elokuvista. Olisi kiva vaihtaa näistä ajatuksia muiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olipas hieno keskusteluketju. Samaistun aika monen viestiin.
Olen 50-vuotias introverttinainen ja minulla ei kolmekymppiseksi asti ollut yhtään samanhenkistä sydänystävää. Löysin yhden ja se riittää minulle. Tapaamme muutamia kertoja vuodessa. Puhumme tuntitolkulla ja nautimme äärettömästi. Mutta yhtään enempää en jaksaisi. Ystävyytemme myös kestää, vaikkemme paljon pidä yhteyttä. Emme laita mitään vastavuoroisuuspakkoja myöskään toisillemme.
Olen yrittänyt nelikymppiseksi asti olla seurallinen, etsiä kavereita. Sitten tajusin, että teen sitä vain kulissin takia. Yleinen ajatus on tietysti, että ihmisellä pitää olla ystäviä, muuten on jotenkin outo ja rassukka. Tajusin, etten kaipaa seuraa. Haluan olla paljon yksin. Rakastan matkustaa yksin, käydä konserteissa yksin. En nauti jakaa elämyksiä toisten kanssa, vaan suurin nautinto on seurata vaikka konserttia yksin, ilman toisten kanssa höpöttelyä.
Olen siis tyyyväinen tähän yhteen samanhenkiseen ystävään ja en jaksaisi enempää. En ole kauhean kiinnostunut sosiaalisesta vuorovaikutuksesta.
Minulla on aivan täsmälleen samat ajatukset.
Olen luullut, että kuuluu olla ystäviä, koska muillakin on, mutta todellisuudessa viihdyn yksin kaikkein parhaiten!
Hyvää joulun odotusta kaikille meille ketjuun kirjoittaneille <3 <3
50 + olen minäkin ja voin hyvin samaistua sinuun.Aikoinaan oli kavereita lue nuorena.Nykyään jo pidempään viettänyt aikaa yksin.Toki on perhe ja siskot ym mutta ystävä puuttuu.Olen omasta mielestäni sosiaalinenkin.Ollut ujompikin nuorena.Ehkä olen erikoinen omalla laillani.Silti oma itseni.Kyllä kaikkeen tottuu yksinoloonkin mutta myönnän kaipaavani seuraa/ystävää joskus.Ei minulla muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän täysin, ap! Minulla on kyllä joitain kavereita, joiden kanssa on ihan kiva viettää aikaa silloin tällöin, tehdä vaikka juttuja yhdessä. Mutta sellaisia sydänystäviä, joiden kanssa oikeasti tuntuu, että saa olla aivan oma itsensä ja puhua mistä vain, ei ole oikeastaan yhtäkään. Olen luonteeltani mielestäni (joskus liiankin) syvällinen pohdiskelija. Kun monesti ihmisille riittää keskusteluksi se, että jaetaan omia mielipiteitä ja kokemuksia pintapuolisesti ja siirrytään taas seuraavaan aiheeseen, minä haluaisin uppoutua niihin syvemmälle. Miksi sinulla on tuosta asiasta juuri tuollainen mielipide? Miten se on muovautunut ajan saatossa, mitkä tapahtumat ja ihmiset ovat siihen vaikuttaneet? Perustuuko se enemmän loogiseen ajatteluun vai tunteeseen? Luuletko, että se pysyy aina samana, vai voiko se vielä muuttua? Ihmiset vähän hämmentyvät tai joskus ärsyyntyvät tästä, saan kuulla utelevani liikaa tai "En minä tiedä, en koskaan ajattele tuollaisia!" Ehkä muut sitten ajattelevat asiat suoraviivaisemmin kuin minä. Toistaiseksi en ole tavannut toista kaltaistani.
Minä tunnen yhden tällaisen ihmisen ja voin kertoa mikä siinä ärsyttää. Se tuntuu siltä kuin olisi terapiassa, kun pakotetaan miettimään kaikkea syvällisemmin juuri siinä kohtaa. Ihmiset avautuvat jos he ja kun he haluavat.
Mulla on ystäviä ja kavereita paljonkin, vaikka en ole lainkaan syvällinen ihminen. Elämän tarkoituksen pohdiskelut, maailman parantamiset yms kuului mulla nuoruuteen. Iän myötä mulle riittää ystävät, joiden kanssa on hauskaa. Jutella voi mistä vaan, mutta mitään syväluotaavia analyysejä en kaipaa mistään aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel.
Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.
Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin. Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.
Oma ongelmani on se että en ole kiinostunut itse asiasta välttämättä, mutta olen kiinnostunut kaverin ajatuksista sitä aihetta kohtaan. Kyllä koen tapaavani kaltaisiani todella harvoin, eli siis ihmistä joka olisi samalla tavalla kiinnostunut minun asioistani. Mitään tekemistä tällä ei ole tieteen tai taiteen tai akateemisuuden kanssa, kyseessä on lähinnä ihmisyys ja toisen ajatuksiin tutustuminen.
Haluan tutustua ihmiseen, en hänen työhönsä tai harrastukseensa.
Ohis, mutta oma "ongelmani" on juuri tuo, että olen kiinnostunut asioista. En siitä ihmisestä joka sitä kertoo, ei se ole niin oleellista mulle. Ja moni varmaan tämän vaistoaa.
Kun niitä hyvänpäiväntuttuja en oikein kaipaa uusia, ja vanhoihin kavereihin olen huono pitämään yhteyttä, niin lopputulos on aika yksinäinen.
Minä olen kiinnostunut ihmisestä ja hänen mielipiteistään vaikken välttämättä olisi innostunut juuri kyseisestä aiheesta. Usein kanssani kuitenkin pidetään asia/aihe linja keskusteluissa. Toki asiakin vaikuttaa, mutta toisaalta jos ei ole oletuksena, että keskustelu johtaa siihen, että kyseinen aihe muodostuu intohimokseni, niin välähdys aihepiiristä on bonus sosiaalisen kanssakäymisen ja keskustelukumppaniin persoonaan tutustumisen lisäksi. Lisäksi tietenkin vaikuttaa kenen kanssa keskustelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on aina ollut vähän sama ongelma. Olen silti sosiaalinen ja nuorempana hengailinkin ihmisten kanssa, jotka olivat oikeastaan tosi erilaisia kuin minä. Olin vähän sellainen kameleontti, joka otti erilaiset ystäväpiirit ja niihin liittyvät jutut ihan vaan elämyksenä. Osaan olla monenlaisten ihmisten kanssa, seurustelin nuorempana jonkin aikaa esim hyvin varakkaasta perheestä olevan kauppakorkean käyneen miehen kanssa, jonka ystävät olivat aika samanhenkisiä, raha oli tärkeää, ja se näkyi ja kuului ja mietinkin miten olin edes sellaiseen porukkaan eksynyt, kun omat arvoni ovat ihan jotain muuta. Seuraava poikaystäväni olikin sitten köyhä muusikko. Loppujen lopuksi menin naimisiin miehen kanssa, johon rakastuin palavasti, joka ei oikeastaan hänkään ole täysin samanhenkinen kuin minä, vaikka toki ollaan muututtu enemmän toistemme kaltaisiksi näiden yli 10 vuoden aikana, kun yhdessä olemme olleet.
Tällä hetkellä minulla on muutama hyvä ystävä, ja osalla heistäkin esim sellaisia harrastuksia joista en ymmärrä mitään. Yhteistä on samanlainen arvomaailma, perhekeskeisyys, seikkaluhenkisyys ja positiivinen elämänasenne. Mielestäni parhaat ystäväni ovat kaikki myös älykkäitä. Negatiivisia valittajia en vaan jaksa, toki ymmärrän että aina ei voi olla kivaa, mutta tarkoitan perusluonnetta. Minulla myös hajoaa pää katsoa liian läheltä vierestä ihmisiä, jotka sotkevat jatkuvasti asioitaan ja tekevät kerta toisensa jälkeen tyhmiä päätöksiä ja sitten vielä valittavat niistä. En myöskään jaksa ihmisiä, jotka puhuvat pelkästään itsestään.
Keskivertoa älykkäämpänä voi olla vaikeaa löytää seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo sitä aina välillä kuvittelee että nyt on samanhenkinen ihminen. Mutta kas kas ei sitten olekaan ja sehän haluaakin aivan eri asioita eikä ymmärrä minua kun alun mielistelyvaiheesta päästään yli.
Samat. Vaikken ole tutkija, muuten vaan korkeakoulutettu ja muusikko.
Minulle voi kirjoitellla ritva.hap(a t)gmail.com
Täällä kanssa yksi samanlainen.
Hyviä, saman henkisiä ihmisiä
on vaikea löytää, vaikka mielestäni
olen kohtuullisen sosiaalinen.
Ehkä yritän olla liian ystävällinen
toisille, jolloin menee vähän yli.
Toisinaan kaipaan vain juttuseuraa.
Suomen yksi suurimmista ongelmista
on ihmisten yksinäisyys, ei vain
vanhemman väestön kohdalla.
Yhteiskunnan kehittyminen
vauraaksi länsimaaksi on murtanut
perinteisen yhteisöllisyyden, josta
joudumme kärsimään. En tosin
haikaile mennyttä, mutta nykytilanne
on mennyt toiseen ääripäähän, jossa
vältellään toisen kohtaamista myös
syvällisellä tasolla.